Punajuuri nousuun!

Punajuuri ei ole Campakeittiössä kovin suosittu raaka-aine. En vain tule niitä juuri koskaan ostaneeksi. Etikkasäilykepurkki on yleensä jääkaapissa, se mistä jouluna otetaan muutama pala rosolliin. Jossain vaiheessa vuotta kumoan purkin kompostiin. Viime vuonna ostin yhden punajuuren, kun kauppareissulla muistin nähneeni vastikään monta lindströminpihvipostausta ja teinkin ne pihvit. Muistan niiden olleen hyviäkin, mutta voi olla, että se oli unta. Tänä vuonna kulutus lähtee aivan rakettimaiseen nousuun, taitaa tulla oikein punajuurijytky! Ostin kaksi! (Pitää kyllä sanoa, etten inhoa montaa sanaa niin paljon kuin jytkyä, jouduin jättämään vaalivalvojaisetkin kesken. Päätin lähteä  nukkumaan, kun olisin kuullut 10 kertaa jytkyn, se toteutui alle minuutissa.)

Luimupupulassa askaroitiin männäviikolla punajuuripihvien kanssa, hain sieltä rohkaisua.  Kurkkasin myös Pata porisee-blogin Annaleenan ohjetta. Pihvien kaveriksi tein tälle syksylle ensimmäistä kertaa perunamuusia. Arkailin pitkään, sillä muistissa on se liisteri, jonka sain aikaan jokunen vuosi sitten, kun aloin muusihommiin liian aikaisin syksyllä ja varmaan ihan väärän perunalajikkeen kanssa. Harmi, ettei juuri tarvinut silloin muurata mitään luonnonmukaisesti, se tökötti varmaan olisi toiminut. Pihveihin käytin:

• 600 g naudan jauhelihaa
• 400 g possun jauhelihaa
• 2 isoa punajuurta
• 1 iso punasipuli
• 1 dl kermaa
• 3 rkl korppujauhoja
• 2 kananmunaa
• suolaa
• pippuria

Kuorin punajuuret ja keitin niitä vedessä noin 30 minuuttia, kunnes kakkutikku sujahti niiden lävitse vaivatta. Jätin punajuuret jäähtymään. Pilkoin sipulin pieneksi ja kuullotin silppua hetkisen. Turvotin korppujauhoja kermassa sen aikaa, kun raastoin jäähtyneet punajuuret karkeaksi raasteeksi. Tein myös melkoisesti punapilkkuista sotkua  keittiöön. Kasasin kaikki pihvitaikinan ainekset samaan kulhoon ja sekoitin taikinan tasaiseksi. Paistoin pienen koepala, se ei vielä maistunut tarpeeksi, joten lisäsin suolaa ja pippuria. Uusintakoepala oli jo parempi. Muotoilin taikinasta ensin tennispallon kokoisia palleroita ja litistin ne sitten paksuiksi pihveiksi, niitä tuli kaikkiaan 17, sopiva epätasaluku neljälle hengelle. Paistoin pihvejä ensin pannulla voissa sen verran, että ne saivat nätin pinnan ja nostelin ne sitten uunipellille sievästi vieretyksin. Loppupaistoin niitä 200 asteisessa uunissa 20 minuuttia, sen aikaa kun puikulaperunamuusi valmistui. Pihvit olivat mehevän maistuvia ja saivat minut taas ihmettelemään, miksen käytä punajuurta useammin. 

Olipa kerran ja sen pituinen se

Mihin tässä kiire, valmiissa maailmassa?

Otsikon mittaiseen satuun teki joskus mieli turvautua lasten ollessa pieniä, nukkumaanmenoaikaan ei olisi millään hotsittanut lukea Possu Vänkyrää enää yhtään kertaa. Yleensä kuitenkin luin. Otsikko voisi kuvata Campakeittiönkin ihan tavallista päivää tosi usein. Liemessä-Jenni heitti laajalti huomiota herättäneen haasteen muille bloggaajille siitä, että paljastaisivat mitä heidän keittiöissään (ja elämissään) oikeasti tapahtuu niiden tarkkaan harkittujen postausten välissä. Campakeittiössä ei usein tapahdu  paljon mitään. Jos sinne asentaisi valvontakameran ja katselisi sitä nopeutettuna, siellä piipahtaisi muutamia voileivän tekijöitä eri aikoihin ja kahvikoneen äärellä näkyisi useammin liikettä, kuin lieden. 

Pidän itseäni niin amatöörinä mitä tulee kokkaamiseen ja bloggaamiseen, että luotan amatööriyteni näkyvän ja kuuluvan viitosena. Blogipostausten päivinäkin velttoilen minkä kerkiän ja epäonnistumisia tulee ihan yhtäkyytiä. Viimeksi eilen. Ruoka ei maistunut hongalta eikä haavalta, mutta syy olikin ehkä siinä, että tein sen jo mainitulla omasta tai asiakkaan päästä-metodilla. Aioin katsoa vinkkejä toisten viimeaikaisista postauksista, mutta jätinpä katsomatta. Harmitti melko täpöllä illalla töissä, kun ruoka ei ollut hyvää. Ja toinen kumma juttu oli, miten suuni ilmeisesti oli tuohesta, sillä söin hyvän matkaa ruokaa ennen kuin huomasin, että se oli  pahaa tai ainakin vahvasti käänteishyvää. Ärsytti. 

Olen lukenut monta vastausta Jennin haasteeseen ja ne ovat kyllä olleet kiinnostavia. Monen kuvailema "tylsä arki" tai "tavanomainen päivä" on ollut minusta erikoinen ja vauhdikas, täynnä toimintaa. Tämä johtuu varmaan siitä, että olen niitä ilmeisen harvoja ihmisiä, joilla ei ole koskaan tylsää. Olin kaksi vuotta sitten petipotilaana pitkän aikaa ja muistan, miten tuttavat surkuttelivat sitä, miten tylsää minulla varmaan on. Eikä ollut, 2xkymmenen viikkoa sohvalla, mikä sen mukavampaa! Minulle riitti vallan mainiosti koko viikon aktiviteetiksi se, että Kammenpyörittäjä kampesi minut autoon ja vei apteekkiin. Siitä riitti puhuttavaa viikoksi ja riittää näköjään vielä kaksi vuotta myöhemminkin. 

Nyt seuraa siis varoitus, jos sinulla on taipumus nukahtaa power point-esityksen aikana tai haukottelet helposti pitkästyessäsi, vaihda blogia. Seuraavassa kerron siitä, millainen on Campasimpukan normipäivä. Tämä ei koske talouden muita henkilöitä, heillä on omat aktiviteettinsä. 

Olen fysiikaltani eläkeläinen, ainakin mitä heräämiseen tulee. Viiden jälkeen ei useinkaan enää nukuta vaan nousen ylös. Mutta en suinkaan tehdäkseni jotain tähdellistä, muutan vain majaa vuoteesta sohvalle ja uppoudun blogien maailmaan, lueskelen toisten postauksia ja kommentoin (tästä johtuu mummokellonaikaan kirjoittamani kommentit). Etsin kivoja ruokaohjeita, joita en kokeile ja maksan laskuja, jos viitsin kurkottaa sen verran, että yllän pankkitunnuksiin. Jos kyseessä on työaamu, hiivin hiljaa talosta vaihteleviin aikoihin ja ajan työmaalle, jossa en juo "bitumia" enkä vihreää teetä. Harvoin syön työaamuina kunnollista aamupalaa, ensin ei ole nälkä ja sitten olisi jo lounasaika.

Varsinaista lounastakaan en syö, sillä työpaikkani sijaitsee paikassa, joka on lukittu ja syrjäinen, olemme siellä turvassa kuin Englannin kruununjalokivet ikään. Voisin kävellä kyllä keittolounaalle vähän matkan päähän, mutta arvatkaa viitsinkö. Jos olen muistanut/viitsinyt, olen ottanut eväitä töihin. Ne syön, jos on aikaa ja muistan. Luimupupun taannoinen lounaspostaus aiheutti minussa akuutin lounaskateuden, mutta se on jo mennyt ohitse.

Kun päivä on pulkassa, ajan suorinta tietä kotiin, siihen menee kolmen country-kappaleen verran aikaa, tai oikeastaan kolmas kappale ehtii vasta toiseen säkeistöön, mikäli satasen rajoitus on voimassa. Pystyn niin ollen tietämään kotiinpaluuaikani minuutin tarkkuudella. Olisipa siitä jotain hyötyä. Kotona tilanne vaihtelee sen mukaan, millainen merkki Kammenpyörittäjän vuorolistassa kulloinkin on ja miten teinien koulupäivä sijoittuu lukujärjestykseen. 

Jos kokkausvastuu on minulla, olen yleensä päivän aikana jo sommitellut mielessäni jonkunlaisen ateriakokonaisuuden tai sitten lämmitellään tähdenlentoja. Toisinaan en keksi mitään tai olen tavallistakin laiskempi ja poikkean pizzapaikasta lättyset mukaan. (vaikuttaa siltä, että uskaliaimman tunnustuksen aseman tässä haasteessa ottaa juuri pizza, joko pakaste tai pikaruokapaikan tuote) Kun on Kammenpyörittäjän keittiövuoro, on tarjolla takuuvarmasti tuoretta salaattia, minä olen siinä asiassa paljon laiskempi. Onneksi lapsillani on isä. Tietävät mikä on tomaatti. 

Siinä se sitten melkein olikin, ilta tulee ja menen nukkumaan. Jos joku kommentoi, että onpa mielenkiintoista, jopa tämä blondiini ymmärtää oltavan sarkasmin äärellä. 

On se ilmoja pidellyt

Tätä lisää, kiitos! Teekukka kakkonen

kylmissään

Otsikolla viittaan tämänhetkiseen säähän. Täytyy kiirehtiä, että ehdin tehdä postauksen valmiiksi ennen kuin sää muuttuu, kuten eilen. Vilkuilin eilen ennen töihinmenoa ulos ja vartin välein rekisteröin, että paistaa, sataa, paistaa, sataa. Ei semmoista! Vaan tämmöistä, taivas kauniin sininen, maa vielä jäässä pakkasyön jäljiltä ja on täysin tyyntä! Kävin hieman haistelemassa raikasta ilmaa ja vetreyttämässä työyön jälkeistä olemustani, teki hyvää. Nyt pitäisi päättää mitä noille kanapaloille tehdään, päivällinen pitää valmistella hyvissä ajoin, sillä iltapäivä on minuutilleen aikataulutettu. Onneksi viime aikoina monissa blogeissa on tehty erilaisia uunikanoja, joten enköhän sieltä jostain vinkit nappaa.

Ulkoilun päätteeksi vähän palelsi, joten tarvitsin lämmintä juotavaa. Kokeilin viime talvena ensimmäistä kertaa teekukkaa. Yhtä. Enkä sen jälkeen ole kokeillut. Nyt kun ulkona oli valoisaa, ajattelin kokeilla toista, jos vaikka saisin siitä kuvankin. Mutta onpa tuo matalalla puiden raoista paistava aurinko yhteistyöhaluton, ei tahdo valaista, mutta tahtoo kuitenkin mukaan kuvaan lasin pinnasta! Tällä kertaa kokeilin Ai Xing Feng Xian "Love Heart"- nimistä kukkaa, joka (lainaus pussin etiketistä) muodostuu valkoisesta erikoisteestä, jasmiinin kukista, revonhännistä, ja liljoista. Olen ostanut teekukkia  Mandragorasta.

Lapsena ja vähän sen jälkeenkin tykkäsin tallata jäätyneisiin lätäköihin, tänä aamuna tyydyin vain katselemaan niitä. Mutakin voi olla nättiä ja rapavesi? Ehkä. Miten se sanonta meni, kauneus on katsojan silmässä, vaikka unenpöpperöisessä. 

Pulled pork, omasta tai asiakkaan päästä a.k.a nyhtöpossu

Meillä tapahtui eilen ketjureaktio, jonka johdosta söimme tänään pulled porkia, mikä se nyt olisi suomeksi, nyhtöpossua? Kammenpyörittäjä oli ulkosalla tekemässä tähdellisiä isännöintihommia ja minä menin sinne ihmettelemään. Kohta sain päähäni tiedustella, että voisiko kodinhoitohuoneen varajääkaapin (ystäviltä saatu, kiitos vaan, taitaa olla se kiitosviinitonkka toimittamatta) siirtää välivarastoon. Kammenpyörittäjä oli sitä mieltä, että kyllä se vain passaa ja alkoi lappaa varastosta pihalle polkupyöriä. 

Sain selville, että taloudessamme on 11 polkupyörää. Onkohan se tarpeeksi, mitä luulette? Pitääkö minun luopua haaveestani saada vanha Bianchi? Ei kai. Kun kaikki pyörät oli nostettu ulos, saimme siirrettyä varajääkaapin varastoon ja tässä vaiheessa löysin kaapin pakasteosasta umpijäisen possupaketin, jota olin aktiivisesti unohtanut kesäkuusta asti. Jätin paketin sulamaan ja päätin Scarlett O'Haramaisesti miettiä huomenna, mitä sen kanssa tekisin. Saimme melkein kaikki polkupyörät tukittua takaisin varastoon. Kolme jäi ylitse, pyörävanhukset, Gios ja Peugeot, muuttivat talveksi matkailuvaunuun ja minun maantiepyöräni nousi Tacx-trainerille ja on nyt takkahuoneessa, jossa meinaan ajella kilometrejä talven aikana. Tai ainakin se käy pyykkien ripusteluun, Kammenpyörittäjä on pessyt sen oikein hienon puhtaaksi. 

Mutta takaisin possuun. Vietin aamun leppoisasti sohvalla kaikenlaisia kotihommia vältellen  ja etsin mieleistäni possuohjetta kasslerille. Meinasin lannistua, kun menin avaamaan possupakettia, kun hintalapussa luki, että porsaankyljykset. Mutta kyllä siellä oli kuitenkin kassleria, hintalappu vain oli otettu Heilassa väärin. Nyt jää kyllä arvoitukseksi, hävisinkö vai voitin valuuttamielessä. En löytänyt mitään mieleistäni ohjetta, joten tein aivan omasta päästäni. Tähän liittyy otsikkoni, se on perheemme sisäinen vitsi. Joskus kauan sitten kotiseutuni sanomalehdessä, Lapin Kansassa oli ilmoitus, jossa luvattiin tehdä takkeja omasta tai asiakkaan nahasta. Se oli jotenkin nauruhermoja kutkuttava ja olemme muuntaneet sen moneen muotoon siitä lähtien. 

Tein aluksi mausteseoksen possulle. Vähän minä epäröin, että voinko laittaa sikapossulle ras-el-hanout-mausteseosta, mutta päätin olla rohkea. Lusikoin kaksi kukkurapäistä ruokalusikallista tahmeaa palmusokeria kulhoon, lisäsin sinne saman verran itsetekemääni ras-el-hanoutia, vähän suolaa ja lorauksen oliiviöljyä. Sekoitin koko sotkun tasaiseksi ja hieroin mausteseosta kasslerviipaleisiin yltympäriinsä. Ladoin viipaleet valurautapataan kyljelleen, niitä oli 8 ja ne painoivat noin kilon verran yhteensä. Kaadoin pataan ranskalaista kuivaa omenasiideriä lihapalojen puoliväliin asti ja länttäsin kannen päälle. Olin kuumentanut uunin 225 asteeseen ja annoin padan olla siinä kuumuudessa ensimmäiset 45 minuuttia ja sitten alensin lämmön 150 asteeseen. Kolmen tunnin kuluttua otin padan uunista ja kurkkasin varovasti sisälle. Lihapalat olivat hyvän matkaa kypsymisen tiellä, lisäsin vähän persiljasuolaa ja käänsin palojen kylkeä ja jatkoin kypsentämistä vielä kolme tuntia. 

Illan pimetessä possu oli riipimiskypsää. Nostin viipaleen kerrallaan leikkuulaudalle ja nyhdin kaiken lihan suikaleiksi. Possu oli mehevää ja sopivan mausteista, muttei liian makeaa, kuten kävi ensimmäiselle pulled pork-kokeilulleni viime talvena. Silloin liemi oli liian makeaa. Söimme tätä possusuikaletta ciabatta-leivän kanssa, täytimme leipäpalaset salaatilla, tomaatilla, sipulilla ja runsaalla keolla possusuikaleita, lusikoimme päälle aromaattista paistolientä. 

en minä ihan tällaista kai kuitenkaan?

Arkiankeutuksen helpotusta, hätänektariinit osa 2

Nuoriso viettää syyslomaa, Kammenpyörittäjä on palannut vuorottelultaan töihin ja minulla on menossa yövuoroviikko. Viimemainittu tarkoittaa sitä, että keittiöponnisteluni ovat jotain eineksen ja ylikokoisen makaronilaatikon väliltä. Siihen takuuvarmasti ehdimme kyllästyä ennen sen loppumista. Olen vielä vähän pöllämystynyt paluusta kahden työssäkäyvän talouteen ja koneeni hieman yskähtelee.  Mutta kyllä se tästä, luulen. 

Viime kuussa pelastelin nektariineja joutumasta kompostiin viimetipan jälkkärinektariineilla ja samoissa puuhissa olin tänäänkin. Olin valinnut kaupassa huolella hyviä nektariineja ja seuraavana päivänä Kammenpyörittäjä kysyi, että säilötäänkö näitä mätiä vielä pitkäänkin. Pelastin ehjät ja hyvät ja tein  tänään viimetipan virityksen numero 2. Näin joitakin päiviä sitten Herkkusuun lautasella tehdyn persikkaviinereitä ja tämän ajatuksen hyödynsin omassa keittiössäni. 

Sulatin paketillisen voitaikinalevyjä ja leikkasin ne kahteen osaan, sain 12 neliön muotoista levyä pikaleivonnaisten pohjiksi. Kuumensin uunin 225 asteeseen. Voitelin levyjen reunoilta noin sentin leveälti kananmunalla, mutta varoin voitelemasta leikkuupintaa. Leikkuupinnan voitelu haittaa lehtevyyden muodostumista. Leikkasin kaikki viisi kunnossaolevaa nektariinia ensin puolikkaiksi ja kiersin puolikkaita sen verran, että keskustan kivi jäi toiseen puolikkaaseen ja oli helposti otettavissa irti. Viipaloin sitten puolikkaat noin 6-8 ohueen viipaleeseen kunkin. Sommittelin taikinalevyille tasaisesti hedelmäviipaleita ja ripottelin päälle vähän ruokosokeria ja pistaasipähkinöiden puutteessa mantelilastuja. Paistoin leivonnaisia noin 15 minuuttia, kunnes taikina oli kypsää ja hedelmät pehmeitä. Sirottelin runsaasti tomusokeria ensin kuumien leivonnaisten päälle, jotta niille syntyi kiiltävä makea peite ja sitten vielä vähän lisää ennen tarjoilua. Maistuivat lomalaisille hyvin aamiaiskaakaon kanssa!

Ei reissua ilman automuseota

Useimmilla matkoillamme käymme ilmailu- tai automuseoissa, jos niitä suinkin on reitin varrella ja saatamme hieman poiketa reitiltäkin sellaisiin mennäksemme. Tällä kertaa kävimme Modenan liepeillä sijaitsevassa Museo Paninissa, jossa ei esitellä täytettyjä leipiä, vaikka nekin kyllä olisivat kelvanneet. Kyse on Umberto Paninin Maserati-kokoelmasta, joka sijaitsee Hombren juustotilalla. Pihapiirissä näimme hyvävointisen näköistä karjaa ja pitkän rivin vanhoja traktoreita ennen kuin astuimme sisälle Maserati-kokoelman pariin, mikä olikin kyllä miellyttävä kokemus, sillä pihalla oli mitä muhevin lannantuoksu.  Mutta sisällä ei hajuhaittoja ollut, näimme aivan omin nokkinemme upean kokoelman autoja, polkupyöriä ja moottoripyöriä eikä huvista tarvinut maksaakaan mitään. Erikseen on mahdollista päästä maistamaan tilan juustoja, mutta sellaista tilaisuutta emme olleet itsellemme hankkineet. 

tolkun kahvikone

tällä varustuksella kyllä pärjää pitkälle

To-do-listani

kuvan makkarat eivät liity seuraavaan artikkeliin ja niiden nimet on muutettu intimiteettisuojan vuoksi

Sain hauskan haasteen Soppaa ja silmukoita-blogin Marjalta ja nyt kun kotiinpaluupölyt on pesty pois, on hyvä aika miettiä, mitä  oikein tahtoisinkaan tehdä. Marja, kiitos että annoit minulle tämän haasteen!

Haasteen ohjeet ovat mukavan simppelit:

1. Kiitä haasteen antajaa
2. Jaa haaste eteenpäin , vaikka 4:lle
3. Ilmoita näille haasteista
4. Kerro oma kahdeksan kohdan to do-listasi

Minun to-do-listani (tunnetaan myös keittiöpeikko-luettelona) on  elävä organismi, jossa velloo erilaisia juttuja. Muutama kestoaikomus minulla kyllä on, sellainen johon en vielä ole uskaltanut tarttua. 

1. Tahtoisin maistaa ja käyttää oikeaa tryffeliä ruoassa. Minulla on sitä jemmassa, mutten ole vielä uskaltanut kokeilla.
2. Tekisin mielelläni espanjalaisia makeisia, joiden nimi on Carbón Dulce. En ole vielä onnistunut löytämään mustaa karamelliväriä kaupoista, mutta tätä jänskän näköistä namia vielä kokeilen.
3. Tahdon kokata jäniksen, kun vaan saan sellaisen käsiini. Samaan aikaan pelkään, että saan jäniksen käsiini, sillä silloin se olisi kokattava. Italiassa näin paljon jonkunlaisia jäniseläimiä kaupoissa, olivat isompia kuin kanit. Ne olivat kovin lohduttoman näköisiä nahattomina ja silmänkuopat tyhjinä. Jos sinne vähän pohjoisempaan talouteen suuri valkoinen metsästäjä saa jäniksiä paljon saaliikseen, päässemme toimitussopimukseen?
4. Croissantit! Niitä minun on jo kaksi Ranska-teemakautta pitänyt tehdä. Ja miksen ole tehnyt? Siksi, kun minulla ei ole sopivaa pöytää. Juu, uskokaa tai älkää, tekisin niin mielelläni croissanteja, ohjekin on katsottuna, muttei ole oikeanlaista teräskantista, pyöristettylaitaista työtasoa. Suomeksi: tekosyy, en ole vaan saanut aikaiseksi, kai siihen kaulimiseen pitäisi pöytä kuin pöytä kelvata.
5. Suklaakohokas. Tein mansikkakohokasta viime kesänä, mutta suklaaversio on vielä tekemättä. 
6. Cannolit ovat vielä kokeilematta, vaikka nimien kanssa jo sekoilin kevään Italia-viikoilla. Nyt minulla on muotitkin hommattuna, joten ainoastaan uskalluksen puute estää minua kokeilematta näitä Tony Sopranon lempparileivonnaisia.
7. Viininlehtikääryleet. Olen syönyt niitä niin Turkissa kuin Kreikassakin, kummassakin ehdottomana kansallisena aarteena ja erikoisuutena ja varmasti niitä tehdään muissakin maissa yhtä autenttisena herkkuna. Suomessa syön niitä silloin tällöin tölkkitavarana. Nyt meillä on omia viiniköynnöksiäkin, joista lehtiä saisi. Ehkä ensi vuonna tohdin riipiä lehtiä, mikäli kasvit selviävät talvesta. Onneksi viinilehtiä saa ostaakin ja sellainen paketti minulla on ollut kaapissa jo jonkun aikaa. Kokkien ja pottien Hannele antaa hyvät neuvot viininlehtikääryleiden valmistamiseen.
8. Aion valmistaa maapähkinävoikanaa. Ystäväni sauvajyvänen teki siitä postauksen vuosi sitten ja etenkin sen jälkeen, kun sain viimein tuhottua elämäni ensimmäisen maapähkinävoipurkin, olen haaveillut seuraavan korkkaamisesta.

Jatkolähetän tämän mukavan haasteen monivuotiselle nettituttavalleni, Silmäilijälle ja hyvälle ystävälleni, sauvajyväselle. Tiedän, että sauvajyvänen on todella kiireinen, mutta tahtoisin niin mielelläni tietää, mitä hän EI ole vielä kokeillut, sillä yleensä hän on kyllä kokeillut ihan kaikkea! Kolmanneksi tämä haaste lähtee luimupupulle, sillä sielläkin keittiössä on ilmiselvästi tehty niin paljon, että uteliaana tahtoisin tietää, mitä vielä on tekemättä!

Jos joku olisi unohtanut, niin muistutan, että Seinäjoelle kannattaa tänä viikonloppuna mennä. Viimeistään nyt on syttymäisillään uusi kirkas kokkaustähti, kun Sara LaFountain kokkaa Lakeuksien keittiöihmeen, Nannan kanssa. Nanna, ole varovainen veitsien kanssa, kokkaa täysillä! Onnea matkaan!

Ihan loppuun kuva Gaiolesta, Italiasta, jossa on keksitty edullinen ratkaisu maailman sotien lopettamiseen. En tajua, miksen älynnyt ostaa, kyllä minulta olisi 8 euroa liiennyt. Joskus sitä pitäisi tajuta tarttua hetkeen, tiiättehän, carpe diem!

 

Monenlaista Italiaa

Tänään oli viimeinen päivämme Italiassa, huomenna aamulla ennen kukonlaulua lennämme kotimaahan. Aamulla heräsimme kliinisessä konferenssihotellissa, jonka fiinistä huoneesta maksoimme 26 euroa, käytin siihen hotellivarausfirman bonuspisteet. Eilinen listahinta samanlaiselle huoneelle oli 323 euroa, jollaista summaa emme maksaisi vuokravuoteesta edes pahassa Soave-pöhnässä. Palvelun viileyttä lievensi mainio aamiainen, jonka nauttimiseen käytimme hyvän puolituntisen. Kammenpyörittäjä tosiaan osaa lokeroida vatsansa heti aamusta, sinne mahtuvat niin hedelmät, kokkelit, kakut kuin croissantitkin. Väleihin menee hiukan jogurttia ja tuoremehua. Minun pitää yleensä luovuttaa paljon aikaisemmin, vaikka sydäntä kirpaisee. Kyseiseen hotelliin emme koskaan muuten eksyisi, sillä huoleton teollisuuslaitosta tavoitteleva ulkomuoto ei ole omiaan kutsumaan matkailijoita, joita ujostuttaa, jos vastaanottovirkailija katsoo pitkin nenänvarttaan. Hotels.com:in kautta tulee joskus päätyneeksi sinnekin, minne ei uskoisi. Yksi hotellin erinomaisuus oli nopea, toimiva nettiyhteys, joka on ilmeisen harvinaista Italiassa.

Modena jäi aamusta taakse ja ajelimme moottoriteitä Veronaa sivuten Bergamoon. Ensimmäinen pätkä ennen Veronaa toimii kuulema hyvin verryttelynä, mitä tulee liikenteen intensiteettiin. Kunhan Järvenpää (lue: Garda-järven eteläranta) oli ohitettu, alkoi todellinen ajaminen. Minä matkustajana aloin nuokkua turvallisuudentunteessani, mutta Kammenpyörittäjä pelasi toistatuntisen melkoista ajopeliä, sillä Italiassa ei moottoritiellä uneksuta, siellä ajetaan, vaikka suurin sallittu nopeus onkin 130 km/h. Kuka ensin perillä, on voittaja ja kaikki muut ovat häviäjiä.

Meillä ei muuten ole koskaan ollut näin kolhuista vuokra-autoa. Olimme varanneet farmariauton, jotta Kammenpyörittäjän polkupyörälaukku mahtuisi kyytiin, mutta saapuessamme sellaista autoa ei ollutkaan niin sanotusti saatavilla. Pienen sähellyksen ja mielipiteiden vaihdon jälkeen saimme allemme Ford Focuksen, jonka jokainen kulma on suuteloitu joko betonipossuin tai toisten ajoneuvojen toimesta. Kuljettajanpuoleinen kylki on ottanut vähän enemmänkin osumaa. Meille pahoiteltiin laajalti sitä, ettei autoa oltu ehditty siivota, lattialta löytyi ainakin kolme kiveä ja pari höyhentä. Pystyin poimimaan sekä kivet, että höyhenet ja heittämään ne ulos. Se, että auto on ollut "in action" ei haitannut yhtään, kun kyseessä ei ollut oma peltilehmä.

Kotiinpaluun lähetessä alkaa matematiikka olla yhä tärkeämpää, tarkoittaen tietysti sitä, miten paljon lähtiessä kevyet laukut voivat painaa palatessa. Olimme ostaneet kahvia jo ensimmäisestä kaupasta alkaen, mutta vasta tänään pääsimme ostamaan laukut piripintaan. Viimeisen yön majoituksen tärkein kriteeri oli jääkaappi ja heti toiseksi sijainti lentokenttään nähden. Tänään nukumme kivassa amerikkalaisia perusmotelleja muistuttavassa paikassa, jossa tosiaan on suuri jääkaappi ja upouusi Ikean keittiö. Tästä on lyhyt matka Bergamon lentoasemalle (lentomelua on kuultavissa mukavan kotoisasti) ja paikka sijaitsee tavallisen italialaisen kadun varressa. Vasta illan tullen huomasi, että tällä seuduin asuu paljon maahanmuuttajaväestöä, eikä sekään ole mikään moite paikalle. Jos lennät Raikulla Bergamoon ja tarvitset majoitusta tullessa tai lähteissä, suosittelemme tätä paikkaa! Hotellihuoneen saa jo klo 11 alkaen aamupäivällä, mikä on kiva juttu, jos on kyse matkan viimeisestä yöpymispaikasta, eikä matka edellisestä yöpaikasta ole pitkä. Kaksipuolisen kielipoliittisen ymmärrysketjun aikaansaaminen henkilökunnan kanssa vaati hieman käsilläpuhumista ja si-si-hokemista, mutta kaikki sellainen on vain maustetta matkaan. Auton saa sisäpihalle suojaan, kunhan vain osaa käyttää porttiavainta.

Mutta takaisin ostoksiin. Pian kielimuurin murtumisen  jälkeen ajoimme ulos suojaiselta pihalta, jonne ajaminen tuotti kohtuullisia vaikeuksia ja suuntasimme Orio Centeriin, joka on melkoisen iso ostari aivan Bergamon lentokentän lähellä, toispuol moottoritietä . Siellä on niin hienoja liikkeitä, etten unissanikaan menisi sellaisiin, mutta myös asiallisia kahviloita ja jättimäinen Iper-ruokakauppa, jossa olemme ennenkin harhailleet neuvottomina, koska on mahdotonta valita kaikista niistä juustoista, viineistä ja kinkuista. Tällä kertaa meillä oli mielikuva, montako kiloa meillä olisi vielä käytettävissä ja niine hyvinemme suuntasimme kauppaan. 

Myöhemmin palasimme oivalliseen majoitukseemme ja ladoimme pakastimeen x pakettia ihanaa valkoista italialaista voita (torjumme ennakolta mahdollista joulunalusajan voipulaa), jääkaappiin x pakettia leikkeleitä ja x juustopalaa. Mukana oli myös vitivalkoista laardia, jota himoitsin viime vuonna, kun valmistin Espanja-viikoilla ensaimadas-pullia. Aion vitsinä tarjota laardiviipaleita poikasille aamiaispöydässä. Luotan siihen, etteivät teinit lue äitinsä blogia ja ovat kohtuullisen kauhuissaan, pitäisikö heidän syödä ehtaa läskiä. 

Olemme lentäneet usein Bergamoon ja lähteneet siitä aina kiiruusti eteenpäin ja palanneet viimetipassa. Emme ole koskaan aiemmin käyneet Bergamon vanhassa yläkaupungissa. Tänään korjasimme puutteen, kun ostokset oli tehty. Ajoimme upouuden TomTomimme (taaksejääneet ovat virolaisaksenttisen naisäänen haaveksivat neuvot) avittamana kohti vanhaa kaupunkia. Osaamme jo välttää sakot italialaisissa kaupungeissa, kun emme aja liian liki keskustaa. Nytkin kurvasimme nopsasti takaisin ja paikoitimme auton turvallisesti kolme kerrosta maan alle ja kävelimme kohti ylämäkeä. Siinä matkalla kohtasimme reissun koskettavimman paikan, vauvaluukun. Olen kyllä kuullut sellaisista, mutta kyllä se silti oli aika karua nähdä, että tällaisessakin kaupungissa tarvitaan paikka, jonne lapsen voi turvallisesti hylätä. Tuli ikävä omia pitkäsäärisiä teinipoikia. 

Emme kiivenneet ylös äkkijyrkkää rinnettä Bergamon vanhaan kaupunkiin, vaan käytimme metkaa laitetta, funicolarea. Se on vaijerikäyttöinen vaunu, jolla pääsee kätevästi ylös kipakkaa rinnettä. Samanlaisia olemme käyttäneet Salzburgissa ja Budapestissa. Eilinen lievä Modena-pettymys unohtui Bergamon yläkaupungin kauneuteen.

Kammenpyörittäjä on viilannut laukut kotimatkakuntoon, voit ovat vielä pakkasessa, jotta pärjäävät kotiin asti. Telkkarista tulee perinteistä italaista showta ja unikin pian saattaa hiipiä väsyneen matkalaisen silmään. Huomenna kotiin!

Alkupaloja ja valkoisia teitä

Kammenpyörittäjän toinen L´Eroica on takana, tänä vuonna hän ajoi toiseksi pisimmän matkan, 135 km. Sunnuntaiaamuna kello soi neljältä, mutta minun sisäinen kelloni herätti meidät jo puolta tuntia aiemmin. Kammenpyörittäjä pakottautui syömään vähän aamupalaa, olimme saaneet hotellista eväspaketin, koska emme olisi ihmisten aikaan aamiaisella. Neljältä lähdimme pimeässä ajamaan Gaiolea kohti ja tuli kyllä mieleen, että onko tämä nyt aivan täysjärkisten hommaa. Joillekin hurjapäille ei riittänyt lähteä ajamaan Gaiolesta, vaan he menivät pyörillä sinnekin, kuka mistäkin. 

Kello viisi ensimmäiset ajajat päästettiin matkaan kahdelle pisimmälle matkalle ja sinne joukkoon Kammenpyörittäjäkin sujahti. Pimeällä lähtijöillä täytyi olla pyörässään valot ja erilaisia virityksiä näkyikin monenlaisia. Minä kömmin autoon jatkamaan aamu-unia, vuokrafarmarimme takaosaan mahtui hyvin oikaisemaan vielä pariksi tunniksi unten maille. 

Gaiolessa oli koko päivän melkoinen markkinahumu, tuhansia pyöräilijöitä lähti aamupäivän kuluessa kukin valitsemalleen matkalle ja minunlaisiani odottajia oli varmasti toinen mokoma, ellei enemmänkin. Kammenpyörittäjä viestitti matkalta ajettuaan 80 km ja ollessaan syömätauolla ja toisen kerran, kun matkaa oli vielä parin tunnin verran. 

matkanvarren eväspisteellä

Gios-pyörä toimi hyvin ja sää oli juuri sopiva, puolipilvinen ja lämmintä parikymmentä astetta. Kahden aikaan näin sankaripyöräilijäni kurvaavan maaliin takanaan noin 135 kilometriä Toscanan kippuraisilla teillä.  

Isot pojatkin talutti, joten ei liene häpee, jos minäkin ensi vuonna?

Maaliintulon jälkeen Kammenpyörittäjä sai käteensä pullon punaviiniä ja samanlaisen paikallisen leivonnaisen, kuin viime vuonna. Viinipullon sisällön tuhosimme tänään, sillä viinin kuljettaminen lentokoneen ruumassa on riskihommaa. 

Siena  on  muodostunut lempikaupungiksemme Italiassa, eikä vähiten sen kauniiden maisemien vuoksi. Eilen Kammenpyörittäjän kohtuullisen pyöräilypäivän jälkeen emme lähteneet enää päivälliselle kaupunkiin, vaan söimme hotellihuoneen jääkaapista eväittemme rippeitä. Mutta lauantai-iltana olimme Sienan kuuluisimman aukion reunalla syömässä ravintolassa. Valitsimme paikan, koska sen pöydät olivat suhteellisen suorassa kaltevalla aukiolla ja toisekseen sen listalla oli sen kuuloisia pastoja, joita halusimme. Pöytä oli sitten kuitenkin hieman vinossa, emmekä syöneet sitä pastaakaan. Tilasimme kyllä annokset pastaa, mutta tilasimme myös antipastoja kahdelle. Tarjoilija otti tilauksemme vastaan mukisematta, mutta hovi tuli hetken kuluttua kysymään, että olemmeko aivan varmoja, sillä alkupaloissa on 6 lautasellista ruokaa, voisimme ne syötyämme päättää tilaisimmeko lisää. Gringoa ei siis aina kuspissiteta, vaikka hän olisikin ihan itse tyhmä, arvostan sellaista kovasti.  

Pidimme kovasti näistä alkupaloista, joissa oli  täytettyä latva-artisokkaa, maksamoussea, possua joka maistui aika samalle kuin meikäläinen joulukinkku, erilaisia leikkeleitä, kanapateeta ja pieniä timbaaleja, joista toisen tunnistin pinaatilla maustetuksi. Leivän ja Brolion linnan (L´Eroican reitti kulkee linnan vieritse) chiantin kanssa kaikki maistui enemmän kuin hyvälle, emmekä tosiaankaan olisi jaksaneet enää syödä pastaa, vaikka olisimme halunneet.

Parempi kesä myöhään kuin ei milloinkaan

Nautimme neljättä päivää italialaisesta syksystä, ellei lähes talvesta, päätellen alkuasukkaiden pukeutumisesta. Heillä on toppatakit yllään ja saappaat jalassa, mutta meillä on rohkeasti lyhyttä hihaa ja lahjetta, nenänpääkin alkaa vähän punoittaa tässä auringonpaisteessa. En valita, jopa minä pidän näin lämpimästä kotimaisen kylmän kesän jälkeen.

Vietimme hauskan päivän Luccassa ajellen universumin vetelimmillä polkupyörillä. Lucca on siitä harvinainen toscanalainen kaupunki, ettei se sijaitse mäen päällä tai rinteessä. Sen vanhaa keskustaa ympäröi linnoitus, joka on jo pitkään ollut virkistyskäytössä. Pääsimme pian jyvälle, että suuri osa luccalaisia kiertää aamuisin muurinpäällystä mieluisaan suuntaan kierroksen tai kaksi, seuranaan naapuri, ystävä, koira tai lapsi. Ajoimme kierroksen muutamaan kertaan ennen kuin suuntasimme alas keskustan kiemuraisille kaduille ja kujille. Olisipa ollut hauska saada reittimme GPS-seurantaan ja siirrettyä karttapohjalle. Ajelimme monta tuntia pitkin poikin ja pysähdyimme mennäksemme espressolle, kurkataksemme kauppahalliin, poiketaksemme Puccini- museoon ja kiivetäksemme näköalatorneihin. Kuuden tunnin ajelun jälkeen suuntasimme Esselunga-ruokakauppaan, josta ostimme kotiin tuotavaksi monta kiloa kahvia ja iltapäiväevääksi leikkeleitä, leipää, viiniä ja rypäleitä. 

Eilen autoilimme Sienaan, joka on tukikohtamme Kammenpyörittäjän L´Eroicaan osallistumisen ajan. Viime vuodelta tutun hotellin omistaja otti meidät vastaan viittä vaille liioitellun iloisesti (pohjoismainen jäyhyytemme puskee pintaan) ja saimme saman huoneen kuin viimeksikin. Olin aivan pikkuruisen pettynyt, kun verhot oli vaihdettu, sillä pidin vanhoista pitsiverhoista kovasti. Pääsin asian ylitse kuitenkin illan mittaan. 

Tänään kävimme Gaiolessa hakemassa Kammenpyörittäjän numerolapun huomista koitosta varten, hän ajaa tällä kertaa 135 km mittaisen reitin, jonka osia näinkin tämänpäivän ajelulla. Katselin hieman kauhunsekaisin tuntein reitin osuuksia, sillä ensi vuonna minäkin poljen noita samaisia kippuroita ylös ja alas, tai talutan, jollei kunto kestä tai uskallus riitä. No, sen on sen ajan murhe. 

Kuka pakkaisi laukkuni?

Minä en pidä matkalaukun purkamisesta, mutta teen sen mitä pikimmiten matkalta paluun jälkeen. Muuten laukku retkottaa aukinaisena jossain hankalassa paikassa taloutta. Poimin sieltä kihartimen, jos satun sitä tarvimaan vielä joskus ja käyttämättömät vaatteet sekoittuvat käytettyihin. Toiseksi keljuinta on laukun pakkaaminen. En ole koskaan ollut innoissani pakkaamassa laukkua tai jopa suunnittelemassa laukun pakkaamista, näinkin olen kuullut joillakin olevan asioiden laita. He nauttivat matkasta jo etukäteen fiilistellen asukokonaisuuksien sommittelulla ja järkevien kenkien käärimisellä suojapussiin, matkalukemisen valinnasta puhumattakaan. Not me! Minä menen mieluummin aivan viimetippaan arkirutiinilla, usein olen töissä vielä vartti ennen lähtöä tai teen kaikkea muuta, ettei vain tarvisi pakata laukkua. Eikä sillä todellakaan ole mitään tekemistä sen kanssa, kuinka mielelläni lähden matkalle.

Tänään on kuitenkin sen päivä, joka edeltää matkalle lähtöä ja tekemättä on vielä KAIKKI. Pitää järjestellä paikkoja, käydä kaupassa, valmistella ruokia ja ennen kaikkea pakata. Onneksi tässäkin päivässä on ainakin 12 lähes valoisaa tuntia, joista kaksi ensimmäistä kaupat ovat vielä suljettuina. Ja mitä minä teen nyt, kirjoittelen jaarituksiani mukavasti viltin alla lempiasennossani sohvalla, vaikka voisin jo pilkkoa naudanpaistia tai puunata saniteettitiloja. Taidan siis kammeta itseni tästä ylös ja aloittaa päivän puuhat.

Huomenna Kammenpyörittäjä ja minä lennähdämme Toscanaan, missä vietämme toivon mukaan vuoden kesäisimmän viikon. Toivottavasti saamme neniemme eteen monta hyvää kupillista kahvia, eikä jokunen loistopizzakaan tekisi pahaa.