Tempuraa vuoden viimeiseen iltaan

Sushia syömme monta kertaa vuodessa, mutta tempuraa en joka kerralle viitsi askaroida. Syynä siihen on yleensä se, että tempura pitää saada tarjolle nopeasti enkä pidä kiirehtimisestä keittiössä, eikä kuuman öljy kanssa touhuaminen muutenkaan ole mieluisin keittiöpuuha. Tänään kuitenkin teimme ensin sushia Kammenpyörittäjän kanssa yhteistuumin ja sitten friteerasin. Ei ehkä ihan perinteisin uuden vuoden aaton menu, mutta meillä sushi ja tempura ovat aina kärkikolmikossa, jos tiedustelee mitä tänään syötäisiin. 

Käytin valmista tempurataikinajauhetta, mutta taikinan teko ei liene vaikeaa alusta astikaan. Sulatin tiikerirapuja, leikkasin lohta pieniksi viipaleiksi, samoin paprikaa ja kokeellisesti eiliseltä jäänyttä pihviä. Kuumensin öljyn 180 asteeseen, kastoin aineksia taikinassa ja laskin ne yksi aineserä kerrallaan öljyyn kypsymään. Muutamassa minuutissa kaikki olivat kypsiä ja taikina rapeaa. Nostelin palaset talouspaperilla vuoratulle tarjottimelle ja peittelin odottamaan, kunnes kaikki oli valmista. 

Tein tarkoituksella sushia hieman tavallista vähemmän, jotta jaksaisimme maistella tempuraa enemmän. Pihvikin oli oikein hyvää näin tehtynä, lohi parasta. En muistanut tehdä dippikastiketta tempuralle, mutta soijaankin kastettuina kaikki frittipalat olivat maistuvia. 

Jos tästä nyt hakemalla hakee jotain negatiivista, niin on aika tylsää siivota friteeraamisen jäljet pois. Öljy pitää siivilöidä, jäähdyttää ja pullottaa uudelleen, jos se on vielä käyttökelpoista. Ja liesikin vaatii tavallista perusteellisemman puunauksen. Sen jätin kyllä suosiolla huomiselle, sillä pitäähän sitä puuhaa jättää uudelle vuodellekin!

Uunista aamiaispöytään

Etsiskelin väliaikaiskanalan (lue:sauna munavarastona) toiminnan lähestyessä loppuaan vielä yhtä aamiaisvinkkiä, johon saisin kananmunia tärvääntymään. Löysinkin kivan ohjeen Two Tarts-blogista ja laitoin sen oitis kokeiluun. Mukava blogi noin muutoinkin lueskeltavaksi, jos saa vinkata!

EDIT heinäkuussa 2018: huomasin että Two Tarts-blogille on tapahtunut jotain, kaikki linkit vievät finnivoidefirman sivuille. Omituista. 

Eiliseltä kokkailulta jäi sopivasti parmankinkkuakin, joten ei muuta kuin tuumasta toimeen. Kuumensin uunin 200 asteeseen. Käytin pieniä uunin kestäviä vuokia, joiden pohjalle sommittelin viipaleen kinkkua. Päälle (toisen kupin kautta) rikoin yhden kananmunan/annos. Lusikallinen kermaa, muutama raapaisu juustoa sekä ripaus mustapippuria ja kupposet olivat valmiit uuniin. Ohjeen mukaan 12 minuuttia riittää, jos pitää siitä, ettei keltuainen ole ihan hyytynyt. Minä pidin vuokia uunissa 15 minuuttia, mutta koska kypsyminen jatkuu tulikuumissa vuokissa vielä pöydälläkin, olisi kyllä 12-13 minuuttia ollut riittävä aika. Paahtoleipäviipaleen kanssa tämä oli hyvä ja maistuva aamiainen, puhutaan siitä terveellisyydestä sitten joku toinen kerta.

Beef Wellington vuoden toiseksi viimeisenä päivänä

Jotkut ruoat herättävät pelkoa ja kunnioitusta ja yleensä ihan turhaan, pelkoon nyt ainakaan ei ole syytä, ruoka on ruokaa, meni syteen tai saveen. Beef Wellington on sellainen ruoka, jota ainakin minä olen turhaan arastellut.

Tilasimme naudanlihaa syksyllä ruokapiirin kautta ja siinä satsissa tullut filee oli piiloutunut pakastimessa marjapussin taakse, kunnes sattui hyppysiini joulun aikaan. Eilen otin fileen sulamaan ja tänään se sai taikinakuoren ylleen.

Kyseinen filee oli siistimisen jälkeen noin 850 gramman painoinen. Melkein kaikissa ohjeissa neuvotaan valmistamaan sienikuorrutus fileen ympärille, mutta meillä nuoriso-osasto on vielä sienikoulutuksessaan alakouluasteella. Koska pieni huijaaminen on aina paikallaan, piilotin kyllä ruokaan hieman sieniä. Siivottuani fileen mahdollisimman siistiksi kalvoista, pyörittelin sen tarjottimelle ripotellussa suola- ja  pippurimurskassa. Paistoin fileen pinnan kiinni kauttaaltaan kuumalla pannulla, jonka jälkeen nostin fileen jäähtymään tarjottimelle.

Levitin tuorekelmua leikkuulaudalle pitkän pätkän ja sen päälle asettelin parmankinkkuviipaleita niin isolle alueelle, kuin arvelin fileen peittämiseen tarvittavan. Hieroin fileen pintaan karkean sinapin ja siitakesienijauheen sekoitusta joka puolelle ja nostin fileen kinkkuviipaleiden päälle. Kelmua apuna käyttäen käärin fileen kinkkuun ja koko systeemin kelmuun, kiersin päät tiukalle ja nostin fileen jääkaappiin odottamaan paistamisen hetkeä.

Kuumensin uunin 200 asteeseen. Kaupasta olin hankkinut Myllyn Paras-merkkisen ison lehtitaikinalevyn, joka oli sulanut jääkaapissa eilisestä saakka. Kaulin sen ohuemmaksi, noin 3-4 mm paksuiseksi. Nostin kelmusta vapautetun, kinkulla verhotun fileen taikinalevyn päälle. Kieritin fileen taikinapiiloon, taittelin päät pötkön alle. Gordon Ramsay näytti YouTubessa, että taikina kannattaa voidella kananmunalla sisäpuolen reunoilta, jotta taikinan taitteet tarttuvat toisiinsa, mutta minä unohdin sen. Voitelin kyllä taikinan pinnan kananmunalla (tykkään englanninkielen sanasta egg wash) ja tökkäsin mittarin anturin fileeseen. Tavoitteena oli 56 asteen sisälämpötila ja sen saavuttamiseen meni noin 40 minuuttia. Käärin sitten pinnaltaan hienoksi paistuneen filekäärön folioon odottamaan vielä perunoiden ja vihannesten kypsymistä.

Jännittävä hetki oli ottaa Beef Wellington esille ja leikata se terävällä veitsellä parin sentin levyisiksi viipaleiksi. Jälkikypsytyksen aikana fileen sisälämpötila nousi 63 asteeseen ja leikattaessa paljastui oivallinen medium-kypsä liha. Taikinakuoren alapuoli jäi hieman kosteaksi ja nostelimme sen pois annoksistamme. Muutoin ei ollut moittimista.

Kotitekoista jäätelöä

Me syömme jäätelöä melko vähän ja vielä vähemmän teemme itse jäätelöä alusta asti. Jo monta vuotta meillä on ollut Kitchen Aidin Artisaniin liitettävä jäätelökulho. Ostimme sen edullisesti joltain Saksan reissulta, samalla kertaa saimme kokea ainutkertaisen tapahtuman, kaupanpäällisen saamisen germaanikaupassa! Jäätelökauha lähti mukaamme ilman veloitusta! Kulho täytyy pitää jäädytettynä ja se vie melkoisen tilan pakastimessa, joten useimmiten kulho onkin ollut varaston hyllyllä eikä ole ollut käytettävissä äkillisen jäätelönhimon iskiessä. Eilen kuitenkin tein jäätelötaikinan kylmenemään ja tänään, kulhon jäädyttyä yön yli, pistimme keittiöapulaisen hommiin.

Käytin kulhon mukana tulleen manuaalin jäätelöreseptiä, joka onkin aivan kelpoisa. Minulla on monen mielestä omituinen jäätelömaku, en pidä ns. roskajäätelöistä, joten mikään pähkinä- tai suklaamurunen ei tule kysymykseenkään. Eniten pidän vaniljakermajäätelöstä ja sellaista tein nytkin. Koska minulla ei ole kokemusta minkään muunlaisista jäätekökoneista, en osaa sanoa kelpaako seuraavassa oleva ohje määriltään muihin koneisiin, tämän mahtuu veivaamaan meidän kulhossamme. 

• 6 dl kevytkermaa
• 8 kpl keltuaisia
• 230 g sokeria
• 6 dl vispikermaa
• 4 tl vaniljaa (ohje epämääräinen, oletan tarkoittavan vaniljasokeria)
• ripaus suolaa

Meillä mitään kevytkermoja ole, joten käytin sen tilalta sekoitusta, jossa oli puolet punaista maitoa ja puolet kuohukermaa. Munia meillä edelleen on runsain mitoin, joten niiden suhteen ei ollut tarpeen säätää mitään. Jäätelötaikinan keittäminen alkaa siten, että tämä kevytkerma (meillä siis maidon ja kerman seos) kuumennetaan lähelle kiehumispistettä. Keltuaiset ja sokeri (jota en laittanut ohjeen määrää, vaan sitä tuli 180 g, pussi tyhjeni siinä kohtaa ja tuumin, että nyt piisaa muuutenkin) vatkataan kevyesti. Kun kuumennettu kerma on vähän jäähtynyt, se lisätään pienellä nopeudella vatkaten muna-sokeriseokseen. Tämä taikinanpohja kaadetaan uudelleen kattilaan ja kuumennetaan paksuksi kastikkeeksi koko ajan reunoja myöten sekoitellen. Päästin lämpötilan noin 80 asteeseen, jossa kastike sakeni selkeästi, muttei alkanut vielä kiehua. Loppu 6 dl kermaa, vanilja ja suola oli jo kaadettuna suureen kulhoon ja sinne sekaan kaadoin kuuman sakean kastikkeen ja sekoitin perusteellisesti. Kaadoin koko taikinan laakeaan muovirasiaan, jossa taikina kylmeni ulkona peiteltynä yön ylitse.

Tänään jälkiruoka-ajan lähetessä viritin kylmäkulhon Artisaniin ja mietin hetken aikaa otsa rypyssä, miten se vatkainosa tuleekaan paikalleen, onneksi Kammenpyörittäjä muisti kuinka se tapahtui. Tärkeää on laittaa vatkain pyörimään hitaimmalla nopeudella ennenkuin taikina kaadetaan kulhoon, muuten massa jämähtää heti kulhon seinämiin. Noin vartin vatkaamisen jälkeen massa alkoi olla jäätelömäistä, kulho tuli melkoisen täyteen tästä määrästä ja nopeus hidastui pikkuisen antaen ymmärtää, että pian on valmista. Tässä vaiheessa jäätelö on rakenteeltaan pehmistä, jollaisena söimme sitä tänään marjojen kanssa. Jäätelöä jäi litran verran pakastimeen laitettavaksi, siellä se muutamassa tunnissa jäätyy tavanomaisen jäätelön jähmeyteen ja sellaisena syömme sitä jonain lähipäivänä. Hyvää, mutta vaniljaa olisi saanut olla enemmmän!

Pavlova

Eilinen myrsky ohitti meidät molemmilta puolilta, lähistöllä ollaan edelleen ilman sähköä. Iloisella mielellä tuumin, että olisi hyvä päivä paistaa marenkeja. Huono puoli tässä oli se, että aikeeni tehdä jälkiruoaksi pavlovaa oli tieten tehty oman nilkan sahaus. Kohtahan on alkamassa ammattipyöräilyn uusi kausi ja kuten olen jo hehkuttanut, se alkaa Australiasta. Minulla on ollut hakusessa australialaisia ruokaohjeita ja joka paikassa ensimmäisenä vastaan tulee pavlova, toki heti toisessa lauseessa kiistellään siitä, onko se kuitenkin lähtöisin Uudesta-Seelannista. Minun olisi siis pitänyt, jos olisin ollut järkevä, malttaa mieleni ja tehdä pavlovaa vasta Tour Down Underin aikaan, eihän aussiruokaohjereservini (huh mikä sana!) suorastaan pullistele runsauttaan. Mutta järki ja tunne eivät tunnetusti aina viihdy samassa päässä, tänään tuntui pavlovapäivältä, joten ei muuta kuin kananmunia erottelemaan, heti aamiaisen jälkeen!

Käytin samaa perusmarenkiohjetta, kuin  Eton Messiä tehdessäni. Siihen tulee yksinkertaisesti:

• 2 munanvalkuaista
• 100 g sokeria

Ohjeen mukaan valkuaisia vatkataan, kunnes vaahtoon jää viehkeitä piikkejä, jonka jälkeen sokeri lisätään lusikallinen kerrallaan. Minulle iski jokin epähuomio, sillä olin kipannut sokerin kulhoon heti sen punnittuani ja valkuaiset päälle. Vatkasin hetken ja aloin ihmetellä, että minne hukkasin sokerin. Pian kyllä huomasin käänteisen järjestyksen ja jäin toivomaan, ettei se pilaisi lopputulosta. Annoksesta tuli kuusi  noin 8 cm kiekkoa marenkia. Lusikoin marengin paperille ja tein punaiseen karamelliväriin kastetulla hammastikulla muutamia pyörteisiä kuvioita jokaiseen. Paistoin marenkeja 120 asteessa 80 minuuttia, jonka jäljeen ne saivat jäähtyä yhtä matkaa uunin kanssa.

Päivällisen jälkeen vatkasin kermaa pehmeäksi vaahdoksi ja lusikoin sitä marenkien päälle ja asettelin vadelmia, pensasmustikoita ja mansikoita pinnalle. Ihan ylimmäksi lirutin ihan vähän hyvää hunajaa. Marenki onnistui mainiosti, vaikka töpelöin järjestyksen kanssa, muutenkin jälkiruoka oli suussasulavan hyvää!

Varautumista sähkökatkoon

Talvimyrsky koettelee Pohjolaa, eilinen meni meiltä ohitse mietona, tänään sitten rytisee enemmän. Asumme paikassa, joka on melkoisen altis sähkökatkoille. Toissakesän helteiden aikaan ukkosmyrsky vei meiltä sähköt puoleksitoista vuorokaudeksi. Silloin emme ehtineet varautua, olimme ilman vettä koko katkon ajan, sillä saamme veden omasta porakaivostamme syvältä maan alta, milläpä muulla kuin sähköpumpulla. Sittemmin olemme varautuneet paremmin. Viime kesänä uuden kasvihuoneen myötä meillä olikin jo hyvätköt vesivarastot, lähinnä vessanhuuhteluvettä olisi riittänyt, mutta juomavettäkin pidimme kanistereissa.

janon yllättäessä

Tänään alkoi räpsyä illan pimetessä, vielä sähköt eivät ole katkenneet. Sähköyhtiön sivuilta näkee, miten jokapuolelta lähistöltä asiakkaat ovat sähköttä. Laskimme vettä ruokatarkoituksiin ja isoon tynnyriin, joten ei tarvitse heti vessankäytön kanssa olla säästäväinen. Vilu ei uhkaa heti, kun ulkolämpötila on plussan puolella ja ruokiakin voi nostaa ulos peiteltynä. Jääkaapin ovea aukaistaan katkon sattuessa mahdollisimman harvoin. Meillä on onneksemme kaasuliesi, joka tikulla sytyttämällä kyllä pelittää, mutta viihdepuoli vaikenee, telkkari ja netti (mokkulaa lukuunottamatta) hiljenevät, pimeää tulee, kun sähköt katkeavat. Kynttilöitä on näin joulun aikaan muutenkin esillä runsaasti, nostelin niitä eripuolille taloa nyt varuilta lisää. Kaikki, jotka olivat suihkun tarpeessa, ottivat sen nyt ja sitten vain toivotaan parasta!

valoa pimeään

Kun on tottunut elämään mukavuuksien keskellä, on aluksi hieman avuton, jos joku oleellinen asia puuttuu. Meillä juuri sähkö on se tekijä, koska sen puute katkaisee vedenkin. Mutta kun vähän aikaa pörhentelee olematonta selviytymisturkkiaan, sitä kyllä pärjää. Vallankin kun taloudessa kaikki ovat terveitä ja omatoimisia, ei ole pikkulapsia eikä vuoteenomia, eikä talon päälle ole kaatunut massiivista kuusta. Olemme paljon matkailleet telttamajoituksessa ja pitäneet ruokataloutta muutamassa pesuvadissa ja kylmälaukussa, keitelleet retkikeittimellä ja tinkineet mukavuudesta omasta halustamme. Paluu sellaiseen onnistuu kyllä pakonkin edessä, kunhan mitään tärkeää ei mene rikki, eikä kukaan ole satuttanut itseään.

Minusta on hyödyllistä miettiä jo hyvän sään aikaan, miten voisi parhaiten selvitä poikkeustilanteissa, ei pelkästään pienten myräköiden osuessa kohdalle.

tärkeä varmuusvarasto

Now something completely different

Tapaninpäivänä se yleensä tapahtuu. Tai luultavammin se tapahtui jo joulupäivänä, mutta sitä ei vielä huomannut. Sitä luulee vielä jaksavansa ja haluavansa. Mutta ei. Kiintiö on kertakaikkiaan tullut täyteen, enää ei hymyilytä ajatus lanttulaatikosta eikä edes melkein täydellisen onnistuneesta tuuvingista. Savukala ja kinkku ahdistavat ihmisenlasta, kun kurkkaa jääkaappiin.

Koska ruoan, syömäkelpoisen ravinnon, poisheittäminen tuntuu (ja aivan oikein) pahalta, on kehitettävä jotain muuta. Nyt on juuri sopiva hetki huijata itseään ja perhettään sittenkin vielä syömään jouluruokaa. Päivän teemana ovat siis tähdenlennot ja jatkojalostus. 

Mikäpä olisikaan helpompi tapa huijata itseään, kuin piilottaa kyllästymistä aiheuttavat ruoka-ainekset piirakkaan? Niinpä valmistimme piirakoita, joihin salavihkaa katosi kinkkua, lohta, rosollia ja lanttulaatikkoa. No, ei sentään kahta viimemainittua. Niitä en voi kuvitella taikinakuorenkaan alle, ne nostettiin vielä pöydänkulmalle ja toivottiin, että joku muu ottaa niitä vielä, edes vähän. 

Joinakin vuosina olemme käyttäneet kinkunlopun hernekeittoon, mutta se oli silloin ennen. Silloin kun vielä itse paistoimme kinkkumme vaihtelevalla menestyksellä, joista useimmat olivat "katastrofin ja menettelee"-asteikon puolivälissä. Nyttemmin olemme saaneet kinkkumme täydellisesti paistettuna ja kotiovelle tuotuna ystäviemme leivinuunista. Ei voi valittaa, paitsi sitä ettei kinkusta jää hernekeittoon.

Erilaiset lohipalaset ja viipaleet siis päätyvät yhteen piirakkaan, kinkku toiseen ja vielä olisi palapaistia sen verran, että voisin huomenna valmistaa cottage pie-versiota , jossa vuoan pohjalle tulee paksua lihakastiketta ja pinnalle uunissa kauniin päivetyksen saavaa perunasosetta.

Piirakkapohjana käytin vakio-ohjettani. Yhteen pohjaan menee:

• 250 g vehnäjauhoja
• 125 g voita pieniksi kuutioiksi leikattuna
• 1 kananmuna
• 1 tl sokeria
• 0,5 tl suolaa
• 40 ml vettä

Vettä lukuunottamatta kaikki aineet kerätään kulhoon. Ainekset puristellaan sormenpäillä leivänmurumaiseksi silpuksi. Vesi lisätään muutamassa erässä ja taikina sekoitetaan tasaiseksi. Sen annetaan levätä jääkaapissa kelmuun käärittynä ainakin puolisen tuntia.

Uuni lämmitetään 190 asteeseen. Piirakkataikina kaulitaan vähän käytettävää vuokaa suuremmaksi ja nostetaan vuokaan, ei haittaa, jos taikinaa menee vähän reunojen ylitse. Pohjaan pistellään muutamia reikiä haarukalla ja päälle levitetään rypistetty ympyrä leivinpaperia. Sen päälle ripotellaan paistopainoja tai kuivia herneitä pitämään pohjaa litteänä esipaistamisen ajan. Pohjaa paistetaan noin 15 minuuttia. Esipaistamisen jälkeen on helppo leikata ylimääräinen reunojen yli menevä taikina pois, taikina ei enää loppupaistamisen aikana kutistu.

Täytteeseen tulee

• 3 dl kermaa
• 3 kananmunaa
• kinkkua, lohta, katkarapuja, mitä nyt haluaakin
• kevätsipulia, pippuria, suolaa, jos täyte ei ole riittävän suolaista
• 2 dl vahvaa juustoraastetta
• halkaistuja kirsikkatomaatteja

Kerma ja munat sekoitetaan tasaiseksi. Muut täytteen aineet levitetään esipaistetulle pohjalle ja kerma-munaseos kaadetaan päällimmäiseksi. Paistetaan 190 asteessa noin 35-40 minuuttia, kunnes täyte on hyytynyt. Jos pinta alkaa tummua liikaa, päälle asetetaan leivinpaperiarkki suojaksi.

EDIT: Lisään tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidasta löytyvälle Tähdenlennot-välilehdelle, jonne kerään kaikki jämäruokia käsittelevät postauksemme.

Savustuskokeilu, jännitystä aattoaamuun

Olen kyllä kuullut joskus sanottavan, että asioita ei kannata jättää viimetippaan, mutta en usko moista. Viimetippa on se mikä tekee minusta tehokkaan! Tai sitten vain pakon edessä touhuajan. Joka tapauksessa tänä aamuna olin jo paistanut pipareita ja torttuja, keittänyt puuroa ja sekametelisoppaa, kun kokeilin jotain ihan muuta. Pelkäsin kyllä koko ajan, että palohälytin pärähtäisi ja perhe heräisi ennen aikojaan. Kokeilin nimittäin savustamista sisätiloissa, sähköuunissa savustuspussilla, jollaisia olen sivusilmällä nähnyt joskus kaupoissa, mutta ohittanut sen kummemmin tutustumatta. Joku ajatuksenpuolikas sai minut ostamaan sellaisen pussin tässä männäviikolla.

Kalaruoka on perheessämme aina ollut suosittua ja joulupöytäänkin kalaa tulee useammassa muodossa. Ainakin yhden syöjän mielestä kala saa mieluusti olla kypsää lautaselle päätyessään, joten sillit ja graavit hän ohittaa ottamatta. Suhtaudun epäilevästi eilen tai sitä aiemmin savustettuihin kaloihin, etenkin jos savustus on tapahtunut jossain toisaalla kuin tiluksillamme.  Säätiedotus lupasi rumaa säätä aatolle, eikä silloin ole mukava loimuttaa tai savustaa ulkosalla, flunssan hankkimiseen jouluaatto ei liene mukavin päivä. Niinpä pimeän turvin savustin lohifilettä sähköuunissa foliopussissa ja pikkuisen oli tutina takalistossa, että mitä tästä tulee. 

Pussi oli tuotemerkiltään simppelisti SAVU-savustuspussi, mistä kyllä pisteet firmalle. On nykypäivänä mukavaa, että firman nimestä voi päätellä, mihin sen tuotetta käytetään. Sekä pakkauspahvin sisä- että ulkopuolella oli runsaasti vinkkejä tuotteen käyttämiseen ja jopa minä selviydyin pussin avaamisesta, vaikka ensin kokeilinkin sitä väärästä päästä. Sivelin hieman hunajaa fileen pintaan ja tottelemattomasti myös ripautin pikkuisen suolaa ja pippuria kalan pinnalle. Asetin fileen nahkapuoli alaspäin pussin pohjalle, jossa blondiinivarmasti lukee kumpi puoli tulee olla peltiä vasten. Huomaavaista, lisää pisteitä! Suljin pussin huolellisesti taittelemalla folioreunuksen pariin kertaan.

Kuumensin uunin 270 asteeseen pelti asetettuna alimmalle pidikkeelle. Kun uuni oli kuuma, nostin foliopussin pellille. Ohjeessa neuvottiin aluksi pitämään lämpötila korkealla, jotta savustuminen lähtee käyntiin ja sitten laskemaan lämpötila noin 175 asteeseen, jonka teinkin. Pussi pullistui reippaasti uunissa, joten olikin viisas neuvo sijoittaa pelti uunin alaosaan. Ohjeen mukaisesti annoin pussin olla uunissa kaikkiaan 50 minuuttia. Uuninluukun avatessani keittiöön pöllähti hieman käryn ja savun sekoitetta. Kiikutin pellin terassille ja jäin toivomaan parasta. Ohje neuvoi antamaan kalan hetken vetäytyä pussissa ennen avaamista ja siinä kohtaa tottelin. Noin vartin kuluttua nostin pellin pusseineen takaisin sisälle ja leikkasin pussin auki saksilla. Pahimmat kuumat höyryt, joista pakkauksessa varoitettiin, olivat jo laantuneet. Kala oli kutakuinkin hyvän näköistä, kypsyys oikein sopivaa, mutta suolaa olisin saanut laittaa vähän reilummin. Ripotin sitä  lohen pinnalle ja käärin kalan uuteen folioon odottamaan joulupäivällistä. Kyllä tämä kokeiluna ja paremman puutteessa menee. Eiväthän mitkään foliopussit oikealla savustimella tehtyä kalaa kyllä voita, eikä ole tarpeenkaan.

fisuisen kuvan myötä: HYVÄÄ JOULUA!

Peruna-parsapiiras Jamien tapaan

 Myönnän, ettei nyt ole "ihan" parsakausi. Onkin vähän ristiriitaista, että niin monia tuotteita voi nykyisin ostaa kaupoista ympäri vuoden. Eihän se tietenkään tarkoita, että niitä pitäisi ostaa... Minulla oli nyt baklavaviikonlopulta filotaikinaa jäljellä ja tähdemuusiakin toissapäivältä,  joten pyysin Kammenpyörittäjää tuomaan parsaa persmarketista, jos sitä sattuisi siellä olemaan. Ja olihan siellä, tuoretta leipää sen sijaan sai kuulema etsiä suurennuslasin kanssa. Kummallinen tämä maailma joskus. 

Tein keväällä ennen blogin aloittamista pari kertaa hyvää filotaikinapohjaista peruna-parsapiirakkaa ja nyt kun aineksia oli käsillä, halusin tehdä sitä uudelleen. Näin tämän ohjeen Jamie @ HOME-sarjassa ja ajattelin heti, että onpa kivan  näköinen. Muistan siitä jutellun jonkun blogin kommenttilaatikossa, lopputulosta oli pidetty raskaana ja rasvaisena. En tiedä mikä minulla meni pieleen tai oikein, mutta minusta se oli hyvää, ilmavaa ja jopa kaunista. Sellaiseen siis pyrin tänäänkin. Ohjeen alkuperäisenä voi katsoa täältä. Löysin sen ohjelmapätkänkin YouTubesta, mutta aloin epäröidä onko hyväksyttävää liittää linkkiä sellaisesta harrastelijan blogiin. Kertokaa pitempään bloganneet, kuinka sen kanssa on. Olen kyllä nähnyt erilaisia filminpätkiä blogeissa, mutta tämä oli suoraan tv-ohjelmasta, joten en sitten tohtinut. Sovelsin alkuperäisohjeen määriä sopimaan kauniiseen irtopohjavuokaani.

• kymmenkunta vihreää parsatankoa poikkinapsaistuna niin, että mahtuvat hyvin käytettävään vuokaan, puiseva osa tietty pois, kuoritaan jos ollaan nöpönuukia
• tähdemuusia tai juuri tehty muusi noin 5-6 isosta perunasta
• filotaikinaa sen verran, että sitä riittää vuokaan 5-6 kerrosta taikinaa, pitää mennä jonkun sentin reunojen yli
• sulatettua voita reilusti (näin voipulan aikaan voi tehdä tiukkaa)
• 2 kananmunaa
• 0,5-1 dl kermaa
• 1,5 dl vahvaa juustoraastetta
• suolaa ja pippuria (jos muusi on tuoretta, eikä vielä maustettu)
• jokunen raapaisu muskottipähkinää

Keitä parsatankoja muutama minuutti, niin etteivät tule ihan kypsiksi. Kumoa ne jääkylmään veteen, jolloin kypsyminen pysähtyy ja väri säilyy niin kirkkaanvihreänä kuin mahdollista. Keitä perunat, jos valmistat muusin alusta asti. Survo kypsät perunat kulhossa ja mausta, lisää kerma, munat ja juustoraaste. Jos käytät tähdemuusia, lämmitä sitä vähän, niin se notkistuu tyytyväisemmin ja lisää sitten kerma, munat ja juustoraaste. Maistele ja lisää muskottipähkinää, ellei sitä ole vielä muusissa. Jätä muusi kulhoon odottamaan. Muusi saa olla melko löysää, samantapaista velliä, kuin perunasoselaatikkoa tehdessä.

Kuumenna uuni 190 asteeseen. Sulata iso nokare voita (voit aina sulattaa lisää, jos ensimmäinen satsi ei riitä)  ja ota esille filotaikina. Laita kerros taikinaa vuoan pohjalle niin, että sitä menee aina 2-3 senttiä reunan ylitse, voitele taikinan pinta kevyesti sulatetulla voilla. Asettele kerrokset limittäin, jos vuokasi malli ei ole juuri optimaalinen taikinalevyjen kokoon. Laita uusi kerros taikinaa ja voitele aina välissä. Kerroksia saa tulla noin 5-6 kpl.

Levitä pehmeä perunamuusi filotaikinapohjan päälle, asettele esikeitetyt parsatangot taiteellista näkymystäsi hyväksikäyttäen muusin pinnalle. Nostele reunan ylitse roikkuva taikinareunus ylös ja asettele nätisti vuoan sisäreunoja myöten. Voitele vielä koko hommeli kauttaaltaan ja paista 190 asteessa noin 20-30 minuuttia tai kunnes pinta on kauniin ruskea ja filotaikina rapeaa. Jos käytät irtopohjavuokaa, kuten minä, laita vuoka pellille, sillä voita saattaa tällaisen läträämisen seurauksena tihkua pohjan rakosesta uunin pohjalle ja kuka sellaista nyt haluaa? Anna piiraan jäähtyä kymmenisen minuuttia ja leikkaa sitten sieviä viipaleita parsatankojen väleistä ja nauti salaatin kera.

Pull apart-leipä

Olen innostunut viime päivinä selaamaan erilaisia blogigallerioita, tai sellaisiksi niitä kutsun. Sivustoja joissa on tuhansia ruokakuvia ja kuvien takaa löytyy blogeja pullollaan ohjeita erilaisiin ruokiin. Erityisesti olen tykästynyt nyt foodgawkeriin. Muistaakseni sitä kautta eksyin tänne, kun huomioni oli alkanut kiinnittyä leivonnaiseen, jota kutsutaan pull apart breadiksi. En ollut aiemmin kuullut sellaisesta puhuttavankaan, mutta muutama sopiva kuvasarja kertoi kyllä enemmän kuin tuhannet sanatkaan.

pois kun leivotaan

Onhan bostonkakussa jotain samaa ja korvapuustissakin, kummassakin taikinaa on kääritty rullalle ja paistetusta leivonnaisesta on mukava nyhtää suikaleita. Monissa ohjeissa on käytetty paljon kanelia, joten leivonnainen on tosiaan sukua korvapuustille, mutta erityisesti ihastuin leipään, jossa on täytteenä juustoa ja yrttejä. Mielikuva lämpimästä leipäkimpaleesta, josta saa irrotettua pehmeitä suikaleita vaikka keiton kaveriksi, miellytti minua kovasti.

Koska tiedän (lue:luulen/toivon) olevani parhaimmillani viimetipassa, olen siirtänyt jouluruokapuuhat lähemmäs loppuviikkoa. Tänään on hyvä päivä kokeilla leivänleipomista tällä minulle uudella tekniikalla. Taikinaan tuli:

• 3,5 dl lämmintä maitoa
• puoli pakettia hiivaa
• noin 500 g vehnäjauhoja
• ripaus suolaa

Maito lämmitetään ja sen joukkoon sekoitetaan hiiva, suola ja jauhot (lisäsin myös pienen lorauksen öljyä). Taikina sekoitetaan kimmoisaksi ja sen annetaan kohota kaksinkertaiseksi. Kohonneesta taikinasta päästetään ilmat pois mosauttamalla sitä nyrkillä ja taikina työstetään 16  (alkuperäisohjeessa 12) palaksi, jotka pyöritetään palloksi. Kukin pallo kaulitaan lättyseksi. Täytteeksi laitoin:

• Manchego-juustoa raasteena
• timjamia ja oreganoa

Joka lättyselle laitetaan pieni keko juustoraastetta ja yrttisilppua ja lätty taitetaan puolikuuksi, jonka reunat painellaan haarukan piikeillä kiinni. Puolikuut nostellaan hieman limittäin voideltuun leipävuokaan ja pinta sivellään kevyesti sekoitetulla kananmunalla. Paistetaan 190 asteessa noin 30-40 minuuttia. Annetaan hieman jäähtyä, revitään suikaleiksi ja nautitaan voisipauksen kera.

Kamala haju!

Tästä "herkusta" ei ole kuvaa, mutta ensimmäistä kertaa kohtasin oikein todella, todella pilaantuneen kananmunan. Aiemmat olivat kuulkaa ihan sulotuoksuisia. Aloin tehdä perheelle munakokkelia ja joku ihmeen etiäinen kehotti minua sittenkin viitsimään rikkoa muna kerrallaan kuppiin ennen kulhoa. Kuudes muna oli sitten sellainen, joka ihan viattomasti vielä köllötti korissa lajitoveriensa kanssa, mutta kun kopautin sitä ihan kevyesti kupin reunaan, se hajosi pirstaleiksi ja päästi koko hajuarsenaalinsa valloilleen. Sisältöä roiskui paidalleni, koko värkki putosi altaan pohjalle ja minä olin alkaa laatoitushommiin. Huh huh, onneksi kovahermoinen Kammenpyörittäjä oli saatavilla ja hän poimi jämät kompostikuppiin ja vei kupin ulos äärimmilleen venytetyn käden päässä. Tässä siis kaikille kotikokeille ja joululeivonnaisia valmistaville varoituksen sana ja muistutus: Älä riko munia suoraan muihin aineisiin, pahimmassa mahdollisessa tilanteeessa se viimeinen on täysosuma!

Ankankoivet braising-menetelmällä

Kertokaa minulle mitä braising-menetelmä on suomeksi, olkaa kilttejä. Olipa nimi mikä hyvänsä, käytin menetelmää parhaani mukaan valmistaessani meille tänään ankankoipia. Ohjeet ruokaan otin täältä. Ainekset vähän mittoja soveltaen ja muutenkin säätäen:

• 1 ankankoipi syöjää kohden
• muutama oksa kuivattua timjamia
• 5 valkosipulinkynttä murskattuna
• (suolaa ja pippuria, niitä ei ohjeessa mainittu, mutta kyllähän niitä nyt vähän...)
• 1,5 dl punaviiniä
• 2 dl kuivattuja karpaloita
• noin 5 dl kanalientä

Leikkasin ankankoipien nahkapuolelle kevyet viillot helpottamaan rasvan sulamista. Kuivasin koivet, ripotin niille suolaa ja pippuria ja laitoin niitä kaksi kerrallaan kuumalle valurautapannulle nahkapuoli alaspäin. Paahdoin koipia 10-15 minuuttia, kunnes pinta oli rapsakka ja kauniin ruskea. Käänsin koivet ja varoin roiskuvaa rasvaa. Paistoin koipia lihapuolelta pari minuuttia ja nostin ne uunivuokaan. Toinen kaksikko koipia sai saman käsittelyn. Välissä kaadoin irronneen rasvan pois pannulta talteen.

Kun kaikki koivet oli pintapaistettu, kaadoin taas rasvan pois pannulta ja tilalle kaadoin punaviinin, timjamin, valkosipulin ja puolet karpaloista. Raaputin pannulta kaikki makuainekset irti viiniin ja annoin viinin kiehua kasaan melkein olemattomiin. Kaadoin viinin mausteineen ja karpaloineen koipien päälle. Lisäsin pannulle kanalientä sen verran, että sitä ylsi koipien nahan tienoille, mutta nahkaosa ei peittynyt liemeen. Viritin folion päälle ja laitoin vuoan uuniin 170 asteeseen kahdeksi tunniksi.

Mikäli olen braising-menetelmästä mitään ymmärtänyt, se tarkoittaa sitä, että liha kypsennetään niukassa liemessä. Lukemissani ohjeissa ei puhuttu erityisesti siitä, että ruoka peitellään  (koska se on varmaan niin itsestäänselvää), mutta tein joka tapauksessa niin. Oletan, että liemi haihtuisi pois, eikä mehevyyttä saavutettaisi ilman kantta tai foliota.  Älkää nyt sitten naurako ihan hirveästi, jos olen ymmärtänyt ihan väärin, vaan neuvokaa nätisti.

Kahden tunnin puolivälissä laitoin uuniin paahtumaan esikeitettyjä, ankanrasvassa pyöriteltyjä perunalohkoja, tässä sain samantien käytettyä koivista irronneen rasvan. Tällaiset perunat ovat parasta suklaan ja mansikoiden jälkeen, luulen. Kun koivet olivat olleet kaksi tuntia uunissa, nostin ne pois vuoasta ja peittelin ne astiaan folion alle. Kaadoin siivilän läpi vuoassa olevan liemen kattilaan, jolloin yrtit, valkosipuli ja karpalot jäivät kyydistä. Lusikoin varovasti liemen pinnalta näkyvää rasvaa pois ja lisäsin uuden setin kuivattuja karpaloita ja lorauksen punaviiniä ja keitin seosta hetken aikaa kastikkeeksi.

Koivista tuli meheviä, mutta suolaa ja pippuria lisäsimme lautasille kyllä ripauksen jos toisenkin.

nyt ei ole nälkä

Tee-se-itse-limoncello

Tastespottingia selatessani kiinnitin huomioni blogikuvaan, jossa oli kotitekoista Limoncelloa, halusin heti kokeilla sitä itsekin. Taannoinen "Baileys"-kokeiluni onnistui hyvin, ainoastaan "säilyvyyttä" pitää  moittia, pienen  pulloni pohja tuli jo aikoja sitten vastaan... 

Ohje "Limoncelloon" otin täältä. Kysyin Kammenpyörittäjältä eräänä aamuna  sähköisen viestimen kautta, että mikä meidän vodkatilanteemme on. Kummempia ihmettelemättä hän vastasi sen olevan erinomainen. Eli ainoastaan sitruunoita tässä huusin ja niitä sainkin.

Leikkasin neljästä isosta, hyvin pestystä sitruunasta kuoret ja sijoitin ne tiiviskantiseen kannuun, päälle kaadoin niin paljon vodkaa, että kuorilastut uiskentelivat siellä iloisesti, noin 2.5 dl. Tämä hyväntuoksuinen seos jätettiin sitten pimeään viileään paikkaan viikoksi, minä laitoin sen jääkaappiin. 

Viikon kuluttua oli aika keittää siirappi. Laitoin 3 dl vettä ja saman verran sokeria kattilaan. Keitin liemen siirapiksi, eli sen verran että sokeri liukenee nesteeseen ja siitä tulee kirkasta. Kaadoin siirapin vodka-sitruunankuoriseoksen päälle ja sekoitin. Tämän sörsselin annoin vielä maustua yön yli viileässä. Tänään kaadoin seoksen ensin siivilän läpi, jotta kuoret jäävät pois kyydistä ja sitten vielä suodatinpussin läpi, että juomasta tulee kirkasta. Kaadoin juoman kesäisistä rippijuhlista säästettyyn Lorina-pulloon. Hyvää drinkeissä, kuulema. En ole koskaan maistanut! Enkä tätäkään pääse maistamaan ennen iltaa. Tuoksu on valtaisan hyvä, millaiset bileet mahtaa olla kompostin matosilla viinassa lionneiden sitruunakuorten kanssa?

Jouluinen hedelmäkakku

Toinen taatelikakku paistui tänään ja sen kaveriksi leivoin uuniin jouluisen hedelmäkakun. Se on toinen jouluinen vakioleipomuksemme. Usein kaipaan uusia tuulia ja jotain pientä säätöä keittiöpuuhiini, mutta joulun suhteen huomaan olevani hyvin perinteisiin nojaava. Tällä Ruutukokin ohjeella meillä on tehty hedelmäkakku keittiokirjan sivumerkintöjen mukaan ainakin vuodesta 1997.  Niin nytkin:

• 2-4 dl kirsikoita, sukaatteja, pähkinöitä, rusinoita, manteleita ihan sen mukaan mistä pitää
• loraus konjakkia
• 200 g voita
• 2 dl sokeria
• 3 kananmunaa
• 4 dl vehnäjauhoja
• 2 tl leivinjauhetta
• 1 dl kermaa

Laita valitsemasi hedelmät ja pähkinät kulhoon ja lorauta vähän konjakkia marinadiksi, sekoita hyvin. Lämmitä uuni 175 asteeseen. Voitele ja jauhota noin 1,75 litrainen vuoka. Vatkaa pehmeä voi sokerin kanssa vaaleaksi vaahdoksi. Lisää muna kerrallaan hyvin vatkaten. Jos taikina juoksettuu, lisää välillä vähän jauhoja mukaan. Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää taikinaan sekoittaen varovaisesti, mutta reunoja myöten, lisää kerma. Vältä vatkaamasta liikaa, ettei taikina sitkisty. Sekoita kirsikoihin ja muihin hökeisiin pari lusikallista vehnäjauhoja, se estää hedelmiä painumasta taikinan pohjaan. Sekoita hedelmät taikinaan varovaisesti, mutta perusteellisesti. Nostele taikina vuokaan ja tasoita pinta. Teen keskelle pieni syvennys lusikalla, ettei kakun keskikohta nouse liian korkeaksi uunissa. Paista uunin keskitasossa noin yksi tunti.

Scotch eggs und hasselbackspotatis

Tänään söimme kansainvälisesti, tosin saksalaista keittiötä edusti vain otsikon und. Näin joskus aikoja sitten eräästä laivasta kertovassa ohjelmassa laivakokin tekevän skottilaisia munia. Ne näyttivät hauskoilta ja melko epäterveellisiltä. Joten ei kun kokeilemaan. Niitä muniakin vielä on, uskokaa tai älkää. 

Hasselbackan perunoita syömme silloin tällöin, lähinnä kun viitsin nyperrellä. Otetaan 1-2 soikeaa aika isoa perunaa syöjää kohti. Perunat kuoritaan ja niihin leikataan veitsellä viiltoja poikittain sievästi riviin. Hyvä niksi on laittaa peruna puukauhaan ja leikata kauhan reunaan asti, ei tule leikattua perunaa kahteen osaan. Perunat laitetaan voideltuun uunivuokaan, päälle ripotellaan suolaa ja pippuria ja valutetaan vähän sulaa voita päällimmäksi. Perunoita paistetaan 200 asteessa, kunnes tikku menee sopuisasti perunan läpi. Tällä kertaa käytin kiertoilmaa, koska uunissa oli muutakin, kypsymiseen meni noin 35 minuuttia. Valelin kerran perunoita vuoan pohjalle valuneella voilla.

Google, toiseksi paras ystäväni, kertoi minulle, että skottilaisia munia on syöty etenkin retkieväänä, eivätkä ne taida oikeasti olla erityisen skottilaisia. Sen en antanut itseäni hidastaa. Keitin kovaksi kananmunan/ruokailija. 

Kananmunia keittäessäni käytän aina Laura Calderin vinkkiä, jonka mukaan kananmunista saa parahultaisia näin: Laitan kananmunat kattilaan ja lasken päälle samanlämpöistä vettä kuin munat ovat, kylmähköä jos munat ovat suoraan jääkaapista, lämpimämpää jos munat ovat huoneenlämpöisiä. Nigellalta olen apinoinut vinkin laittaa käyttämätön tulitikku kattilaan, sen pitäisi estää kananmunan sisuksen pursuamisen, jos muna sattuisi rikkoitumaan keitettäessä, eikä näin ole käynyt enää vinkkiä sovellettuani. Älkää kertoko minulle kuinka vaarallista se tikun päässä oleva tökötti on, en kuuntele. Kun vesi alkaa kunnolla kiehua, suljen kaasun tai millä nyt keittelenkin, laitan kannen päälle ja jätän munat oman onnensa nojaan. 20 minuutin kuluttua munat ovat juuri sopivasti kokonaan kypsyneet, eivät ole rikkoutuneet kolhiutuessaan toisiaan vasten, eikä keltuaisen ympärille ole muodostunut vihertävää reunaa. Jos on kiireempi, keitän munat tavanomaiseen tapaan.

Sitten takaisin skottilaisiin muniin. Keitetyt munat laitetaan kylmään veteen jäähtymään. Brittiohjeissa käytetään makkarataikinaa kananmunien päällystämiseen, mutta koska sellaista ei meillä ole saatavilla, tein lihamureketaikinan, johon käytin:

• 600 g jauhelihaa
• 2 viipaletta paahtoleipää
• 0,5-1 dl kermaa
• suolaa ja pippuria
• 1 tl pimentonia
• kuivattua oreganoa
• 3 kananmuna (joista yksi käytetään leivittämiseen)

Murustelin paahtoleivän pieneksi silpuksi, otin kourallisen talteen toiseen kuppiin. Loppuja leivänmuruja turvotin hetken kermatilkassa. Sekoitin kaikki taikinan ainekset sekaisin (1 kananmuna ja se erikseen otettu leivänmurukupillinen poislukien) tasaiseksi taikinaksi. Paistoin pienen koepalan, joka ei ollut vielä tarpeeksi maistuva, joten lisäsin suolaa. Kuorin kananmunat ja otin vähän kananmunaa suuremman palasen mureketaikinaa, jonka taputtelin toiselle kämmenelleni läpyskäksi. Muovailin siitä kananmunan ympärille murekekuoren. Pyöritin murekepallerot kevyesti vatkatussa kananmunassa (kylläpä tässä nyt läträtään näitten munien kanssa) ja sen jälkeen leivänmuruissa. Asettelin nämä palleroiset voideltuun uunivuokaan ja paistoin niitä 200 asteessa noin 10 minuuttia, käänsin ne toiselle kyljelle ja paistoin vielä kymmenisen minuuttia. 

Lopusta mureketaikinasta taiteilin pienoisen meatloafin paistumaan, sillä arvasin oikein, ettei kokeiluni kananmunien ihmeellisessä maailmassa innostaisi toista teineistämme. 

Brittiohjeissa skottilaiset munat usein uppopaistetaan, mutta siihen en edes harkinnut ryhtyväni, sillä arvelin jo tämänkin version jo olevan riittävän tuhtia, enkä kovin väärässä ollutkaan. Tässä sitä istutaan vatsan vieressä eikä varmasti tarvitse miettiä erityisempää iltapalaa enää tänään. Hauska kokeilu, joka ei annoksen kauneuspisteissä yltänyt kovin korkealle, terveyspisteitä ei viitsi edes jakaa, mutta vekkulia ruokaa kuitenkin!

Kun ei ehdi kokata, kirjat ja DVD:t hätiin!

tämmönen tästä kuvasta nyt tuli!

Koska olen vielä kokematon kuvaaja, olen etsinyt vinkkejä ruokakuvaamiseen netistä ja oppinutkin ainakin jotain. Tämä pimeä vuodenaika ei vain ole otollinen aika opetella.  Ehkä asia pitäisikin ottaakin juuri päinvastoin, nythän on hyvä kokeilla, mitä saa vähäisen valon aikaan aikaan. Jostain sain vinkin kirjasta FOOD STYLING ja sitäpä sitten tilaamaan, Amazon auttoi ja posti toi kirjan kolmessa päivässä. Kirja on kai food styling-ammattilaisuutta suunnitteleville tarkoitettu, mutta meikäläinenkin saa siitä paljon irti, kun tarkkaan lukee. Olen vasta selailuvaiheessa ja kirja on jo nostanut monta nolostuksen punaa poskille, sillä olen varmaan tehnyt jo ainakin kaksi kolmasosaa kirjassa mainituista aloittelijan virheistä. Mutta niistähän sitä opitaan, virheistä. Jos kirjasta jotain negatiivista hakemalla hakee, niin sen melko suuri paino, ei sovellu illan viimeiseksi luettavaksi, jollei ole valmis ottamaan riskiä mustasta silmästä, kun kirja kaatuu päälle. Voin suositella tätä kirjaa kyllä jokaiselle, joka on kiinnostunut siitä mahdollisuudesta, että saisi aikaan kelpo valokuvan keittiönsä tuotteista!

Tänään en kokkaa ollenkaan, mutta eihän sitä nyt voi kokonaan pitää keittiöaiheista vapaata. Olen jokseenkin hurahtanut ruokaohjemiin, joista olen kirjoittanut aiemminkin. Pidän erityisesti brittiläisistä ruokaohjelmista. Muutaman vuoden pidin etäisyyttä Jamie Oliveriin (hän ei siitä varmaan ollut moksiskaan), sillä tunsin ainakin henkistä huimausta ohjelmien kuvaustavan vuoksi. Nyttemmin Jamie on "päässyt suosiooni" uudelleen (ei hän varmaan siitäkään perusta sen enempää). Olen katsonut viime aikoina hänen uudempia sarjojaan ja hänen nykyinen tyylinsä olla kameran edessä miellyttää minua paljon enemmän. Aina hän on mielestäni tehnyt innostavaa ruokaa, myös hänen yhteiskunnalliset hankkeensa ruoan ympärillä ovat olleet kiinnostavia seurata. Nyt hankin Jamien kirjan pitkästä aikaa, Jamie´s Great Britain, sillä olen haikaillut jo pitkään vähän suuremmasta brittikeittiösukelluksesta, kunhan vain aika riittäisi. TV-sarjoista katsomista odottaa Jamie Amerikassa, tilasin sen Tsekistä, sillä on hauska nimi: Jamieho Amerika. Onneksi olen jo tottunut Jamien aksenttiin ja sanastoon, joten englanninkielisen tekstityksen puuttuminen ei haittaa.

ja tästä tämmönen

Taatelikakku

Lapsuuteni jouluihin kuului nykypäivän vinkkelistä vaatimattomia herkkuja. Paistoimme pipareita ja torttuja, mehukkaat mandariinit ja punaiset kiiltäväkuoriset omenat tulivat kauppoihin, pähkinöitä ja rusinoita oli tarjolla, jokunen konvehtikin. Jestas siitä on aikaa! Taatelikakku oli myös vakioherkku perheessäni, äiti leipoi sen vaihtelevan aikaisin ennen joulua ja kakku pakastettiin. Sieltä sitä oli ihana veistää ohuiksi jääkylmiksi viipaleiksi. Niin teemme vieläkin omassa kodissani. Käytän tähän kakkuun aina Ruutukokin ohjetta, sen kannessa komeilee hienosti; UUSI RUUTUKOKKI, mutta on se jo vanha sekin. Olen kirjoittanut päivämäärät ohjeen viereen, milloin olen kakkua tehnyt. Vuodesta 2000 on sivun kulmassa 9 merkintää, vain kahtena vuonna en ole joko leiponut kakkua tai olen unohtanut merkitä. Yleisemmin kakku on leivottu näin joulukuun puolivälin kieppeillä.

Tänään on tämänvuotisen taatelikakun päivä. Ostin uuden paketin iranilaisia taateleita enkä aio taistella niiden kivikovien sellofaaniin pakattujen taatelipakkausten kanssa enää koskaan. Otin näistä pehmeistä taateleista pari siementäkin talteen ja ehdotin Kammenpyörittäjälle keväistä kylvöoperaatiota.

Taatelikakkuun tarvitaan:

• 200 g kivettömiä taateleita
• 3 dl vettä
• 2 dl sokeria
• 200 g voita
• 2 kananmunaa
• 3,5 dl vehnäjauhoja
• 1 tl soodaa
• 1 tl leivinjauhetta
• 1 tl vaniljasokeria

Ensin keitetään taatelisose. Taatelit aukaistaan, otetaan kivi pois ja  leikataan muutamaan palaan. Vesi, taatelit ja sokeri keitetään paksupohjaisessa kattilassa soseeksi, siinä menee noin 30 minuuttia. Mukaan sekoitetaan 200 g voita, annetaan sen sulaa ja seoksen jäähtyä.

Uuni kuumennetaan  175 asteeseen. Kananmunat sekoitetaan taatelisoseeseen rivakasti ja lopuksi lisätään kuivat aineet ja sekoitetaan taikina tasaiseksi. Paistetaan isohkossa rengasvuoassa, 175 asteessa noin tunti.

Eton Mess

Kananmunavarastoni tila alkaa pikkuhiljaa lähestyä järkeviä lukemia. Tilannetta edelleen parantaakseni tein tänään jälkiruoaksi useissa brittiohjelmissa ja kirjoissa näkemääni Eton Messiä. Minusta se on niin hauska nimikin ja Wikipedia, tuo jokanaisen ykkössivistäjä kertoo tätä herkkua syötävän perinteisesti, kun Eton College pelaa vuosittaisen krikettiottelun Winchester Collegea vastaan.

Marenkiin käytin:

• 2 kananmunan valkuaista
• 100 g pienikiteistä sokeria

Vatkasin valkuaisia tovin ja lisäsin sitten pikkuhiljaa sokerin mukaan kokoajan vatkaten. Kokeilin pariin kertaan Jamie Oliverin antamaa vinkkiä, otin sormeeni pikkuisen marenkia ja jos sokeri vielä "rahisi" sormenpäissä, ei marenki vielä ollut valmis. Kun sokeri oli kaikkiaan sulautunut valkuaiseen, lusikoin  leivinpaperilla vuoratulle pellille pikkuisia nökösiä marenkia. Paperin sai pysymään hyvin paikoillaan, kun sipaisin pikkuisen marenkia pellille ja kiinnitin sillä paperin paikoilleen. Paistoin marenkeja 120 asteessa 80 minuuttia ja annoin niiden jäähtyä rauhassa.

Jälkiruoka-ajan lähetessä vatkasin kerman pehmeäksi, ei kovin tanakaksi vaahdoksi. Annostelin vuorotellen mansikkasosetta, kermavaahtoa ja marenkipaloja annoslaseihin. Hyvää ja helppoa!

Tähdenlentoja! Lihakeitto fonduen jälkeen

Kun on syöty lihaliemifondueta, on seuraavan päivän ruoka jo puoliksi valmiina fonduepadan ääreltä noustessa. Opimme baijerilaisilta ystäviltämme, että hyvää lihalientä ei sovi hukata vaan siitä tehdään keitto. Lihaa varataan sen verran paljon, että sitä jää ainakin muutamia paloja keittolihaksi. Me varaamme sitä niin paljon, että tulee kunnon lihasoppa. Alppien juurella asuvat ystävämme ymmärtävät lihakeiton niin, että siinä on lientä ja lihaa, ei vihanneksia. Ensimmäisellä kerralla katsoimme toisiamme hieman alta kulmain, että missä peruna, missä porkkana, mutta heillä niitä ei ole tällaiseen lihakeittoon tapana sotkea. Myös leberkäseä voi pilkkoa keittoon tai jokaiselle laittaa liemeen ison lihapullapallon, tennispallon kokoisen, en ole varma muistanko oikein, että sitäkin sanotaan knödeliksi. Me kuitenkin teemme fondueillan jälkeisen lihakeiton hieman enemmän suomalaisittain. 

Kaikkien syötyä lihafondueta tarpeeksi, kipataan kaikki keittoon sopivat ainekset lihaliemeen, lihapalat, minimaissit, mitä nyt milloinkin on jäämässä ylitse. Annetaan padan alla olevan polttoaineen palaa loppuun muutaman kerran sekoitellen. Jos lihat eivät ehdi kypsyä ennen kuin polttoaine loppuu, jatketaan keittämistä liedellä, kunnes lihat ovat kypsät. Pata nostetaan jäähtymään ja jatketaan seuraavana päivänä.

Lihakeittopäivänä pata otetaan lämpimään ja nostetaan liemi kiehumaan, tässä vaiheessa ei vielä kannata lisätä nestettä. Pilkotaan mukaan juureksia sen mukaan, mitä talosta löytyy ja oma makukin tässä vaikuttaa. Minä lisäsin tällä kertaa pataan muutaman porkkanan, perunan, palan palsternakkaa  ja pikkuisen naurista. Keitto saa kiehua lempeästi, kunnes kaikki juurekset ovat kypsiä, vettä lisätään, jos liemi ei tahdo riittää. Maku tarkistetaan, lisätään ripaus suolaa ja pippuria, jos tarvitsee, pinnalle vähän persiljasilppua. Kunnon lihakeittoa, sanon minä!

Nyt on syöty niin paljon lihaa, että seuraavaksi pitänee postata jotain ihan muuta!

EDIT: Lisään tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidasta löytyvälle Tähdenlennot-välilehdelle, jonne kerään kaikki jämäruokia käsittelevät postauksemme.

Käykö tällainen kala - fondue naudan sisäfileestä

Kammenpyörittäjä kysyi minulta eilen illalla töistä tultuani, että käykö tällainen kala ja näytti minulle puolentoista kilon naudan sisäfileen. Kyllähän se kävi, kun kerran säällistä kalaa ei itsenäisyyspäivän aattona ollut meikäläisissä kaupoissa. Tuumimme silloin, että paistamme pihvit, kunhan taas työpäivä olisi itsenäisyyspäivänä minullakin ohitse. Töissä oli tänään jälleen käänteiskiireistä ja ehdin miettiä päivällisasioita enemmän, kuin työnantajan laskuun kenties pitäisi. Ehdotin Kammenpyörittäjälle, kotipesän armoitetulle ykkösvahdillemme, että tekisimme pitkästä aikaa lihafondueta, olihan meillä juuri edellispäivänä keitettyä teerilientäkin valmiina. Ehdotukseni sai myönteistä vastakaikua ja saapuessani kotiin sain nähdä, että kaikki paitsi pöytäänistuminen olikin jo tehty. 

Olemme ensimmäisen kerran syöneet lihaliemifondueta uutena vuonna 2004/5 ystäviemme luona Baijerissa. He ovat hyvin perinnetietoisia ja ovat opettaneet meille monet jutut paikallisista ruokatavoista ja herkuista. Olemme omaksuneet heikäläiset tavat tässä asiassa melko tottelevaisesti ja toimimme kutakuinkin näin:

Lihaksi valikoidaan hyvälaatuista mureaa lihaa, yleensä naudan tai possunfilettä. Joskus meillä on ollut myös hirveä, mutta muistaisin sen olevan vähän kitsaampaa kypsymään nopeasti. Kanaa (broileria) emme sekoita tähän, sillä raa´an lihan tuominen pöytään on jo sinänsä jonkunsortin riski ajatellen kylmäketjun äkkinäistä katkaisua. Liha leikataan vähän sokeripalaa isommiksi kuutioiksi, sellaisiksi jotka nopeasti kypsyvät liemessä. Lihaa varaamme aina enemmän, kuin tiedämme syövämme, sillä tähän ruokailuun liittyy aina dagen efter, ei mitenkään kankkus- vaan jatkojalostusmielessä. Puolentoista kilon fileestä leikkasimme paksun pään kokonaan kuutioiksi ja samoin trimmasimme ohenevan pään, niin että kylmälokeroon päätyi pihveiksi omiaan oleva pätkä lihaa.

Lientä tarvitaan noin 1-1,5 litraa. Otamme liemen varastoistamme, mutta hyvä lihafondi käy tähän hyvin, liemen ei tarvitse olla suolaista, kunhan se on maukasta. Käytämme Asterixin taikajuomapadan näköistä fonduepataa, jossa liemi ensin kuumennetaan liedellä kiehuvaksi ja sitten nostetaan pöytään geelipolttimon päälle.

Ruokalajin luonne on tyypillistä hidasruokailua. Neljälle hengelle riittää yksi lempeästi poriseva liemipata, mutta useamman henkilön ollessa pöydässä kurkottelun ja ojentelun vähentämiseksi  suosittelen toista pataa pöydän toiseen päähän. Suurin osa ajasta istuksitaan ja jutellaan, napsitaan pöydän muita antimia ja itse syöminen, ruoan määrä jää hämmästyttävän pieneksi ilman, että kukaan nousee pöydästä nälkäisenä. Lihapalat kypsyvät liemessä noin 5-6 minuutissa, joten kullakin ruokailijalla on aina 1-2  tikkua, joissa lihaa on kypsymässä. Liha maustetaan suolalla ja pippurilla vasta lautasella ja uuden setin kypsyessä syödään muita herkkuja.

Pilkomme pieniin annosvateihin kurkkua, kirsikkatomaatteja, minimaissia, pieniä suolakurkkuja, fetaa, ananasta ja omenaa. Myös oliiveja ja erilaisia chutneyta nostetaan tarjolle. Baijerilaisemäntämme tarjoaa aina banaanisosetta, johon on sekoitettu lusikallinen currya, se sopii hämmästyttävän mainiosti lihan kaveriksi. Tarjolla on myös tuoretta patonkia ja juomana viiniä ja alaikäisille heille sopivaa juomaa. 

Seuraavan päivän jatkoruoasta kerron huomenna. 

Lihaliemi teerenjäänteistä

Eilen meillä keitettiin lihalientä teerenjäänteistä. Kuva postauksen alusta on kyllä aiemmasta liemierästä, en ollut eilen kotona keittopuuhissa enkä huomannut pyytää kuvamateriaalia keittomestarilta. Liemien keittäminen on ollut meillä tapana jo noin 7-8 vuotta. Se alkoi jostain kesäisestä päivästä, jolloin grillasimme lammasta, luita oli paljon ja mietimme, että mitähän se komposti tykkää tuosta luukasasta. Kammenpyörittäjä arveli, että kyllä komposti asiasta selviää ajan kanssa, mutta entäs jos sitä ennen kokeilisimme liemenkeittoa.

Siitä kokeilusta asti lähes kaikki luut, jotka ovat keittiömme kautta käyneet, ovat päätyneet myös liemipataan. Joka kerta liemestä tulee erilaista, eriväristä ja -makuista. Olemme lukeneet Julia Childin kirjasta neuvot erilaisten liemien tekoon ja tehneet sen jälkeen ihan niin kuin olemme itse halunneet, emme noudattaneet kiltisti neuvoja paahtamisista ja kokoonkeittämisistä. Moneen vuoteen emme ole käyttäneet yhtäkään liemikuutiota, vaikka niitäkin on nykyään useammanlaisia, etenkin mitä lisäaineiden määrään tulee. Kun kotipakastimessa on aina erilaisia hyviä liemiä, ei kuutioille ole tarvetta.

Yksi teeri, josta saimme suosiolla irti vain hyvät rintapalat riitti hyvin liemikattilalliseen. Kaava on aina melkein sama. Luulliset palat laitetaan talouden suurimpaan kattilaan, päälle vettä niin, että luut peittyvät. Jos kyse on luista, jotka on vartavasten hankittu liemikäyttöön, niitä on hyvä paahtaa ensin uunissa jonkun aikaa. Jos on grillattu tai paistettu luullista lihaa uunissa, paahtaminen ei ole tarpeen. Eilen kattilaan päätyi porkkanaa, palsternakkaa (taas!), sipuleita, kokonaisia mustapippureita, muutama katajanmarja ja pihalta vielä rosmariinia ja timjamia. Mukaan vielä edullista viiniä ja sitten vain kiehumaan hiljalleen pitkäksi aikaa. Suolaa emme laita liemeen erikseen ollenkaan. Kun luut ovat peräisin valmiista ruokalajista, niissä on kyllä suolaa ja jos on erikseen hankittu liemiluita, on liemi suolatonta, se vain otetaan ruoanlaittovaiheessa huomioon. Määriä on turha luetella, loraus sitä, toinen tätä. Kun liemi alkaa kiehua, sen pintaan voin aluksi kertyä vaahtoa, joka kuoritaan pois. Muutoin kattila saa olla rauhassa liedellä tunnin pari. Yleensä teemme liemihommat ulkona grillin sivupolttimolla, mutta eilen oli niin viileää, että kaasutaloudellisista syistä liemi kiehui keittiössä.

Kun liemi alkaa tuoksua, maistua ja näyttää hyvältä, se siivilöidään rasioihin jäähtymään. Käytämme kunnollisia puolen litran pakasterasioita, annos on passeli melkein kaikkeen ruoanlaittotarpeeseen. Jos tyhjinä on pienempiä rasioita, nekin käyvät ja usein otan yhden ison purkin jääkaappiin samantien käytettäväksi. Liemi säilyy kylmässä hyvänä ainakin kaksi viikkoa. Jos on aikaa, lientä voi keittää kokoon vielä tiiviimmäksi, mutta yleensä minusta on kiva käyttää vähän loivempaa lientä. Luut ja muut roippeet päätyvät sitten kompostiin. Jäähtynyt liemi pakastetaan tulevia käyttökertoja varten. Fiksu kotikokki laittaa purkin päälle vielä tarran, jossa lukee mikä luontokappale on liemen makuaineena, sekä ajankohdan, jolloin lientä on keitelty. Meillä tätä ei aina muisteta tehdä, mutta osaan kyllä liemikalikan väristä arvata edes suunnilleen, mikä liemi on kyseessä. Eri kerroilla liemestä tulee enemmän tai vähemmän rasvaista, viilenneen liemen pinnasta rasvan voi halutessaan kuoria helposti pois.

Teeri ja takaportin vahtina possu

Saimme ystäväperheemme pojan metsästämän teeren tässä yhtenä päivänä, aivan patavalmiina kotiovelle tuotuna, ei voisi helpompaa olla. Kiitos K! Tähän asti kaikki oli hauskaa ja helppoa, mutta seuraavaksi piti alkaa miettiä, mitä lintupololle. Pari päivää sulattelin lintua (lue:pidin sen kylmässä, ettei olisi pakko kokata) ja kyselin suvulta ja ystäviltä neuvoa. Lopulta muistin, että onhan minulla riistakeittokirjakin. Ostin sellaisen noin vuosi sitten, kun halusin saada uutta vinkkiä esimerkiksi poron laittamiseen. Lannistuin tosin heti, kun poronkäristysohje alkoi sanoilla: "sulata 200 g valmista käristyslihaa". Nyt minulla oli parempi onni, teeren valmistus alkoi sillä, että kokonainen lintu siivotaan (mikä oli tehty jo) ja lintu paistetaan kauttaaltaan. Tämä kuulosti jo paremmalta.

Paistoin teeren pinnan parhaani mukaan ankanrasvassa suuressa padassa. Suolasin ja pippuroin pinnan. Pilkoin pataan pari sipulia ja  porkkanaa ja (huom!) palan palsternakkaa. Kaadoin pataan kana- ja lihalientä sen verran, että kyljellään pötkötellyt lintu uiskelteli puoliksi liemessä. Muutama katajanmarja pinta murskattuna lensi pataan myös. Olisin laittanut padan uuniin hautumaan, mutta siellä oli jo possua. Teeri hautui liedellä noin puolitoista tuntia.

Koska itseluottamukseni riistakokkina oli vielä verraten pieni ja pataan laittamani lintu niinikään verraten pieni JA koska olin ostanut Heinolan Heilasta possunlapaa, päätin tehdä senkin ruoaksi tänään. Ihan vain siltä varalta, että ryssisin linnun pahasti tai se olisi niin järkyttävän hyvää, että se loppuisi ennen kuin perheen nälkä. Suolasin ja pippuroin lapapalan kauttaaltaan ja sijoitin sen toiseen pataan sipulilohkojen, porkkanapalojen, omenan ja valkosipulin kanssa. Päälle lihalientä ja uuniin. Toivoin, että näillä eväin pääsisimme tämänkin päivän iltaan asti. Possu viihtyi kuumassa uunissa kolmatta tuntia.

Lisukkeiksi valmistin lyttypottuja, jotka ovat rapsakkuudessaan kivoja lisäkkeitä ja valmistuvat helposti, kun vain muistaa esikeittää perunat hyvissä ajoin. En käsitä miten kukaan voi moisen itsestäänselvyyden unohtaa...

Teeren rintapalat olivat yllättävän isot ja se kaksivärisyys oli hämmentävä, vaikka olin siitä lukenutkin. Muuta en oikeastaan linnusta saanutkaan irti. Liha oli tiivistä ja tummaa maultaan, hyvää ja intensiivistä. Possun riivin liemeen ja sitäkin söimme hyvällä ruokahalulla. Nälkä siirtyi ainakin seuraavaan syöntikertaan ja sehän ruokailun perimmäinen tarkoitus onkin. Se mitä teerestä on jäljellä päätyy huomenna liemipataan, sillä kotitekoiset liemet alkavat olla jo vähissä.

Tee itse omat juomasi!

Minua ihastutti muinoin kovasti  tv-shopin edeltäjän, kuponkiuutisten mainos, jossa kehotettiin: "Tee seinätaulusi itse!". Heidän tuotepakkauksellaan säästäisi suuret summat ja saisi varmasti mieluisia seinätauluja. Kieltämättä oli totta, ettei silloinen budjettini riittänyt mieluisiin taideteoksiin, mutta jätin silti kotimaalarisetin hankkimatta. Ajatus siitä, että itse tekemällä saa sekä parempaa, että halvemmalla, on kyllä usein toimiva, mutta usein myös itsetekemiseen liittyy kokeilemista ja hassuttelua, tehdään ihan vain sen vuoksi, että voidaan tehdä! 

Hannele Kokeista ja Poteista riemastutti minua postauksellaan "Baileysin" (tekijänoikeudet kunniaan!) tekemisestä ja se toi mieleeni nämä monenlaiset tee-se-itse-(paremmin)-kokeilut, joista jää ennen kaikkea hauska mieli.  Niillä ei ole juurikaan tekemistä sen kanssa, että säästäisikö kenties roposen tai pitäisikö juomanvalmistajajättien pomojen olla huolissaan siellä kulmahuoneissaan (vai lienevätkö omissa executive-kerroksissaan), kun me pikkumuurahaiset teemmekin juomamme itse.

Eräs bloggaamisen hyvä/huono puoli on se, että keittiön kaappeihin alkaa kertyä kaikkea kummallista. Tai ei välttämättä niinkään kummallista, mutta erilaista verrattuna ruokablogia edeltävään elämään (jota muistaakseni kuitenkin oli, näin puolivuotiaan bloginpitäjän itsevarmuudella sanottuna). Siellä on pino ankanrasvapurkkeja, on kondensoitua maitoa niin, että kulmakunnan hammaslääkärit jo hierovat pikkukäsiään yhteen, että pian nähdään. On uusia erikoisia mausteita, joita olen ostanut, mutten tohtinut vielä käyttää ja on vaniljatankoja niin paljon, että heikompaa hirvittää. Siis materiaalia erilaisten äkkikokeilujenkin varalle on paljon aiempaa enemmän, munista nyt puhuttakaan. Se huono puoli on sitten sinä päivänä, kun kaappeja käydään  läpi ja komposti huokaa, että ei kai taas tätä settiä.

Modasin vähän Hannelen postauksen ohjetta, en laittanut kaakaota enkä suklaakastiketta, sillä aiemmat kokeiluni kondensoidun maidon kanssa ovat olleet vähintäänkin makoisia. Vaikeinta, ehdottomasti vaikeinta, tämän ohjeen toteuttamisessa oli sopivan pullon löytäminen. En ole varma, riittääkö kelpuuttamani astian korkin tiiviys, mutta toisaalta se antaa luvan ottaa juomaa useammin, ettei se vain ehdi pilaantua! Ihminen on sitten hyvä antamaan lupia itselleen. Niitä heltiää ihan kysymättäkin. Pullolliseen tätä pehmoisaa ihmejuomaa käytin:

• 1,5 dl kermaa
• 1,5 dl viskiä
• purkki kondensoitua maitoa
• 1 rkl espressoa
• siemenet muutaman sentin vaniljatangon pätkästä

Aineet kannuun ja topakka sekoitus vispilällä, pulloon, lasiin, suuhun (ja epäilemättä päähänkin, jos enempi nauttii). Toimii! Kiitos Hannelelle! ps.anteeksi Hannele tuo vaniljatanko tuossa kuvassa, en muistanut, että sinun kuvassasi oli se myös!

Ehkä joku luulee, että olen ruokkinut kompostia teerellä, jonka valmistamisella varovasti pelottelin itseäni sivupalkin "tulossa"-osastossa. Näin ei ole, lintu on tuossa pöydällä odottamassa kuinka vapisevin käsin tohdin siihen tarttua. Se tapahtuu myöhemmin tänään, ihan varmasti tänään, kauemmas en voi asiaa siirtää enää millään. En vaikka telkkarista tulisi Tuulen viemää laajakuvaversiona ja sellaisella lopulla, jossa Scarlett saa Rhettin. Eli lintua myöhemmin ja postaus siitä, jollei kaikki mene ihan reisille.

150 kananmunaa!

Nyt on vähän päässyt mopo käsistä ja varmuusvarasto munien suhteen ryöpsähtämään melkoisen laajaksi! Olen aina kytiksellä ruokapiirin tilausjakson alussa, että varmistaisin munalähetykseni ja olinkin viimeksi onnekas, ehdin tilata 6 kymmenen munan rasiaa ennen kuin loppuivat. Olin onnellinen ja tyytyväisenä mietin kaikkia tulevia leipomuksia ja kokkeleita, jäätelöitä (joita en tosin tekisi, taaskaan) ja marenkeja (niitäkään en tulisi tekemään, macaroneista puhumattakaan). Olen siis ihminen onnellisimmillani, kun minulla on varastossani riittävästi kananmunia. Kuka sanoo, että naista on vaikea miellyttää?

No sitten kävi niin, että töissä kävi Munamies, ei se valkoinen kyykkyversio, vaan meidän ihan oma munamiehemme. On hänellä muitakin lempinimiä ja oikea nimikin, mutta jäävätköön ne kertomatta. Tuore kollega mainitsi joskus hankkivansa taloutensa kananmunat jostain tutusta paikasta, ilman välikäsiä ja meitä oli heti monta ojentamassa anovat kätensä, että eikö meillekin riittäisi.  Eräänä rumana päivänä (taisi sataa jotain ja paljon) työpaikan taukotilan pöydällä oli yhdeksänkerroksinen munakennotorni, jokaisessa kerroksessa 30 munaa. Paikalle saapunut pahaa-aavistamaton (uudensadon) pomomme arveli meidän kaikkien tulleen joko karppaajiksi tai hulluiksi, luultavasti molemmiksi, tai sitten tämä on ihan normaalia ottaen huomioon millaista sakkia olemme.

Nopein käsi voitti, jaoimme munat kolmeen settiin ja loppupäivän kukin kolmesta onnellisesta 90 munan omistajasta varjeli saalistaan. Oli näet mahdollista, että sille tapahtuisi jotain yllättävää, joku kehveli saattaisi käydä vaihtamassa sekaan keitettyjä munia tai hajamielinen kollega tauon tarpeessa saattaisi istua setin päälle, sijaitsipa se ihan missä hyvänsä. Tietääkseni jokainen meistä pääsi kotiin asti ehjien kananmunien kanssa ja olemme sittemmin keskustelleet runsaasti erilaisista munaruokaohjeista ja muistelleet miten munavuoria 70-luvulla purettiin erilaisin iskulausein, joista tunnetuin lienee "Munalla töihin!"

Olen ollut harmittavan kiireinen ja sijainnut muutaman päivän poissa kotoa, joten munavarastoni tilanne alkaa siis kohta olla huolestuttava. En pelkää munien pilaantuvan piakkoin, mutta jotain taktiikkaa tässä on mietittävä. Kaikki munarikkaat ruoka- ja leipomisohjeet ja ideat olisivat kyllä tervetulleita, kommenttilaatikko on avoin jokaiselle vinkille!

Äkkimakiaa baklavaa

Lauantaisen kreikkalaispäivällisen päätti baklava. Tosin pidimme elokuvan mittaisen paussin, se oli aivan välttämätöntä, että saimme pienetkään palat jälkiruokaa uppoamaan.

Koska olin niin verrattoman nokkela viime lauantaina, aloitin baklavan valmistamisen heti aamiaisen jälkeen. Filotaikinapakkaus oli otettu sulamaan jääkaappiin jo edellisenä iltana. Käytin jälkiruokaan niin pientä vuokaa, kuin mahdollista, vuokani on noin 18x18 cm kokoinen metallinen irtopohjavuoka. Viritin siihen leivinpaperisisuksen makeaa kostuketta suitsimaan. Leivonnaisen täytteeseen tuli:

• kourallinen kuorittuja kokonaisia manteleita
• niin monta kuorittua ja suolattua pistaasia, kuin jaksoin nypertää (noin 20 kpl)
• kunnon ripaus jauhettua kanelia
• samanmoinen kardemummaa (unohdin)

Hienonsin mantelit ja pähkinät Bamixin minimyllyllä, seoksesta tuli osin melko hienoa, mutta muutamia sattumia sai jäädä joukkoon. Sekoitin kanelin mukaan.

Kostukesiirappiin tuli:

• 1,5 dl sokeria (käytin vaniljatangon kotipurkista ruokosokeria)
• 1 dl vettä
• iso lusikallinen hunajaa
• muutama kuivattu neilikka

Keittelin kaikkia siirapin aineksia pikkukattilassa noin vartin verran ja jätin liemen jäähtymään.

Leikkasin filotaikinarullan kahteen osaan, mittasin silmämääräisesti, että leikattu rulla on noin käyttämäni vuoan levyinen. Toisen pötkön peittelin visusti jääkaappiin odottamaan myöhempää käyttöä. Olen lukenut monesta paikkaa ja nähnyt tv-ohjelmia, joissa kovasti toitotetaan, kuinka kiire filotaikinan kanssa on, kuinka sitä pitää hyvitellä peittelemällä odottamassa olevaa osaa kostealla pyyhkeellä ja muutenkin olla kovin hopuissaan. Toisen taikinaerän tuomalla kokemuksen rintaäänellä sanon, ettei siinä mikään hengenhätä ole. Eikä filotaikinan käsittely ole ollenkaan vaikeaa, turhaan minäkin sitä 20 vuotta arastelin.

Avasin varovaisesti filotaikinarullan ja levitin taikinakerroskasan leikkuulaudalle rullan mukana olevan muovisuikaleen päälle. Mittasin vielä millintarkasti (NOT) vuoan kokoon nähden sopivan mitan ja katkaisin levyt noin puoleen. Jäljellä oli siis kaksi neljäsosan kokoista levypinoa, puolethan kokonaismäärästä oli jo pakattu pois. Olin jo näppärästi sulattanut noin 1,5 desin verran voita valmiiksi. 

Tarkoitus oli tehdä aina kuuden taikinalevyn paksuinen kerros ennen täytettä, mutta olipa vaikea pysyä laskuissa! No, kerroksia tuli noin kuusi. Eli vuoan pohjalle levy taikinaa, kevyt mutta kattava sipaus sulaa voita pintaan, seuraava kerros, uusi voisipaus (Juu, ei ole laihdutusruokaa, mutta tuskin kukaan sellaista kuvittelikaan?), uusi taikinakerros jne, kunnes tasan kuusi kerrosta oli valmiina. Voitelin päällimmäisenkin kerroksen ja ripottelin sen päälle kolmasosan manteli-pähkinätäytettä. Jälleen kuusi kerrosta taikinalevyjä, voita, täytettä. Täytettä riitti kolmeen kerrokseen, joten taikinakerroksia oli kaikkaan neljä. Taikinalevyistä jäi aivan pieni määrä, käytin päällimmäiseen kerrokseen levyjä hieman limittäin, että sain niitä tukittua reunoille kattamaan koko vuoan. Kaikkein päällimmäinen pintakin sai vielä voisilauksen. Leikkasin terävällä veitsellä päällimmäisen pinnan salmiakkikuvioiseksi, se auttaisi valmiin leivonnaisen annospaloihin leikkaamisessa, sillä pinnasta oli tarkoitus tulla todella rapea.

Paistoin baklavaa uunin keskiosassa 170 asteessa puoli tuntia. Alensin lämpötilaa 150 asteeseen ja paistoin vielä toisen mokoman. Tarkkailin, ettei pinta pääsisi ruskettumaan liikaa. Tunnin paistamisen jälkeen nostin baklavan uunista, siirsin sen leikkuulaudalle ja leikkasin aiempia pintaleikkauksia pitkin paloiksi. Nostin leivonnaisen takaisin vuokaan ja kaadoin jäähtyneen siirapin kauttaaltaan baklavan päälle. Leivonnainen jäähtyi peiteltynä iltaan asti. Siitä tuli ihanan stickiä ja makeaa, pistaasin suolaisuus kutitti kivasti makuhermoja ja filotaikinan rapeus tuntui suussa mukavalta. En kyllä tiedä tahdonko koskaan tehdä enää baklavaa, mutta oli hauska onnistua kerran sen tekemisessä!

Stifadoa yli oman tarpeen

Minusta sana stifado kuulostaa hyvin kiintoisalta, ruokaohjeita etsiessäni kyllä luin selityksiä nimelle, mutta johan unohdin ne. Stifado vain kuulostaa oikein mehevältä ja vähän happoiselta. Lauantaina puoliltapäivin olin jo karitsanpotkien kimpussa, sillä kerrankin halusin, että ruokailu olisi säälliseen aikaan eikä sitten joskus. 

Varasin neljälle henkilölle kuusi potkaa, ne eivät olleet kovin suuria. Vähempikin olisi riittänyt, yksi oli täysin riittävä annos ja puolikkaastakin olisi alkuruoan jälkeen tullut kylläiseksi. Siinä on tosin joku hassu mielihyväefekti, kun saa nostaa kokonaisen potkan luineen päivineen lautaselle. 

• 1 karitsanpotka/ruokailija
• öljyä paistamiseen
• 15-20 pikkusipulia
• 4-5 valkosipulinkynttä
• 4 isoa tomaattia murskattuna (tai tölkki hyvää tomaattimurskaa)
• 3 dl punaviiniä
• kanelitanko
• 0,5 dl hunajaa
• suolaa
• pippuria
• oreganoa
• laakerinlehtiä

Aloitin siivoamalla potkista vähän pois rasvaa ja kalvoja, vain sen verran, että näyttivät siisteiltä. Koska meillä ei vielä lauantaina ollut lumimyrskyä, kävin ulkona kaasugrillillä paistamassa lihojen pinnat kiinni. Nostelin potkat pataan, kaksi täytyi jättää pois ja viritellä ne pitkulaiseen lasivuokaan, mikä jo antoi vinkkiä siitä, että teen taas ruokaa komppanialle neljän henkilön sijaan.

Kuorin paljon pieniä sipuleita, siinä viidentoista jälkeen sekosin laskuissani. Kuullotin sipuleita ja muutamaa valkosipulinkynttä hetken pannulla ja lisäsin ne pataan potkien seuraksi. Murskasin tomaatit blenderissä ja kippasin ne pataan, lisäsin sinne viinin ja mausteet. Ja sitten vain uuniin, 180 asteeseen moneksi tunniksi. Ne kaksi onnetonta potkaa, jotka eivät mahtuneet pataan, saivat samanlaisen kastikkeen vuokaan ja päätyivät foliolla peiteltyinä uuniin myös.  Stifado oli uunissa noin 3,5 tuntia. Viimeisen tunnin aikana uunissa olivat myös yksinkertaiset sitruunaperunat, joita söimme lihan kaverina. Pesin muutamia perunoita, leikkelin ne neljään lohkoon, puristin niille yhden sitruunan mehun, suolasin ja pippuroin ja lorautin päälle oliiviöljyä. Sekoittelin perunat yltympäriinsä mausteisiin ja paistoin uunin alaosassa vuokassa. 

Liha oli niin mureaa, että potka piti hyvin varovaisesti nostaa lautaselle, ettei se hajoasi aivan atomeiksi. Unohdin nostella kuvausannokseen kastiketta ja suloisia sipuleita, jotenkin häkellyin siitä lihan kypsyydestä. Hunaja toi karitsaan erikoisen vivahteen, suolaisen ja makean yhdistelmän, josta ei aina tiedä onko se just hyvä, vai pikkuisen kummallinen.

Otsikoin eilen kreikkalaisesta ähkystä, sen verran pitää korjata, että kyse oli kyllä enemmän ihan aidosta suomalaisesta ähkystä, ei toki ole kreikkalaisten vika, että me täällä syömme itsemme täyteen!

Huomenissa kerron, kuinka onnistuin baklavan kanssa.

Kreikkalaisen ähkyn aineksia

Emme kovin usein syö monen ruokalajin päivällisiä, niinpä vatsalaukun koon arvioiminen on joskus vaikeaa, etenkin jos ruoka onnistuu hyvin. Tekee mieli ottaa vielä pieni pala tai yksi kauhallinen. Eilinen kreikkalainen päivällinen täytti kyllä monta mielitekoa ja aukkopaikkaa, vieläkään ei ole nälkä, näin sunnuntai-iltana. 

Minulla on ollut usein aikataulutusongelmia isompien päivällisten kanssa, vaikka kokkaisin vain omallekin porukalle. Syy on useimmiten siinä, että aloitan valmistelut liian myöhään. Eilen olin siis minuksi fiksu ja tein jälkiruoan heti aamiaisen jälkeen, yhteen mennessä pääruoka oli uunissa ja alkuruokakin jo tekeillä. Pääsimme pöytään noin neljän maissa ja jälkiruokakin oli syöty jo hyvissä ajoin, tosin yhtä elokuvaa myöhemmin.

Aloitimme kreikkalaisella salaatilla, jota syömme aika usein muutoinkin. Tosin nuorempi sukupolvi ei piittaa fetasta ja raa´asta sipulista, joten niitä oli vain meille niistä pitäville. Teen salaatin hyvin yksinkertaisesti, asettelen lautaselle salaatinlehtiä, isoja lohkoja tomaattia ja kurkkua, reiluja palasia fetaa, muutama oliivi ja punasipulirenkaita. Sipuli tykkäisi pienestä marinoinnista, mutta eilen unohdin sen. Pinnalle muutama loraus oliiviöljyä ja sitruunamehua sekä mustapippuria myllystä.

Nyt ei munakoiso ehtinyt pahentua jääkaapissamme, vaan se päätyi moussakaan, jota valmistin eilen siis ensimmäistä kertaa. Ohjeen rungon (lähinnä valmistusmenetelmän vuoksi) otin täältä, tosin aloitin heti oikaisemalla. Ohjeessa munakoisoviipaleet leivitetään ja esipaistetaan uunissa, mutta sen vaiheen jätin pois. Tein ruoan isohkoon lasivuokaan, josta söisi varmaan 6-8 henkilöä. Sovelsin ainemääriä sen mukaan, mitä meiltä löytyi, linkistä löytyy tarkat määrät.

Moussaka

• 1 iso munakoiso
• 8 perunaa 
• 2 dl juustoraastetta

Jauhelihakastike

• 500 g (lampaan)jauhelihaa
• 4 suurta tomaattia
• 2 sipulia 
• 4 valkosipulinkynttä
• 1 tl kanelia
• 3 rkl tomaattipyrettä
• 1,5 dl punaviiniä
• 1 rkl sokeria
• suolaa ja pippuria
• nippu persiljaa

Bechamel-kastike

• 6 dl maitoa
• 50 g voita
• 50 g vehnäjauhoja
• 8 munankeltuaista
• muskottipähkinää

1. Kuorin munakoison ja leikkasin sen noin sentin paksuiksi viipaleiksi, ripotin viipaleille suolaa ja jätin ne "itkemään". 
2. Höyrytin perunat melkein kypsiksi ja leikkasin ne melko ohuiksi viipaleiksi ja annoin niiden jäähtyä. 
3. Pilkoin sipulit ja kuullotin niitä pannulla. Kypsensin jauhelihan pannulla.  Lisäsin tehosekoittimessa murskatut tomaatit, viinin, kanelin, tomaattipyreen, sokerin ja muut mausteet. Annoin kastikkeen kypsyä noin puolisen tuntia.
4. Huuhtelin munakoisoviipaleet ja kuivasin ne, ennen kuin paistoin niitä kevyesti pannulla oliiviöljyssä. Ladoin munakoisoviipaleet öljytyn lasivuoan pohjalle ja lusikoin puolet jauhelihakastikkeesta siihen päälle. Kastikkeen päälle ripottelin puolet juustoraasteesta. Seuraavaan kerrokseen ladoin perunaviipaleet ja loput kastikkeesta ja juustoraasteesta. Tähän vaiheeseen asti ruoan voi valmistella hyvissä ajoin, mutta bechamel-kastike kannattaa tehdä vasta, kun aikoo samantien paistaa ruoan.
5. Erottelin munankeltuaiset valkuaisista ja vatkasin keltuaiset kevyesti. Sulatin voin paksupohjaisessa kattilassa ja lisäsin jauhot terhakasti vatkaten. Lisäsin kattilaan lämmitetyn maidon ja vatkasin edelleen koko ajan. Kaadoin kuuman kastikepohjan munankeltuaisiin ja sekoitin koko ajan. Kaadoin seoksen takaisin kattilaan ja kuumensin sitä edelleen kunnes se sakeni paksuksi kiiltäväksi kastikkeeksi. Seoksen lämpötila oli noin 80 astetta, kun sakeneminen tapahtui. Maustoin kastikkeen muutamalla raastimen raapaisulla muskottipähkinää. Kaadoin kuuman kastikkeen vuokaan ja peittelin koko pinnan kastikkeella. 
6. Paistoin moussakaa 200 asteessa noin 40 minuuttia, kunnes pinta oli kauniin ruskettunut. Annoin vuoan jäähtyä ja ruoan asettua noin 15 minuuttia ennen kuin kävimme käsiksi. 

Onnistuin tavoittamaan oikean makumaailman, luulen että kanelilla oli tässä suuri osuus. Perunaviipaleiden kypsyys jäi aavistuksen vajaaksi, mutta kyllä niihin hammas pystyi. Kaunista annoskuvaa en onnistunut saamaan tästä melko märästä ruoasta, vuokakuva saa kelvata. Huomenissa kerron, miten ähkyn saaminen jatkui pää- ja jälkiruoalla.