sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Syömässä Ruotsissa


Edellisessä reissupostauksessa olimme päässeet jo perille Göteborgiin, jossa emme olleet koskaan aikaisemmin varsinaisesti käyneet. Sinä iltana menimme muutaman sadan metrin päähän Bord 27-nimiseen ravintolaan syömään. Jos klikkaat tuota linkkiä, näet sen nimenomaisen sohvan jonka päässä istuin aterian ajan. Ai että, se oli kiva paikka, mutta siellä oli surkeat somevalot. Ilta pimeni ja juuri tuon kyseisen pöydän päällä roikkui varmaankin tyylikkäitä, mutta tehottomia lamppuja, joiden kellertävässä valossa oikeasti arvailimme mitä syömme, kun emme saaneet selkoa silmin ja korvinkin oli hieman vaikeaa, vaikka tarjoilija puhuikin hyvää englantia (sussiunakkoo me mitään vapaaehtoisruotsia alkaneet puhua taikka kuunnella), sillä paikallisväestön suosimassa, tupaten täynnä olevassa ravintolassa kävi todella kova puheensorina. Toisen pöydän päällä roikkui paljon parempi lamppu ja siellä istuva nuori nainen sai varmasti paljon parempia kuvia annoksistaan. Olin aavistuksen kade. 

Me söimme alkuruoaksi tartarin, jossa oli todella hienoksi puperrettua lihaa, pikkelöityä punajuurta ja tulitikun ohuita ranskalaisia. Emme ihan täysillä innostuneet niin hienoksi käsitellystä lihasta, mutta hapot olivat kohdillaan.  Pääruoassa oli kummeliturskaa ja rapeaa kalannahkaa. Annos oli hyvä. Jälkiruoka oli suloinen pieni crème brûlée. Yksikään kuva annoksesta ei kelpaa julkaistavaksi. En enää muista tarkalleen paljonko tämä ateria viinipullon kera maksoi, mutta noin 160 euroa. Kyseessä oli jonkunlainen kolmen annoksen setti, joka oli edullisempi kuin annokset erikseen listalta.

Tunnelma paikassa oli todella kiva, ihmisiä odotti ulkopuolella kapealla terassilla lasillisten kanssa, että pöytä vapautuisi. Ei tuntunut, että meitä tai muitakaan olisi hoputettu, mutta annokset tulivat sopivin välein ja laskun pyydettyämme se tuli minuutissa. Sen huomioimme, että ruotsalaiset olivat valmiit istumaan sunnuntai-iltana täydessä ravintolassa melko myöhään illalla pitkään syöden ja useammankin lasillisen voimin. Bord 27:n tapaisen paikan ottaisin meille mielelläni Jyväskyläänkin.

Kun astuimme ulos ravintolasta, oli kaunis loppukesän ilta vaihtunut rankkaan rae- ja sadekuuroon, jäimme rappukäytävän suojiin odottamaan hetkeksi, sillä kummallakin oli jalassa juuri ne arimmat kengät ohuesta nahasta. Muutaman minuutin kuluttua sade taukosi ja pääsimme kuivina takaisin hotelliin. Meillä oli majoitus mukavassa Hotelli Poseidonissa ja sen aamiainen oli oikein kiva. Tuohon paikkaan voisi mennä uudelleenkin.


Liitän tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidan Valmiissa pöydissä-välilehdelle, jonne kerään ravintola-aiheisia postauksiamme, vaikka tässä ei nyt ole edes huonoja annoskuvia. 

tiistai 25. syyskuuta 2018

Sous vide-päärynät Marsala-kastikkeella

Eräänä päivänä meillä oli todella hyvää jälkiruokaa. Otin ohjeen siihen I sugarcoat it-blogista. Ihastuin ajatukseen sirkulaattorin käyttämisestä tässä ja hyvin se onnistuikin. 

Sous vide-päärynät Marsala-kastikkeella

  • 4 päärynää
  • 1 dl Marsalaa
  • 2 rkl muscovadosokeria
Kuumenna kattilassa vettä sirkulaattorilla 85 asteeseen. Kuori päärynät, jätä tikku paikalleen ja leikkaa pohjasta viipale pois, että päärynät pysyvät pystyssä kypsennyksen ja tarjoilun aikana. Aseta päärynät vierekkäin suureen tiukasti suljettavaan pussiin.

Ennen Marsalaa
Kaada päälle Marsala ja ripota pussiin sokeri. Sulje pussi melkein kokonaan ja laske pussi veteen varovasti. Laske pussi veteen niin lähelle pussin suuta kuin mahdollista, jolloin ilma puristuu pussista pois niin tarkkaan kuin mahdollista. Sulje pussin suu kokonaan. Jätä pussin suu veden pinnan yläpuolelle, laita vaikka pitkä varrastikku kattilan reunojen poikki ja kiinnitä pussi reunastaan pyykkipojalla varrastikkuun. Anna päärynöiden kypsyä vesihauteessa 60 minuuttia.

Nosta pussi varovasti pois vedestä pienen kattilan ylle. Leikkaa saksilla pussin kulma pois ja valuta liemi kattilaan. Nosta päärynät varoen pussista lautaselle jäähtymään. Kun on aika tarjoilla jälkiruoka, kuumenna kattilassa oleva Marsala-liemi ja keitä se kokoon noin puoleen. Laita lautasille pieni palanen jäätelöä, nosta päälle päärynä ja valuta kuuma kastike päärynöiden päälle.

Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidan Sous vide-välilehdelle, jonne kerään kaikki sirkulointikokeilumme. 

sunnuntai 23. syyskuuta 2018

Vapaaehtois-Ruotsissa

Campareissussa ollaan, eilen pääsin aamulla yövuorosta ja puolen tunnin päästä olimme tien päällä. Olin saanut itsestäni sen verran irti edellispäivänä, että inhokkihommani, pakkaaminen oli hoidettu. Ensimmäinen etappi oli kiinnostava paikkakunta lähellä Tamperetta, tuo legendaarinen Lihasula. Olemme usein miettineet, että jos poikkeaa päätieltä vaikka kolmen kilometrin päähän johonkin Heikkilään tai Metsäperälle, niin huomaako sitä tulleensa perille? Onko siellä siellä mitään? Nyt Antti kurvasi Lihasulan risteyksestä, ettei tarvitsisi enää ihmetellä. Siellä oli ainakin suuri maatila ja monta postilaatikkoa. Seuraavalla kerralla tsekkaamme Vegesulan.


Tampereella söimme nopsasti lounasta Friends & Burgerissa, koska emme ole sitä aikaisemmin tehneet. Plussaa mukavasta atmosfääristä, miinusta pienestä purilaisesta, tylsistä perunoita ja kalliihkosta hinnasta.


Antti meni treffeille ja minä menin teatteriin, kävin Sauvajyväsen kanssa katsomassa Tampereen Työväen Teatterin Tytöt 1918 ja ainakin minä pidin esityksestä todella paljon, musiikki oli upeaa ja tarina raa'an koskettava. Ymmärsin, että seuranikin piti.



Illaksi meidän alunperin tarkoitus mennä Turkuun, siellä syömään ja sunnuntaina ennen iltalaivaa käydä niin monta Museokortti-kohdetta kuin mahdollista. Olin jo kysellyt ravintolavinkkejäkin ja varannut pöydän Smöriin, mutta muutimme minkä päätimme ja lähdimmekin jo lauantai-iltana Finnlinesin paatilla Naantalista Kapelskäriin, Vikingin ja Siljan laivat olivat hyttien puolesta täysiä sinä iltana.

Näin Turussa
Finnlines ei ole mikään uiva viihdekeskus, tuon illan Finnfellow-laivan on niin asiallinen alus kuin olla ja voi. Meidän lisäksemme siellä oli pari kolmekymmentä henkilöautokuntaa ja joitakin kymmeniä rekkoja kuskeineen. Laivalipun hintaan kuuluu ateria ja olipa se kokemus mättää possua, kalaa ja kanaa lähempänä puoltayötä ennen kuin menimme vatsan viereen nukkumaan. Meillä oli kauhea nälkä ja joku olisi voinut luulla, että olemme riidoissa, sillä ei tullut juteltua syödessä. Me vain söimme. Lopuksi Antti rohkeni mennä rekkamiesten kanssa samaan jonoon ja kaikessa rauhassa sommitella meille sievät jäätelöannokset jälkiruoaksi. Eikä kukaan kuulema hoputtanut. Ei ollut luvattua myrskyä, ainoa pieni töyssy tuntui aamuyöllä, kun paatti parkkeerasi Ahvenenmaalla sen verran laituriin, että sinne jäävät ja sieltä kyytiin tulevat tekivät mitä pitikin.


Aamulla olimme Ruotsin kuninkaallisella maaperällä jo noin kello 06.20 ja lähdimme kohti etelää. Tavoiteena oli päätyä illaksi Göteborgiin ja niin me teimmekin. Matkalla oli muutamia poikkeamia. Ensimmäinen oli jo ennen yhtäkään köpingiä, meille iski alkukantainen mieliteko mäkkärin aamiaiseen. Tuolle paheelle tarjoamme noin kerran vuodessa koko käden, mitä sitä suotta salailemaan. Tykkäämme siitäkin, että tilauksen saa rauhassa sommitella automaatilla, maksaa ja sitten jäädä odottamaan, että käsky käy.



Ensimmäinen kulttuurikohde oli Norrköpingissä, kävimme siellä noin 18 vuotta sitten viimeksi. Joten ei ihan yhtenään. Kävimme katsomassa hienoja kalliopiirroksia. Niitä on Himmelstalund-nimisessä paikassa. Siellä on aivan valtava viheralue ja urheilukenttien keskittymä ja korkeimmalla kohdalla on sileitä kallioita, joilla on sadoittain kalliopiirroksia. Eräs ruotsalaisrouva neuvoi, missä kohtaa on hieno keskittymä sikoja, hänkin oli kuulema käynyt siellä viimeksi parikymmentä vuotta sitten.




Urheilukentillä oli junnujen jalkapalloharkkoja menossa, isät ja äidit katselivat reunoilta ja kannustivat pikkuisia Niklaksia, Mehmeteitä ja Stinoja.


Esihistoriallisen taiteen jälkeen olikin sopivaa mennä ilmailuaiheiseen museoon, se sijaitsi Linköpingissä ja oli nimeltään (on se vieläkin) Ruotsin Ilmavoimamuseo. Sinne pääsee sisälle ilmatteeksi ja siihen nähden se on todellakin hintansa väärti. Olimme paikalla juuri sopivasti museon aukeuduttua ja edellämme ollut suuri porukka lähti neuvottuun suuntaan, me lähdimme toiseen suuntaan katsomaan ensin hienoa Salaiset asiakirjat – DC-3 joka katosi-näyttelyä. Olemme joku aika sitten nähdeet dokumentin aiheesta ja senkin takia näyttely oli todella mielenkiintoinen.



Myös Jos sota tulee – Ruotsi kylmän sodan aikana-näyttely oli oikein hieno. Kyllä sitä täällä kansankodissakin oltiin kusi sukassa Neuvostoliiton tähden, jos meillä Suomessakin. Museo kaikkineen oli oikein miellyttävä kokemus ja ilmeisen suosittu paikka, poislähtiessämme parkkipaikka oli lähes täysi.


Joka kerta kun olemme ajaneet Vättern-järven rantaa menevää moottoritietä, olemme poikenneet katsomaan Brahehusin linnan raunioita, ensin kahdestaan, sitten lasten kanssa ja nyt taas kahdestaan. Linnasta on hienot näkymät tuolle suurelle järvelle ja sen saarelle.


Pysähdyimme Jönköpingin liepeillä kauppaan, se saattoi olla vielä Huskvarnassa. Se kuuluu kuulema nykyään Jönköpingiin. Tarkoitus oli ostaa vähän välipalaa ja nostaa kruunuja. Onnistuimme näissä vaativissa toimissa, lähtiessämme kummallakin oli niin pullaa kuin kruunujakin. Kui hienoo se on? 

Loppumatka Jönköpingistä Göteborgiin olimme suut auki ihmetyksestä. Ainakin melkein. Olemme ajaneet kyseisen reitin vuonna 2000 emmekä kumpikaan muistaneet miten mäkistä tuo alue on, emmekä sitä, ettei sillä välillä ole oikeastaan oikein mitään muuta kuin mäkiä ja metsää. Anteeksi, jos olen ihan väärässä, saa oikaista. Saavuimme Göteborgiin iltapäivällä ja sepä tuntui aika isolta kaupungilta kaikkien köpingien ja maaseutujen jälkeen. Löysimme hotelliimme hyvin ja saimme autonkin paikoitettua hotellin edustalle kadulle, eikä se ole näin sunnuntaisin kauhean kallistakaan, tai suomeksi sanottuna, se on halpaa näin sunnuntaina, huomenna aamulla se sitten alkaa maksaa enemmän.



Antti meni ottamaan kuvia ja paikantamaan ravintolamme, jonne menemme pian. Huomenna matka jatkuu, tarkoitus on päätyä muutaman välipysäkin kautta Osloon muutamaksi päiväksi.




Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidan Poissa kotoa-välilehdelle, jonne keräämme reissuaiheisia postauksiamme maittain. 

keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Elokuisen kartanokierroksen loput, osa 5

Elokuisen kartanokierroksen viimeinen osa on antanut odottaa itseään. Pitkän postauksen kirjoittamiseen ei ollut aikaa #spanishfoodchallengen kuluessa, mutta nyt ei ole enää yhtäkään syytä olla paketoimatta tätä reissua loppuun. Emme edes saisi lähteä seuraavalle kartanokierrokselle ennen edellisen puhtaaksikirjoitusta. Aiemmat osat tätä matkaa ovat helposti löydettävissä CampaSimpukan ylälaidan Poissa kotoa-välilehdeltä, siellä Viron-matkat ovat listan alimpana, kun ei tässä ole vieläkään ehditty Zimbabwessa käydä. 

Neljännen osan lopussa pääsimme perille Pärnuun ja sinä iltana söimme oikein kelpoisan aterian hotellimme ravintolassa. Seuraavana aamuna popsimme aamiaista niin paljon kuin ikinä jaksoimme, sillä Rannahotellin aamiaisessa ei ole paljonkaan moittimista. Hieman epäonnekkaasti menimme syömään ulkona oleviin pöytiin, niissä päivysti sekä lokkeja että varpusia, Antin kakkupala olikin lähteä pikkulinnun matkaan ja minä onnistuin kaatamaan kuohuviinilasini niin, että sirpaleitahan siitä tuli.

Tässä kohtaa en vielä ollut kaatanut kuohuviinilasiani
Kartanokierroksen viimeinen päivä alkoi siis vatsat täynnä ja hyvässä säässä. Olimme suunnitelleet ajavamme Tallinnaan eri reittiä kuin aikaisemmilla Viron reissuilla ja bongata matkan varrella niin monta kartanoa kuin mahdollista. Nyt kun matkasta on yli kuukausi, en muistaisi juuri mitään ilman sinä päivänä tehtyjä muistiinpanoja ja niiden kanssakin saa kyllä muistiaan pinnistää. 

Päivän ensimmäinen kartano oli nimeltään Kaelase, siitä sain selville sen verran, että se oli ryöstön  ja hävityksen kohteena vuonna 1905. Varhaisklassisen tyylin rakennus on alkujaan 1700-luvun lopulta, mutta nykyinen ulkomuoto 1800-luvun lopulta. Mikäli oikein ymmärsin Kaelase on edelleen kouluna, ollut vuodesta 1929. Tilanhoitajan käytössä olleessa talossa on nykyään koulun voimistelusali. Kaelasen omistajasukuun on kuulunut kuuluisa siluettitaiteilija Eveline von Maydell, joka eli suuren osa elämästään USA:ssa ja Portugalissa ja on haudattu Sintraan, joka on meillekin tuttu paikka. 



Seuraavaa kartanoa emme päässeet näkemään kuin portin takaa. Kyseessä oli Päärdu-niminen paikka. Linkissä oleva kuva on vuodelta 2001 ja siihen aikaan kartano on ollut asumaton ja aika huonossa hapessa, mutta yhä pelastettavissa. Nykyään se on yksityisomistuksessa ja näkymä portilta antoi ymmärtää, että kartanoon on käytetty iso lompakollinen rahaa. Saatoimme päätellä, ettei talon edustalla olevat hevospatsaat olleet kovin vanhoja. Barokkirakennus on 1700-luvun lopulta ja sen yhteydessä ei ole talousrakennuksia, sillä sen kerrotaan olleen edustuskäytössä, ei maatila. Se säästyi vuonna1918 polttamiselta tai muulta tuholta, koska se otettiin koulukäyttöön. 





Päärdun jälkeen ajoimme katsomaan Valgun kartanoa. Se toimii nykyään kouluna. Kävelimme rakennuksen ympäri, tervehdimme ikkunoita pesevää rouvaa ja ihastelimme kukkaistutuksia. Takapuolelta avautui hieno puistoalue ja tuumimme, että kyllä siellä on lasten mukava kirmailla. Talo on kokenut pahan tulipalon vuonna 1905 ja korjaustöiden yhteydessä aikaisemmat pylväiköt jätettiin rakentamatta. 



Raikküla oli sitten niitä paikkoja, jotka aiheuttivat ihastuksen henkäyksen jo ensisilmäyksellä. Klassisen tyylin päärakennus on rakennettu 1820-luvulla ja sillä on pitkät perinteet taiteen ja tieteen parissa. Maareformin jälkeen kartano on toiminut kouluna ja lastenkotina ja sekin kärsi pahasta tulipalosta 1960-luvulla, jonka jälkeen se on ollut asumaton. 




Tilaan liittyviä rakennuksia on runsaasti jäljellä ja Raikkülan uudesta elämästä kirjallisuusintoilijoiden kehtona haaveillaan. 



Raikkülasta kurvasimme katsomaan Inglisteä. Se näyttää vaaleanpunaisessa maalissaan tällä erää paremmalta kuin portaalin kuvissa, mikä on aina ilahduttavaa. 1760-luvulla rakennetussa päärakennuksessa on ollut tulipalo vuosina 1905 ja 1984, mutta sitä on korjattu mittavasti. Ingliste on yksityisomistuksessa, mutta tohdimme kiertää sen ympäri nähdäksemme sen joka puolelta. Talossa on todella vanhoja osia, jopa 1500-luvulta. 




Höredan kohdalla muistiinpanoissani lukee "suojainen paikka, iso talo, litteä kettu". Pidimme kovasti Höredasta, tunnelma sen pihapiirissä oli niitä erityisiä. Saatoin  kyllä kiljahtaa hieman, kun olin astua sen litteän ketun päälle. Lähettyvillä oli myös vanhan viinatehtaan rauniot. Luin eri lähteistä, että Höredan omisti 1990-luvun alussa hetken aikaa virolainen Tiiu Silves, jota on tituleerattu Tallinnan Tuhkimoksi ja Viron rikkaimmaksi naiseksi, joka takoi rahaa erinäisissä bisneksissä Neuvostoliiton hajottua ja Viron uudelleen itsenäistyttyä. Höredan suhteen oli suuria suunnitelmia, mutta lopulta rahaa ei ollutkaan tähän hankkeeseen ja suunnitelmat jäivät toteuttamatta. Siitä en saanut selkoa kuka kartanon nyt omistaa. 



Maidla-nimisiä kartanoita onkin sitten useita ja aluksi osuin kartanoportaalissa sellaiseen, joka ei lainkaan näyttänyt tutulta, meidän kuvamme Maidlasta olivat aivan erilaisia. Kyseessä oli saksaksi Maidel-nimisestä paikasta ja kun portaalista tuli sen kuvia esiin, niin jo tiesin puhuttavan samasta Maidlasta kuin meidän kartanokierroksellamme. Tosin sen verran portaalin ja kirjamme tiedot ovat vanhentuneet, ettei Maidla enää ole lastenkoti, se toiminta on loppunut käsittääkseni vuonna 2012. 


Härgla oli seuraavan kohteemme nimi ja siitä jäi mieleen kartanokirjan maininta omistajasta. Vuoden 2004 painoksessa kartanon sanottiin kuuluvan virolaiselle muusikolle, Egmont Väljalle. Tämä tieto ei enää pidä paikkaansa, salapoliseerasin aihetta ja kartanon omisti viime vuosikymmenellä Joakim Helenius-niminen sijoituspankkiiri ja jossain vaiheessa se oli myytävänä 275 000 euron hintaan. Harmillista, sillä pidin kovasti tästä muusikkojutusta. Ei noita kartanoita pitäisi noin vain myydä kenelle sattuu, jos kerran joku sopivakin on tiedossa. Kuten vaikka muusikko. Minua huvitti kovasti ajatus siitä, että Egmont pitäisi paikassa kamarikonsertteja, mutta se ei nyt taida kuitenkaan olla totta. 



Pirgu ei nimenä herättänyt mitään muistikuvaa ja sille on hyvä selitys. Kartano on yksityisomistuksessa ja minua ujostutti mennä sen pihaan, joten en varsinaisesti nähnyt sitä, Antti kävi lähempänä ottamassa pari kuvaa. Nyt sain selville, että Pirgu on ollut 1900-luvun puolivälissä aivan raunioina, mutta korjattu nykyiseen asuunsa 1980-luvulla, mikä minua hieman hämmästyttää, en saanut selville kenen toimesta tämä korjaaminen tehtiin. Nykyään Pirgu on suosittu hääpaikka. Tältä sivulta näkee kuvia, miltä kartano on näyttänyt parhaimmillaan ja pahimmillaan. Tämän mukaan Pirgu olisi myynnissä, mutta ei taida meillä olla tarpeeksi rahaa siihen. 




Salutaguse jäi tällä kartanokierroksella paikaksi, jota ei varsinaisesti löytynyt. Saattaa olla, että menimme aivan paikan vierestä, mutta vielä vuoden 1999 kuvassa pystyssä olevia seiniä ei enää ole. Salutagusesta jäi mieleen, että siihen liittyi hiivan valmistaminen ja aivan lähellä on edelleen hiivatehdas. 

Saattaapi olla Salutagen rauniot, saattaapi olla olematta.
Kohila ei ole kovin vanha kartanorakennus, se on uudelleenrakennettu vuoden 1905 tulipalon jälkeen hieman yksinkertaisempana kuin aiempi päärakennus. Se on tällä erää kouluna, mutta ollut siinä käytössä vasta vähän aikaa, noin viitisen vuotta. Kohila ei tehnyt suurta vaikutusta. 


Kun paikan nimi on Tohisoo, sille ei voi olla hymyilemättä. Teimme reitillämme pienen paluukierroksen nähdäksemme nämä viimeiset kartanot. Tämän kartanon kohtalo on samantapainen kuin Pärnun lähellä olevalla Pootsilla, siihenkin on lisätty toinen kerros vastaamaan koulurakennuksen vaatimuksia. Nykyinen rakennus on 1915 valmistunut ja toinen kerros lisättiin 1930-luvulla, edellinen kartano poltettiin vuonna 1905. Tohisoo toimii edelleen koulutuskeskuksena. 

























Lohu on nykyään yksityisomistuksessa oleva kartano ja sitä ympäröivät aidat niin tiukasti, että katselimme sitä vain tieltä. Kartanokirjamme mukaan Lohun sai haltuunsa Kaljon perhe 1990-luvulla. He ovat jotakin kautta sukua jollekin aikaisemmalle omistajalle, mutten ihan ymmärtänyt vironkielisiä tietolähteitä. 


Aloimme olla jo melko lähellä Tallinnaa ja seuraavan kartanon nimi oli Hagudi. Siellä syntyi kuuluisa tutkimusmatkailija Adan Johann von Krusenstren, josta minä en ollut kyllä kuullut koskaan aikaisemmin, mutta nytpä tiedän. Hagudi on rakennettu 1700-luvun lopussa, eikä se ole kokenut juurikaan ulkoisia muutoksia. Se toimi neuvostoaikana kolhoosin konttorina ja jätettiin rapistumaan 1950-luvulla. Kartanon katto sortui jossain vaiheessa, mutta vuosituhannen lopulla katto korjattiin ja se on hidastanut rappioitumista. Myös sisällä on tehty jossain vaiheessa brutaalihkoja betonikaaria, mutta ilmeisesti into ja rahat ovat loppuneet, eikä kartanossa näkynyt muita elonmerkkejä kuin lintujen lennähtelyä. Pihassa kasvoi kurkkuyrttiä!


Kyllä tätäkin taloa käy aika moni katsomassa, niin selkeä polku kiersi talon taakse.
Alkoi olla jo jonkunlaista pientä kartanoähkyä, mutta yhden vielä vilkaisimme ennen kuin ajoimme Tallinnaan. Purila-niminen kartano sijaitsee Keila-joen varressa ja kävelimme sen luokse pienen sillan ylitse, sillanpielessä oli nähtävillä vanhan myllyn jäänteitä. Purila on alunperin rakennettu varhaisklassiseen tyyliin 1800-luvun alussa, mutta sen katto on pilattu ikkunoilla 1930-luvulla. Kartano oli sohvoosin osana neuvostoaikaan, mutta nykyään yksityisomistuksesta, mikäli ymmärsin viroa oikein. 









Tähän päättyi elokuinen reissumme kartanomielessä. Olimme vielä yhden yön Tallinnassa ja siellä majoituimme puolivitsillä Piritan tien varressa olevassa käänteiskauniissa Pirita Spa Hotellissa. Siellä pääsi hyvin neuvostotunnelmaan. Olimme tyytyväisiä, ettemme maksaneet siitä, että huoneemme tasoa korotettiin merinäköalan verran, sillä betoniparvekkeemme edessä oli valtaisa maakasa. Huonekin oli aika karu, mutta kyllä siellä yhden yön nukkui. 







Kävimme iltasella syömässä Restoran Oressa, se on samojen omistajien paikka kuin Bocca, jossa taannoin kävimme. Samat lamputkin roikkuivat katossa. Tuo päivällinen ei ihan kamalasti meitä innostanut ja tuli jonkunlainen piheyskohtauskin, emmekä tilanneet kuin alkuruoan ja pääruoan. Oreen ei tarvitse mennä uudelleen, vaikka se ihan asiallinen paikka olikin. Emme olisi kyllä Boccaankaan menneet, jos se olisi vielä ollut olemassa. 

Ennen seuraavan päivän laivamatkaa ehdimme käydä KUMUssa taidetta katsomassa ja ruokakaupoissa, eikä se Pirita Span aamiainenkaan ihan hullumpi ollut. Tämän reissun myötä tuli täyteen 100 virolaista kartanoa, eikä niiden suhteen ole minkäänlaista kyllästymistä näkyvissä. Luultavasti viimeistään ensi keväänä täytyy päästä taas kartanokierrokselle. 

Lisään tämän pikkupostauksen CampaSimpukan ylälaidan Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme.