sunnuntai 14. huhtikuuta 2019

Itsekurin puutosta Virossa

Huhtikuisen Tallinnan matkan keskiössä eivät olleet kartanot, meidän ei varsinaisesti pitänyt mennä lainkaan katsomaan niitä. Onhan se nyt kuitenkin selvää, että me menimme. Mutta ainoastaan parina päivänä ja ihan vähän vain. Niin vähän, että sitä tuskin lasketaan. Puolustukseksi voinee sanoa, että lähinnä paikkasimme kartan aukkopaikkoja. 

Kadriorgin keisarillinen kesäpalatsi on vähän siinä ja siinä kuuluuko se lainkaan kartanolistallemme. Sitä ei aiemmista muistikuvistani huolimatta mainita sen enempää Ivar Sakkin Estonian Manors-pokkarissamme kuin Estonian Manors-portaalissakaan, sillä se taitaa olla liian posh. Luulen, että olemme alunperin aivan kartanonoviiseina ottaneet sen listallemme Visit Estonia-sivuston kartanolistauksesta. Koska me nyt kumminkin olemme palatsia katsoneet edestä ja takaa, niin kelpuutan sen meidän luetteloommekin, sehän tässä tärkeintä on!




Tämä nykyisin hyvässä kuosissa oleva palatsi on peräisin 1700-luvun alkupuolelta ja se on barokkityyliä. Se oli tarkoitettu keisarilliseksi kesäasunnoksi ja kylläpä siitä vain melkoinen möksä tulikin. Ilmeisesti sitä ei käytetty kuitenkaan juurikaan alkuperäiseen tarkoitukseensa, sillä tilaaja ehti kuolla ennen kuin palatsin viimeistely saatiin loppuun. 1800-luvun vaiheista en saanut selkoa, mutta Viron ensimmäisen itsenäisyyden aikana siellä jo toimi taidemuseo ja neuvostoaikaankin siellä oli taidekokoelmia, mutta rakennus itsessään sai rapistua aikalailla. Uuden itsenäistymisen jälkeen palatsi koki suuren restauroinnin, joka valmistui vuosituhannen vaihteessa ja sen jälkeen siellä on pitänyt majaa Viron taidemuseon ulkomaisen taiteen kokoelma, kun taas kotimainen, moderni ja nykytaide asustavat KUMUssa. Olemme käyneet Kadriorgin palatsissa jollain ensimmäisistä Tallinnan matkoistamme ja katselleet sen puistoja monilla kerroilla. 

Maarjamäe (Marienberg, Harjumaa) oli päivän toinen kohde, olimme koko päivän kävelyretkellä kauniissa aurinkoisessa säässä. Muuten tuosta päivästä kertoo postaus tämän linkin takana. Maarjamäe Piritantien varressa on todella mielenkiintoinen kohde, siellä on useampikin museo, asiallinen ravintola, lasten leikkipaikka ja jopa neuvostopatsaiden varasto takapihalla. Kartanosta, tai oikeammin linnasta sai paljon tietoa sisääntuloaulan seinien kuvanäyttelystä ja museon audiovisuaalisesta esityksestä suuressa salissa. Alunperin kartanon rakennutti sokeritehtailija Clemenz ja nimen Marienberg se sai 1800-luvun lopulla silloisen omistajan vaimon mukaan. Sittemmin paikka toimi hotellina, ravintolana, armeijan lentokoulun tiloina ja neuvostoaikaan historiallisena museona, jona se toimii myös nykyisin. Kyseinen rouva näytti tältä. 


Seuraavana päivänä lähdimme autoillen liikkeelle ja aloitimme kartanoiden keräilyn Cederhielm Höfchen-nimisestä paikasta. Mikäli oikein muistan saksan opinnoistani, on sana Höfchen diminutiivi sanasta Hof, eli pikkuhovi tai hovinen. Ei se kovin suuri rakennus olekaan ja vaikka olemme ajaneet sen ohi lukuisia kertoja, emme ole aikaisemmin sitä noteeranneet. Tästä puisesta kartanosta en saanut aluksi selville oikeastaan mitään muuta kuin, että se on rakennettu 1800-luvun lopulla. Kun hieman pengoin, osuin kuvahaun perusteella Booking.com:n sivulle ja siellähän se on varattavana kohteena, remontoituna alakerran asuntona. Tosin nimessä ei ole yhtä e-kirjainta, vaan paikan nimi kirjoitetaan Cederhilm. Joku arvioijista mainitsee, ettei kannata antaa pihapiirin hämätä, asunto on hyvä ja siisti. Eipä olisi arvannut, kun rakennusta katsoimme etäämmältä, se näytti siltä, että ihan justiinsa vihainen koira pamahtaa silmille, emmekä menneet lähemmäs. 


Seuraava paikka, Sprinkthal tai Sprinckthali on kuulunut Dunten suvulle ja kartanon nimi juontaa läheisestä purosta. Rakennus on peräisin 1700-luvulta ja nykyisin siellä toimii Espanja-keskus, joka on ymmärtääkseni kielikoulu. Talon seinässä olisi ollut nähtävillä vanha aurinkokello, mutta me emme sitä hoksanneet mennä lähempää katsomaan. 




Löwenruhin kesäkartanosta ei ole jäljellä kuin puistoa. Meillä on laaja Viron puistoista kertova hieno ensyklopedia, joka on tosin vain viroksi. En anna sen hidastaa, vaan luen viroa oikein sujuvasti ja luulen toisinaan ymmärtäväni myös jotain. Tai sitten katson vain kuvia, niin tein Löwenruhin kohdallakin. 


Löwenruhin kartanosta en löytänyt kuvia, mutta tästä kirjan aukeamasta saa kyllä käsitystä siitä, millainen ympäristö paikalla on ollut. Nykyinen leijonapatsas puistossa on myöhempää tekoa. En kauheasti löytänyt tietoa paikasta, ainakaan sellaista, mistä olisin voinut olla kovin varma. 

Kuva kirjan Eesti parkid 1 aukeamasta

Seuraavaksi yritimme etsiä Liberty-nimistä paikkaa Rocca al Maren alueella olevasta  Viron ulkomuseosta. Sen löytäminen ei kuitenkaan onnistunut, sillä kukaan puiston työntekijöistä ei ollut siitä kuullutkaan, emmekä juuri sillä hetkellä tunteneet vetoa ajatukseen lähteä etsimään melko vaatimattoman näköistä  taloa suuren puiston alueelta ja maksaa siitä 8 euroa/naama. Tämmöinen se talo ilmeisesti on, mutten museon sivuilta saanut selville, missä päin puistoa se on. Kuva lainattu yllättäen ja pyytämättä. Laitan sen tähän ihan pikkuruisena, niin tuhmuuskaan ei ole kovin suuri, eihän?


Hüürun (Hüer, Harjumaa) kartanon me sitten löysimme ihan hyvin ja helposti. Olimme toisella kartanokiertueellamme menneet aivan sen läheltä käydessämme katsomassa Harkun kartanoa, mutta nyt menimme ihan pihaan asti. Hüüru onkin ollut Harkun apukartano. 



Alexander von Weymarn oli Hüürun viimeinen omistaja ennen maareformia, hän kuoli jo vuonna 1914, enkä tiedä kuka kartanon sen jälkeen omisti. Alexanderista ei löytynyt kuvaa, vain kuva hautakivestä ja olisi vähän irvokasta laittaa se tähän, mutta hänen vaimonsa Julie Jacobine näytti tältä, hieman surumieliseltä kenties. Hän eli elämänsä lopun Saksassa aina vuoteen 1942.


Jälgimäe (Jelgimeggi, Harjumaa) ei kuulunut kovin kiinnostavien paikkojen joukkoon, mutta saimmepa senkin nimen ympyröityä kartastamme. Se on balttilaiseen 1700-luvun tyyliin rakennettu kartano. Sen omistajuuteen liittyivät samat henkilöt kuin vaikka Glehnin linnan, jota kävimme toisella kartanokierroksellamme katsomassa. Nykyisin kartanon ympäristö näytti hieman (lue:paljon) ryysyrantaiselta. Jälgimäen kartanoa ei tarvinne tulla uudelleen katsomaan. 


Voore (Forby, Harjumaa) oli seuraava kartano ja sinne päästäksemme ajelimme melkoisen pieniä teitä, osa oli ilmeisesti ikäänkuin suljettukin, mutta kyllä me siitä menimme. Paljon pienemmälle tielle emme olisi menneet. Tai jos olisi ollut vaikka puomi. Näin vahvasti epäilen tai ainakin aavistelen. Olen huomattavasti rohkeampi menemään paikkoihin, kun istun autossa pelkääjän paikalla, mutta annapa kun astun ulos autossa, minusta tulee välittömästi kauhea jänishousu. Voore on ilmeisesti ollut liityksissä Sakun kartanoon ja sen soma barokkipäärakennus on rakennettu vuosina 1730-1740. Tosin on sitä taidettu muunnella myöhemmin useaan otteeseen, sen arvioimiseen minun arkkitehtooninen tietämykseni ei riitä.

Sen viimeinen omistaja ennen tiedätte kai mitä oli nimeltään Alfred Eduard von zur Mühlen, josta en saanut selville mitään varmaa. Kartanopokkarimme mukaan vuosituhannen alussa Yhdysvalloissa asuva perillinen olisi yrittänyt saada kartano palautetuksi suvulle (tai ehkä lähinnä itselleen), mutta onko niin tapahtunut, sitä en saanut selville. Pihapiirissä oli aivan uudet sorapäällysteiset kulkuväylät ja rakennuskin näytti siltä, ettei se ole oman onnensa nojassa. Ehkäpä A S Kovak tosiaan on saanut kartanon itselleen. 


Sutlema (Sutlem, Harjumaa) oli päivän toiseksi viimeinen kartano. Sen viimeinen omistajasuku ennen maareformia oli nimeltään von Stackelberg. Eduard Otto von Stackelberg perheineen päätyi kahteen kertaan Siperiaan, ensin tsaarin joukkojen toimesta, toisella kertaa bolsevikkien toimittamina. Reissut olivat verraten lyhyitä ja vuoden 1918 lopulla hän pääsi muuttamaan Saksaan perheensä kanssa. Siellä hänen rouvallaan oli perittyä omaisuutta. Eduard oli merkittävä tiedemies. Sultemassa näyttää tehdyn jonkunlaisia korjauksia joitakin vuosia sitten, katto näyttää olevan kunnossa, mutta asutulta se ei tällä erää näyttänyt. 


Yksi torni (ilmeisesti tiluksia ympäröineestä muurista) on olemassa, se on korjattu kuntoon vuosituhannen alussa. Sutleman naapurissa asui ärhäkkä koira, pelästyin oikein kunnolla tämän Baskervillen koiran serkun singahtaessa ketjunsa päähän meidän kulkiessa sen makuun liian likeltä. 


Viimsin (Wiems, Harjumaa) kartano oli viimeinen kartano sille päivälle. Se sijaitsee Viimsin kaupunginosassa, itse asiassa melko lähellä Restoran NOAa, jossa kävimme syömässä joitakin vuosia sitten. Viimsi oli alkujaan nunnaluostari, mutta sittemmin usean aatelissuvun omistama ennen kuin se siirtyi Viron sotamuseon omistukseen. Emme käyneet museossa, mutta kävimme katsomassa rakennusta molemmilta puolilta. 



Vaikka heti päivän kierroksen jälkeen ei tuntunut siltä, että olisimme nähneet mitään kovin erityistä, jälkitonginta toi kyllä monta kiinnostavaa seikkaa esille. Liitän tämän postauksen kartanot CampaSimpukan ylälaidan Mõishulluutta-välilehdelle, jonne keräämme kaikki kartanot, joita olemme käyneet katsomassa. Lisään postauksen myös Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksia maittain aakkostettuina. 

2 kommenttia:

  1. On teillä tosiaan kartanohulluus ryöpsähtänyt! Vaikka vähemmän olen näitä seurannut, niin onpa ihmeellistä, kuinka paljon niinkin pienestä maasta löytyy. Varmasti monella tavalla palkitseva harrastus: historiaa, teitä sallitun rajoilla, estetiikkaa, välttämätön ruokailu jossain ;) … Ja se hieman suomalaisesta poikkeava koirakulttuuri. Ihania kuvia, itse tykkään niistä vaatimattomista eniten. mk

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on aivan hullannuttavan hauska harrastus! Ja etenkin kun siihen liittyy se jälkikäteen tehty tietojen etsintä, siihen uppoan aina tuntikausiksi ja huutelen Antille anekdootteja. Eikä tämä ole kielitaidollekaan pahaksi, vapaaehtoisruotsiki on ollut käytössä monta kertaa.

      Poista