Chorizopasta

Mikäpä olisi varmempi merkki espanjalaisuudesta kuin chorizo? Ainakin minulle se kelpaa, tänään tein erittäin nopean ja helpon pasta-aterian, johon sattumoisin sain käytettyä useamman retkiruoka-aineksen loppuun. Kotoa asti oli mukana pätkä chorizoa, edellisreissulta pastapussin pohjat ja toiselta pasta-aterialta tällä reissulla puolikas purkki tomaattista pastakastiketta. Tässä ei tarvita kuin vähän aikaa ja syömisen jälkeen kunnolla kuumaa vettä tiskaukseen. 

Chorizopastaa kahdelle

• noin 150 g kuivapastaa
• vettä + suolaa keittämiseen
• 15 cm pätkä chorizoa
• puolikas lasitölkki tomaattista pastakastiketta (noin 2 dl)
• 1 dl punaviiniä
• pippuria
• basilikaa
• parmesaania

Viritimme keittiön ulos CampaAdrian viereen, toiselle kaasukeittimelle pastavesi kuumenemaan ja toiselle pieneen kattilaan ensin chorizo viipaleiksi leikattuna. Kun palat olivat hieman paistuneet molemmin puolin, lisäsin niiden päälle tomaattikastikkeen. Olin lisännyt purkkiin desin verran punaviiniä ja hölskyttänyt ne sekaisin. Jätin kastikkeen kiehumaan hyvin miedolla lämmöllä, sillä retkikeittimen kaasupanos oli jo edellisellä keittokerralla muka ihan lopussa, ei loppunut vieläkään. 

Kun pasta oli kiehunut pussin ohjeen mukaan 8 minuuttia, Antti kaatoi veden pois ja kumosi pastat kastikekattilaan. Sekoittelin ja jaoin ruoan lautasille. Annosten päälle vielä pippuria, parmesaania ja basilikaa. Tosi usein keitän pastaa liikaa, tulee mieleen että pitäisikö vähän vielä lisätä. Nyt oli juuri sopivasti. Niin kai, kun pussi meni loppuun. 

La Vueltassa oli melko lyhyt etappi, 134,5 km. Ehdimme katsoa siitä noin 70 viimeistä kilometriä. Välillä näytti siltä, että kohta sataa, mutta onneksi ei. Nopein oli David Gaudu. Hän oli etapin ja hyvityssekuntien jälkeen samalla kokonaisajalla kuin kisaa johtava Jonas Vingegaard, mutta mutkikkaan aika- ja sijoitusvertailun turvin Jonas sai pitää punaisen johtajan paidan. Huominen etappi on sitten Medium Mountains-tyyppinen ja sillä on mittaa yli 200 km. 

Nyt niitä gnoccheja – Henkan Italia-kirjan neuvoin

Minulla oli tässä pari päivää sitten ongelma, en meinannut osata päättää söisimmekö pastaa vai gnoccheja, silloin pasta voitti. Nyt oli sitten gnocchien vuoro. Olin ottanut kuvan Henkan Italia-kirjan sivusta ja siitä lunttasin miten ruoka tehdään. Ei tarvinut koko kirjaa kuskata Ranskaan asti. 

Gnocchit pancettan ja herneiden kera

• 500 g pakkaus valmiina perunagnoccheja
• vettä gnocchien keittämiseen
• 1 rkl voita
• 50 g pancettaa kuutioiksi leikattuna
• 1 pieni uuden sadon sipuli
• 1 tl valkosipulimurskaa
• 1,5 dl pakasteherneitä
• tuoretta persiljaa (minttua oli ohjeessa mutta sitä miellä ei ollut)
• raastettua parmesaania
• 1 rkl oliiviöljyä
• suolaa ja pippuria

Otin herneet pakastimesta kuppiin odottamaan. Kiehautin kattilassa vettä gnoccheja varten ja keitin niitä noin 3-4 minuuttia. Kaadoin ne siivilään ja siitä takaisin kattilaan odottamaan, lisäsin mukaan pienen nokareen voita, että sain sen pakkauksen kulumaan loppuun. Arvelin sen auttavan, etteivät gnocchit tartu toisiinsa sinä aikana, kun odottavat pannulle pääsyä. 

Nostin kattilan kaasulieden viereen odottamaan kannella peitettynä ja siirsin liedelle paistinpannun. Sille kumosin pancettakuutiot, sipulin ja valkosipulin. Paistelin niitä muutamia minuutteja. Lisäsin mukaan herneet. Seuraavaksi kumosin pannulle gnocchit ja sekoittelin varovasti. Tässä vaiheessa retkilieden kaasupanos loppui, mutta se on helppo vaihtaa lennosta. Tämä oli nyt toinen loppuun kulunut pullo ja reissussa on kuudes viikko menossa. 

Lisäsin ruokaan vielä hieman öljyä ja kuumuutta pannun alle, että gnocchit saivat kivaa paistopintaa. Lopuksi vielä päälle parmesaania, suolaa ja pippuria, sekä persiljaa. Gnocchit olivat todella hyviä, pehmeitä sisältä mutta paistopinta mukava. Jos olisi ollut jotain kalaa tai lihaa kaverina, gnoccheja olisi ollut liikaa, mutta pieni määrä pancettaa ja 500 g pakkaus gnoccheja oli kahdelle sopiva määrä. 

Giro d'Italian kahdeksannella etapilla vaihtui taas pinkin paidan omistaja. Etapin nopein oli minulle aiemmin tuntematon Lucas Plapp ja kokonaiskilpailun johtoon nousi Diego Ulissi. Hän johtaa nyt toisena olevaa Lorenzo Fortunatoa 12 sekunnilla ja Primoz Roglicia 17 sekunnilla. Huomenna on vielä ajopäivä ja maanantaina huilataan. 

Ostognocchit lautasella

Tännekin olisi voitu mennä, muttei voitu, Lyonissa joku hieno museo vissiin.

Tänään on ollut sellainen reissupäivä, että melkein mikään ei toiminut. Antakaa kun kerron, voi olla, että heikommat joutuvat istumaan tätä lukiessaan. Kaikki alkoi siitä, että koko yön lotuutti vettä oikein huolella ja minua pelotti, että CampaAdria juuttuu leiripaikan nurmikkoon (oli sataa lotuuttanut jo valmiiksi pari vrk melkein koko ajan). Olen nähnyt niin karmeita upotuksia Facebookissa, että sellaiseen en meitä tahtonut saada. No kukapa haluaisikaan juuttua leiripaikan mudaksi muuttuneeseen nurmikkoon? Valvoin yöllä aika kauan miettien, että mitenkä tässä nyt pitäisi oikein rattia kääntää ja kaasua painaa ja mitenkä varsinkaan ei. Ja minähän en ollut autoa mihinkään siirtämässä, joten melko turhaa unetonna piehtarointia. 

Tämä ei varsinaisesti liity mihinkään.

CampaAdria lähti oikein nätisti tontilta asvaltille, ehkä yksi pensasaidan lehti irtosi ja pieni nurmenpinnan rikkonainen kohta tuli. Mutta ei mitään synkkiä uurroksia eikä hinausapua tarvittu, ei ollut lähelläkään. Tästä siis selvittiin ja sitten oli tarkoitus nauttia terveellinen ja monipuolinen mäkkäriaamiainen, joka kuuluu jokaiseen reissuun, joka sijoittuu maamme rajojen ulkopuolelle. Kyllähän niitä mättöjä vissiin Suomessakin saa rajoitetusti, muttei yleensä tee mieli. 

Kartasta etsimämme Mäkkäri oli siellä missä pitikin ja saimme auton parkkiin sinne, mihin googlekartan mukaan pitäisikin saada. Tilasimme tököttelynäytöstä oikein mallikkaan setin aamiaisruokaa ja yritimme maksaa. Se sitten ei onnistunutkaan, vaan piti mennä tiskille. Siellä sentään raha kelpasi. Saimme noin vartin päästä annoksemme oikein pöytään kannetusti. Näytti siltä, ettei Mäkkärin aamiainen mitenkään voi olla kannattava konsepti, ainakin viisi työntekijää oli paikalla ja yksi kaksikko otti aamukahvit pikkupalaveriansa luonnistamaan ja sitten olimme me. 

Eikä tämä

Pian oli käsillä seuraava katastrofi. Olimme tilanneet McMuffinit, joita Antti on syönyt jo teininä Amerikassa, me koko perheellä 2000-luvun alussa lasten kanssa niinikään Amerikassa ja sittemmin myös Euroopassa. Ja olenhan minä tehnyt niitä itsekin. Miten hyvin meni teidän mielestä, kun McMuffinista puuttui pekoni, vaikka kääreen päällä oli oikein tarra, notta bacon? Ja miten hyvin mielestänne me suoriuduimme, kun söimme kiltisti McMuffinit ilman pekonia, emmekä menneet lainkaan valittamaan. Tämä on varmastikin pohjoismaisen ei nyt tehdä tästä numeroo-ajattelun huippu. Söimme McMuffinit ilman pekonia, kuinka säälittävää se on?

Seuraavaksi piti mennä kauppaan, tälle reissulle uuden ketjun kauppaan. Haluamme aina käydä joka saatavilla olevan ketjun kaupoissa. Marketista oli puolet räjäytetty taivaan tuuliin ja samalla suuri parkkipaikka oli työmaana, emmekä me mahtuneet viereenkään, joten jatkoimme matkaa päättäen, että menemmepä sitten seuraavaan kaupunkiin kauppaan. Moottoritieajelu suju ihme kyllä hyvin, Fulli-maksupulikka ikkunassa toimi hyvin ja puomit nousivat, olimme ihan että jees. 

Siellä seuraavassa kaupungissa marketin piha oli sellainen ranskalainen temppurata, jossa kaikkein pienimmät fiiatitkin joutuivat hinkkaamaan itseään pois pysäköintiruudusta ja jostain kumman syystä niissä on aina poistuminen etuoven editse. Miksi kaikkien, joka jumalan auton pitää ajaa etuoven editse? Eli emme menneet sinnekään kauppaan. 

Taas moottoritielle ja kohti seuraavaa pettymystä. Sitä ei tullut, vaan pääsimme kauppaan, viimeisen kilometrin ajoimme poliisiauton perässä ja päättelimme, että sehän on meille Marshall to Guide ja niin se olikin. Poliisit ehtivät boulangerien pullajonoon ennen meitä, sillä meidän piti hakea ostoskärry. Ruokakauppakäynti onnistui ihan hyvin, paitsi ettei ollut lihapullia, semmoisia valmiita raakoja lihapullia, joita keksin justiinsa haluta. 

Meillä oli kuulkaa oikein varaus leirialueelle seuraaviksi kolmeksi yöksi, sillä tällä viikolla on taas arkipyhä, helatorstai. Paikka näytti netissä ihan hyvältä, mutta loppulähestymisen aikana, (työaikoina sanoimme, että ulkomerkin jälkeen) aloimme ihmetellä, ettei ole yhden yhtä kylttiä alueelle ja tiet kapenivat kapenemistaan. Kyllä se alue sieltä löytyi, mutta jo tieltä saatoin sanoa, että taitaa olla Ryysyranta. Semmoinen, jolle en halua. Antti rohkeana miehenä (olihan hän jo selvinnyt McMuffinista ilman pekonia) meni katsomaan lähempää ja oli puhunut (tietääkseen) itsensä irti varauksestamme, sillä kaikki tontit olivat nurmikkoisia ja melko märän näköisiä. Mistään ryysyrantaisuudesta hän ei sanonut peruessaan, mikä johtuu varmaan siitä, ettei hän juuri muistanut mikä Ryysyranta on ranskaksi. 

Siinä kohden täytyi tehdä plan B, jotka ovat kuulemma maailmassa nykyään aika kortilla. Minä jostain syystä muistin, että minullahan on se Camping Car Park-kortti ja appi ja siellä 8 euroa rahaa. #kuihienooseon ? Ensin piti etsiä se kortti, joka ei ollut siellä missä muistin, enkä ollut päivittänyt uutta maksukorttiani tiliini, mutta nämä olivat vain pikku hidasteita elämän vuoristoradalla. Koska olen pätevä #atkmuija päivitin maksukorttini ja appini ja kaiken muunkin minkä keksin ja kohta minulla oli toimiva appi ja löysin meille yöpaikan melko läheltä sitä Ryysyrantaa. Edellisen kerran olimme Camping Car Park-paikassa syksyllä 2022 ja silloin sain niihin jonkunlaisen pelon, kun poistuminen ei onnistunut ilman asiakaspalveluun soittamista. Kuinka kauheaa se on, kun ei osaa sanoa paikan nimeä eikä vastaaja ymmärrä minun nimeäni ja taisi olla kylmä ilmakin ja muutenkin kaikki hirveää? Ilmeisesti kuulostin tarpeeksi epätoivoiselta, että portti sittenkin aukeni. Tänään pääsimme sisälle kaatosateessa, kun olin tällännyt korttiani ainakin kuusi kertaa lukulaitteeseen, jossa on jostain kumman syystä numeronäppäimistökin, vaikka mitään ei pitänyt näppäillä. 

Alue on entinen leirialue, jonka saniteettitilat on riisuttu mukavuuksista, ei ole pönttöä eikä allasta, ihan pitää omissa pytyissä olla. Mutta hinta ei ole paha. Sähköä saa, nettiä en nyt osannutkaan taas löytää, joten olemme omissa neteissämme. Vettä on tarjolla, kemssan ja harmaan veden voi jättää ja loossiit (campingkielellä pitchit) ovat niin ahtaat, että jokaisesta rajapusikosta tulee otettua pikku näyte. Nyt kun ilta alkaa käsillä, on sadekin tauonnut. Katsoimme tikuten ja takuten Giro d'Italian kolmannen etapin, jonka päätteeksi saatiin uusi etappivoittaja, mutta Tadej Pogacar on yhä kokonaiskilpailun ykkönen. 

Päivällisenä meillä oli liikaa ruokaa. Italialaisuuskin on hieman siinä ja tässä. Ostimme kaupasta, kun sinne viimein pääsimme rasian valmiita gnoccheja ja niiden kanssa paistoin minimaalisen pieniä meheviä salamimakkaroita, kirsikkatomaatteja ja lopuksi vielä mozzarellaa. Emme mitenkään jaksaneet syödä kaikkea, ainakin lusikallinen jäi tähteeksi. Ja kuvassakin näyttää, että meillä olisi ollut ruokana paistettuja sormenpätkiä. 

Automme ympärillä kiehnäsi ruoanlaiton ajan kissa, ensin luulin että naukuminen tulee telkkarista, mutta ulkoa se tuli. Antti avasi oven ja oli tosi lähellä, ettei sinisilmäinen kissa olisi asettunut taloksi. 

Jostain syystä en nyt pääse käsiksi kuviini, joten tämä jaaritus tulee nyt postatuksi ilman kuvia. Olinkin jo ihmeissäni, ettei #ranskanpatti ole mitenkään oireillut tällä reissulla. Nyt se sitten alkoi taas. Tavallaan se kruunaa koko päivän. Varsinkin kun kuvatkin koko päivältä ovat ihan surkeita. Kuva kerrallaan saatan saada niitä laitettua. 

Tortellinikeitto

Näin pari päivää sitten Jotain maukasta-Marin kuvia tortellinikeitosta ja muistin, että meillähän on siirrelty sivuun jääkaapissa pussillista valmistortellineja monta kertaa, kun olemme miettineet mitä söisimme. Nyt otin asiakseni käyttää tortellinit pois ja sovelsin loput ainekset, sillä tänään ei ollut kauppapäivä. Marin aineksilla tulee aivan takuuvarmasti hyvä keitto, mutta niin tuli näilläkin. Raakamakkaroiden sijaan käytin pieniä virolaisia makkaroita pakastimesta ja fenkolin korvasin pätkällä kesäkurpitsaa. Pinaattiakaan ei ollut, mutta käytin kevätsipulinvarret, joita olin onnistuneesti saanut säilymään kostean talouspaperiarkin päällä tiiviissä rasiassa, yleensä ne lötvääntyvät muosikääressään tosi nopeasti.

Tortellinikeitto 3-4 hengelle (eli me syömme tätä huomennakin)

• 6 pientä virolaista makkaraa 
• oliiviöljyä
• 2 porkkanaa
• 1 keltasipuli
• 2 valkosipulinkynttä
• 10 cm pätkä kesäkurpitsaa
• 2,5 dl valkoviiniä (käytin lopulta desin verran roseviiniä, kun sitä oli saatavilla)
• 1 tölkki säilöttyä tomaattia (meillä oli kokonaisia kaltattuja tomaatteja)
• 2 rkl tomaattipyrettä
• 3 laakerinlehteä
• suolaa ja pippuria
• ihan pikkuisen chilihiutaleita
• 1 l kanalientä (fondista)
• tuoretta timjamia
• pussillinen tuorepastatortillineja (näissä oli chilinen kikhernetäyte)
• kevätsipulinvarsia silputtuna
• palanen parmesaania (noin puolen tikkuaskin kokoinen)
• 0,5 dl kermaa

Olin hieman hajamielinen tänään, enkä noudattanut valmistusohjetta ihan viimeisen tapin takaa, mutta ei se haitannut. En muistanut laittaa viiniä oikeassa vaiheessa, mutta kyllä se ehti keittoon hieman myöhemminkin. Näin minä tein:

1. leikkasin makkarat suupalan kokoisiksi paloiksi ja paistelin niitä hetkisen oliiviöljyssä pannulla ja kippasin palaset kattilaan
2. kuorin sipulit ja porkkanat ja leikkasin ne paloiksi, valkosipulin kynnet viipaleiksi, samoin kesäkurpitsan
3. kuullotin sipulia, valkosipulia, porkkanoita ja kesäkurrea samalla pannulla muutaman minuutin
4. lisäsin pannulle tomaattipyrettä (ja tässä vaiheessa viini olisi kuulunut laittaa, mutta käänteismuistin) ja chilihiutaleita, suolaa ja pippuria
5. kaadoin vihanneksetkin kattilaan ja sekoittelin
6. lisäsin mukaan laakerinlehdet ja timjamin sekä tomaattisäilykkeen, pienin kauhalla kokonaisia kaltattuja tomaatteja hieman pienempiin paloihin
7. lisäsin kattilaan litran kanafondista tehtyä lientä ja palasen parmesania (tässä kohtaa minäkin muistin viinin ja laitoin sen mukaan, mutta vähän vähemmän, noin 1,5 dl) 
8. annoin keittopohjan kiehua noin 20 minuuttia
9. lisäsin mukaan kevätsipulin varret,  lorauksen, kermaa ja tortellinit, sekoitin ja annoin keiton kiehua lempeästi vielä noin 5 minuuttia (kokeilin kypsyyden pastasta)
10. tarkistin liemen maun ja että pasta on kypsää, annoksen päälle ripottelin loput kevätsipulinvarret

Tämä oli kyllä maukas keitto! Chilinen kikhernetäyte pastassa oli yllättävän kipakka, onneksi en laittanut chilihiutaleita yhtään enempää. Parmesanpalanen muhentui hauskasti keittoon ja toinen meistä sai siitä mehevän makupalan. Raakamakkaran korvasin tosiaan pienillä virolaisilla makkaroilla, joita löysin pakastimesta ja ne olivatkin maukkaita nekin. 

Äkilliset marjapullat aamiaiselle

Joku aika sitten näin instakuvan, jossa Hanna G oli tehnyt pikacroissanttitaikinasta kanelipullia, mutta juuri tuolloin minulla ei ollut jääkaapissa taikinaa. Tänään oli, muttei nyt ollut kanelipullafiilis, joten tein marjatäytteiset pullat ja tulipa niistä makoisat. 

Äkilliset marjapullat (6 kpl)

• 1 purkki pikacroissanttitaikinaa
• tuoreita marjoja, minulla oli vadelmia ja pensasmustikoita, mutta joku hillokin käy yhtä lailla, tai marmeladi
• minimaalisen pieniä suklaanappeja
• tomusokeria
• tilkka sitruunamehua
• tilkka vettä

Kuumensin uunin 200 asteeseen ja avasin taikinapurkin. Levitin taikinarullan leivinpaperiarkin päälle ja leikkasin taikinan kolmeen osaa. Yhdessä palassa on siis kaksi kolmionmallista palaa kiinni toisissaan. Sommittelin pitkälle sivulle marjoja ja suklaanappeja, voi käyttää myös hilloa tai mitä nyt tahtookaan laittaa täytteeksi. Kieritin palat rullalle, pienet leikkuujäljet joita taikinassa on voisarvien muotoa merkkaamassa eivät haittaa mitään, päinvastoin. Laitoin saumapuolen alaspäin ja sijoittelin kuusi pötkylää tasaisesti leivinpaperille pellille. Paistoin pullia noin 10 minuuttia.

Kun pullien pinta oli nätin ruskea, nostin ne uunista. Pullien jäähtyessä sekoitin pienen satsin valkoista kuorrutetta. Siivilöin ensin tomusokeria noin desin verran kuppiin, lirautin päälle hieman sitruunamehua ja sekoitin tasaiseksi tahnaksi. Jos tulee liian paksua, lisätään vettä, jos liian luirua, lisätään sokeria. Kaavin melko paksun kuorrutetahnan pussiin.

Minä käytin kertakäyttöistä pursotinpussia, mutta tavallinen tanakka muovipussi olisi kyllä käynyt yhtä hyvin. Laitoin pussinsulkijan pussin kärkeen, niin ettei kuorrute valu ulos ennen aikojaan ja kun pullien pinnat olivat jäähtyneet, leikkasin pussin kärjen pois ja pursotin kuorrutetta pullille. Olivatpa hyviä pikapullia syötäväksi lankalauantain aamiaisella.

Nopea puolivalmispiirakka

Pizzanpaistosta oli jäänyt vähän rapuja ja eräältä päivälliseltä savustettua lohta, jääkaapissa oli rulla Lidlistä ostamaani lehtitaikinaa. En oikein tiedä onko lehtitaikina oikea sana, vai pitäisikö sanoa voitaikina. Tuskin se voihin on tehty. Puff pastryksi sitä englanniksi sanotaan ja kääre  meni jo roskiin, etten voi siitä tarkistaa, miksi taikinaa puhutellaan.

Pikainen tähdenlentopiirakka

• rulla valmista puff pastrya
• noin 150 g savustettua lohta
• noin 100g jokiravun pyrstöjä
• 1 uusi sipuli varsineen
• 1 keitetty kananmuna
• 1 raaka kananmuna voiteluun

Kuumensin uunin 200 asteeseen. Levitin taikinarullan suoraksi uunipellille leivinpaperin päälle. Asettelin täytteet puolelle taikinasta niin, että reunoille jäi tyhjää noin sentti pari. Alimmaksi laitoin sipulit, sitten savulohden, ravut ja päällimmäksi keitetyn kananmunan viipaleina. Käänsin taikinanlevyn reunan täytteiden päälle ja taittelin reunat yhteen. Voitelin pinnan raa'alla kananmunalla ja pistelin kuoreen reikiä kalapiikillä. Paistoin piirakkaa kiertoilmalla 20 minuuttia. Hyvää tuli, kypsää ja rapeaa! Lisään ohjeen CampaSimpukan ylälaidan Tähdenlennot-välilehdelle, jonne kerään jämäruokaohjeita ja jatkojalostusideoita.