Lyhyestä virsi kaunis, toinen säkeistö

Meillä on edelleen lähes olemattomat yhteydet, olisipa kiva, jos postauksen voisi tehdä tekstiviestinä, ne toimii kyllä. Päätin jo, etten nyt ärsyynny tästä tökkimisestä, mutta kyllä minulla jonkunlainen patti on jo otsassa, ei voi mitään. Kirjoitan siis lyhyesti, sillä yhdenkin kuvan siirtyminen vie rapiat puoli tuntia. 

Kirjoitin jo eilen, että tänään syömme jotain sellaista, mistä tulee vielä vähän huonompi omatunto kuin vasikan syömisestä. Söimme nimittäin kania, ostimme eilen pienen pakkauksen kanin filettä, 200 g ja siitä tuli ihan kokonainen ateria meille. Googlailin kanipataohjeita ja tein sitten omanlaiseni mobileversion. 

Kanipata retkiolosuhteissa

• 200 g kanin filettä (8 ohutta suikaletta)
• puolikkaan sitruunan kuori raastettuna ja pari rkl mehua
• 2 rkl oliiviöljyä
• suolaa ja mustapippuria
• kuivattua timjamia ja ranskalaista (huom!) rakuunaa
• rosepippureita
• 1 porkkana
• 1 pieni sipuli
• 2 pientä valkosipulinkynttä
• 4 herkkusientä
• lisää oliiviöljyä
• 1,5 dl kuivaa roseviiniä
• 2 rkl kanafondia
• 1 dl ranskankermaa
• basilikaa

Laitoin ensin kanisuikaleet marinadiin, jossa oli oliiviöljy, sitruunankuori ja -mehu, suolaa ja mustapippuria, timjamia, rakuunaa ja rosepippuria. Silppusin sipulin ja valkosipulin, leikkasin porkkanan pieniksi kuutioiksi ja sienet muutamaan viipaleeseen. 

Paistoin ensin sieniviipaleita pannulla oliiviöljyssä muutaman minuutin ja kumosin ne lautaselle. Sitten kuullotin sipuleita ja porkkanaa pannulla ja kumosin nekin lautaselle. Seuraavaksi paistoin kanipaloja pannulla marinadi mukaanlukien. Pannusta ei tullut kyllä tarpeeksi kuumaa, tuuli sen verran (tein ruoan ulkona), etten saanut kaunista paistopintaa lihaan. 

Kaadoin pannulle ensin roseviinin kanipalojen päälle ja kiehutin sen noin puoleen, sitten lisäsin pannulle ensin sienet, sipulit ja porkkanan sekä fondin. Lusikoin mukaan ranskankerman ja sekoittelin. Annoin panipadan kypsyä hiljalleen noin 20 minuuttia ja sinä aikana Antti keitti pastan. Tuli ihan hyvää, mutten usko, että syömme kania ihan heti uudelleen. 

Tour de Francessa oli etappi, josta näimme vähän lopusta, voittajaksi ajoi Christophe Laporte, joka on ensimmäinen ranskalainen, joka voittaa etapin tämän vuoden Tourissa. Kolmen kärki kokonaiskilpailussa ei muuttunut. Huomenna on henkilökohtainen aika-ajo ja se on viimeinen tilaisuus Tadej Pogacarilla vielä haastaa Jonas Vingegaard, kolmantena olevalla Geraint Thomasilla ei taida sitä tilaisuutta enää olla ja jossain määrin täytyy kyllä johtajan epäonnistua ja Tadejin ylittää itsensä, että johtajan paita vaihtaisi omistajaa. 

Estofado de Conejo en Tomate

Huhtikuussa ollessani caminolla, söimme sisareni kanssa melkein joka päivä samanlaisen aterian, menu peregrinon. Se oli illan kohokohta, jota varten kaivauduimme kaikkien mahdollisten peittojen alta, puimme ylle omat ja varastetut vaatteet, loput tuulen puolelle kainaloon (meitä paleli melkein koko huhtikuun) ja köpöttelimme enemmän tai vähemmän jäykin jaloin majoituksesta baariin tai ravintolaan. Usein ne olivat samassa rakennuksessa, baarissa oli ruokailijoille oma osastonsa ja siellä oli vaihtelevasti muitakin tuulen ja sateen viruttamia peregrinoja ravintoa vailla. Monessa tapauksessa meidän ei tarvinnut lähteä edes ulos, vaan söimme majoituksemme, alberguen, hostelin tai hotellin omassa ravintolassa.

Menu peregrino oli hieman riisutumpi versio menu del diasta. Jos päivän menusta otettiin hintaa 12-14 euroa, sai menu peregrinon, pyhiinvaeltajan aterian 9-10 eurolla. Vaihtoehtoja oli ehkä pikkuisen vähemmän ja jälkiruoan virkaa toimitti purkki jogurttia, tai jäätelötuutti. Siltikin vaihtoehtoja oli useita tässä kolmen ruokalajin ateriassa. Alkuun saattoi valita vaikka keiton, salaatin, kypsennettyjä vihanneksia, tai pastan. Pääruokavaihtoehtoina oli kalaa, kanaa, naudanlihaa tai possua. Järjestään kaikkien kanssa tarjottiin ranskalaisia perunoita, eikä lautasella sitten muuta ollutkaan. Jälkiruoka oli joko jo mainitut jogurtti tai jäätelö tai sitten hedelmä tai teollinen purnukka jonkunlaista vanukasta. Juomana oli vettä ja viiniä. Olut tai limsa saattoi maksaa erikseen. Viinin määrä vaihteli lasillisesta puoleen pulloon/syöjä ja yksin syöville saattoi eteen ilmestyä kokonainen pullokin. Aina, ihan aina viini oli punaista ja aina, ihan aina se oli kylmää.

Minun ruokahaluni oli kateissa melkein koko caminon ajan, mutta siitä huolimatta söin ainakin yhden aterian päivässä, usein jopa odotin syömään pääsyä. Iltaisin olimme monesti aika väsyneitä tai ainakin laiskistuneita päivän kävelystä, ettemme muuta viitsineetkään tehdä kuin käydä syömässä. Todella usein satoi vettäkin, ettei mikään erityinen iltakävely houkutellut, kun oli jo koko päivän kävellyt sateessa. Istahtaminen ravintolan pöytään, tutun menun saaminen eteen tai tarjoilijan luetellessa vaihtoehdot olo oli turvallinen ja lämmin. Siitä pidin Espanjassa todella paljon, baarien ja ravintoloiden turvallisesta tunnelmasta. Siellä sai mitä tilasi. 

Melko pian huomasin, että pääruoka oli usein tylsäpuoleinen, aina se lihapala pannulla hyvin vähin maustein paistettuna, kala usein niin ruotoista, että sen syöminen oli tuskaa. Aloin valita salaatin lisäksi alkuruokapuolelta pastan pääruoaksi ja se oli minulle hyvä vaihtoehto. Ensinnäkin pidän pastasta kovasti ja toiseksi se tuntui pitävän minut tiellä ja polulla hyvin. Pastat olivat hyvin yksinkertaisia, bolognesea tai tonnikalaa, tai sitten pelkkää tomaattikastiketta. Usein pastaa oli hyvin runsas annos, etenkin jos pyysin sen pääruoaksi. Kai sieltä keittiöstä katsottiin, että jollain tuokin ulkomaanpelle täytyy pitää elävien kirjoissa. 

Muutaman kerran menu peregrino oli poikkeuksellisen mukava kokemus. Se saattoi olla yhteisateria koko donativo-paikan sen iltaisille vieraille. Osallistuimme muutaman kerran tällaiselle aterialle, jopa minulle, luontaiselle sivustakatsojalle ne olivat mukavia tapauksia. Ruoka oli yhtälailla yksinkertaista, ehkä jopa yksinkertaisempaakin, vapaaehtoisten kokkaamaa ja kaikkien yhdessä tarjolle laittamaa. Niistä aterioista en muista niinkään sitä mitä söimme, vaan tunnelman. 

Toisinaan lautaselle ilmestyi jotain oikein hyvää ruokaa ja se kyllä piristi päivää erityisen paljon. Tällaisen erityisen hyvän aterian söimme erään todella tuulisen päivän iltana. Olimme kävelleet tuulessa ja välillä sateessa etapin, jolla ei ollut yhtäkään levähdyspaikkaa, baaria tai edes bajamajaa. Olimme kyllä tietoisia asiasta jo aamulla lähtiessämme, vasta kesämpänä välille tulisi mobile cafe, mutta aikaisin keväällä taival oli vailla mitään palveluita. Se sattui olemaan vanhan roomalaisen tien pohjaakin, supisuoraa ja suoraan sanottuna tylsää kävellä, tuuli aivan armottomasti ja vettä satoi välillä terävästi naamaa piiskaten. Sinä päivänä ei muuta tahtonut, kuin päästä perille sadevarusteet tuulessa lepattaen ja perille me pääsimmekin pieneen kylään, Calzadilla de la Cuezaan, jonka väkiluku opaskirjamme mukaan taisi olla viidestäkymmenestä sataan asukasta.

Kyseessä oli tyypillinen espanjalainen kylä, jonne astuessaan näki jo toisen laidan. Muutama kymmenen taloa oli molemmin puolin pääkatua, pari albergueta, pikkuinen kyläkauppa, hostel, jossa oli baari ja ravintola. Asetuimme taloksi hostellin huoneeseen ja sinäkin päivänä palelimme niin maan perusteellisesti. Kuivattelimme kamppeitamme ja katselimme sadetta joka piiskasi ikkunaan. Aava laidun- tai peltomaisema aukeni ikkunasta niin kauas kuin katse ylsi. Päiväunien ja McGyver-jakson jälkeen oli aika mennä päivälliselle. Vaikka kylä oli pieni, oli sen ravintola kuhiseva sinä iltana, alberguista ja mahdollisista muista majoituksista, joista emme tienneet, oli tullut useita seurueita ihmisiä syömään. Luultavasti ravintola oli ainoa paikka, mistä ruokaa sai siinä kylässä. 

Ravintolassa oli toimiva wifikin, joten muistan viestittäneeni Antillekin aterian aikana, sillä päivän kuulumisten vaihtaminen oli hyvin tärkeää, kun poissaolo kotoa oli niinkin pitkä. Hän kysyi, olinko saanut jo parsaa syödäkseni, Suomessa espanjalainen parsa oli juuri syrjäyttänyt perulaisen kauppojen hyllyllä. Sain juuri eteeni päivän salaattini ja sen päällä pötkötti kaksi pitkää valkoista parsaa, mutta ne taisivat olla kyllä purkista. 

Onneksi valitsin sinä päivänä pääruokani pääruokaosastosta, enkä ottanut pastaa. Listalla oli kania ja se kuulosti kiinnostavalta. Valinta oli mitä parhain. Saimme eteemme annokset, joissa oli muutama hyvin haudutettu kanipala maukkaassa kastikkeessa. Päivän ranskalaiset olivat hieman raakoja, mutta se ei haitannut, sillä kani oli suorastaan erinomaista. Kylmä punaviini ja jossain määrin huvittavan ravintoloitsijan kekkaloiminen salin puolella tekivät ateriasta yhden parhaista, vaikka jälkiruoka kuitattiinkin taas hedelmällä tai jäätelöllä. Söimme toisenkin kerran kania matkan aikana, mutta aivan niin hyvää se ei sillä kerralla ollut. Jo caminolla päätin, että tämän vuoden Espanja-haasteen aikana kokeilisin toistaa tuon kaniaterian niin hyvin kuin osaisin.

Kieltämättä nuo ranskalaiset olivat hieman valjuja, mutta se kani, se oli hyvää!

Tänään oli sitten kauan odotettu kanipäivä. Olin ostanut ranskalaisen kanin Sokoksen ruokaosastolta jo odottamaan. Kanin oli pakattu vakuumiin ja niitä on melkein aina saatavilla. Olen käyttänyt tällaisen kanin pari kertaa kotikokkailuissa. Melkein päivälleen kolme vuotta sitten laitoin kania paellaan, tosin silloin jänistin lihan irrottamisesta luista ja laitoin isäpuoleni tekemään sen. Toisella kertaa, keittokirjahaasteessani tein kania Jamie Oliverin ohjeella ragùksi. Käytin valmistamiseen haudutuspataa, sillä sen kanssa on lähes mahdoton epäonnistua. 

Espanjalainen tomaattinen kanipata crock-potissa

• 1 kani, paino noin 1,4 kg
• suolaa ja pippuria
• nokare voita
• valikoima oman kasvihuoneen tomaatteja
• 2 punasipulia
• 2 porkkanaa
• paljon valkosipulia
• punaista, oranssia ja keltaista paprikaa 
• 2 portobellosientä
• 1 kypsä viikuna (hetken mielijohteesta)
• sahramia
• pimentonia
• timjamia ja rosmariinia muutama oksa
• valkoviiniä
• 0,5 l lihalientä (meillä tällä kertaa porolientä erään päivän haudutteluhommista)
• suolaa ja pippuria (lopuksi, jos vielä tarvitsee lisätä)
• iso loraus kermaa
• tuoretta persiljaa

Kanin paloittelu

Jos tällainen aihe tuntuu sinusta epämiellyttävältä lukea, hyppää tämän kappaleen ylitse seuraavan otsikon alle. 

Aiemmilla kanikokkauskerroilla olen luistanut kanin paloittelusta joko delegoimalla sen sukulaiselle tai hauduttamalla eläinpoloisen kokonaisena. Nyt tiesin, että minun olisi suoriuduttava paloittelusta, koska Antilla oli työpäivä, enkä voinut sysätä hommaa hänelle. Etsin netistä neuvoja ja Jamie Oliverin sivuilla oli hyvä video aiheesta, siinä hänen tiiminsä jäsen hoitelee homman niin rauhoittavaan ääneen jutellen, että vähän arempikin uskaltaa ruveta työhön. Youtube-pätkän voi katsoa täällä. 

Kanissa on nylkemisen jälkeen hyvin vähän mitään siivottavaa, mutta ostamassani kanissa oli maksa ja munuaiset jäljellä. Pääkin sillä ressukalla oli tallella, mutta videossa neuvotaan hienotunteisesti miten siitä pääsee eroon, vaikka hieman vistottaisikin. Päätin uhrata ranskalaisen kaulimeni, jos siihen tulisi pieniä kolhuja, se ei haittaisi. Mieluummin käyttäisin sitä, kuin alkaisin nirhata luita poikki sahaamismenetelmällä. Videon neuvoin ei myöskään tarvitsisi erityisemmin katkoa selkärankaa vääntämällä.

Otin esille suurimman leikkuulautani ja painavimman keittiöveitseni. Kuivasin vakuumista kuoritun kanin. Ensin hankkiuduin eroon maksasta ja munuaisista, ne oli helppo leikata irti, sitten päästä. Laitoin kanin kyljelleen leikkuulaudalle. Vasemmalla kädellä (olen oikeakätinen) sovittelin veitsen kanin kaulalle niin, että terä tuntui asettuvan nikamien väliin ja otin kaulimen oikeaan käteeni. Terävällä napautuksella veitsen lappeeseen sain kaularangan menemään poikki ja pienellä lisäviillolla pää oli irti. En pitänyt tästä vaiheesta. Sitten leikkasin vatsaliepeet pois. 

Jatkoin leikkaamalla takajalat irti, se käy helposti, kun ujuttaa veitsen eläimen rungon ja jalan väliseen liittymäkohtaan (suokaa anteeksi käänteisasiantuntevat termini, englanniksi ne olisivat niin helppoja). Yhdellä viillolla koiven saa irti ja se muistuttaa hyvin paljon kanan koipireittä. Sitten vuorossa oli etujalkojen irrotus, se kävi samalla tapaa kuin takakoipien leikkaaminen. 

Jäljellä oli varsinainen kanin runko, jossa on hyvää lihaa mukava määrä, vaikka eläin näyttääkin hyvin loikkineelta ja hoikalta. Yläosassa on tietysti kylkiluinen osa, jossa lihaa ei juurikaan ole ja kanin kylkiluut ovat hyvin pieniä ja teräviä. Tämä osa leikataan ensin pois alimpien kylkiluiden välistä ja jos liemenkeitto on mielessä, se säästetään. Alapäästä leikkasin vielä luisen palan pois, sen missä kanin jalat olivat olleet kiinni. Jäljelle jäänyt osa runkoa neuvottiin leikkaamaan 2-3 palaan, kanin koosta ja ruokailijoiden määrästä riippuen. Minä paloittelin osan neljään pieneen palaan. Painoin runkoa leikkuulautaa vasten hieman litteämmäksi ja sovittelin taas veitsen vasemmalla kädellä nikamien väliseen kohtaan, kolautus kaulimella veitseen ja se meni melko hyvin selkärangan läpi. 

Näin minulla oli kaksi takakoipea, kaksi etukoipea ja kaksi palaa kanin selkää, sekä vatsaliepeet. Luut olivat menneet siististi poikki, tiedossa ei olisi luunsiruja lautasella. Kompostoitavaksi jäivät pää, peräosa ja rintakehä, tällä kertaa en aikonut liemenkeittoon, enkä olisi siihen päätä muutenkaan laittanut. 

Kanin varsinainen valmistaminen

Paistoin kanipaloja voissa pannulla hetkisen joka puolelta. Ripottelin niille suolaa ja pippuria. Nostin palat haudutuspataan odottamaan. 

Leikkasin sipulin ohuiksi suikaleiksi, porkkanan tikuiksi, tomaatit ja paprikat lohkoiksi. Valkosipulin kuorin, mutta jätin kynnet kokonaisiksi. Leikkasin sienet muutamaan viipaleeseen. Leikkasin myös viikunan kuuteen lohkoon.

Asettelin sipulit, porkkanat, sienet, valkosipulin kynnet, paprikat, viikunat ja tomaatit pataan kanipalojen ympärille. Ripottelin päälle hieman sahramia ja pimentonia. Kaadoin mukaan liemen ja valkoviiniä sen verran, että palat olivat lähes peityksissä. Muistin laittaa mukaan myös hieman timjamia ja rosmariinia.

Laitoin padan high-asetukselle, minulla oli aikaa melkoisesti, sillä aloitin päivällistouhut jo puoli yhdeksän aikaan aamulla ja pata alkoi työnsä puoli kymmeneltä. Kävin kääntelemässä paloja pariin otteeseen kypsymisen aikana. Kun kani oli kypsää ja melkein putosi irti luista, nostin palat tarjottimelle. Kaadoin liemen vihanneksineen siivilään ja kauhoin osan vihanneksista blenderiin yhdessä parin liemikauhallisen kanssa. Surruuttelin seoksen tasaiseksi. Kaadoin kastikepohjan takaisin pataan ja lisäsin mukaan vähän kermaa.  Nostin lihapalat ja lisää kypsiä kasviksia takaisin pataan odottamaan ateriaa. Pata oli päällä kaikkiaan 8 tuntia. Maustoin lopuksi vielä lisää suolalla, pippurilla ja tuoreella persiljalla, jota vielä löytyi kasvihuoneesta vähän. 

Lisäkkeeksi tein kahteen kertaan friteerattuja ranskanperunoita, en jättänyt niitä vähän raaoiksi edes Espanjan muistojen vuoksi, vaan paistoin ne rapeiksi ja suolasin kunnolla. Juomana meillä oli kylmää punaviiniä, tottahan toki.

Liitän tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidasta löytyvälle Crock Pot-välilehdelle, jonne kerään kaikki haudutuspata-aiheiset postauksemme.

La Vueltassa ajettiin tänään jo 16. etappi, viimeinen ennen toista lepopäivää. Eilinen jännitysnäytelmä vaati saada jatkoa, mutta sitä ei oikein tullut. En ymmärrä loppua, en oikein tajua miten voittajaksi tuli Jean-Pierre Drucker, mutta kyllä sekin passaa. Kokonaiskilpailun kärki pysyi samana ennen  vapaapäivää, ykkösenä Nairo Quintana, toisena Chris Froome, kolmana kaikkien hymypoikien esikuva Estanban Chaves ja minun lempiajajani Alberto Contador on neljäntenä.

Viimetipan hosumiset, osa 1

Kuten olen kertonut, oli aika vaikeaa löytää keittokirjahaasteessani kokeiltavaksi riittävän inspiroivia ohjeita Jamie Oliverin kirjasta Jamie's Great Britain, vaikka kirjassa on 130 ohjetta äärestä laitaan. Olen lukenut kirjaa monta monituista kertaa, enkä ymmärrä miksi kirja ei ole oikein iskenyt. Tein joku aika sitten takinkäännöksen Jamien suhteen, hän pääsi epäsuosiostani alkaessaan kokata tv-sarjoissaan hieman rauhallisemmin ja pönäköityessään keski-ikää lähestyessään ihan kuin me kaikki muutkin. Mutta tämä kirja ei ollut se helpoin nakki kotikokattavaksi.

Toissailtana joku ihme muistutti mieleeni, että Kammenpyörittäjä söi loistavan kaniragùn lokakuisella Italian matkallamme Sienassa Tre Cristi-ravintolassa. Maistoin annosta silloin ja harmittelin, että oma pastani oli niin turkasen hyvä, etten jaksanut kärkkyä enempiä hänen lautasellaan. Kastike oli aivan loistava. Samassa aivomyrskyssä toissailtana mieleeni palasi sekin seikka, että Jamien kirjassahan on kaniragùn ohje ja meidän parhaassa ruokakaupassamme on ranskalaisia kaneja myynnissä. Olin vai ohittanut ohjeen sen nimen vuoksi kaikilla pläräyskerroillani. 

Jamie nimesi pastakastikkeensa 12 tunnin kaniragùksi. Kesällä tein paellaa, johon tuli kani, mutta olin sen verran nyyserö, että laitoin isäpuoleni käsittelemään kanin. Nyt luin Jamien kirjasta, ettei mikään erityinen raa'an kanin käsittely ole tarpeen, vaan kyseessä on nyhtökani. Mikä sen helpompaa ja parempaa?

Eilen pyyhälsin Sokoksen ruokaosastolle kaninkiilto silmissäni ja mikä merkillepantavaa, ostoslista kädessäni. Olin ajatellut ostavani kaksi kania, sillä kaksi on aina parempi kuin yksi, mutta yhteen oli tyytyminen, sillä otettuani kanin kärryyni, myyntipaikka ammotti tyhjyyttään. Siispä tekisin yhden kanin ragùn, Joustavuus on toinen nimeni. Poimin myös muut tykötarpeet kärryyni ja maksoin ostoksista enemmän kuin vakiokaupoissani, mutta mitäpä sitä ei tekisi keittokirjahaasteen vuoksi?

Eilisen päivän vietin kaupassakäynnin lisäksi enimmäkseen keittiössä kokatessani raivopäisesti haastetta loppuun. Söimme kolmen ruokalajin päivällisen ja heti pöydästä noustuani pyysin Kammenpyörittäjää nostamaan ulkoa grillin päältä kaikki kanitavarat sisälle. Hän ehti pyöräyttää silmiään neljänneskierroksen ennen kuin selitin, että tahdon varsinaisen kanin, purjon, sienet, alen ja sellerin varret. Kaikki nuo joutuivat ulos kauppareissun jälkeen, koska jääkaappi oli edelleen täyteen ammuttu syömätöntä ruokaa. Viinitonkan piilotin terassin lattialle, ettei kukaan janoinen koiran pissittäjä tekisi mutkaa terassillemme. Kanihomma meni näin kaiken soveltamiseni jälkeen, katsokaa kirjasta, jos oikea tapa kiinnostaa:

• iso loraus oliiviöljyä
• 1 valkosipuli, kynnet irrallaan, kuoret suunnilleen poistettuna
• 1 ison purjon valkoinen osa pestynä ja suikaloituna
• 1 iso sipuli paloina
• 1 porkkanaa paloina
• 10 isoa siitakesientä
• muutama pekonisiivu
• 2 tölkkiä tomaattimurskaa (brassailen merkillä Mutti)
• 0,5 l pullo pale alea
• suolaa ja pippuria
• timjamia
• rosmariinia
• 3 rkl tomaattipyrettä
• tomaattimurskatölkkien huuhteluvettä tarpeeksi

Laitoin uunin lämpenemään 110 asteeseen ja ison uunipannun kaasupolttimoiden päälle kuumenemaan. Lorottelin oliiviöljyä pannulle sen minkä ilkesin ja aloin latoa sille aineksia mitä pikimmin. Ensin sinne lensivät rosmariinioksat ja valkosipulin kynnet, pekonit, sitten Mr/Mrs Kani. Maksoineen päivineen. Ja päineen. En katsonut sitä silmiin. Pyöritin pinnalle suolaa ja pippuria myllyistä ja tiputin kainoloon sienet. Sitten purjot, sipulit, porkkanat, sellerit, tomaattimurskat ja -pyreet. Olut ja purkinhuuhdontavettä sen verran, että kaniriepu oli upoksilla. Ihan ylimmäksi timjamin oksia. Peittelin tekoseni foliolla ja nostin komeuden uuniin. Aamuun asti, 110 astetta.

luimupupu, leikitään ettet nähnyt tätä kuvaa

Aamulla otin kanini uunista. Se oli kypsää kauraa. Annoin sen jäähtyä jonkun aikaa. Jamie neuvoi ottamaan Marigold-käsineet, jotka ovat ilmeisen tunnettu gummihanskamerkki. Ikäväkseni minulla ei ollut sellaisia, joten jätin koko homman sikseen. Eikäkö otin toisen merkkiset käsineet ja aloin käpälöidä täyskypsää pupujussia. Jamie neuvoi puristelemaan elukkaa, jotta liha irtoaisi ja herran jestas, se kyllä irtosi. Myös kasvikset piti puristella käpälillään ja poimia puiset yrtit pois. Keräsin kaikki hyvät palat pataan ja kauhoin tummanpunaista sakeaa tomaattista kastiketta lihan ja hienonnettujen vihannesten päälle. Maistelin ja maustoin vielä hieman suolalla ja pippurilla, sekä tuoreella timjamilla. Tästä kaikesta sukeutui aikamoinen ragù. Lientä oli enemmän kuin tarvitsin, joten valutin sitä siivilän läpi ja säästin lasagnekastiketta varten. 

Kypsän kanin käsitteleminen ei ollut mitenkään ikävää, vaikka vähän sitä uumoilin. Päähän en koskenut, en ole kuullut puhuttavan kaninposkista suurena herkkuna, en tutkinut oliko päässä syötävää. Luusto oli kiintoisa, piti todella tarkasti perata lihat, ettei mukana menisi teräviä pieniä luita.

Jamie tarjoili ragùn pennen kanssa, mutta minä en. Ainoat pennet, mitä kaupoista äkkiseltään löysin olivat Barillaa, jota en enää osta. Käytin fusillonia. Raastoimme annoksen päälle parmesania. Alkuruoat olivat täyttäneet vatsoja niin reilusti, että oli vähän jaksamisvaikeuksia.

Jälkiruokana meillä oli Jamien ohjeella valmistamani jäätelöhedelmäpommi. Valmistelin sen eilen joutessani. Kerrankin kävi niin, että todellakin pienensin ohjeen aivan äärimmäisen pieneksi. Ostin nimittäin pienimmän panettonen (hihi, hassu nimi) minkä löysin. En siinä vaiheessa ollut vielä lukenut kovin tarkasti Jamien ohjetta. Ajattelin, että pulla kuin pulla, en osta liian isoa, vaan mieluummin melko pienen. Ostamani painoi 100 g ja ohjeessa käytettiin kilon pullaa! Hieman sen kaunis pahvipakkaus hämäsi blogaania. Siispä pienensin oikein urakalla! Kuinka pienen jätskipommin siis tekisinkään?

Minulla on kolmen Pyrex-kulhon setti, joista suurimpaan olin ajatellut tekeväni tämän jälkkärin. Keskikokoinenkin oli ihan liian suuri, joten otin esille sen pienimmän, joka on ehkä just 4 dl vetoinen. En kuitenkaan lannistunut, sillä sehän ei kuulu luonteeseeni lainkaan. Petyn vasta lopputulokseen, siihen asti olen toiveikas.

No niin, minulla oli  100 g painava pieni pullanen, oikein hyvältä tuoksuva ja ilmava. Ja minulla oli kulho ja minulla oli jäätelöä. Oli hilloa ja marjoja. Niistä minä sommittelin maailmankaikkeuden pienimmän jäätelöpommin, jonka nähdäkseen mikroskooppi oli tarpeen.

Otin noin 4 dl vaniljajäätelöä pehmenemään kuppiin. Leikkasin panettonen poikittain noin sentin viipaleisiin. Pyörylät leikkasin keskeltä kahtia lukuunottamatta kahta palaa, joista tulisi pohja ja kansi. Vuorasin sen pienen kulhon kolminkertaisella kelmulla (Jamie ei kertonut miksi kolminkertaisella) ja asettelin puolikuun muotoiset pullapalat pitkin kulhon reunoja hieman limittäin. Pohjalle asetin yhden kiekon. Sutikoin pullapaloja makean sherryn puutteessa hieman vedellä laimennetulla lakkaliköörillä. Seuraavaksi voitelin liköörillä ilahdutetut pullat vadelmahillolla, joka tarttui märkään pullaan kuin sanonko mikä mihin.

Nyt pommin kuori oli täyttämistä vaille valmis. Otin hieman pehmenneestä jäätelöstä lusikallisia ja asensin niitä vuoan pohjalle pullavuorauksen pohjalle. Jamie täytti oman pomminsa kaikenlaisilla hillotuilla hedelmillä, jollaisia meillä ei ole saatavilla, joten soveltelin iloisesti ja päällystin jäätelöpinnan vadelmilla, boysenmarjalla (tosiaankin yhdellä) ja mustikoilla. Marjojen päälle taikinoin toisen jäätelökerroksen. Siihen olisi pitänyt olla äkkiä asentaa taas pullakerros, mutta viimeinen kiekko oli liian pieni. Otin salamannopeasti kaikkien pullaleipien äidin, Lidlin paahtoleipäviipaleen ja pyöräytin siitä sopivan kokoisen kiekon. Tälläsin sen pommin pohjaksi. Nyt tarvittiin ilmeisesti niitä kolmea kelmukerrosta, jotka taittelin luomukseni päälle. Otin kaapista kreikkalaisia viinilehtikääryleitä sisältävän säilykepurkin painoksi hökötykselle ja pyysin Kammenpyörittäjää sijoittamaan kulhon painoineen pakastimeen. Helpommin sanottu kuin tehty. Kaikki pakastimemme ovat täynnä kuin Turusen pyssy. Mutta hän onnistui. Esikoinen söi 2 dl jäätelöstä erinomaisen vadelmahillon kanssa, sillä arvioin tarvitsemani jäätelön määrän melko pieleen. 

T'änään aterian päätteeksi otin pikkuruisen pommini sulamaan. Moninkertaisen kelmun ansiosta puolipallukka lähti irti ja sain kelmut kiskottua irti. Sulatin noin 100 g tummaa suklaata vesihauteessa ja valutin sen hetimiten pakastimesta vapautetun pommin pinnalle. Suklaa jähmettyi samantien ja muodosti rapsakan kuoren. Joskus voisin tehdä vähän generöösimmän annoksenkin tätä jälkkäriä. Suklaakuori piti jälkiruoan pitkään umpijäässä, joten etenkin suurempi koko pitäisi ottaa hyvissä ajoin pakastimesta pehmenemään.

Tässä vaiheessa maali jo häämötti. Tilanne oli 44-45/48
Hugh 12/12
Jamie 11/12
Rachel 11/12
Nigella 11/12

Luimupupu, älä avaa tätä postausta, tämä ei sovi sinun silmillesi!

näissä maisemissa Vueltaa on ajettu, vaikkei ollakaan ehditty katsoa

Pari päivää olemme olleet ihan pihalla, kirjaimellisesti. Emme ole katsoneet Vueltaa sekuntiakaan ja ruoanlaittokin on ollut vähän niin ja näin. Tästä voimme syyttää kiittää sukulaisia ja erilaisia aktiviteetteja heidän kanssaan. Tänään sentään ehdimme laittaa ruokaakin, eikä ihan pikaruoka ollutkaan kyseessä. Teimme kolmannen paellamme ja päätimme, että niin kauan kuin Campasimpukka sinnittelee hengissä, teemme kerran kesässä paellan. Perinne se on nuorikin perinne!

Aikaisemmilla kerroilla käytimme lihana broileria, mutta tällä kertaa käytimme kania. Olin nähnyt kaneja Sokoksen ruokaosastolla ja niiden säälittävästä olomuodosta huolimatta olin alkanut pitää mahdollisena sellaisen ostamista. Nyt kun minulla oli saatavilla myös lihanleikkuun asiantuntija, kysyin voisiko hän erottaa pupurievun luistaan ja hän suostui. Ranskalainen lapin oli siististi vakuumiin pakattu ja enemmittä säälittä kannoin sellaisen kassalle.  Muistin nimittäin Rick Steinin Espanja-sarjassa kertoneen, miten riisipeltojen työläiset laittoivat paellaan niin märästä maasta kiinni saadut äyriäiset kuin ansaan jääneet kanitkin. 

Aloitin paellapuuhat sulattamalla liemiä pakastimesta, mukaan pääsi litra ankkalientä ja puoli litraa nimeämätöntä vaaleampaa lientä, joka luultavasti oli kanalientä. Aikaisemmin paistoin paellan tilpehööritkin avotulella, mutta nyt tein hieman toisin. Koska olin aivan ensimmäistä kertaa pupua paistamassa, päätin laittaa sen voin kanssa pannulle ja kypsentää aivan erikseen. Paistelin pupupalat ja maustoin ne suolalla ja pippurilla. Koska olin jo sotkenut pannun, jatkoin sillä. Pilkoin pari sipulia isohkoihin lohkoihin ja leikkasin yhden punaisen suippopaprikan viipaleisiin, käytin ne pannulla ja jätin odottamaan lautaselle. Leikkasin kuusi Savuhovin myymää raakachorizoa paloiksi ja paistoin niitäkin vähän aikaa. Sulatin kylmässä vedessä parikymmentä raakana ja kuorittuna pakastettua isoa katkarapua ja laitoin niiden kanssa samaan kylmään kylpyyn 15 sinisimpukkaa odottelemaan. 

Kun ruoanlaiton aika varsinaisesti tuli, viritimme tutun pesukoneenrumpu-uunimme ja kun pesässä oli mukava hiillos, Kammenpyörittäjä nosti muurikan uunin kanneksi. Koska kaikki lisukkeet olivat jo valmiina, aloitin heti riisillä. Kaadoin muurikalle noin puoli desiä öljyä ja sen päälle noin 700 g paellariisiä, jota toimme Katalonian reissultamme, aivan tavallista Carrefourin bulkkiriiisiä. Muurikka alkoi kuumeta ja koitin kuullotella riisiä niin pitkään, kuin uskalsin. Aloin lisätä pannulle lientä heti, kun vaikutti siltä, että riisi olisi vaarassa palaa. Kaadoin lientä ulkoreunoille ja keskellekin, jossa riisiä oli paksumpi kerros. Riisin kypsytys kesti kaikkiaan noin 45 minuuttia, välillä tulta piti hieman elvytellä ja toisaalta lientä piti lisäillä kaiken aikaa, ettei riisi palaisi. Olin lisännyt liemeen pussillisen Paellero-mausteseosta, jota toimme Kataloniasta, se toi sahramin maun ja värin riisiin. 

Riisi alkoi kypsyä reunoiltaan ja keskellä oli vielä raakaa. Nestettä meni tällä kertaa kaikkiaan melkein kaksi litraa, josta osa oli vettä. Kun riisi alkoi olla kypsää, nostelin ensin riisin päälle pupupalat, chorizot, sitten sipulit ja paprikat, lopuksi sinisimpukat ja katkaravut. Ihan viimeisenä ripottelin pinnalle pari kourallista herneitä ja asettelin sitruunalohkoja. Käänsin katkaravut muutaman minuutin kuluttua, kun ne olivat kypsyneet alapuoleltaan. Laitoin muutamia sahramihippuja, suolaa ja pippuria valmiiseen ruokaan. Kammenpyörittäjä nosti muurikan pois tulelta. 

Paella onnistui hyvin, kani maistui aika samalta kuin kana ja näyttikin siltä. Simpukat avautuivat hienosti ja ravut olivat parahultaisen kypsiä. Suolaa piti hieman lisätä annokseen, sillä pelkäsin koko muurikallisen ylisuolaamista. 

 

Kanin loppu päätyi liemikattilaan, pää ja sisukset eivät päässeet mukaan. Lisäsin kattilaan vettä, valkoviiniä, pari porkkanaa, pari sipulia, kourallisen pippureita, kaksi laakerinlehteä ja muutaman valkosipulin kynnen. Keittelin lientä noin neljä tuntia, kuorin alussa kuohua liemen pinnalta. Valmista lientä tuli 3.5 litraa ja ylitin itseni jopa merkitsemällä liemipurkit!

Vueltan edelliset etapit ovat tallennettuina odottamaan huomista. Toivoaksemme silloin pääsemme ajantasalle kisassa.