tiistai 29. marraskuuta 2016

As simple as that - muikut ja muusi


Tänään oli viikon saa mennä kauppaan-päivä. Halusin olla hyveellinen ja pitää meille kalapäivän ja tällä kertaa kala saisi mielellään olla muuta kuin lohta. Tästä huolimatta ihailin hirvenlihaa kaupassa, pidin itseni kurissa enkä ostanut. Sen sijaan ostin puoli kiloa perattuja muikkuja. Perkaamattomiakin olisi ollut tarjolla, mutta en minä niin extreme-tuulella ollut. Tämä ateria riitti hyvin kahdelle ja jäi yksi lounasannos.


Ruisjauhoissa pyöritellyt muikut ja niin perusmuusi, että mummokin olisi tyytyväinen

Muikut

  • 500 g perattuja muikkuja
  • 5 rkl ruisjauhoja
  • suolaa ja pippuria
  • voita 

Muusi

  • 8 keskikokoista jauhoista perunaa
  • 2 dl maitoa
  • voita
  • suolaa ja pippuria
  • kolme kevätsipulia
  • puolikas yksikyntisestä valkosipulista
Kuori ensin perunat ja leikkaa ne muutamaan lohkoon, kypsennä höyryssä. Perunoiden kypsyessä huuhtele muikut ja jätä ne siivilään valumaan. Laita muovipussiin ruisjauhot, suolaa ja pippuria, sekoita. Leikkaa sipuli paloiksi ja raasta valkosipuli. Paista sipulia ja valkosipulia hetkisen aikaa pannulla. Kun perunat ovat kypsät, kuumenna maito ja purista perunat perunapuristimella perunalumeksi. Sekoita mukaan nokare (eikä mikään pieni) voita, paistetut sipulit ja valkosipuli ja maitoa sen verran, että muusiin tulee sopiva paksuus. Mausta vielä suolalla ja pippurilla. Pidä muusi lämpimänä miedossa lämmössä uunissa tai vesihauteessa kerroskattilassa. 

Kuumenna voita pannulla ja laita muikkuja muutamassa erässä jauhopussiin, jota pyörittelet niin, että kalat saavat tasaisen kuorrutuksen. Paista leivitettyjä kaloja muutama minuutti puoleltaan ja laita ne odottamaan lämmitettyyn vatiin siksi aikaa, että kaikki muikut on paistettu. Tarjoa muusi ja muikut puolukoitten kanssa ja laita tarjolle salaattia, jollei luontosi anna periksi jättää tältä aterialta sitäkin pois. 

maanantai 28. marraskuuta 2016

Leipävanukas


Viikonlopulta jäi puolikas  patonki ja se oli  kuivunut niin, että sillä olisi voinut halkoja hakata. Ainakin melkein. Sen olisi voinut tietysti syöttää pihamme linnuille, mutta halusin kuitenkin meidän itse syövän sen ja muistin, että monissa amerikkalaisissa blogeissa tehdään jälkiruokaa, jonka nimi on bread pudding. Se vastaa aikalailla eurooppalaisia french toasteja ja meikäläisiä köyhiä ritareita aineiltaan, mutta tehdään uunissa. 

Foodgawkerissa vaihtoehtoja olikin 1170, tosin osa suolaisia versioita. Otin sieltä kokeiluun Milk & Cardamom-blogin ohjeen. Blogaani kertoo muuten olevansa kuudennen kauden MC-kisaaja, mutta enempiä en jäänyt ottamaan selkoa, oliko kyse US-versiosta siis, en ole tainnut niin pitkälle sikäläistä kisaa katsoakaan. Vain pienin muunnoksin tein tällä tapaa:

Leipävanukas

  • puolikas kuivahtanut vehnäpatonki
  • 2 kananmunaa
  • 1,5 dl maitoa
  • 0,5 dl kermaa (purkin loppu)
  • 1 rkl muscovadosokeria
  • vaniljajauhetta
  • kanelia
  • tuoreita vadelmia
  • valkoisia ja tummia suklaanappeja
  • voita vuoan voiteluun
Jos leipäsi on niin kuivaa, että sen leikkaaminen tuottaa hankaluuksia, sulje se hetkeksi vesitilkan kanssa muovipussiin, niin se pehmenee leikattavaan kuntoon. Leikkaa se sitten parin sentin viipaleisiin. Voitele uunivuoka ja asettele leipäpalat leikkuupinta alaspäin vuokaan tai pystyyn, jos haluat pystyleipävanukasta, valinta on sinun. Tuolloin tarvitse kuitenkin hieman korkeamman vuoan ja enemmän nestettä. Sekoita kananmunat, sokeri, maito, kerma, kaneli ja vaniljajauhe tasaiseksi velliksi ja valuta leipäpalojen päälle. Asettele pinnalle vadelmia tai muita marjoja, hedelmätkin sopisivat, esimerkiksi tuoreesta luumusta tai aprikoosista leikatut viipaleet leipäviipaleiden väliin aseteltuina. Ripota pinnalle vielä suklaanappeja. Laita vuoka jääkaappiin vetäytymään vähintään puoleksi tunniksi, tai jopa yön yli, jos haluat olla kuin rapakon takana ja syödä tätä aamiaisella. 

Kun on paistamisen aika, kuumenna uuni kiertoilmalla 180 asteeseen. Tunnustele sormenpäälläsi leipäpaloja, jos ne eivät tunnu riittävän tasaisesti kosteilta, voit lirutella vuokaan vielä hieman maitoa tai kermaa. Paista uunissa kunnes pinta on kauniin värinen ja sormella tökätessä se tuntuu joustavalta. Tarjoa lämpimänä jäätelön tai kermavaahdon kanssa, myös turkkilainen jogurtti sopii lisäkkeeksi hyvin. Me söimme sen kanssa, sillä talo oli kermaton ja jäätelötön.


sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Pikkupiiraset


Olemme pian olleet vuoden kahden hengen talous ja sopeutuneet vähitellen siihen minkä verran ruokaa ostamme, enää jääkaappi ei ole niin täyteen sullottu (ei se olisi kyllä aikaisemminkaan tarvinnut olla, mutta oli) ja osaan jo valmistaa kerralla vähemmän ruokaa. Jos meillä jotain nykyään on välillä kokonaan loppu, niin se on leipä. Aikaisemmin meillä oli aina kahta tai kolmea leipää yhtä aikaa eri perheenjäsenten mieltymyksiin. Nyt aika usein leipää ei ole palastakaan, tai pussinpohjalla on pari kuivahtanut siivua ruisleipää. 

Tänään oli yksi niistä aamuista, jolloin leipä oli vähissä ja mietin, mitä laittaisin aamiaispöytään tarjolle. Muistin, että pakastimessa on pari levyä torttutaikinaa ja niistä tein pienet aamiaispiiraat kahdella eri täytteellä. Blogin alkuajoilta arkistoista löytyy samantapainen ohje joulukuulta 2012

Neljä pientä piirasta (eikö kuulostakin ihan sadun nimeltä?)

  • 2 voitaikinalevyä
  • 2 viipaletta breasolaa
  • 2 viipaletta kylmäsavulohta
  • 4 minimozzarellapalloa
  • 6 kirsikkatomaattia
  • 2 kananmunaa
  • 1 dl kermaa
  • pikkuisen juustoraastetta
  • pippuria
  • tuoreita yrttejä, minulla basilikaa ja persiljaa
Kuumenna uuni 210 asteeseen kiertoilmalla, ilman kiertoa 225 asteeseen. Sulata voitaikinalevyt. Ota esille neljä pientä vuokaa tai muffinipelti. Kun levyt ovat sulaneet, leikkaa ne kahteen yhtä suureen palaan ja kaulitse paloja ohuemmiksi, mitä ohueammaksi saat, sen parempi. Asettele levyt pieniin vuokiin tai muffinipellin kolosiin. Minulla oli neljä pientä alumiinista suklaafondant-vuokaa, joita käytin tähän. 

Laita kahden taikinakupin pohjalle ja reunoille bresaolaviipaleet, mikä tahansa kinkku tai muu leikkele käy hyvin myös. Kahden muun kupin pohjalle tulee sitten lohiviipaleet. Seuraavaksi asettele kuppeihin puolikkaiksi leikattuja kirsikkatomaatteja, kolme puolikasta kuhinkin, sekä minimozzarella pallot ja vähän yrttejä silputtuna. Sekoita astiassa kananmunat, kerma ja juustoraaste tasaiseksi ja lisää mukaan hieman pippuria. Jaa seos kuppeihin täytteiden päälle. Paista noin 20 minuuttia, kunnes taikina on kypsää ja täyte hyytynyt. Anna levätä kupeilla vähän aikaa, ennen kuin pyöräytät ohuella veitsellä vuoan ja piiraan välistä ja kumoat piiraset muotista. Syö niin kuumana kuin kielesi sallii, mutta muista, että tomaatti ja mozzarella ovat todella kuumia pitkään. 

Nyt paistaminen onnistui todella hyvin, taikina oli kypsää ja täyte hyytynyt oikein mainiosti. Hyvä, etten lisännyt yhtään suolaa, sillä sekä bresaola että lohi ovat suolaisia. Söimme pienet piiraat aamiaisella ja ne olivat niin täyttäviä, ettei leivänpuute talossa haitannut yhtään. 

perjantai 25. marraskuuta 2016

Joka kuudes vuosi


Siitä on varmaan ainakin kuusi vuotta, kun meillä on ollut juustofondueta, se oli aikana ennen blogia. Eikä meillä ole ollut sitä muutenkaan kuin sen yhden kerran. Muistan vieläkin sen ähkyn tunteen, jonka valtaan siinä hommassa jouduin. Tuli tunne, etten ehkä koskaan halua enää syödä juustofondueta. Aivan niin lopullinen tunne ei ollut, vaan tänään meillä oli juustofonduepäivä. Se vaati myös varustehankintaa, sillä meillä ei ollut sopivaa pataa enää, jossa juustokastiketta olisi hyvä valmistaa ja tarjota. Olin onneksi eilen Stokkan liepeillä, joten ostin sieltä pikkuruisen valurautaisen fonduepadan. Pistäkää merkille, että vastustin yli kaksi sataa maksanutta Le Creuset-pataa, vaikka se oli kyllä mahdottoman kaunis. 

Ohjetta etsin sitten sen verran, että googlehaku toi noin toisena hakutuloksena Nannan vuoden 2011 alussa tekemän perusteellisen postauksen juustofonduesta. Siihen aikaan CampaSimpukka oli vasta haave, mutta olin jo innokas kommentoija muutamissa ruokablogeissa, jostain syystä minulla oli höpsö nimimerkki Uusano, en muista enää miksi sellaista käytin. 

Tänään noudatin Nannan neuvoja minuksi aika kiltisti. Uusi patani on verraten pieni, joten hieman kutistin ohjetta ja toisessa kohtaa taas kasvatin, että juustokastiketta tuli tarpeeksi. Laitan määrät tähän ylös sen tähden, että muistan ensi kerralla noin vuonna 2021 minkä verran juustoja sun muita aineksia tarvitaan tuon kokoiseen pataan. Otin pari vinkkiä myös the pleasant little kitchen-blogista, jossa oli käytetty yrttikimppua aluksi maustamaan kastikepohjaa. Sieltä otin myös vinkit lisäkkeisiin. Katsokaa miten kauniita kuvia siellä on!

Juustofondue 2-4 hengelle riippuen lisäkkeistä ja nälästä

  • 250 g oikein superhyvää Gruyereä
  • 150 g Swiss-juustoa
  • 100 g mustaleimaista Emmentalia
  • 3 dl kuivaa valkoviiniä
  • yrttikimppu rosmariinista, persiljasta ja basilikasta
  • loraus sitruunamehua
  • 2 tl maissitärkkelystä
  • pieni loraus Kirschiä (on muuten ihan kamalan pahaa!)
  • muskottipähkinää
  • pippuria (unohdin)
  • valkosipulin kynsi
Laita ensin esille kaikki muut tarjottavat, sillä kaiken on oltava valmista, kun juustokastike nostetaan pöytään. Meillä oli tarjolla erilaisia leikkeleitä, tomaatteja, omenaa, paprikaa, kirsikkatomaatteja, eilistä patonkia (toimii paremmin kuin aivan tuore) ja pretzeleitä paloiksi leikattuina. Muita kuin leipäpaloja ei ole tarkoitus uittaa juustossa, mutta on kiva napostella muutakin kuin leipää ja tuhtia juustoa, sillä tavoin on parempi mahdollisuus välttää kuuden vuoden mentaaliähky.



Raasta juustot valmiiksi ja tee yrteistä pieni kimppu, jonka sidot paistinarulla. Hankaa fonduepadan pohja ja reunat kuoritulla valkosipulin kynnellä. Sekoita maissitärkkelys Kirsch-tilkkaan. Mittaa viini pataan (jos patasi ei toimi liedellä, tee juustokastike ensin kattilassa ja kaada sitten valmiina fonduepataan) ja lisää sinne sitruunamehu ja yrttikimppu. Kiehauta seos ja anna yrttien maustaa viiniä hetkisen verran. Nosta kimppu pois ja lisää sinne maissitärkkelys-viinatilkka. Kuumenna hieman ja sekoittele. Ala lisätä juustoraastetta ja sekoita koko ajan. Jos näyttää siltä, että juustoseos alkaa leikata, lirauta vielä hieman sitruunamehua. Kun kaikki juusto on mukana ja kastike on riittävän paksua, mausta se muskottipähkinällä ja valkopippurilla. Minä unohdin pippurin, enkä muutenkaan koskaan käytä valkopippuria, mutta voisin kuvitella sen sopivan tähän. 



Jos teit kastikkeen suoraan fonduepataan, nosta se suoraan tarjoilutelineelle, jonka alle olet virittänyt polttimon. Millainen se nyt kenelläkin on, pelkkä lämpökynttilä ei riitä. Meillä oli sellainen geelipanos, joka oli pienessä foliovuoassa. Liekin suuruutta säädellään pienellä kääntyvällä kannella. Jos teit kastikkeen kattilassa, kaada se nyt pataan ja nosta tellingille. 

Sitten vain leipäpala tikkuun ja hämmentämään. Tuli padan alla pitää huolen, että juustoseos pysyy kuumana, mutta pohjaanpalamisen estämiseksi joka leipäpalalla pitää luututa pohjaa myöten. Pretzel oli hauska lisä, mutta sen kiiltävään kuoreen juustokastike tarttui paljon huonommin kuin eiliseen patonkiin. Annos oli meille vähän liian iso, kastiketta jäi pikkuisen, kun kertakaikkiaan ei jaksanut enää palaakaan. Hyvälaatuinen Gruyere maistui mainiosti, samoin muskotti. Padan pohjalle jäi aivan pieni rapea kuoripala, jonka maistoimme, sillä Nanna kertoi sen olevan se mahtavin herkku. Ja olihan se hauska, kuin jonkun eläimen maistuva nahka! (kuulosti aika kummalliselta)

maanantai 21. marraskuuta 2016

Piimäpallot


En usein leivo leipää päivälliselle, mutta tänään talossa oli vain kaksi palaa kuivahtanutta ruisleipää ja muutenkin oli sellainen leipomisfiilis. Löysin ohjeen, jossa oli käytetty buttermilkiä, jota meillä kyllä löytyi. Tosin minun piti varmistaa, saanko sitä käyttää, minä kun en ole meillä se piimäsuu. Oikeasti en ole ihan varma kuinka hyvin amerikkalaisten käyttämä buttermilk vastaa meikäläistä piimää, mutta ei tästä minua varmaan oikeuteen haasteta? Ei kai? Meillä ei ole oikein sopivaa käännöstä tuolle sanalle dinner roll, kun en viitsinyt alkaa tehdä oikein rullalle pyöritettäviä taikinapallosia, joten kutsun näitä vain palloiksi. Siinäpä muuten oivallinen porsaanreikä, voin aina sanoa oikeudessa siellä Amerikassa, että minähän tein ihan erilaisia, nämä ovat palloja!

Piimäpallot

  • 5 dl piimää
  • 1 pussi kuivahiivaa (11 g)
  • 1 rkl sokeria
  • 1,5 tl suolaa
  • 1 kananmuna
  • 55 g pehmeää voita + jonkun verran voiteluun
  • noin 8-9 dl vehnäjauhoja
Mittaa yleiskoneen kulhoon piimä, hiiva, suola, sokeri ja kananmuna, sekoita. Lisää noin puolet jauhoista ja pehmeä voi ja anna koneen vaivata taikinakoukulla muutamia minuutteja. Lisää jauhoja ja vaivaa lisää sen verran, että saat aikaan pehmeän, melko tarttuvaisen taikinan. Irrota taikinakoukku ja peitä kulho kelmulla. Anna kohota noin tunti.

Kumoa taikina jauhotetulle leivinlaudalle ja työstä taikinaa vielä hieman jauhojen kanssa, jaa taikina samankokoisiin paloihin sen mukaan minkä kokoisia haluat piimäpalloistasi. Minä tein noin golfpallon ja tennispallon väliltä olevia (nyt huomaatte  miten hienosita urheilulajeista minäkin tiedän). Pyöritä palat palloiksi ja laita ne joko vuokaan jättäen hieman väliä kohoamista varten, tai leivinpaperille toista kohoamista varten.

Kuumenna uuni 180 asteeseen kiertoilmalla ja kun pallot ovat kohonneet sopivasti voitele pinta sulatetulla voilla. Paista niitä kunnes pinta on kauniin värinen, noin 10-15 minuuttia. Minun piimäpalloni kasvoivat uunissa noin appelsiinin kokoisiksi, mutteivat maistuneet yhtään appelsiinilta. Eivät ne varmaan olisi maistuneet golf- tai tennispalloiltakaan. 

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Pystyperunat ja hirvipihvi



Sen siitä saa, kun ei itse ole tullut koskaan pyssyyn tarttuneeksi ja opetelleeksi metsästämään, ei mitään pientä eikä suurta eläintä. Onkiminen on ainoa tapa, millä olen pyydystänyt elävän eläimen ja joskus jopa syönyt saaliini. Kun tuo ampumispuoli ei ole niin hanskassa, täytyy ostaa lihaa. Tällä viikolla oli marketissa tarjolla aika harvinaista hirvenlihaa. Joskus on suurempia paistipaloja tarjolla, file on harvemmin ostettavissa. Nyt oli tilaisuus ostaa hirven sisäfilepihvit, joilla oli kyllä melko suolainen hinta, paksuille pihveille tuli hintaa 11 euroa kappale. Kun meitä oli eilen päivällisellä kaksi, ostin vain kaksi pihviä ja se olikin oikein riittävästi. Olen tyytyväinen siihen, etten osta enää liian suuria määriä lihaa, vaan kohtuudella. 

Lisäkkeenä meillä oli valkosipuliperunoita, jotka oli aseteltu vuokaan viipaleet pystyasennossa. Otin vinkin ruokaan tästä blogista. Käytin oikeastaan vain idean, muun kaiken sävelsin. Toisena lisäkkeenä oli hernepyreetä, jonka kerrankin sain rakenteeltaan todella sileäksi. 

Pystyperunat

  • noin 500 g perunoita
  • muutama voinokare
  • 1 punasipuli
  • muutama kirsikkatomaatti
  • 2 valkosipulinkynttä
  • suolaa ja pippuria
  • pari rosmariinin oksaa
  • 2 dl kermaa
  • cheddaria tai parmesania raastettuna (unohdin)
Voitele vuoka. Minä käytin pitkulaista lasista leipävuokaa. Viipaloi perunat, sipuli ja tomaatit, sekä valkosipulinkynnet. Aseta vuoka jotain sopivaa astiaa vasten vinottain, että voit sommitella viipaleet vuokaan "ylämäkeen". Asettele vuorotellen perunaviipaleita, sipulia, tomaatteja ja valkosipulia. Kun vuoka on täynnä, ripottele pinnalle suolaa ja pippuria, muutama voinokare, rosmariinioskia ja liruttele kermaa päälle. Jos sinulla on parempi muisti, raasta pinnalle hieman juustoa. Paista kiertoilmalla 180 asteessa noin tunti, puolitoista. Mikäli sinulla on aikaa enemmän, paistele pienemmällä lämmöllä pitempään. 


Hirvipihvit kahdelle + pannukastike

  • 2 noin  5 cm paksua hirven sisäfilepalaa
  • nokare voita ja loraus oliiviöljyä
  • suolaa ja pippuria
  • rosmariinin oksia
  • loraus konjakkia
  • noin desi kermaa
Ota pihvit lämpenemään noin tuntia ennen paistamista. Monesti kuulee, ettei sillä ole mitään väliä, onko pihvi jääkaappikylmä vai lämpimämpi. Minä olen onnistunut paremmin hieman lämmeneellä, joten sitä neuvoa tottelen edelleen. Kun on paistamisen aika, kuumenna parasta pannuasi ja lisää sille nokare voita ja liraus oliiviöljyä. Kun voin kuohu kuolee ja alkaa ruskettua, nosta pihvit pannulle. Paista molemmin puolin noin 2-3 minuuttia ja paksujen pihvien kyseessä ollen, pyöritä niitä hieman myös pystykyljillään, että saavat hieman väriä sinnekin. Nosta pihvit folion päälle ja kääri tiukkaan pakettiin asettumaan siksi aikaa, että teet pienet kastikkeen, jos sellaista tykkäät.

Sammuta liesituuletin, sillä seuraavaksi aiot liekittää. Kaada pihvinpaistopannulle loraus konjakkia tai brandya ja sytytä se palamaan tulitikulla tai jos sinulla on kaasuliesi, kallistamalla pannua liekin suuntaan, ole valmis nostamaan pannu pois lieden päältä, kun liekki nousee korkeaksi. On viisainta pitää tukevaa patakinnasta kädessä. Huljuttele pannua hieman, jolloin konjakkia palaa loppuun ja voit jatkaa kastikkeen valmistamista. Nosta pihvit sisältävä folionyytti pannun yläpuolelle ja pistä siihen veitsellä pieni reikä ja valuta hieman nyyttiin kertynyttä nestettä pannulle, nosta nyytti takaisin lautasella sivuun odottamaan. Lisää pannulle kermaa ja keitä kastiketta kokoon muutama minuutti, mausta suolalla ja pippurilla. 

Hernepyree

  • vettä pieneen kattilaan
  • noin 3 dl pakasteherneitä
  • nokare voita
  • suolaa ja pippuria
  • tuoretta basilikaa tai jotain muuta mieleistäsi yrttiä, timjamia tai vaikka minttua
Kiehauta herneet ja lusikoi ne blenderin kannuun yhdessä pienen keittovesitilkan, voin ja mausteiden kanssa. Anna blenderin tehdä hommansa ja mikäli et pidä rakennetta tarpeeksi sileänä, purista se vielä tiheän siivilän läpi. Maistele ja mausta lisää, jos ei vielä ole tarpeeksi maukasta. Tähän olisi voinut laittaa myös korianteria tai limeä hieman, tai molempia. Kaavi pyree kattilaan odottamaan lämmittämistä juuri ennen annoksen kokoamista. 

Kun kaikki on valmista, lusikoi hieman kirkkaanvihreää hernepyrettä lautaselle. Nosta päälle foliosta esille otettu pihvi. Pyöräytä pihville suolaa ja pippuria myllyistä ja lusikoi hieman kastiketta päälle. Asettele perunalisäkettä pihvin viereen ja ripota päälle vielä muutama jäinen puolukka tai karpalo. Syö välittömästi.

Meidän pihvimme olivat luvalla sanoen aivan täydelliset, medium miinukset, jota tavoittelinkin. Noin 6-8 minuuttia foliossa tekivät taian ja muutenkin kaikki meni nappiin.

lauantai 19. marraskuuta 2016

Tuunauksen tuunaus - kahvi-suklaa-kirsikkakakku


Hätähousun kahviliköörini vaati käyttämistä, siis muutakin kuin maistelua. Olin ajatellut laittaa sitä taatelikakkuun, mutta sitten muistin puolikkaan purkin Maraschino-kirsikoita jääkaapissani. Minulla oli jo uusi purkki hankittuna, joten vajaan saattoi huoleti käyttää. Niitä voi muuten ostaa ainakin Hella & Herkku-liikkeestä Museokadulta, suosittelen lämpimästi, mikäli ette pelkää pahanlaatuista koukuttumista niin kauppaan kuin kirsikoihinkin. 

Etsiskelin sitten kakkuohjetta, jossa olisi kahvia ja johon voisi upottaa kirsikoita ja sellaisen sovellettavaksi löysin googlehaulla mistäpä muualta kuin Soulkitchen-blogista, ohje on kirjattu sinne vuonna 2012 ja minäkin olen siellä mukana kommentoimassa, mitenkäs muuten. Muunsin ohjeen maidottomaksi ja lisäsin hieman aineksia, mutta mittasuhteet ovat samat, kuten kakkuleivonnassa täytyy olla, kutakuinkin tarkasti.

Kahvi-suklaa-kirsikkakakku

  • 200 g maidotonta rasvaa
  • 2 dl sokeria (käytiin vaaleaa ruokosokeria)
  • 3 kananmunaa
  • 3,5 dl vehnäjauhoja
  • 2 tl leivinjauhetta
  • 1 tl vaniljajauhetta *
  • 100 g maidotonta suklaata pilkottuna
  • 2 rkl kaakaota (ohjeessa oli 2 tl) 
  • 1 dl kookosmaitoa (ohjeessa maitoa)
  • 0,5 dl kahvilikööriä (espresson tilalta)
  • puoli purkkia Maraschino-kirsikoita valutettuna *
*-merkityt omia lisäyksiäni

Kuumenna uuni 160 asteeseen kiertoilmalla tai 175 asteeseen ilman kiertoa. Valmistele rengasvuoka, mikäli se tarvitsee voitelua ja jauhottamista. Minä käytin silikonivuokaa tällä kertaa. 

Vatkaa pehmeä rasva ja sokeri vaahdoksi. Lisää mukaan kananmunat yksitellen. Sekoita vehnäjauhot, leivinjauhe, kaakao ja vaniljajauhe keskenään ja yhdistä vaahtoon. Lisää mukaan kookosmaito ja kahvilikööri ja sekoita taikina tasaiseksi. Kääntele mukaan nuolijalla suklaasilppu ja kirsikat. Kaavi taikina vuokaan ja paista noin 1 tunti. Kokeile kypsyyttä tikulla noin 50 minuutin kohdalla ja jos tikku on puhdas pistoksen jälkeen, on kakku kypsä. Anna jäähtyä vuoassa noin vartin verran ennen kuin kumoat kakun.


Tunnustan, etten taaskaan malttanut odottaa riittävän kauan ja kakun yksi osa tarttui vuokaan, sillä suklaa oli vielä sulaa kakun sisällä. Sain palan kuitenkin soviteltua kakkuun takaisin ja rajasin kuvan ovelahkosti niin, ettei se näy, mikä oli täysinturhaa, kun nyt tunnustin asian. Olkaa te siis malttavaisempia ja odottakaa, että kakku jäähtyy ja suklaa jähmettyy! 

perjantai 18. marraskuuta 2016

Hätähousun kahvilikööri



Kun olimme tapaamassa Opiskelijaa Alankomaissa satuin näkemään erään kaupan ikkunassa pulloja, joissa oli valmiina liköörintekohökeet, vain viina puuttui. Olimme odottamassa juuri kiertoajelubussia, joten en mennyt kauppaan sisälle. Olisin kyllä hyvin ehtinyt, sillä bussia sai odottaa liiankin kauan. Otimme kuvan pulloista sillätapaa puolihuolimattomasti ja ajattelin kokeilla tuommoista likööriä kotona. En nyt laita sitä kuvaa tähän, enkä mainitse firmaa, joka näitä valmistaa, sillä suorastaan pöllin idean. Voin kuiskata sen korvaasi, jos haluat. Hyi minua. Mutta ovat hekin vähän pöhköjä, kun luettelevat verkkosivuilla ainekset mitä missäkin pullossa oli, sieltä minä ne katsoin, vaikka pelkästä kuvastakin saatoin päätellä ja loput sovelsin.


Puoli litraa kahvilikööriä

  • 0,5 l votkaa 
  • 2,5 dl muscovadosokeria
  • kourallinen espressopapuja
  • muutama katajanmarja
  • muutama kardemummapalko
  • 1 halkaistu vaniljatanko
Siellä mistä lunttasin, oli käytetty giniä. Me olemme vastikään tulleet giniuskoon, emmekä raskineet laittaa pienestä ginivarastostamme puolta litraa alkoholia tähän kokeiluun, vaan laitoimme halpaa votkaa. Mutta ginivivahdetta hakeaksemme lisäsimme mukaan muutaman katajanmarjan. Keräsin kaikki kuivat ainekset suurehkoon lasipurkkiin ja kaadoin päälle viinan. Sekoittelin, että sokeri liukeni. Laitoin tiiviin kannen päälle, purkin jääkaappiin ja jäin odottamaan kuudeksi viikoksi. 



No, olen nyt sekoitellut lientä aika ajoin, ihan pikkuisen maistanutkin ja se maistuu jo mainiolta. Alun viinanhaju on väistynyt kahvin ja vaniljan tuoksulta. Liemi on kauniin ruskeaa, aluksi pohjalle kertyi vielä sokeria, joka piti sekoitella uudelleen mukaan, mutta nyt liemi on tasaisen väristä.  En minä mitään kuutta viikkoa aio odottaa. Kolme riittää ihan hyvin! Siivilöin mausteet ja kahvipavut pois ja kaadoin liköörin pulloon. Laitoin vaniljatangot vielä pulloonkin mukaan. Hyvää, ei liian makeaa, eikä sakeaa. Mutta vaivansa väärti? Ei ainakaan liian vaikea. Aion käyttää sitä tämänvuotisessa joulukakussa. 

torstai 17. marraskuuta 2016

Beaujolais Nouveau 2016


Tänä vuonna varsinainen uuden sadon viinin maistelu siirtyy marraskuun kolmannelta torstailta aina seuraavaan lauantaihin asti, mutta pullot on hankittuna! Ja vielä riitti ulkona jäätäkin kuvausrekvisiitaksi. Tosin sää lienee muuttumassa edelleen lämpimämmäksi ja ohut lumipeite on jo vaihtumassa loskaksi. Jonain vuonna kuvasimme viinipullot pihalla kukkivien orvokkien vieressä, nyt ei sentään niitä löydy. Suurta makunautintoa emme näiltä viineiltä odotakaan, mutta lauantaina avaamme kummatkin pullot ja maistelemme onko niissä eroa, hintaeroa oli noin puolitoista euroa ja onhan sekin rahaa! Kalliimman pullon hinta on ylittänyt aiemman kymmenen euron kipurajan, eikä tällä viinillä muuten olisi minun ostoskoriini asiaa, ellei kyse juuri olisi alkutalven viinihappeningistä.


keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Sous vide-lohi ihan tismalleen oikein




Lohi suolavesiliotettuna ja tasalämpökypsennettynä

  • 200 g pala/ruokailija lohta
  • 5 dl jääkylmää vettä
  • 2 rkl suolaa
  • 4 ohutta viipaletta sitruunaa
  • ripaus suolaa ja pippuria
Sekoita kylmään veteen 2 rkl suolaa, kaada seos minigrip-suljettavaan pussiin. Aseta lohipalat pussiin ja sulje pussi tiiviisti. Anna kalan olla suolavedessä 30--60 minuuttia. Tämän tarkoitus on vähentää proteiinien vuotamista kalasta kypsentämisen aikana, sitä valkoista "ainetta", mitä kalasta tulee, kun sitä kypsennetään. En tiedä suomenkielistä termiä sanoille poaching ja albumin. Minulle voi mieluusti kertoa oikeat suomenkieliset termit. 

Ota kalapalat pois suolavedestä ja kuivaa niiden pinta. Ripota kalalle suolaa ja pippuria ja aseta pinnalle sitruunaviipaleita. Kuumenna vesi sirkulaattorilla 50°C asteeseen. Vakumoi lohipalat tai jos sinulla ei ole vakuumointilaitetta käytettävissä, sulje kalapalat minigrip-pussiin ilmansyrjäyttämismenetelmällä. Laita pussissa oleva kala veteen kattilassa ja laske pussin yläreuna niin lähelle veden pintaa kuin mahdollista ilman, että pussiin menee vettä. Ilma poistuu pussista melkoisen hyvin näinkin ja kun suljet pussin, kala on tiiviihkösti pussissa, ilmaa ei juurikaan jää pussiin. Anna kalan kypsyä vesihauteessa noin 50-60 minuuttia, mutta vähintään 35 minuuttia. Kala pysyy vakiokypsänä useita tunteja, mutta jossain kohtaa neljän tunnin paikkeilla rakenne voi alkaa muuttua mössöiseksi. Aikaikkuna on kuitenkin suuri, lohi kypsyy noin 35 minuutissa 50 asteeseen ja pysyy siinä tilassa ainakin 3 tuntia, joten sinulla on liikkumavaraa kokkailemisen ja aterian tarjoamisen suhteen.

Nyt kun ensimmäistä kertaa käytin tuota suolaliotusmenetelmää, valkoista proteiinia karkasi kalasta huomattavasti vähemmän ja rakenne säilyi mehevänä. Olemme kerran tehneet lohen 47°C lämpöön ja se oli kyllä melko sillä rajalla jäikö se liian raa'aksi. Nyt lopputulos oli mainio. Antti käytti hieman tohotinta kalan ja sitruunaviipaleiden pintaan ja rakenne tuli vielä miellyttävämmäksi. Annospalat olivat kyllä hieman liian isot, meillä oli lisäkkeinä lyttypottuja, höyrytettyä parsakaalia ja porkkanoita. Pienempikin kalapala olisi riittänyt.

Lisään tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidasta löytyvälle Sous vide-välilehdelle, jonne kerään kaikki tasalämpökypsennystä käsittelevät postauksemme.

tiistai 15. marraskuuta 2016

Menu Kultakausi Ravintola Göstassa


Vaikka koko viikonvaihde oli jo mennyt huvittelun ja hyvinsyömisen merkeissä, niin kotimaisen minilomasen päätteeksi poikkesimme kotimatkalla vielä suosikkikohteessamme Serlachius-museossa Mäntässä. Siellä oli juuri avattu edellispäivänä uusi Marita Liulian näyttely Kultakausi. Museokortti taas tykkäsi, että sitä käytettiin! Näyttely oli oivallinen ja sen katsottuamme menimme kysymään mahtuisimmeko syömään Ravintola Göstaan, vaikkei meillä ollut varausta. Ravintola oli ilahduttavan täynnä, mutta saimme kuitenkin pöydän ja pian pääsimme tilaamaankin Menu Kultakauden. Otimme sen kolmena ruokalajina, jätimme keiton väliin. Mahtoiko tämä olla nyt neljäs vai viides kerta, kun olen ollut Göstassa syömässä, enkä taaskaan päässyt pettymään. Kaikki oli erinomaista, alun rapukakku, pääruoan ankkaconfit ja aterian päättävä uuniomenajäätelö. Annokset kauniita ja tarjoilu ystävällistä, leipä erinomaista. Tykkäämme!

Göstan sivulla on maininta siitä, että joulukuussa ravintola toimii Autereen tuvassa, syytä ei mainita, joten en tiedä onko kyse ravintolan remontista vai jokavuotisesta tavasta. Emme ole joulukuussa käyneet siellä koskaan. 


Liitän tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidasta löytyvälle Valmiissa pöydissä-välilehdelle, jonne kerään ravintola-aiheisia postauksiamme.

Lisäksi haluamme mainita, että Helene Schjerfbeckin Punainen pää II on nyt nähtävillä Marita Liulian näyttelyyn liittyen. Vaikka vain sen takia kannattaa ajella Mänttään! 

maanantai 14. marraskuuta 2016

Kuin tanssia katselisi


Olis tosi kiva joskus nähdä ja mennä syömään! Niin oliskin, soitellaan, kattellaan. Siihen se yleensä jääkin. Nyt ei jäänyt, kun olimme syömässä eräänä lauantaina yhdessä Merituulin ja Jukan kanssa. Tämä oli toinen kerta, kun olimme yhdessä syömässä. Kyllä se on totta, että pidämme pitkälti samanlaisista ravintoloista kuin Sillä Sipulin pariskunta. 


Tällä kertaa yhdessä syömiseen liittyi sekin jännitysmomentti, että menimme myös kylään, emmekä vain kylään, vaan yökylään, mikä on minulta kyllä suurensuuri saavutus. En edes lapsena tykännyt käydä yökylässä. Mutta niin me vain nyt sopimuksen mukaisesti ajoimme pyhäinpäivänä Sillä Sipulilaan, käytyämme toki ensin Ateneumissa, sillä sen uusi Modigliani-näyttely houkutteli ja kuten sanottu, Museokortti tykkää, että sitä käytetään. Näyttely on hieno, menkää tekin! Ja ostakaa Museokortti!



Meillä oli varaus Lohjalla sijaitsevaan Mikko Utterin ravintolaan, josta meillä oli ollut isäntäparimme kanssa puhetta jo siitä alkaen, kun he kävivät siellä ensimmäisen kerran. Nyt oli niin hyvä tuuri, että saadessamme aikataulut sen verran täsmättyä, että yhteinen vapaa-aika löytyi kyläilyyn, osui sille päivälle myös tilaa Utterilla. Siellä on vain 8 asiakaspaikkaa, joten nopeasti piti varata niistä puolet. Ruokailu koostuu 7 ruokalajin maistelumenusta ja se maksetaan etukäteen, juomat sitten valitaan ja maksetaan paikanpäällä.


Varauksemme oli päiväkattaukseen klo 13 ja se olikin oikein mukava aika aloittaa, saavuimme hieman etuajassa, sillä Mikko Utter oli ilmoittanut, että halutessamme voimme saapua vähän aikaisemmin ja nauttia alkujuomat ennen varsinaista ruokailua. Näinhän me teimmekin. Kuljettajaa lukuunottamatta otimme viinipaketit ja Merituulin oltua onnekas kuskivuoron saadessaan, hänelle tuli pikkuiset autoilijan tilkat. 


Koska tiesin, että tämä on yhden miehen show, en ollut aivan ällikällä lyöty, että Utter teki tosiaan kaiken itse. Istuimme tiskillä ja katselimme suoraan keittiöön, jossa oli jo muutama kattila ja pannu tulilla, uunit lämpiminä. Saimme heti leipää ja voita maisteltavaksi, olimme myös varanneet etukäteen harvinaisehkoa kotimaista tryffelivoita napit/nenä. Se olikin sellaista herkkua, että vessassa piipahtavatkin vannottivat, että älkää nyt koskeko minun voinappiini.




Minun on myönnettävä, että hyvää ruokaakin enemmän viehätyin Utterin työskentelyn katsomisesta. Pidän itseäni aika rauhallisena ihmisenä ja sellaisena, jolla on taito tuoda tullessaan ja viedä mennessään, mutta kyllä tuota rauhallista tanssia katsoessani tiesin, että paljon on vielä opittavaa. Utter on varmastikin aikatauluttanut koko kattauksen kulun itselleen jollei sekunnin niin ainakin minuutin tarkkuudella, niin rauhallisesti ja varmasti koko ateria lipui eteemme aivan kuin hyvässä unessa. 


Samalla kun saimme uudet annokset, olivat edelliset astiat jo matkalla tiskikoneeseen, seuraavan ruokalajin nostaminen menossa ja leipoipa Utter illan kattauksen leivätkin siinä ikään kuin ohimennen. Miedolla lämmöllä toisessa uunissa oli osa aterian komponenteista odottamassa täsmälleen oikean kokoisina määrinä ja toisessa uunissa valmistuivat briossit, joista yksi puolikas jäi käyttämättä, sillä meitä oli tuona päivänä paikalla kahdeksan vieraan sijasta vain seitsemän. Vieraaksi (ei siis tuntemattomaksi, vaan vieras-vieraaksi) tunsinkin itseni, en asiakkaaksi niinkään. 



Pidin ruoasta, pidin viineistä, pidin ihan kaikesta. Jo siinä istuessani tiesin, että tätä jäisin miettimään pitkään. Utter osallistui sen hetkisen vierasjoukon jutteluihin hyvin vähän, vastasi kun häneltä kysyttiin ja kertoi muutamin sanoin paikasta ja ruokalajeista, niiden raaka-aineista ja valmistustavoista. Voin kuvitella, että kattaukset ovat luonteiltaan aina erilaisia sen mukaan millaisia ihmisiä tiskin äärellä istuu. Voi olla hiljaista, voi olla vilkasta keskustelua ja sen mukaan taikuri keittiön puolella säätää omaa toimintaansa, omaa puhettaan ja osallistumistaan niin, ettei tuskallista hiljaisuutta ole. Meillä ei ollut, muttei yletöntä puheenpölinääkään, sopivaa ja rauhallista. 


Ateria kesti noin kaksi ja puoli tuntia ja sen lopussa tuntui, että pienet painot olisi kenkiin tarpeen, ettei vain leiju menojaan, kun astuu ulos talvipakkaseen. Meiltä kahdelta ateria maksoi yhteensä noin 240 euroa, josta puolet siis olimme maksaneet jo etukäteen. Meillä oli alkujuoma, viinipaketit, kahvit ja avecit. 





Juttelimme paikasta paluumatkalla ja vielä illan kuluessakin. Uskon, että ravintolalla on kyllä haasteensa sijaintinsa ja pienen asiakaspaikkamääränsä tähden, mutta toisaalta ne (ainakin pieni asiakaspaikkojen määrä) on varmaankin myös se, mikä mahdollistaa yhden miehen ihmeen. Vuoden aikana Utter tarjoaa 8-9 erilaista menua aina sen mukaan, mitä kulloinkin on sesongissa. Ymmärrän sen, että tietyt puheet ja kuviot toistuvat kerrasta toiseen, koska se kuuluu asiaan, mutta kovin usein asiakas ei ehkä halua kuulla samoista lautasista tai koivuhalosta ja se voi karsia paluuasiakkaiden määrää. En kyllä toivo sitä, vaan toivon että taitava, überrauhallinen Mikko Utter menestyy Lohjalla loistavasti ja mahdollisimman moni pääsee istumaan hänen tiskinsä ääreen katsomaan sitä tanssia. 


Juttelimme Antin kanssa myös Azoreilla kokemastamme yhden miehen ihmeestä, jossa yksi kokki tosiaan hoiti noin 30 paikkaisen ravintolan päivällisen kokkaamisesta tarjoiluun, viinin myynnistä tiskaamiseen (no sitä en tiedä tiskasiko hän todella yksin kaiken). Silloin mietimme, että onko hän vain niin itselleen riittävä ihminen, ettei hän tarvitse ketään avukseen, vai eikö kukaan halua työskennellä hänen kanssaan. Tällaiset ajatukset eivät tulleet mieleen Mikko Utterin ravintolassa. 


Liitän postauksen CampaSimpukan ylälaidasta löytyvälle Valmiissa pöydissä-välilehdelle, jonne kerään ravintola-aiheisia postauksiamme.

Ja lopuksi voin sanoa, että osasin olla yökylässä ihan hyvin, ei tarvinnut lähteä keskenkaiken kotiin, eikä soittaa äidille. Oli todella mukavaa, kiitos Sillä Sipulilaan erittäin mukavasta vierailun isännöinnistä. Puhetta riitti ja ruoka maistui,  hieman ginikin! Ja siellä talossa on niin mukavia lapsia, että. Tulevat juttelemaan ja kun tulevat, heillä on fiksua sanottavaa. He myös kuuntelevat, mitä heille sanotaan.


sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Toiset vohvelit tälle viikolle

Katsoin aamulla mitä muissa blogeissa on tehty ja näin Liemessä-Jennin tehneen piparivohveleita. Meillähän on tällä viikolla jo kerran herkuteltu vohveleilla, mutta kai sitä nyt voi toisenkin kerran tehdä? Minulla ei sitten lopulta löytynyt kaikki Jennin luettelemia mausteita, tai oikeasti en viitsinyt alkaa murskata kokonaisia mausteita jauheeksi, vaan tyydyin soveltamaan mausteiden suhteen ja muutenkin. Hyviä tuli näinkin. Sommittelin pienen lisäkkeen aamiaiselle ja sillä päästiin riittävästi joulun suuntaan näin marraskuun alkupuolella.

Kuusi jouluun vivahtavaa vohvelia

  • 200 g maitorahkaa
  • 2,5 dl vehnäjauhoja
  • 1 tl leivinjauhetta
  • 2 kananmunaa
  • 1,5 dl maitoa
  • ripaus suolaa
  • 2 rkl vaahterasiirappia
  • 50 g sulatettua voita
  • jauhettua kanelia, kardemummaa ja vaniljaa
Sekoitin kaikki ainekset tasaiseksi taikinaksi ja annoin se asettua puolisen tuntia. Kuumensin vohveliraudan ja sipaisin sen paistopinnoille hieman neutraalia öljyä (tai voita) ja paistoin vohvelit. (Hieno informatiivinen ohje, vai mitä?) 

Luumulisäke

  • 8 pientä tummaa luumua
  • 2 rkl sokeria
  • loraus konjakkia
  • hieman vaniljajauhetta
  • ripaus kanelia
  • vettä sen verran, että luumut peittyvät
Puolitin tuoreet luumut ja poistin kivet. Halkaisin vielä puolikkaat neljänneksiksi. Keräsin ainekset kattilaan ja keittelin seosta noin 10 minuuttia niin, että luumut pehmenivät ja neste haihtui noin puoleen. Kaadoin kuuman seoksen tarjoilukuppiin odottamaan. 

Vatkasin hieman kermaa vaahdoksi, en makeuttanut sitä yhtään. Tarjosin jouluunvivahtavat vohvelit kuuman luumulisäkkeen ja kylmän kermavaahdon kanssa. Olisi ollut kiva, etä olisi ollut enemmän mausteita vohvelitaikinassa kuten Jennillä, mutta luumulisäkkeen kanssa kyllä toimi isänpäivän aamiaisella todella hyvin. Meillä oli muuten nyt ensimmäinen isänpäivä, että olimme ihan kahden ja kyllä sekin luonnistui! Isä kuitenkin kuuli kaikista lapsistaan, se on tärkeintä.

Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidan Pannukakut ja vohvelit-välilehdelle, jonne on kerättynä kaikki aihepiirin postaukset. 


Museokadun helmi


Viime viikolla olin Helsingissä blogiystävämme Annan kaupan tupareissa. Hella & Herkku ei ole ihan uusi kauppa, mutta se muutti uusiin tiloihin vastikään, pysyen kuitenkin Museokadulla edelleen. Sain kutsun tuohon mukavaan, väkeä kuhisevaan tilaisuuteen ja sinnehän minä tietysti menin! On muuten vaikea uskoa enää, miten muutama vuosi sitten ujostelin ja arastelin mennä mihinkään tämänkaltaisiin tilaisuuksiin tai paikkoihin, joissa voisi tavata muita blogaaneja. Nyt tuntuu aivan erilaiselta. Tästä voi vetää johtopäätöksen, että ihminen voi muuttua, eikä aina vain huonompaan suuntaan. 

Annan kaupassa oli kuuden maissa niin kova tohina, että hyvä kun sauvajyväsen kanssa mahduimme sisälle. Nyt kaupalla on avoimempi ja suurempi tila kuin aikaisemmin, se muutossa varmaan oli pointtikin, sen blondiinikin käsitti. Paikalla oli vakioasiakkaita, muita liiketoiminnan kautta tuttuja ihmisiä ja sitten meitä blogaaneja oikein ilahduttavasti. Ostoksia en tuolloin alkanut tehdä, sillä pelkäsin pudottavani jotain hyllyiltä enkä muutenkaan ole tungeksimisen ystävä. Ihania pikkusyötäviä kyllä pääsin maistamaan ja voi sitä glögiä! Niin lämmittävää ja hyvää!


Kävin sitten seuraavana päivänä uudelleen kaupassa, kun tungos oli ohitse ja hieman uupuneen näköinen kauppias siellä siivoili viimeisiä illan rippeitä pois. Minun piti ottaa joku kuvakin kaupasta, nyt siellä on niin paljon enemmän tilaa ja tuotteet hienosti esillä. Tietysti sitten jutellessamme unohdin ottaa kuvia, mutta ostokset muistin tehdä, sillä minulle oli annettu tehtäväksi ostaa kahvia ja itse halusin niitä mahtavia kirsikoita, joita käytin järkyttävän hyviin pikkuleipiin jokunen viikko sitten. Pyysin myöhemmin Annalta kuvia kaupasta, jotta saan sen liitettyä tähän pikkusuositukseen. Jos ikinä tarvitsette erinomaista artesaanipastaa, lisäaineettomia liemiä, risottoriisiä tai tiskirättejä, niin menkää Museokadulle, Hellaan ja Herkkuun! Kaupassa on niin paljon muutakin ostettavaa ja nyt minäkin tiedän millä ratikalla (2) pääsee ihan lähelle, jos sattuu, että kantamuksia kertyy. Ihailen blogaaniystäväämme, joka on uskaltanut alkaa yrittäjäksi. 

Tässä postauksessa on Annan ottamat kuvat Hella & Herkku-liikkeestä

lauantai 12. marraskuuta 2016

Italiaa etsimässä

Syytän itseäni. Olin ymmärtänyt väärin. Lukenut liian vähän tai väärästä lähteestä tai muuten vaan olin ihan pihalla. Siksi olen pyöritellyt tätä juttua päässäni jonkun aikaa ja miettinyt kirjoitanko mitään tuosta perjantaisesta päivällisestä Ludviginkadulla. Mutta miksen kirjoittaisi, kun syyllinen löytyy ruudun edestä? 

Väärinkäsitys alkoi jo vuosi sitten kesällä, kun söimme nyt jo loppuneessa Sassossa. Se on niin loppu, ettei sillä ole mitään verkkosivujakaan enää. Niinkö ravintolat lopetetaan? Ei jätetä nettiin edes pientä post it-lappua, että hei me ollaan pistetty pillit pussiin, mutta kiitti kun kävitte (jos kävitte)? Silloinkin olin ymmärtänyt väärin, luulin meidän menevän italialaisempaan paikkaan kuin menimmekään.

Joka tapauksessa tuosta viisastuneena ajattelin, että kun seuraavan kerran menemme Helsingissä italialaiseen paikkaan, sen pitää olla sitten kunnolla italialainen. Olin sitten saanut sen käsityksen, että kun ravintolan nimi on Ragu ja sen verkkosivun etutabliskassa lukee notta intohimonamme ovat italialaiset ruokaperinteet, niin eiköhän nyt puhuta risotosta tai pastasta, parhaassa tapauksessa molemmista samalla aterialla. Minulla oli kyllä hieman tyhmä olo, kun söimme Ragussa tässä männäperjantaina. Viinit olivat kaikki Italiasta, mutta ruoasta en bongannut Italiaa edes Antin silmälaseilla. 

Mutta ruoka oli hyvää! Annokset olivat kauniita ja tarjoilu pelasi. Ravintolassa oli asiakkaita oikein mukavasti ja silti melko avoimessa tilassa puheensorina ei noussut niin kovaksi, etteikö nurkkapöydässämme olisi voinut mainiosti jutella ilman huutamista, eikä naapurien keskustelutkaan kantautuneet minun korviini liikaa. 





Otimme Ragun Menu Ludarin viidellä ruokalajilla. Söimme viisi annosta, hyvää leipää, joimme viinejä, muttemme kahvia. Kaikki sujui mukavasti ja lasku teki parisen sataa kahdelta. Mutta en leijunut ulos ovesta kohden uutuuttaan kiiltävää Clarion Hotellia, jossa olimme yötä. Ihan itse piti kävellä liukkaita katuja pitkin. 


Kertokaa minne te menisitte Helsingissä, kun haluaisitte italialaista ruokaa? Tai kertokaa, miten pässi olen. Tai tehkää molemmat. Liitän tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidasta löytyvälle Valmiissa pöydissä-välilehdelle, jonne kerään ravintola-aiheisia postauksiamme. 

perjantai 11. marraskuuta 2016

Ristiin rastiin


Minilomasemme alkuvaiheista kertovat postaukset Merenpinnan allaUtrecht - tuo mainio Mini-AmsterdamKaksi saksalaista suosikkia ja Iloinen yllätys Apeldoornissa. Tässä postauksessa ovat minilomasemme viimevaiheet. 

Sizzlesissä syömämme päivällisen laskeuduttua vatsoissamme meille maistui Apeldoornin hotellimme aamiainen. Aamiaisen jälkeen kävimme pienellä kävelyllä aamuhiljaisen kaupungin kaduilla, sillä koitimme löytää laukkukauppaa. Tiedättehän, kun jotain ei tarvitse, sitä on koko ajan tarjolla, mutta kun tarvitsee, ei sitä laukkukauppaa tule sitten missään kohdalle. Olimme unohtaneet ottaa mukaan laukkupuntarin ja sellaisen tarpeessa kuljimme katuja. Mutta ei yhtään laukkukauppaa, ei ensimmäistäkään osunut reitillemme. 

Kun kello oli tarpeeksi paljon, ajelimme lähistöllä olevaan Paleis Het Loohon, joka oli päivän nähtävyyslistallamme ensimmäisenä. Palatsi oli Alankomaiden hovin asuinpaikka monta vuosisataa, mutta 70-luvulta alkaen paikka on ollut museona. Juuri nyt siellä oli nähtävillä upea Anna Pavlovnasta kertova näyttely. Palatsin hienot puutarhat olivat myös näkemisen arvoiset, vaikka kesäinen kukkaloisto olikin tältä vuodelta jo ohitse.


Palatsin lisäksi nähtävää riitti kuninkaallisissa talleissa, joissa oli esillä loisteliaita hevoskärryjä, autoja ja monenlaista kelkkaa. Hollantilaiset tiedetään innokkaiksi jääurheilun ystäviksi ja kelkat ja luistimet otetaan esille heti, kun kanavat jäätyvät, nykyään ilmeisen harvoin enää. Pitkässä pilttuiden rivissä näkyi nyt yksi ainoa hevonen, joten sillä lienee kiireinen elämä, jos sen pitää kaikki hevoshommat hoidella.



Seuraavaksi ajelimme navigaattorin ohjeiden mukaisesti Kröller-Müller-museoon. Jostain syystä vempele tahtoi meidän lähestyvän paikkaa etelän kautta ja teimme varmaan 10 km lenkin, mutta se oli vain hyvä, sillä maisemat olivat hyvin jänskät hiekkadyyneineen ja savannimaisine kasvustoineen.



Museossa on suuri Van Gogh-kokoelma ja muutenkin mielenkiintoista taidetta nähtäväksi niin sisällä kuin ulkonakin. Etenkin veistoksia oli runsaasti museon nurmialueilla.








Kun olimme saaneet tarpeeksemme taiteesta, ajelimme sen nimiseen kaupunkiin kuin 's-Hertogenbosch. Älkää kysykö, miksi se noin kirjoitetaan, siitä puhumattakaan miten se lausutaan. En minä tiedä. Siellä asetuimme Campanile-hotelliin, joka on minusta niin aito Amerikan motelli kuin olla voi. Edullista, yksinkertaista, siistiä. Kaikinpuolin ok. Olisi voinut käydä syömässä ihan minulle nimikoidun ateriankin? Eikö ole yksilöllistä.



Seuraavana aamuna kävimme hieman kävelemässä, taas laukkukauppaa, tai ylipäätään jotain kauppaa etsimässä, mistä voisi ostaa laukkupuntarin. Oli hieno sumuinen sää, muttei satanut kuitenkaan. Kaupungin hieno kirkko verhoutui usvaan ja oli jokseenkin tylypahkamainen. Laukkupuntarikauppaa ei löytynyt. Mutta löytyi hieno sikanunna kirkon seinästä.




Antilla on, kuten monet tietävätkin, jonkun verran kiinnostusta polkupyöriin. Meillä on niitä useita ja muutaman voisi varmaan koota tuosta vain kaikista niistä pyöränosista, joita tallistamme löytyy. Muutama osa lisää on kuitenkin aina paikallaan ja sen tähden kävimme sinä päivänä Dussenin kylässä alan liikkessä, joka tekee suurimman osan bisneksistään verkossa, mutta myös ihan sisälle taaperrettava kauppa löytyy. Minä kyllä istuin autossa ja näpelöin älypuhelintani, mutta Antti viihtyi juuri niin kauan kuin halusi. Vannon, etten näyttänyt nyrpeää naamaa, kun hän palasi ostoskassinsa kanssa.



Toiseksi viimeiseksi yöksi menimme Rotterdamiin, sillä olin innostunut dit und dat-blogin viime kesän Rotterdam-kuvista. Ennen kuin kello oli tarpeeksi hotelliin majoittumista varten, kävimme kahdessa museossa. Niistä ensimmäinen oli Museum van Boimans Beunigen. Sinne sisälle menessä tuntui kuin olisi mennyt vanhaan virastoon tai keuhkoparantolaan, mutta hienoa taidetta siellä oli nähtävillä, muuten myös suomalaista muotoilua.



Toinen museo sijaitsi samalla aukiolla, Het Nieuwe Institut nimeltään ja siellä oli arkkitehtuuria, muotoilua ja digitaalista kulttuuria. Ilmeisen uusi paikka ja olimme jo ohittaa sen, mutta Antti tahtoi kurkistaa sisälle merkillisen näköiseen mestaan. Siellä oli näyttely, jossa oli esillä muun muassa suomalainen äitiyspakkaus, joka oli nimetty ytimekkäästi Baby Boxiksi. Antti kokeili varusteita, joilla saattaa simuloida vanhuutta. Siis vielä vanhempaa kuin nyt on. Oli erilaisia laseja sen mukaan, miten halusi nähdä huonosti, oli painoja ja niskaa jäykistäviä pantoja. En halunnut kokeilla, maltan odottaa.



Olin varannut meille huoneen vähän tyyriimmästä hotellista, sillä juuri silloin sain bonusyön käyttöön varauspalvelusta ja huone tuli edullisemmaksi. Mainitsemani museot sijaitsivat suorastaan hotellin takapihalla, joten olimme perillä tuota pikaa. Hotellissa oli muuten melkoinen kättelykulttuuri. Vastaanoton virkailijat kättelivät sujuvasti niin asiakkaat kuin toisensakin mennen tullen ja palatessa. Meille ehdotettiin pientä upgreidausta, kahden kympin hinnalla pääsimme pari kerrosta ylemmäs ja hienompaan huoneeseen, mutta mistä minä oikeastaan senkään tiedän. Oli se kuitenkin hieno huone, näkymät kyllä just toiseen suuntaan kuin olisimme toivoneet. Laukut tuotiin oikein huoneeseen asti ja tarjolla oli vähän virvokkeita ja hedelmiä (lue: vettä ja omenat). Kylppärissä oli sekä hieno suihkukaappi sadesuihkuineen ja iso amme. Ei hassumpaa.



Iltasella kävimme kävelemässä keskustammassa, kaupungissa on monenlaista hienoa rakennusta, se on kyllä sanottava. Eniten ihastuin kauppahalliin, jonka kaareva katto oli aivan lumoava. Söimme kauppahallin kreikkalaisessa ravintolassa suuren jaettavan vadillisen perinteistä kreikkalaista ruokaa ja se oli oikein hyvää, joskin sitä oli ihan liikaa kahdelle, eikä moussakaksi luulemamme uuniruoka ollutkaan moussakaa.




Hotellin aamupala oli melkoisen kiva, muttei mitenkään yliloistava. Ennen kuin kirjauduimme ulos, kävimme vielä kävelemässä kaupungilla ja löysimme viimein laukkupuntarin, mutten muista enää sen tavaratalon nimeä, jonka laukkuosastolta viimein saimme tämän tärkeän ostoksen tehtyä. Rotterdamista jäi kyllä se tunne, että sinne pitää mennä uudelleen, ehkä kesällä ja hommata polkupyörät alle.




Vaikka tästä uhkaa tulla tosi pitkä postaus, niin jatkan silti vielä vähän. Viimeisen kokonaisen päivän Alankomaissa päätimme käyttää ajamalla taas kohti pohjoista, tai ehkä oikeammin koillista ja lähestyä Amsterdamia pohjoisesta seuraavana päivänä, jonka iltana meillä olisi paluulento. Lippujen ostamisvaiheessa iltalento tuntuu aina hyvältä idealta, mutta paluun lähetessä sitä miettii, että tuleepa viimeisestä päivästä pitkä. Ja niin yleensä tuleekin.

Perjantaina sitten jätimme Rotterdamin taaksemme ja ajoimme taas melko läheltä niitä paikkoja, joissa olimme olleet jo pariin otteeseen. Menimme Lelystad-nimiseen kaupunkiin ja sen liepeillä olevalle lentokentälle, joka on Alankomaiden vilkkain yleisilmailukenttä. Sen laidalla on ilmailumuseoa tai oikeastaan jonkunlainen ilmailupuuhamaa. Vielä 60-luvun alussa koko seutu on ollut merta, mutta tuolloin kuivattu ja pengerretty niin, että nyt siellä on Schipholin lentokentän etäpesäke ja tuo puuhamaa ja ilmailumuseo.



Museovierailun jälkeen ajoimme 18 kilometriä pitkää mereeen rakennettua tietä pitkin Amsterdamin pohjoispuolen niemimaalle ja Volendamin kaupunkiin, josta olimme varanneet viimeisen majoituksen. Amsterdamissa huudettiin sellaisia hintoja hotelliyöstä, että hirvitti. Kyllä minua hieman hirvitti sekin, että GPS kaikenaikaa näytti miinusmerkkisiä lukuja, kun ajoimme niemimaalla, mutta kai ne alankomaalaiset tietävät mitä tekevät?


Hotellimme oli oikein hauska paikka, kun sinne vain osasi perille. Tulimme nimittäin niin tiiviisti rakennettuun merenrantakaupunkiin, tai oikeastaan sen rantakaistaleelle, että sinne piti ajaakin vain vartin pätkissä kerran pari tunnissa, kun alueen liikennettä rajoittavat tolpat kaduissa laskettiin alas ja ajaminen joillakin osin onnistui ja pääsimme hotellin takana olevalle parkkipaikalle. Koska oli perjantai-ilta ja olin jo ymmärtänyt, että alankomaalaisia menee innokkaasti ravintolaan syömään jokaisena viikon päivänä, niin olin varannut meille pöydän kalaravintolasta, joka sijaitsi noin puolen kilometrin päässä hotellistamme.




Joskus aikamatka takavinkkeliin on ihan kivaa, joskus vähemmän. Tuo päivällinen oli siinä kintaalla, kumpaa se oli. Ravintola oli ilmeisen suosittu, vaikkei se ihan täynnä ollutkaan. Vastaanotto oli hyvin hätäinen, ilmeisesti omistajan tai hovin parhaat ystävät saapuivat juuri samaan aikaan ja meidät vain hätistettiin yhteen pöytään emmekä varsinaisesti saaneet sanottua, että meillä oli varaus. Olen hämmästynyt, jos tuolla on uudistettu sisustusta sitten 80-luvun.



Kielimuurikin hieman asettui meidän ja nuoren tarjoilijan väliin, kun hän ei ymmärtänyt, mitä tarkoittaa, kun asiakas haluaa lasillisen kuohuviiniä. Jätimme sen siis väliin ja sitten tilasimme parasta toivoen erilaisia meriaiheisia ruokalajeja. Oli ostereita, oli kampasimpukoita, oli jotain kalaa, jonka nimeä meille ei haluttu sanoa, se oli yllätys, tai sitten eivät tienneet miksi sitä kutsua. Oli myös katkarapuja ja pastaa. Jälkiruokaa emme halunneet. Ruoka oli ihan hyvää, mutta niin kovin vanhanaikaista, kuten tarjoilu ja koko meininki ravintolassa, jossa ei tosiaankaan tuotu tullessa eikä viety mennessä, vaan asioita kiikutettiin todella sekalaisesti sinne tänne. Se oli kyllä hassua miten paljon erilaisia lisäkkeitä pääruokiimme kuului, vaikkemme tilatessa sitä ymmärtäneet. Oli siinä kuppia ja vatia kuin parhaassa pitopöydässä, samaan aikaan ranskalaisia ja paistinpottujakin. Mutta ei jäänyt nälkä. Eikä varsinaista paloa palata sinne koskaan.



Viimeisen päivän ennen iltalentoa vietimme sitten Amsterdamissa. Ruuhkassa. Aamulla kyllä pääsimme aika sutjakasti parkkiin samaan halliin kuin viime vuoden matkalla. Ja ensimmäiseen museoonkin pääsimme luikahtamaan ilman jonoja. Kyseessä oli Stedelijk Museum aivan Rijksmuseumin ja Van Gogh-museon lähellä. Siellä oli erittäin mielenkiintoinen Jean Tinguelyn näyttely, se sivusi hauskasti Helsingin Taidehallissa 22.11.2016 asti olevaa Niki de Saint Phallen näyttelyä.



Päätimme olla sitten oikein kunnon turisteja ja kokeilla kanava-ajelua tai kiertoajelubussia. Ostimme 24 tunnin liput, joilla pääsi erään firman kumpaankin kulkuneuvoon ja Anne Frank-talon edustalta hyppäsimme kanavapaattiin. Oli muuten muhevat jonot niin Anne Frank-talon kuin yllä mainittujen museoidenkin ovilla. En tahtoisi koskaan viettää aikaa tuntikaupalla jonoissa. Ajastetut liput tai sitten muuten sopivasti hiljaiseen aikaan paikalle osuminen, ne ovat minun tapani. Amsterdam vain taitaa olla yksi niistä kaupungeista, joissa turisteja riittää aina.



Kanava-ajelu oli tavallaan ihan kiva, mutta siellä istui sen verran matalalla, ettei paatista nähnyt kovin hyvin ulos. Oli myös aika ahdasta, joka penkki oli täynnä ja osan matkasta istuimme selkä menosuuntaan. Ajoimme kierroksen verran ja se vei reilusti toista tuntia. Sitten päätimme loikata tiuhaan kulkeviin hop on - hop off-bussiin, joihin lippumme myös kävi. Niitäpä pysäkkejä ei saa kuulema merkitä mitenkään, vaan asiakkaiden tulee itse löytää oikea kohta seisoa kadun kulmassa. Älytöntä. Mutta löysimme. Busseja ei kuitenkaan kulkenut tiuhaan. Ensin näytti siltä, että meille jää hyvin aikaa käydä lounaallakin, mutta bussi oli kyllä aika turha juttu. Se ajeli osan matkaa jotain poikkeusreittiä tavallisten asuinkortteleiden halki ja sitten se parkkeerasi keskustassa aseman liepeille yli puoleksi tunniksi, koska kuskilla oli tauko. Turisteja pyrki sisään ovista ja ikkunoista, mutta kulkimemme oli jo täynnä.


Sitten kun taas pääsimme matkaan, menimme taas ainakin vartiksi seisomaan jonkun jalokiviliikkeen pihaan ja minua alkoi jo ärsyttää. Oli kuin Turkissa, jossa viedään turistilampaat serkun mattokauppaan käymään. En tykännyt. Liikenne oli muutenkin niin ruuhkaista ja kuskimme (tauostaan huolimatta) niin unessa, että monet liikennevalot hän vain seisotti bussiamme paikoillaan, kun ei ihan ehtinyt lähteä liikkeelle. Muutaman kilometrin kaupunkikierrokseen meni varmaan kolme tuntia emmekä varsinaisesti nähneet mitään. Toki sieltä olisi päässyt kyydistä aiemminkin, mutta tahdoimme nyt sentään päätyä sille puolelle kaupunkia, jolla automme oli parkissa.

Emme ehtineet sitten lounastaa enää, mutta ehdimme käydä ostamassa vähän juustoa ja muita tärkeitä juttuja, ennen kuin menimme mukaan lauantaipäivän pahimpaan liikenneruuhkaan. Siellä olisi kyllä tarvittu vähän poliisia puhaltamaan pilliin, että nyt te urpot menette, mutta te urpot odotatte. Ei ole mitään järkeä kaikkien tunkea risteyksiin, kun ne ovat jo ihan täynnä. Ja voisivat ne pyöräilijätkin joskus hetken odottaa, kun on täyttä niin on täyttä.


Viikko Alankomaissa meni nopeasti, oli hieno tavata Opiskelija, käydä monessa paikassa tässä pikkuisessa maassa ja vähän Saksassakin. Liitän tämän XL-koon postauksen CampaSimpukan ylälaidasta löytyvälle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme maittain aakkostettuna.

Ai niin, yksi ravintola-aiheinen vinkki Alankomaihin. Siellä on yleisesti tapana, että kun asiakas pyytää laskun, se tuodaan kyllä nopeasti pöytään, mutta sen jälkeen asiakkaat sitten, kun ovat valmiit, menevät tiskille ja maksavat laskun siellä ennen lähtöään. Ihan hyvä systeemi, ei tule oloa, että pitäisi kiirehtiä, jos laseissa on vielä tilkka viiniä, tai että koska se rahastus nyt oikein tapahtuu.

Sille, joka jaksoi lukea koko postauksen läpi, tarjoan kahvit, kun tavataan!