Omenapossua

Jääkaapin nollalaatikossa oli asustanut pari possun sisäfilettä odottamassa, että minulla olisi aikaa tehdä niistä ruokaa. Tänään ehdin (tai luulin ehtiväni) ensimmäisenä kotiin ja saavani yli tunnin etumatkaa muihin perheenjäseniin.  Abiturientti olikin jo kotona, on se toista tuo nykyajan opiskelu minun lukioaikoihini verrattuna, silloin oltiin koulussa aamusta iltaan ja hiihdettiin sinne kesät, talvet jne, tiedättehän? 

Vielä takki päälläni nappasin possupalat leikkuulaudalle lämpenemään ja aloitin riisin lataamisella keittimeen. Meidänkin keittiössämme on monta turhaketta, mutta riisinkeitin ei ole yksi niistä. Sen kanssa ei voi epäonnistua. Arvelin possuruokani muotoutuvan siihen suuntaan, että lisäkkeeksi sopisi tumma riisi. Ajattelin olla kätevä emäntä ja keittää riisiä sen verran, että riittää huomisen tähdenlennoksi, mutta riisipaketin pohja tuli vastaan jo kahden ja puolen mitan kohdalla. Sillä mentiin ja huomenna muistelemme kaupassa, että mikä kumma menikään eilen loppuun. 

Olen käyttänyt viime aikoina niin paljon kermaa ruoassa, että nyt tuntui olevan muunlaisen lähestymistavan vuoro. Tein vuosi sitten siideripossua, mutta tahdoin nyt hieman enemmän aineksia mukaan. Käytin ruokaan:

• 2 possunfilettä, yhteensä noin 1 kg
• 3 dl kuivaa omenasiideriä
• 3 dl lihalientä
• 6 pientä sipulia
• 2 omenaa
• rosmariinia
• ruohosipulia
• timjamia
• suolaa
• pippuria
• voita paistamiseen

Siivosin fileistä kalvot pois ja leikkasin lihan noin puolen sentin paksuisiksi viipaleiksi. Laitoin padan tulelle ja lihaliemikalikan siihen sulamaan. Pilkoin kaksi omenaa kahdeksaan lohkoon ja kuorin sipulit. Niitä olisi voinut olla enemmänkin, kiireissäni en kuorinut enempää. Sulatin nokareen voita pannulla ja paistoin siinä hetken aikaa omenalohkoja ja sipuleita ja nostin ne pataan sulamassa olevaan lihaliemeen. Paistoin lihaviipaleet kolmessa erässä kevyesti niin, että ne saivat kauniin pinnan ja siirsin nekin pataan. Ripottelin päälle suolaa, pippuria ja silputtua rosmariinia. Kaadoin päälle sen verran kuivaa omenasiideriä, että lihapalat melkein peittyivät. Annoin padan muhia melkein kaksi tuntia, kunnes koko perhe oli kotosalla. Riisi odotti keittimessä kaikessa rauhassa, se on keittimen paras puoli. Riisi ei koskaan myöhästy, kun vain muistaa aloittaa siitä. 

Kahdessa tunnissa possunliha muhi oikein kypsäksi ja se maistui mukavan omenaiselle, omenalohkot pysyivät kasassa, koska olin jättänyt niihin kuoret ja sipulit olivat suloisia kuin suklaa. Annoksen päälle ripottelin ruohosipulia ja timjamia. Tumman riisin ja pikaisen salaatin kanssa omenainen siideripossu maistui hyvin näin tammikuun viimeisen päivän iltana. Tämä ei ole nopea arkiruoka, mutta kun on aikaa haudutella, on se sen väärti. 

No tästä nyt varsinainen soppa syntyi!

Töiden jälkeen nälkä, tavallinen tilanne. Jotain pitäisi äkkiä loihtia lautasille. Muistin jo aikapäiviä ostamani pienen myskikurpitsan keikkuvan vielä pöydällä. Sen kaveriksi kattilaan keräilin erilaisia kasvikunnan tuotteita keittoa varten. Koska en ollut vegaanilla linjalla, nakkasin kaksi kalikkaa lammaslientä kattilaan ja liekkiä alle, liemet sulivat sillä välin, kun pilkoin kasviksia. Kattilaan päätyi:

• 0,75 l lammaslientä
• pieni myskikurpitsa kuorittuna, siemenistä siivottuna ja pilkottuna
• 4 perunaa kuorittuna ja pilkottuna
• 2 porkkanaa paloina
• 1 omena paloina 
• kukkakaalikerän loput paloina
• parsakaalinipun jämät
• chilihiutaleita
• pippuria
• suolahippuja

Viimeistelyyn

• pieni rasiallinen levitettävää vuohenjuustoa
• muutama pekoniviipale silppuna
• ruohosipulia

Keräsin kaikki kasvikset kattilaan kiehumaisillaan olevaan liemeen ja lisäsin pippuria ja chilihiutaleita. Ainekset kypsyivät noin vartissa ja kauhoin kypsät palaset kolmessa erässä blenderin kannuun. Jokaiseen erään kuopaisin lusikallisen vuohenjuustoa ja soseutin keiton tasaiseksi. Sitä tuli kaikkiaan hieman yli litra. Hieman keitinlientä jäi ylitse, sillä mielestäni sosekeitto saa olla aika paksua. Paistoin pekonipalat rapeiksi ja ripottelin niitä ja ruohosipulisilppua annoksen päälle. 

Alan täästä vähitellen chilipelostani, tässä keitossa oli jo lämpöä muutenkin kuin kaasuliekistä. Tiedän kyllä, että hienoimpien sosekeittojen ainesten lukumäärä on paljon pienempi, kuten ainoastaan peruna ja purjo, mutta tällä kertaa oli tarkoituskin saada jääkaapista aineksia kulumaan ja vatsat täyteen. Kurpitsa maistui miellyttävästi keitossa ja leipäpalan kanssa saimme tästä sopasta aivan kelpo päivällisen. Kuinkahan kauan tuollaiset kurpitsat oikein säilyvät? Kuulisin mielelläni. Olen myös lukenut monesta lähteestä, että siemenet kannattaa paahtaa, mutta miten niistä rihmastoista pääse näteimmin eroon ja siemenet irralleen? 

Oululainen viikonloppu

tämän talven muotia

Alan vähitellen päästä sen kanssa sinuiksi, ettei reissun tarvitse tarkoittaa kauas ja pitkäksi aikaa matkustamista, vaan pari päivääkin pois omista ympyröistä riittää. 

Varsinainen syymme Oulun reissulle oli Eläkeläisten pohjoisen Poronkusemat-kiertueen päättävä keikka Oulun Teatriassa. Kammenpyörittäjä on käynyt bändin keikoilla ulkomaita myöten, mutta minä olin aivan noviisina matkassa. Tarkoitus oli testata kestävyyttäni, jos selviäisin kunnialla kokemuksesta, tulisin viedyksi jollekin bändin kevään Keski-Euroopan kiertueen keikoista. 

Olin tutkinut Oulun ravintolatarjontaa etukäteen ja varannut meille pöydän Ravintola Hellasta lauantai-illalle ennen keikkaa. Onneksi satuimme vilkaisemaan Teatrian sivuja vielä perjantaina, sillä Eläkeläiset olikin vaihdettu soittamaan ensimmäisenä ja Smetana (korjaan Stam1na) sitten jälkilöylytteli. Se vain passasi etenkin minulle, sillä olen niin kaukana Stam1nan kohderyhmästä kuin mahdollista. Saimme aikaistettua pöytävaraustamme ja meille jäi hyvin aikaa ruokailla rauhassa. Ujostelen edelleen kuvata ruokia ravintoloissa, mutta nyt näpsäisimme puhelimella muutaman kuvan, niiden laadussa on luonnollisesti toivomisen varaa. 

Minulla oli vain onnettomia kokemuksia etanoista, nyt asia korjaantui. Otimme alkuruoaksi etanoita pastis-voilla ja sienipiirasta salaatinlehtien kanssa. Ei minkäänlaista kuivuneen nallekarkin tuntumaa, vaan ihania, maistuvia etanoita. Jaoimme kummatkin annokset ja oli mukavaa, että kummallekin katettiin kaikki tarpeelliset aterimet, eikä lautasten vaihtoa puolivälissä pidetty pahana. 

Pääruoaksi valitsimme Inarin rautua ja Meri-Lapin karitsaa. Kummassakin annoksessa oli kahta erilaista pyrettä, porkkanaa ja hernettä ja ne olivat aivan loistavia. En ole itse koskaan tehnyt yhtäkään pyrettä, mutta näitä maisteltuani, päätin kokeilla itsekin. Rautu oli juuri sopivasti paistettu ja lammaskin toiveet täyttävää. 

Näin pöydästämme keittiöön ja siellä maistettiin ruokia jatkuvasti, yhtäkään annosta ei lähtenyt luukulta ilman, että sen komponetit tarkastettiin. Hella on pieni ravintola ja keittiössä näytti työskentelevän kolme kokkia ja salin puolella kaksi tarjoilijaa.  Ainakin alkuillan aikana näytti homma toimivan mitä parhaiten. Ruokalajien välit olivat sopivat ja tilannetarkistuksetkin hoidettiin silloin, kun ruoka oli aloitettu, ei suuta pyyhittäessä. 

Jälkiruoaksi valitsimme pannacottan ja crème brûléen, joita kumppanoivat sopivat jälkiruokaviinit. Minua hymyilytti, kun pannacotta tarjottiin säilöntäpurkista. Jälkiruoat olivat sopivan pieniä annoksia ja pidimme etenkin lakritsaisesta brûléesta. 

Sujuvasti menneen illallisen hinnaksi kertyi alkudrinkkien, viinilasillisten ja jälkiruokaviinien kanssa 130 euroa, joka on suurin summa, mitä olemme aikoihin käyttäneet yhteen ruokailuun. Kävelimme aamulla ravintolan ohitse ja siellä näyttiin jo tekevän valmisteluja tämän päivän kattaukseen. Miellyttävä ravintola, jota kertakokeilun perusteella tohdimme lämpimästi suositella. 

Meillä oli vielä Ouluun ajellessamme aikomus mennä elokuviin lauantaina, mutta suunnitelmat on tehty muutettaviksi, vai mitä? Kammenpyörittäjä yhytti samaan syssyyn eräitten polkupyörätyökalujen hankkimisen ja sen, että kävisimmekin leffan sijasta katsomassa talvista Hailuotoa. Emme olleet kumpikaan käyneet siellä aikaisemmin. Oli vähän jännä ajaa meren jäälle aurattua jäätietä mantereelta saarelle. 

siitä vaan merelle

Ajoimme saarta halkaisevaa päätietä aina toiselle reunalle asti, Marjaniemeen. Harmi, ettei ollut aurinkoinen sää, koko saari oli paksun huurteen peitossa ja sinistä taivasta vasten se olisi varmasti näyttänyt upealta. Nyt värejä oli huomattavasti vähemmän. Hailuoto on kesällä suosittu lomailupaikka ja tuumimme, että voisimme itsekin sinne hankkiutua vaikka jo ensi kesänä.

Olen oikein vakuuttunut siitä, että Oulun seudulla ihmiset ovat jotenkin epätavallisen kilttejä, jopa graffitit tehdään niin, että kevät korjaa asian.

Kävimme ennen kotimatkaa pienellä kävelyllä Ainolanpuistossa, jossa ensimmäisen kerran tapasin oululaisia ruokabloggaajia piknikin merkeissä toissa kesänä. Nyt koko puisto oli paksun lumipeitteen ja huurteen peitossa. Moni aamukävelyllä oleva oululainen siellä viihtyi nytkin.

Ai niin, mitä tulee Eläkeläisiin, niin kyllä minä taidan päästä heidän keikalleen toistekin! Lailai vaan!

Hopee ei oo häpee!

Campasimpukka on suureksi ilokseni kakkosena Cisionin listauksessa Suomen ruokablogien kärjestä. En kyllä ymmärrä miksi tai miten, mutta olen silti iloinen kuin peipponen, joita muuten näkyi viime viikolla pihallamme. Niin ettei se kesäkään vissiin ole kaukana! Onnea kaikille muille listalla oleville tutuille ja mahtaville blogeille!

Huomenna juhlimme tätä iloista tapahtumaa lähtemällä Ouluun, jossa tiedossa kulttuuria oikein isolla volyymillä. Luulenpa, että jääkaapissa jo iät ajat majaillut samppanjapullo pääsee mukaan. 

Australian damper

Vuoden 2013 ammattilaispyöräilyn ohjelma on jälleen pyörähtänyt käyntiin, Australiassa ajettava Santos Tour Down Under alkoi eilen. Sieltä ei ikävä kyllä ole lähetyksiä meillä näkyvillä tv-kanavilla, mutta osanottajalistaa lukiessa voi arvata, että jännittävä kisa on tiedossa. Alakuloinen mieli ammattipyöräilyn ikävien tapahtumien vuoksi on vielä pinnassa, mutta eiköhän sieltä vielä jokunen puhdaskin urheilija löydy! Mahdanko siirtyä luimupupulan suosikkipyöräilijän, Jens Voigtin kannattajaksi? 

Viime vuoden pääalaspäinviikoilla jo merkkasin kokeiltavaksi Australian damper-nimisen leivän. Nyt minulla oli aikaa kokeilla sitä. Tämän leivän historiasta voi lukea täältä. Ohjeen otin pienin sovelluksin täältä. Ohjeessa käytettiin self-rising flouria, jollaista meillä ei liene kaupoissa ollenkaan. Katsoin korvausohjeet täältä, siellä on monenlaista vinkkiä, kun pitää korvata jotain ainetta jollain toisella. Leipään käytin:

• 450 g vehnäjauhoja
• 3 tl leivinjauhetta
• 1,5 tl suolaa
• 2 dl vettä
• 100 g voita

Kuumensin uunin 200 asteeseen. Mittasin jauhot isoon kulhoon yhdessä suolan ja leivinjauheen kanssa. Pilkoin kylmän voin pieniksi kuutioiksi ja murustelin sitä jauhoihin sormenpäillä nyppien, kunnes seos muistutti leivänmuruja. Lisäsin veden ja sekoitin taikinan niin hyvin kuin taisin. Ehkä pieni lisätyöstö ei olisi ollut pahasta. Muodostin taikinasta pari senttiä paksun pyöreän kiekon, jonka nostin leivinpaperille. Leikkasin pintaan noin taikinan puoleenväliin kahdeksan viiltoa ja nostin leivän uunipellille. Paistoin leipää noin 35 minuuttia. Koputtelin leivän pohjaa ja kun se kuulosti kumealta, arvelin leivän olevan kypsä. Se tuoksui tismalleen samalta kuin peruskouluaikaiset teeleivät, joita tehtiin jonkun tuoreen ja lämpimän syötävän toivossa. Samalle se maistuikin. Ulkonäkö jäi kyllä jälkeen lähdeohjeeni damperista. Luulen, ettei tämä damper juuri pidä säilyttelystä, se on syötävä kutakuinkin kuumana. 

talviprojekti nro 1

D-I-Y-jogurttia Jamien ja Hugh'n neuvoin

Tintti Jäämaassa

Laitoin viime viikolla jogurttia tekeytymään Jamie's Great Britain-kirjan ohjein. Olen lapsena tehnyt viiliä, se kuului kesäisiin päiviin mökillä, maitoa haettiin sukulaisten tilalta ja oli aina yhtä ihmeellinen ilontunne, kun kulhossa oli aamulla samettipintaista viiliä. Jogurttia en ole koskaan tehnyt, joten jo oli aikakin.

En ollut ihan varma, mikä meikäläinen maito vastaa Jamien käyttämää maitoa, mutta ajattelin tavallisen  kevytmaidon olevan passeli. Kuumensin litran maitoa kattilassa lähelle kiehumispistettä ja jätin sen sitten jäähtymään. Kun maito oli jäähtynyt sen verran, ettei se enää polttanut sormea (juu, tökkäsin sormeni maitoon), sekoitin mukaan neljä ruokalusikallista maustamatonta luomujogurttia. Tämä sekoitus jäi peitettynä yön yli keittiön pöydälle tekeytymään. Tai oli se siis edelleen kattilassa. Kyllä jännitti mennä kurkistamaan seuraavana päivänä. Ei siitä ollut tullut jogurttia, se oli edelleen maitoa. Luulen, että maito oli vielä liian lämmintä, kun sekoitin jogurttisiemenen maitoon. Arvelin myös, ettei yön yli huoneenlämmössä ollutta maitoa voi enää käyttää mihinkään, joten kaadoin sen viemäriin.

Toinen otto tuli täysmaidolla, koska kevytmaitoa  ei ollut enempää. Nyt maltoin odottaa kauemmin maidon jäähtymistä. Tälläkään kertaa siitä ei tullut jogurttia! Minimasennuin ja sitten aloinkin pitää sairastupaa, eikä paljon kiinnostanut mitkään kokkaukset muutamaan päivään.

Kampasin sitten River Cottage-kirjan vähän tiheämmällä kammalla ja löysin sieltä ainakin toiset 12 ohjetta kokeiltavaksi. Mukana oli myös jogurttiohje. Jamien neuvoin en onnistunut, päätin kokeilla Hugh'n ohjein. Hän kertoi tarkemmin, miten menetellä ja hän käytti myös maitojauhetta, jonka tehtävä on toimia sakeuttajana, mikäli oikein ymmärsin. Meillä ei ole ollut maitojauhetta ainakaan kymmeneen vuoteen, mutta ostin paketin tätä tarkoitusta varten. Ostin myös purkin bulgarianjogurttia tee-se-itse-jogurttini siemeneksi. Se purkki tosin katosi salaperäisesti, sitä ei löytynyt mistään. Kukaan perheestä ei tunnustanut syöneensäkään sitä. Se oli kyllä ostoskuitissa, joten en vain aikonut ostaa sitä, vaan maksoinkin sen. Luultavasti se jäi kaupan kassalle, vaikka mukamas tarkistin hihnan pään lähtiessäni. Mitä teillä muuten useimmiten jää kaupan kassalle? Putkilo kardemummaa vai hiivapala? Jogurttikokeiluni nro 3 sisälsi:

• 1 l täysmaitoa
• 50 g maitojauhetta
• 6 rkl kreikkalaista maustamatonta jogurttia

Hugh ystävällisesti neuvoi sekoittamaan maitojauheen maitoon ja kuumentamaan maidon maltillisella lämmöllä kattilassa 46 asteen lämpöön. Käytin kahta mittaria, jotka jonkun verran riitelivät keskenään, mutta melko lähelle oikeaan lämpöön varmaan päädyttiin. Viritin tupperin lämpövuoan välikköön kuumaa vettä ja kaadoin sisäkulhoon tämän jogurttipohjan. Tarkkailin lämpötilaa, sillä maito kuumeni vielä hieman lisää sen jälkeen, kun olin sammuttanut kaasun kattilan alta. Kun maito oli luotettavamman mittarini mukaan 46-asteista, sekoitin mukaan kreikkalaisen maustamattoman jogurtin, jonka toivoin kelpaavan bulgarianjogurtin tilalta. Naapurimaa, eikö sen pitäisi ihan hyvin kelvata ilman viisumiakin? Kansi päälle ja odottamaan 6-8 tuntia, kokeilin kulhon ulkopintaa, se oli lämmin lämpimän välikerrosveden ansiosta, joten toivoin jogurttitehtaani lähtevän käyntiin. 

Kolmaskaan kerta ei onnistunut. Pinnassa oli hieman hyytymää, mutta loput oli aivan liemenä. Aloin jo pikkuisen ärsyyntyä. Mutta nyt viikonloppuna kokeilin vielä kertaalleen. Tein ihan samalla tavalla kuin edellisellä kerralla, mutta sen lisäksi nostin jogurttiaihion saunaan tiiviisti suljettavassa kannussa.  Jogurttisiemenenä käytin tällä kertaa bulgarianjogurttia. Kammenpyörittäjä piti pientä lämpöä viikonloppuna saunan pesässä pyykkien kuivaamisen nopeuttamiseksi ja lauteilla oli sopiva 40 asteen lämpö. Siellä tekeleeni oli useita tunteja ja vielä yön yli keittiön pöydällä. Vihdoinkin siitä muodostui jogurttia, paksua ja vitivalkoista, hieman venyvää tosin, melko lähellä viilin rakennetta. Viime syksynä keittämäni karviaishillon kanssa viilimäinen jogurttini maistui oikein mainiolle, raikkaalle ja terveelliselle!

Keittokirjahaasteeni osa 6/48 tehtynä! Epäonnistuneita Jamie-kokeiluja ei lasketa.

Lohta ja tomaattisalsaa

Tänään oli viikon ja varmaan viime viikonkin kalaruokapäivä. Etsin jotain uudistusta lohiresepteihini ja foodgawkerista valikoin tällaisen ohjeen. Se oli mukavan simppeli ja maistui meille kaikille. Minulla oli kaksi pienehköä kirjolohifilettä, jotka siivosin ensin reunoistaan ja nypin ruodot pois. Laitoin fileet nahkapuoli ylöspäin uunipellille leivinpaperin päälle. Paistoin fileitä 200 asteessa kymmenen minuuttia, jonka jälkeen nahka lähti pihdeillä vetämällä helposti pois. Kaavin puisella lastalla harmaan rasvan pois, ettei sitä tarvisi tehdä lautasella. Pippuroin ja suolasin pinnan kevyesti ja kippasin fileet toiselle puolelleen ja maustoi ne samalla tavalla. Paistoin fileitä vielä viisitoista minuuttia. 

Paistumisen aikana valmistin tomaattisalsan. Halkaisin parikymmentä kirsikkatomaattia ja puristin puolikkaita kevyesti saadakseni siemenet pois. Pilkoin tomaatit karkeasti. Silppusin yhden kevätsipulin, kourallisen basilikanlehtiä ja kaksi valkosipulinkynttä. Kaadoin pieneen kasariin pari ruokalusikallista oliiviöljyä ja kuumensin sitä hieman, lisäsin valkosipulit mukaan ja annoin niiden uuttua öljyssä. Kun kala alkoi olla valmista, kalastin valkosipulinpalat pois öljystä ja lisäsin tomaatit, basilikan ja sipulin öljyyn ja kuumensin niitä hieman. Lusikoin salsan kalan päälle. Lisäkkeenä meillä oli hunajameloniviipaleita ja uunissa paahdettuja perunanpuolikkaita.

Ellunkanaelämästä viikonloppufaniksi

Olemme eläneet pitkän aikaa ellunkanaelämää, tiedättehän, asialliset hommat hoidetaan, mutta muuten  jne. Vuorotyö on pirstaloinut rytmimme olemattomiin koko aikuiselämämme. Se sopii minulle oikein hyvin. Nyttemmin työn luonne on muuttunut pikkuhiljaa lähemmäs "oikeitten ihmisten aikoja", painottuen enemmän arkipäiviin ja virka-aikaan. Virka-aika on kyllä minulle vieläkin ainakin yhtä paha kirosana kuin turskale tai pertana. 

Vähitellen olen alkanut nauttia viikonlopusta. Ennen en välittänyt ollenkaan siitä, mikä viikonpäivä on tänään tai huomenna. En koskaan ollut perjantaifiiliksissä, saman asian ajoi tiistaitunnelma. Nyt kun töitä on melko harvoin viikonloppuisin, olen alkanut pitää siitä, että olen kerrankin samassa syklissä kuin muutkin. Ei se toki sitä tarkoita, että kävisin juuri missään. Herranen aika! Mökkihöperyydestä en luovu. Mutta voisin käydä ja mahdollisuus siihen tuntuu mukavalta ja suurimmaksi osaksi riittääkin. 

Mennyt viikko töineen ja sairasteluineen oli kyllä mallisuoritus siitä, miten keittiössä ei mennä pelkästään siitä, mistä aita on matalin. Taisin kaivaa pienen kuopankin mistä kömpiä. Yhtään kokonaista ateriaa en loihtinut liedeltäni, kukin söi erilaisia tähdenlentoja ja pikavirityksiä. Menee se noinkin. Mutta nyt on aika nauttia viikonlopusta ja tehdä ruokaa. Keittokirjahaasteeni opukset, foodgawker ja kaikki tutut mukavat blogit käden ulottuvilla, enköhän niiden avulla saa jotain aikaan! Tuloksista tuonnempana.

Jos olisin Facebookissa ja Lance Armstrong olisi ollut kaverini siellä, olisin nyt poistanut hänet kavereistani. Niin kerta. 

Campakeittiön leipälevite

Kolmisen vuotta olen tehnyt meille kaiken leipälevitteen itse. Jossain vaiheessa ällöönnyin kaikkiin kevytlevitteisiin ja voi on usein liian kovaa leivän päälle laitettavaksi. Olen kokeillut erilaisia koostumuksia ja muutenkin levitteen rakenne vaihtelee sen mukaan, mitä siihen käytän. Yleensä varaan annokseen 500 g suolatonta voita ja noin 4 dl öljyä. Olen kokeillut rypsiöljyä, mutta palannut aina hyvälaatuiseen keltaiseen oliiviöljyyn. Jos öljyssä on vihreä vivahdus, levitteestäkin tulee ikävän eltaantuneen väristä heti kättelyssä. 

Otan voin pehmenemään pöydällä noin pari tuntia ennen kuin aion tehdä levitteen. Ostan oliiviöljyn yleensä isoissa kanistereissa ja säilytän sitä varastossa, jossa on vuoden ympäri mukavan viileää. Kanisteri pitää myös ottaa huoneen lämpöön hyvissä ajoin, sillä muuten öljy ei suostu tulemaan ulos, eikä peltikanisteria ole oikein helppo puristella. 

Kun levitteentekoaika on käsillä, lasken mahdollisimman kuumaa vettä altaaseen ja laitan sekaan runsaasti tiskiainetta, kerään leviterasiat valmiiksi ja otan pari nuolijaa käden ulottuville. Käytän sekoittamiseen Kitchen Aidin food processoria, en tiedä miksi sitä suomeksi sanotaan, ei se oikein yleiskonekaan ole. Laitan koneen suurimpaan kulhoon teräksisen leikkuuterän ja sitten voin ja öljyn. Kone saa surrata sen aikaa, että levite on tasaista. Se on tässä vaiheessa melko juoksevaa, samaan tapaan kuin vaikka kääretorttutaikina ennen uunia. Aluksi suolasin levitteen, mutta kerran unohdin, eikä se haitannut mitään, joten lopetin sen sitten kokonaan. Tästä annoksesta tulee kolme neljän desin rasiallista levitettä, jotka riittävät meillä noin kolme viikkoa, yleensä yksi rasiallinen on töissä eväsjääkaapissa. 

Kesällä käytän metallista kaksikuorista rasiaa, jossa levite pysyy paremmin kuosissa, lämpimällä säällä levite pehmenee nopeasti, joten sitä ei kannata ottaa etuajassa auringonpaisteiselle kuistille aamiaispöytään. Joskus laitan litteän kylmäkallen rasian alle pitämään viileää. Saatan myös käyttää kesällä hieman vähemmän öljyä, jolloin rakenne kestää lämpöä paremmin. Koska mukana on vain kaksi ainesosaa, ei esimerkiksi vettä lainkaan, mitä olen  monissa ohjeissa nähnyt, tämä levite sopii hyvin paistamiseenkin. 

Säilyvyyden suhteen ei ole ollut koskaan ongelmaa, jopa vähän pehmenemään ehtinyt levite on pysynyt hyvänä niin kauan kuin sitä on riittänyt. Juuri sekoitettu levite jähmettyy sopivan leivällelevitettäväksi muutamassa tunnissa. Kokeilin joskus Bamixia levitteen tekoon. Kyllä sekin tehtävästä suoriutuu, mutta lopputulos ei ole niin sileä ja surruuttelussa menee huomattavasti kauemmin, kuin isommalla koneella, joka tekee valmista minuutissa. 

Ikävintä levitteenteossa on välineiden pesu. Koneen kulhoa ja kantta ei voi pestä koneessa, joten kuuma pesuvesi, runsas tiskiaine ja inhoamani kumihanskat peliin! Sitä en ole koskaan laskenut onko levitteeni edullisempaa, kuin kauppojen hyllyjen tuotteet. Mutta parempaa se on! 

kasvihuoneen talviasukas

Pyörällä päästään!

Jyväskylässä on parhaillaan mielenkiintoinen näyttely, Pyörällä päästään, käykää katsomassa!

Campakeittiössä jatkuu sairastuvan ylläpito ja koska yksi perheenjäsen ei jaksa syödä mitään, me muut olemme tuhonneet pakastimista kaikenlaisia kummallisuuksia, lähinnä hävikistä vatsantäytteeksi-mentaliteelilla. Toivottavasti pian päästään normaaliin päiväjärjestykseen ja mielessäni ruuhkautuvat kokkaussuunnitelmat toteutuvat.

Lapsi sairastaa, äiti taantuu

Meillä on potilas, oikein tupladiagnoosin kera. On lääkettä ja kylmää käärettä (no ei ole kylmää käärettä) ja potilaan hyysääminen on nyt tärkein tehtäväni. Kun äidin lapsi on jo paljon pitempi kuin äiti, ei olisi oikeasti syytä enää niin paljon hyysätä. Mietin tässä päivän aikana, että tässä tosiaan taantuu sellaiseksi äidiksi, jollainen olin luontevasti, kun lapset olivat pieniä. 

Kun lapset kasvavat, äidin pitää luopua monista jutuista, enää ei niistetä lapsen nenää, ei mitata kuumetta koko ajan,  annetaan lapsen kertoa lääkärille, mikä on vialla ja odotetaan itse käytävässä. Laskun saa vielä maksaa. Onneksi sentään vielä saa tarjota syömistä ja juomista potilaalle ja pöyhiä tyynyä. 

Flunssapotilaan oloa helpottamaan ja vatsaa täyttämään tein hedelmäsmoothieta talouden suurimpaan kannuun. Keräsin siihen hedelmiä sillä periaatteella, että tämän on pakko maistua hyvältä. Pilkoin blenderin kannuun yhden persimonin (olen vasta tänä talvena tutustunut moiseen hedelmään, kiitos K-ryhmän aggressiivisen markkinoinnin), puolet hunajamelonista, puoli litraa mansikkasosetta pakastimesta, yhden limen mehun ja ruokalusikallisen hunajaa. Blenderi teki sörsselistä sileää paksua massaa, jonka kaadoin mainittuun talouden suurimpaan kannuun ja päälle kaadoin tölkillisen appelsiinilimsaa, jotta kannu tuli ihan täyteen ja juomasta sopivan ohutta ja helposti juotavaa. Maistui hyvältä terveittenkin suussa. Potilas huokaisi tyytyväisenä ensimmäisen lasillisen kohdalla ja nukahti. 

takapihan Ice Henge

Tiikerirapu-kikhernekeitto

Viime perjantaina tein Rachel Allenin kirjan Rachel's Food for Living mukaan chorizo-kikhernekeittoa, joka oli valtavan hyvää. Ryntäsin tällä viikolla Seppälän Citymarkettiin ostamaan mainioita raakachorizoja ja pakastin niitä odottamaan tulevia grillaushetkiä. Tänään ajattelin, että ruoka pitää sävellellä kotona olevista raaka-aineista, kauppaan ei mennä. Kurkistin pakastimeen ja huomasin paketin tiikerirapuja, jotka olin ostanut jotain tarkoitusta varten, mutta jättänyt käyttämättä. Päätin tehdä samansuuntaista soppaa kuin viime viikolla, mutta vaihtaa makkaran mereneläviin. Annos riittää hyvin neljälle. 

• 1 tölkki tomaattimurskaa
• 1 tölkki kikherneitä liemessä
• 0,5 l hummerilientä (tai vettä, kasvislientä, lihalientä)
• 4 punaista kirsikkatomaattia
• 4 keltaista kirsikkatomaattia
• 1 punasipuli
• 1 kevätsipuli
• 100 g tuoretta pinaattia
• muutama oksa lehtipersiljaa
• pieni punainen chili
• varsisellerin varsi
• 200 g kuorittuja raakoja tiikerirapuja
• suolaa ja pippuria

Pilkoin sipulin ja sellerinvarren pieneksi, samoin chilin, josta olin poistanut siemenet. Lurautin hieman oliiviöljyä paksupohjaiseen kattilaan ja kuumensin öljyä hieman ennen kuin lisäsin kattilaan sipulin, sellerin ja chilin. Kypsensin niitä, kunnes ne olivat vähän pehmenneet. Kaadoin hummeriliemen kattilaan, samoin kikherneet ja tomaattimurskan. Keittopohja sai kiehua sen aikaa, että kalttasin kirsikkatomaatit. Halusin hieman tomaattipaloja mukaan, koska Mutti-tomaattimurska oli hienojakoisempaa, kuin muistin. Lisäsin kaltatut tomaatit puolikkaina mukaan keittopohjaan, jonka annoin kiehua leppoisasti noin kymmenen minuuttia, maustoin suolalla ja pippurilla. Kun herneet alkoivat tuntua melko pehmeiltä, lisäsin ravut mukaan, ne kypsyivät aivan hetkessä. Viimeiseksi lisäsin pinaatin ja ohuiksi suikaleiksi leikatun kevätsipulin. Annoksen päälle lisäsin vielä lehtipersiljaa.

Tämä oli mukava muunnos viime viikon keitosta, ravut olivat meheviä, eivätkä lainkaan kumisia ja chili lämmitti mukavasti, muttei hikoiluttavasti. Pitäisiköhän ottaakin perjantai perheemme keittopäiväksi? 

Jamie Oliver, saarivaltion virallinen vekkuli

Jamie Oliver on niitä kokkeja, joiden suhteen olen kääntänyt takkiani muutamaan otteeseen. Siitä on jo toistakymmentä vuotta, kun hän tuli meilläkin ihmisten tietoisuuteen Alaston kokki-sarjan myötä ja hänen kirjojaan alettiin kääntää ripeään tahtiin suomeksikin. Aluksi olin ihastunut tuohon keittiöiden duracell-pupuun, sitten tympäännyin. En niinkään kirjoihin tai Jamien laittamaan ruokaan, vaan ohjelmiin, joiden ärsyttävä kuvaustapa yhdistettynä Jamien nopsaan olemukseen olivat minulle liikaa. En koskaan tykästynyt trendikkäisiin, nopeisiin leikkauksiin, vinoihin kuvakulmiin ja siihen, miten näytetään kokin naamaa, kun minua kiinnostaisi se, mitä pannulla tapahtuu. Myin kirpparilla pois pari ensimmäistä Jamien keittokirjaa ja päätin olla pitämättä hänestä. Tällä mentiin seuraavat vuodet.  Joitakin aikoja sitten muutin mieltäni ja Jamie on taas suosikkilistani kärkipäässä. 

Jamie Oliverin monet erilaiset yhteiskunnalliset hankkeet ovat olleet merkittäviä, vaikken kyllä aina ymmärrä, mikä hänet saa lähtemään esimerkiksi Yhdysvaltoihin mielessään koko kansakunnan opettaminen. Varmasti siellä opetettavaa riittää, missäpä ei riittäisi, mutta aika ison palan hän toisinaan haukkaa. Mutta sanotaanhan sitä, että yrittänyttä ei laiteta. Mitä se muuten tarkoittaa? Mihin ei laiteta? Miehistyminen, ison perheen isänä oleminen, vuodet ylipäätään ovat tuoneet Jamie Oliveriin minun kaipaamaani substanssia. Pidän siitä, miten hän kokkaa ulkosalla nuotiolla ja pyllistelee kasvimaalla kumpparit mudassa. 

Campasimpukassa ei ole ollut ennen tätä keittokirjahaastetta montaa Jamie-kokkausta, vaikka vinkkejä ja vaikutteita olen ottanutkin häneltä paljonkin. Monta pikkujuttua olen omaksunut juuri Jamie Oliverilta, sillä hän osaa kertoa juttuja ruoanlaittamisen ohella niin, että ne jäävät mieleen. Jamie's Great Britain-kirjan ruokakokoelma tuntui ensimmäisillä perusteellisilla selauksilla melko kesäiseltä. Merkitsin moneen post it-lappuseen sanat "säästä kesäksi". Mukana oli monta salaattia ja ulkona kokattavaa ruokaa, saattaa olla, että paneudun Jamien ohjeisiin erityisesti kesäkuukausina.

Tänään kuitenkin kiireiden keskellä tein Jamien kanasalaatista sinne-päin-version. Olin kyllä huolellisesti tehnyt itselleni kauppalistan ja otin sen mukaan kauppaankin, minulla oli kaikki tarpeetkin, mutta en sentään ollut lukenut kovin tarkkaan ohjetta. Kanasalaatti, mitä monimutkaista siinä voisi olla? Ei siinä ollutkaan, mutta silti tein muutamat oikaisut ja omat ratkaisuni aikapulasta johtuen. Ajatus oli kyllä toteuttaa Jamien ohje, joten siinä on riittävästi, että voin nimetä tämän kokkauksen keittokirjahaasteeni yhdeksi osaksi.

Jamie aloittaa kynimällä kanan. Ei sentään, hän aloittaa paistamalla kokonaisen kanan. Minä aloitin marinoimalla broilerin fileitä. Tällä kertaa en ostanut luullisia leikkeitä, vaikka niistä saakin maukkaampaa ruokaa. Nyt ei ollut aikaa pitkiin haudutuksiin. Tein fileille pikamarinadin, johon tuli yhden sitruunan mehu, lusikallinen oliiviöljyä, tuoretta timjamia, reipas ripaus italialaista kanamaustetta, jonka ostin kauniin purkin vuoksi ja siksi, ettei siinä ole aromivahvennetta.

Ladoin fileet uunivuokaan ja laitoin vuoan 200 asteiseen uuniin. Pilkoin rasiallisen kirsikkatomaatteja kahtia ja silppusin kolme valkosipulinkynttä. Kun fileet olivat olleet uunissa noin vartin, otin vuoan pois ja sirottelin tomaatit ja valkosipulin fileiden päälle ja ne pääsivät takaisin uuniin.

Minun piti lukea ohjetta todella monta kertaa, sillä jostain syystä minulle ei kerrasta auennut, mitä missäkin kohtaa piti tehdä. Lopulta tein kuten parhaaksi katsoin. Trimmasin kourallisesta vihreitä papuja päät pois ja laitoin ne höyrykattilaan odottamaan suotuisaa hetkeä. Leikkasin kuusi pekoniviipaletta kolmeen pätkään ja sijoittelin ne pannulle niinikään paistovalmiuteen. Palastelin puolikkaan maalaisleipää peukunpään kokoisiksi kappaleiksi. Otin mintusta ja sileälehtisestä persiljasta muutamia oksia ja leikkasin kolme kevätsipulia paloiksi. Kun näytti siltä, että broileripalat alkaisivat piakkoin olla valmiita, paistoin pekonin ja höyrytin pavut. Siirsin pekonit lämpövuokaan odottamaan ja kippasin leipäpalat pannulle pekonirasvaan, lisäsin hieman oliiviöljyä ja pyörittelin leipäpaloja pannulla,  niin että niihin tuli rapea paistopinta. Nostin leipäpalat pekonien kaveriksi lämpövuokaan.

Otin fileet uunista ja leikkasin ne viipaleiksi. Kasasin salaatin isolle lautaselle, kaikki vaan kekoon, lihat, leipäpalat, pekonit, pavut ja uunissa käyneet tomaatit ja valkosipulisilppu. Omana lisänä laitoin kurkkuviipaleita. Päällimmäksi tuli kevätsipulit, yrtit ja pieni kastike, johon tuli lusikallinen siiderietikkaa, karkeaa sinappia ja loraus oliiviöljyä.

Tämä oli oikein hyvää salaattia, leipäpalat toivat siihen vähän vaihtelua ja pavut mukavaa suutuntumaa. Pitäisi joskus kokeilla tehdä ihan niinkuin Jamie teki, aloittaa kanan paistamisella. Mutta kyllä tälläkin jo enkkutunnelmiin päästiin!

Tämä oli keittokirjahaasteen osa 5/48!

Trifle loppiaisen jälkiruoaksi, ensimmäiset kaksi River Cottage-ohjetta

Hugh Fearnley-Whittingstall on kiinnostava ruoka-ammattilainen, hoksasin hänet muutamia vuosia sitten tuijotellessani työkseni (lue:jalkapoikkilomakseni) BBC:n ruokaohjelmakanavaa. Ensimmäinen muistikuva miehestä on jostakin River Cottage-sarjan osasta, jossa hän ajeli kuhmuisella maasturilla ja poimi iloisena road killin matkaansa englantilaiselta maantieltä. Hänessä on sama hyvä puoli kuin Nigellassa, että hän on minua vanhempi, se kun näiden lapsinerokokkinuorukaisten maailmassa on niin harvinaista!  

Ensimmäiseksi ohjeeksi valitsin triflen ja sitä varten toisena kokeiluna kakkupohjan samasta kirjasta. Viime kesän mustaherukkasatoa piti olla pakastimessa ja Crème de Cassista on kaapissa. Ostin sitä jo aikoja sitten, kun näin James Martinin valmistavan telkkarissa ihanalta näyttävää mustaherukkakakkua. En sittemmin löytänyt kyseisen kakun ohjetta ja puteli on avaamattomana edelleen. Nyt pienellä etsinnällä löysin kyllä kakun ohjeen, mutta taidanpa jättää sen kokeilemisen vielä hieman myöhemmäksi, vaikka viiden vuoden päähän... Tuo kakku olisi omiaan johonkin Masterchef-kilpailun tuskanhikihaasteeseen.

Mustaherukkaa ei sitten ollutkaan pakastimessa, ei vaikka Kammenpyörittäjä aukoili kaikki merkitsemättömätkin rasiat. Kai me sitten teimme mehua kaikista mustaherukoista. Olin jo aloittanut kakkupohjan teon trifleä varten, joten kokonaan en suostunut muuttamaan jälkiruokasuunnitelmiani. Sovelsin sen verran, että marjaksi valitsin vadelman ja jätin edelleen Crème de Cassis-pullon avaamatta.

Tein sienikakun (Genoese sponge cake) Hugh'n neuvojen mukaan heti aamiaisen jälkeen ja sain todistettua itselleni, että kakkupohja onnistuu hyvin ilman leivinjauhettakin. Puolitin kakun ainesosat, sillä aioin tehdä vain kohtuukokoiset annokset jälkiruokaa ja alkuperäisohje oli kuudelle.

• 65 g vehnäjauhoja
• 30 g voita
• 65 g sokeria
• 2 kananmunaa
• ripaus suolaa

Sulatin voin ja annoin sen hieman jäähtyä. Voitelin pienen irtopohjavuoan ja jauhotin sen vehnäjauhoilla. Kiehautin kasarissa vettä ja asetin sen päälle kuumuutta kestävän vatkauskulhon niin, ettei kulhon pohja osunut kuumaan veteen. Kattila kulhoineen nostetaan vaikkapa pesualtaaseen, niin että kaltaiseni lyhyenläntä ihminenkin yltää pitelemään vatkainta suhteellisen mukavasti. Vatkasin sokeria ja kananmunia lämpöhauteessa hyvin kuohkeaksi, lämpö alhaaltapäin parantaa sokerin liukenemista kananmunaan ja kuohkeuttaa seosta. Vatkaaminen vie noin 10 minuuttia ja vaahdosta tulee hyvin vaaleaa ja tilavuus kasvaa lähes kolminkertaiseksi. Otin kulhon pois vesikattilan päältä ja siivilöin mukaan puolet jauhoista, johon suolaripaus oli sekoitettu. Pyöräyttelin jauhot mukaan isolla lusikalla. Lisäsin toisen puolen jauhoja ja voin edelleen lusikalla pyöräytellen kulhon reunoja myötäillen ja välttäen sitä, että vaahto lässähtäisi. Taikinasta tuli hyvin vaaleaa ja marenkimaista rakenteeltaan. Lusikoin taikinan jaohotettuun vuokaan ja paistoin sitä 180 asteessa noin 20 minuuttia. 

Keitin noin puolen litran purkillista pakastettuja vadelmia hetken aikaa paksupohjaisessa kattilassa. Kun marjat olivat muusautuneet, pusersin ne siivilän läpi pyreeksi, niin että siemenet jäivät siivilään. Sekoitin pyreeseen pari ruokalusikallista tomusokeria makeuttamaan, mutta Hugh'n mukaan marjakastike saa jäädä vähän kirpeän puolelle, sillä vaniljakastike tulee olemaan makeaa. 

Vaniljakastikkeen teko oli ohjelmassa seuraavaksi. Pienensin sitäkin ohjetta hieman, noin kolmanneksen. Kastikkeeseen tuli:

• 2 dl kermaa
• 2 dl täysmaitoa
• 1 vaniljatanko
• 3 keltuaista
• 75 g sokeria
• 1 tl maissitärkkelystä

Mittasin maidon ja kerman paksupohjaiseen kattilaan ja pudotin veitsellä halkaistun vaniljatangon mukaan. Kuumensin seoksen lähes kiehuvaksi ja jätin sen sitten vähän jäähtymään. Kulhoon erottelin keltuaiset ja mittasin mukaan sokerin ja maissitärkkelyksen. Vatkasin ne sekaisin kevyesti. Ongin vaniljatangon pois kermasta ja kaadoin vähän jäähtyneen kermaseoksen keltuais-sokeriseokseen koko ajan vispilällä sekoittaen. Pesin nopsasti kattilan ja kuivasin sen. Kaadoin kerma-keltuaisseoksen takaisin puhtaaseen kattilaan ja nostin sen tulelle. Puulusikalla sekoitellen aloin kuumentaa kastiketta. Sen sakenemiseen meni vain muutama minuutti. Lusikan selkäpuolelta kokeilin muutamaan kertaan, joko kastike on riittävän sakeutunutta. Kun kastikkeeseen saattoi vetää sormellä viivan lusikan pintaa pitkin ja viiva jää selvästi näkyviin, kastike on valmista. Kaadoin sen uuteen puhtaaseen astiaan ja nostin peiteltynä ulos jäähtymään. 

Kokosin triflet juomalaseihin. Leikkasin ensin kakkupohjan pieniin kuutioihin ja ripottelin niitä muutamia juomalasin pohjalle. Tässä vaiheessa joku sopiva likööri olisi paikallaan, sillä kakkupaloja voisi kostuttaa ja maustaa. Minä jätin tämän vaiheen väliin, koska marjakin oli vaihtunut matkan varrella. Lurutin hieman jäähtynyttä vaniljakastiketta kakkunoppien päälle ja seuraavaksi vadelmapyrettä, toistin kerrokset kunnes lasit olivat melkein täynnä. Lopuksi lusikoin niihin päälle vielä isot lusikalliset melko löysää kermavaahtoa. Nostin annokset jääkaappiin tekeytymään ja juuri ennen tarjoilua otin pakastimesta muutamia irrallisia vadelmia annoksen päälle koristeeksi. Maistui hyvältä ja raikkaalta, kesällä pitää kyllä tehdä uudelleen, kun niitä mustaherukoita on saatavilla!

Keittokirjahaasteen osat 3-4/48 tulivat nyt tehdyiksi. Seuraavaksi varmaan Jamie Oliverin kirjan kimppuun, kunhan töitten lomassa ehdin taas keittiöön.

Nigella ja 40 valkosipulinkynttä

Taitaa olla niin, että Nigella Lawsonista joko tykkää tai ei tykkää, välimuotoja ei juuri tunnu olevan. Minä pidän hänestä kovasti. Hänhän ei ole kokki ollenkaan, hänellä ei ole muodollista kokkikoulutusta lainkaan, vaan hän on ruoanlaittaja ja mediapersoona parhaasta päästä. Ymmärrän kyllä hyvin, että kaikki eivät hänelle lämpene. Hänessä on se muuten se sama "hyvä puoli", kuin Hugh Fearnley-Whittingstallissa, Nigellakin on nauttinut elämästä minua kauemmin.

Omat ensimmäiset muistikuvani Nigellasta ovat monen vuoden takaa, kun hän esiintyi apukokkina Nigel Slaterin ruokaohjelmissa. Nigella oli piiloutunut tumman ylisuuren esiliinan ja kaitojen kasvojen yllä roikkuvien hiusten taakse. Vielä ei ollut näkyvissä se itsetietoinen nainen, joka flirttaa kädet taikinassa ja syö estottomasti pekonia antavassa aamutakissa. Viehätyin häneen jo silloin ja Nigel Slater jäi vieraansa varjoon.

Se miksi erityisesti pidän Nigellasta, on  hänen asenteensa ruokaan. Ei sen niin väliä, miten joku ruokalaji oikeaoppisesti pitäisi valmistaa, asiat voi tehdä myös nopsemmin, oikaista ja muuttaa mielensä mukaan, kunhan lautaselle päätyy hyvää ruokaa, josta voi nauttia, yksin tai yhdessä muiden kanssa. Sellaista minä arvostan. 

Kitchen-kirja on ollut keittokirjapinossani jo hyvän aikaa, en vain ole sitä edes selannut kunnolla ennen kuin nyt, kun otin sen osaksi keittokirjahaastettani. Kirja on laaja ja rönsyilevä ja Nigellan tarinoita on mukava lukea, vaikkei aikoisi kokata yhtään mitään. Ensimmäiseksi haastekokkauksekseni valitsin hyytävältä kuulostavan kanaa ja 40 valkosipulinkynttä. Meillä syödään valkosipulia jonkun verran, ei kovin usein, mutta kun syödään, sen kyllä huomaa. Silti minunkin kirjoissani 40 kynttä on aika määrä. Nigella kuitenkin vakuuttaa, ettei se ole liikaa ja mikäs minä olen Nigellan sanoja epäilemään. Käytin neljän hengen annokseen:

• 4 broilerin rintaleikettä
• paljon valkosipulinkynsiä, minä niitä laskemaan alkanut
• kevätäsipulin varsia
• kunnon loraus valkoviiniä
• suolaa ja pippuria
• tuoretta timjamia
• öljyä paistamiseen

Rintaleikkeitä paistetaan pannulla hetkisen aikaa nahkapuoli alaspäin, jotta ne saavat nätin värin. Uunin kestävän, kannellisen vuoan pohjalle ripotellaan puolet kuorimattomista valkosipulinkynsistä, paperinohuet kuivimmat kuoret voi rapistella pois. Broileripalat asetetaan kynsien päälle nahkapuoli ylöspäin. Pilkottu kevätsipuli ripotellaan päälle, samoin loput valkosipulinkynnet. Paistinpannulle lorautetaan viiniä ja annetaan pannulla olleiden makujen liueta viiniin. Liemi kaadetaan uunivuokaan lihapalojen päälle, suolaa ja pippuria ripsautellaan pinnalle ja tuoretta timjamia ripotellaan anteliaasti ylimmäksi. Vuoka peitetään kannella ja laitetaan 180 asteiseen uuniin noin puoleksitoista tunniksi. Lopuksi voi kannen ottaa hetkeksi pois, että lihapalojen pinta ja nahka vielä rapsakoituu. Syödään tuoreen leivän ja raikkaan salaatin kanssa. 

Tämän ruoan idea on siinä, että kuorimattomat valkosipulinkynnet pysyvät näteissä pikku paketeissaan, ne hautuvat pehmeiksi ja kaikki kitkeryys jää pois. Ruoka ei ole törkeän valkosipulista, vaan ihanan aromaattista ja maukasta. On kuitenkin hyvä, että huomisen työvuoroni ajan olen töissä aivan yksin, jos kuitenkin satun tuoksahtamaan vähän liikaa eiliselle.

Keittokirjahaasteen osa 2/48 purkissa!

Ladies first! Chorizo-kikhernekeitto Rachel Allenin tapaan

Tutustuin television välityksellä Rachel Alleniin muutamia vuosia sitten, kun meillä alkoi näkyä BBC:n ruokapainotteinen kanava. Se on myöhemmin muuttunut muutamaan otteeseen ja taitaa tällä erää olla jonkunlainen lifestyle-kanava, jossa on edelleen myös ruokaohjelmia. Niihin aikoihin kanavalla pyörivät Rachelin ensimmäiset tv-sarjat ja pidin heti alusta alkaen hänen tyylistään ja ruoanlaittotavoistaan.

Rachel kokkaa yleensä kotinsa yhteyteen rakennetussa kuvauskeittiössä ja hänen tapansa kokata on rauhallinen, kaukana show-meiningistä. Ohjelmia katsoessa ehtisi hyvin tehdä muistiinpanoja ja Rachel kertoo riittävän selvästi määrät, lämpötilat ja ajat. Tilasin jo monta vuotta sitten ensimmäiset pari kirjaa Amazonilta, enkä tarkasti muista kuinka kauan tämä Rachel's Food for Living on keittokirjahyllyssäni majaillut. Yhtään ruokaa en siitä ollut vielä ennen tätä päivää  tehnyt, aiemmista kirjoista kylläkin.

Valitsin ensimmäiseksi Rachel-kokkaukseksi chorizo-kikhernekeiton. Keitto tuntuu niin sopivalta talviseen iltaan, eikä sen valmistamiseen työpäivänkään jälkeen mene kauan. Osa aineksista tulee purkeista, joka on vallan mainio nopeutuskeino, jotta päivälliselle päästään ennen kuin kenenkään pinna katkeaa. Neljän hengen annokseen käytin:

• 4 chorizoa
• 1 tölkki kikherneitä vedessä (400 g)
• 2 tölkkiä hyviä kuorittuja tomaatteja (2x400 g)
• 0,5 l kalkkunalientä (puolitin ohjeen nestemäärän) tai vettä tai lihalientä
• 1 sipuli
• 2 valkosipulinkynttä
• 2 varsisellerin vartta
• 250 g babypinaattia
• suolaa ja pippuria
• (kourallinen miniatyyripastaa)

Pilkoin sipulin, valkosipulin ja sellerinvarret pieniksi. Ilokseni olin löytänyt Jyväskylän Seppälän Citymarketista chorizoa tuoremakkarana erikoisleikkeletiskistä. Leikkasin pehmeät chorizot paloiksi, sulatin kalkkunaliemen. Kuumensin paistinpannua hetkisen ja kumosin chorizopalat pannulle, kääntelin niitä hetken ja ne alkoivat luovuttaa öljyjään ja makujaan pannulle. Lisäsin mukaan sipulin, valkosipulin ja sellerin ja annoin niiden hautua pannulla kannen alla miedolla lämmöllä kymmenisen minuuttia.

Siirsin pannun sisällön pataan, jossa olisin voinut tehdä alkuhommankin, jos olisin älynnyt. Kaadoin mukaan kikherneet liemineen, tomaatit ja liemen. Maustoin alusvasti hieman suolalla ja pippurilla. Annoin keiton kiehua kymmenisen minuuttia ja lisäsin sooloilunani kourallisen suloista pientä pastaa, jota toin lokakuussa Italiasta, arvelin sen sopivan keiton mausteisuuteen ja tuovan hieman lisää ruokaisuutta. Kun keitto oli kiehunut 20 minuuttia lisäsin mukaan pinaatit. Ne saivat kypsyä minuutin verran, jolloin keitto oli valmista. Tarkistin vielä suolan ja pippurin, lisäsin hieman kumpaakin.

Söimme lämmittävän makuista keittoa patongin kanssa ja joimme lasilliset viiniä viikonlopun alun iloksemme. Hyvä ohje, helppo, maistuva ja nopea. Erikoismaininnan ansaitsee mahtava chorizo, niitä pitää rynnätä pikimmiten hakemaan pakastimeen jemmaan. Koska meitä oli tänään päivällispöydässä vain kolme ja minäkin olin syönyt lounaan kaupungilla, jäi keitosta hyvä työeväsannos pakastettavaksi.

Hyvä ruoka, iloinen mieli, haaste polkaistu käyntiin, osa 1/48 tehty!

Savolainen projektini, aloittamista vaille valmis!

Olen tässä pari päivää selannut valitsemaani kirjakvartettia ja saanut esiperkaamisen tehtyä. Onneksi menin jo kertomaan blogissa, mitkä kirjat ovat kyseessä. Muuten olisin saattanut vähin äänin vaihtaa niistä ainakin yhden. Mutta kun haasteen asettaa itselleen, se otetaan vastaan tai itketään ja otetaan. 

On ollut terveellistä huomata, miten minulla on kirjoja, joiden sisällöstä minulla ei ole ollut mitään kunnollista käsitystä. Jokainen näistä keittokirjan koonneesta on minulle tv:n kautta tuttu, monia heidän ruokaohjeitaan olen apinoinutkin, mutta näistä kyseisistä kirjoista olin yhtä pihalla kuin Parantainen mapeistaan. 

En aloita vielä tänään varsinaista ruokasavottaa, sillä olen käyttänyt vapaapäiväni ensin ihaniin aamu-uniin perheen lähdettyä liikenteeseen ja sitten liputtamalla ja laputtamalla keittokirjat. Jääkaapissa on myös vielä kaikenlaista hävikistä herkuksi-materiaalia, joka kirkuu käyttämistään, joten en mene tänään kauppaan. 

Loin post it-valmistajaa ilahduttavan systeemin, jolla merkitsin kiinnostavat ruokaohjeet. Kävin ensin kirjan kerrallaan nopeasti läpi ja silmäilin kuvia ja kevyesti muistiinmerkitsin (nimenomaan muistiini, en paperille) heti kättelyssä kiinnostavat. Seuraavalla pläräyksellä aloin liputtaa pienellä muistilapulla ne ohjeet, joita tässä vaiheessa arvelen käyttäväni, 12 ohjetta/kirja. Samalle aukeamalle ohjeen kanssa edelleen lähmälappufirman menestykseksi kirjoitin ostoslistan niistä tuotteista, joita meillä ei välttämättä olisi aina kaapissa. Näin minun olisi helppo napata ostoslista mukaani, kun olisin päättänyt toteuttaa jonkun haasteen 48 osasta. 

Helpoin näistä kirjoista oli Rachel Allenin Rachel's Food for Living. Siitä sain helposti kasaan 12 ohjetta ja muutama mielenvaihdosmahdollisuuskin on jo katsottuna. Sain myös poimittua ohjeita melko tasaisesti läpi kirjan, enkä esimerkiksi juuttunut liikaa suklaaosastoon tai helppoihin kesädrinkkeihin. Myös Nigella Lawsonin Kitchen oli melko helppo pala, etenkin sen laajuuden vuoksi, Nigella lainaa ja soveltaa huoletta monen maan ruokaperinteitä, eikä ole niin nöpönuuka. Siitäkin tiiliskivestä sain 12 kandidaattia kokoon helposti. 

Sitten kävin kvartetin miespuolisten ruokapersoonien opusten kimppuun. Ensin käsittelyyni pääsi Jamie Oliverin Jamie's Great Britain. Olin toki ostamisen jälkeen selannut sen ja silloin jo ajatellut, että tässähän on monta nimeltä tuttua ruokaa, joita olisi kiva joskus kokeilla. Jamien juttuja unohtuu lukemaan ja kuvia katsomaan, mutta 12 ohjeen valitseminen oli jo melkoisen hidasta, minun piti selata jo useampaan kertaan, mutta lopulta senkin kirjan yläkulmasta kurkisti 12 muistilappusta. 

Ylivoimaisesti vaikein pala oli Hugh Fearnley-Whittingstallin River Cottage Every Day. Ehkä se johtuu siitä, että hänellä on ylivoimaisesti vaikein nimikin? Olen katsonut kaikki River Cottage-tv-sarjat ja Hugh'n (tuttavallisuuteni johtuu siitä sukunimen vaikeudesta) ruokafilosofia on mielestäni ihailtava. Sittenkin minun oli vaikea valita 12 ruokaa ainakin 120 ohjeen joukosta, en kyllä laskenut paljonko ohjeita kirjassa on. Huomasin ensimmäisellä perkaamisella, että jätin kaikki kala- ja liharuoat väliin ja poimin todella helppoja ohjeita. Mutta hei, saan kyllä tehdä niinkin. Ehkä minun pitäisi napata ruokasarja-dvd-hyllystäni River Cottaget uudelleen katsottavaksi, niin pääsisin tunnelmaan. 

kevättä odotellessa

Onkohan tämä nyt ihan järkevää?

Olen tehnyt elämässäni yhden uudenvuoden lupauksen, jonka olen pystynyt pitämään ja se tapahtui vuonna 1990. Lupasin etten koskaan mene enää aerobic-tunnille ja se on pitänyt, itseasiassa aivan helposti. Kuhmut ja mustelmat jumppasalin tolppiin törmäilyistä ja itsetunnon kariseminen rytmitajun puutteeseen ovat kaikki parantuneet vuosikymmenien kuluessa. Rytmitaju ei ole kyllä tainnut siitä parantua. 

Campasimpukan alkuperäinen idea on kokata ammattipyöräilyn suurten ympäriajojen kohdemaiden teemaruokaa ja kahtena vuonna olemme jo kokanneet niin italialaista, ranskalaista kuin espanjalaistakin ruokaa. Näin aiomme Kammenpyörittäjän kanssa jatkaa edelleenkin. Vuodessa on kuitenkin monta kuukautta, jolloin pyöräilyn saralla on pienempien tapahtumien aikaa, tai ei tapahdu juuri mitään. Viime vuonna keväällä kokkasimme blogiyhteisössä innolla hävikistä herkuksi-teemalla ja se jatkuu edelleen. Kesällä moni meistä teki ruokia Julia Childin satavuotissynttereiden kunniaksi ja monia muitakin teemoja on tullut ja mennyt. Nyt tuntuu siltä, että kolmannen bloggausvuoden alun lähestyessä Campasimpukka kaipaa vähän lisää haastetta! 

Olen monta kertaa miettinyt sitä, että minulla on aivan liikaa keittokirjoja, ainakin siihen nähden miten vähän olen kokannut niistä. Niinpä kehittelin itselleni haasteen valita kaikkien keittokirjojeni joukosta neljä kirjaa ja kokata niistä jokaisesta vähintään yhden ruoan kuukaudessa tämän vuoden ajan  ja blogata sen. Kirjat saisivat olla mahdollisimman koskemattomia, kenties vielä jopa kääreissään. Vuoden lopussa arkistoissani on määrä olla vähintään 12 kokeilua jokaisesta kirjasta. 

Tutkailin keittokirjapinojani ja hyllyrivejäni ja päädyin näihin neljään kirjaan: 

Nigella Lawson: Kitchen

Rachel Allen: Rachel's Food for Living

Jamie Oliver: Jamie's Great Britain

Hugh Fearnley-Whittingstall: River Cottage Every Day

Kun postaan ensimmäistä kertaa näistä kirjoista, kerron hieman kyseisestä henkilöstä ja miksi hänen kirjansa on päätynyt minun hyllyyni tai keittokirjakinokseeni. Mitä luulette, kuinka Campan käy? Onko tämä klassinen tapaus, että kun on lusikalla annettu, ei voi kauhalla vaatia, vai juuri toisinpäin?