Pärnusta koilliseen

Matkan neljäntenä päivänä oli taas ympyrämatkan aika, Pärnusta Pärnuun. Oikeammin siitä tuli kyllä lenkura. Hotellissa oli hiljaista aamulla, saimme syödä aamiaista melkein keskenämme. Vaikken yleensä ole automaattikahvin ystävä, tuo kyseinen maitokahvi oli kyllä hyvää, samaa oli Haapsalun Hestia-hotellissakin. 

Tuona päivänä oli pilvistä, mikä on toisaalta hyvä juttu. Vaikkei katsottavien kohteiden ylle saakaan sinistä taivasta, ei ole kuitenkaan vastavalo- tai varjo-ongelmia. Olimme katsoneet valmiiksi summittaisen reitin, joka veisi meidät Pärnusta koilliseen kohti Viljandia ja hieman alempaa reittiä takaisin Pärnuun. Ohjelmassa oli monenlaista katsottavaa, 13 kirkkoa, 15 kartanoa ja 5 vesitornia. 

Päivän ensimmäinen kohde vei meidät Pärnun keskustasta kohti itää ja satuimme ajamaan tuliterän Lidlin ohitse. Avajaispäivä olisi vasta seuraavana päivänä. Viroon avattiin yhdellä kertaa kahdeksan Lidliä, viisi Tallinnaan ja yhdet Pärnuun, Tarttoon ja Narvaan. Ulko- ja tv-mainontaa näkyikin jo paljon. 

Tammisten (Tammist) kartano sijaitsee Pärnujoen mutkassa ja sen päärakennus on viime vuosisadalla suurelti muunneltu nykyiseen hoivakotitoimintaan sopivaksi. 

Löysin muutamia kartanoon liitettyjä sukunimiä, mutten tarkasti henkilöön asti. Josef Wulff mainitaan viimeisenä omistajana ennen maareformia, mutta häntä en tarkalleen ottaen löytänyt. Tämän paikan jälkeen lähdimme kohti koillista Pärnujoen vartta.

Toisena kartanona katsoimme Sindin (Zintenhof) kartanon. Tai oikeammin Antti katsoi. Siellä on nyt jonkunlainen poliisi- tai muu turvallisuusalan koulutuslaitos ja minä nynnynä en uskaltanut astua autosta ulos, niin paljon puomeja ja kieltomerkkejä oli nähtävillä. Antti oli rohkea ja meni kysymään seisoskelevilta miehiltä, että onko tämä Sindin kartano, mutta he eivät tienneet. Ohjasivat kysymään joltain toiselta mieheltä, joka tietäisi, mutta tämä ei ehkä osannut kuin viroa ja venäjää tai muuten ei ollut juttutuulella. Saimme kuitenkin myöhemmin selville, että Antin pikaisesti ottama kuva on kuin onkin Sindin kartano.

Sindistä oli tosi vaikea saada mitään tietoa, vuoden 1977 kartanoinventaarion kaksisivuisen kopion löysin. Siinä on kuva kartanosta vuodelta 1969, se on otettu juuri toisesta päädystä kuin meidän kuvamme. Löysin lopulta myös henkilön, joka osti kartanon vuona 1860. Hänen nimensä oli Christian Heinrich von Wöhrmann, hän kuoli vuonna 1874. Hänestä en löytänyt kuvaa, mutta hänen vaimostaan Varvarasta kyllä, hän oli tämän näköinen. Sindin kartano liittyy vahvasti läheisen Sindin kaupungin tehtaisiin. 

Sindin ortodoksinen kirkko oli seuraava kohde, se on rakennettu 1800-luvun loppuvuosina ja on ollut 1960-luvulla teatterin varastona. Uuden itsenäisyyden alettua rakennus palautettiin kirkkokäyttöön ja tällä hetkellä noin puolet siitä on päältä päin korjattu, sisätiloista en osaa sanoa. 

Vaihtelun vuoksi katsoimme seuraavaksi Sindin kaksi vesitornia ja jätimmepä yhden katsomattakin. Nimittäin kaupungintalon torni on myös vesitorni, mutta en sitä ollut hoksannut etukäteen, enkä ole varma huomioimmeko sitä lainkaan ajaessamme talon ohitse kirkon suuntaan. Mutta vanhan tekstiilitehtaan vesitornin katsoimme, tehdas liittyy edellä mainittuun von Wöhrmannin sukuun. Vesitorni on uudempaa tekoa, se valmistui vuonna 1904. Tehtaan taru on päättynyt 1990-luvulla. 

Kerrankin pääni kääntyi sopivasti, että otettuani kuvan tuosta yllä olevasti vesitornista, näin toisen. Se on moderni torni ja siinä ei edes kasva mitään pusikoita katolla. 

Kartanoiden pariin taas seuraavaksi! Taalin kartano (Staelenhof) on nykyään aika hienossa kunnossa, ainakin verrattuna vuoden 2004 kuvaan, joka löytyy täältä. Alunperin kartano oli paljon suurempi, siitä näkee kuvan täältä. Lähteestä riippuen siitä kerrotaan osan tuhoutuneen toisessa maailmansodassa, tai sitten osa olisi aivan tarkoituksella purettu ja myyty 1930-luvulla rakennusmateriaaliksi Tallinnaan. Nykyään kartano on yksityisomistuksessa ja sen alueella on ainakin tallirakennus ehjänä. 

Tämä vahti liikuskeli lähistöllä ja sai minut pikaisesti palaamaan autoon. 

Wilhelm Heinrich Reinhold Stael von Holstain oli kartanon viimeinen omistaja. Hänen vaimonsa nimi oli Elisabeth ja heille syntyi Taalissa neljä tytärtä. Wilhelm kuoli Munchenissä vuonna 1945 ja Elisabeth myös siellä vuonna 1947. Kaikki tyttäret elivät aikuisiksi ja ainakin kolme heistä asui Saksassa elämänsä loppuvuodet. Vain Wilhelmistä löysin kuvan. 

Taalin/Randiväljän  ortodoksinen kirkko on tällainen, aivan tien varressa. Se on valmistunut 1860-luvulla, mutta neuvostovuosina se oli viljavarastona. Nykyään se ei ehkä ole aktiivisessa kirkkokäytössä. 

Torin kartano (Torgel) on sellainen pieni, sievä kartano, että sellaista mielikseen katsoo. Sen historia liittyy pitkälti hevosiin, sen lähellä on tälläkin hetkellä monenmoista hevosbisnestä. Se on ollut käsittääkseni valtion ja ritarikunnan omistuksessa ja toiminut hevostilana pitkään, enkä sen tähden löytänyt yksittäisiä ihmisiä tai perheitä sen omistajiksi. 

Torin kirkko on komea tapaus, se sijaitsee Pärnujoen rannalla. Harmillista, ettei aurinko juuri tuolloin paistanut ja että kirkon edessä oli juuri tuo likainen lumikasa. 

Tämän jälkeen ajelimme vähän pitemmän pätkän ja katsoimme Vändrassa kolme kohdetta, vesitornin ja kaksi kirkkoa. Vesitorni on tällainen moderni tapaus.

Kirkko taas tällainen. Taas on likaista lunta kuvassa. Kirkko on 1700-luvun lopulta, torni noin 50 nuorempi. 

Emme tässä kohtaa tienneet, että Vändrassa oli toinenkin kirkko, olimme jo menossa innokkaasti seuraavaa kartanoa kohti. Sen nimi oli Vōidula (Karolinenhof) ja sinne oli matkaa vähän toistakymmentä kilometriä, sinne piti ajaa vartavasten ja palata sitten Vändraan jatkaaksemme kohti Viljandia. Kartanoon liittyy sekä lasitehdas, että maitotilatoimintaa, en oikein päässyt selville missä järjestyksessä ja koska. Lasitehtaan omistajaksi mainitaan Carl Graubner.

Palasimme sitten takaisin Vändraan ja hoksasimme valtavan rakennuksen, jota ensin arvelimme kartanoksi, Vana-Vändraksi. Mutta eipä ollut, tämä on ollut kuurojen ja mykkien koulu (epäkorrekti ilmaisu nykyään).

Tämän kyltin mukaan saimme sitten lisätietoa ja hoksasimme ortodoksikirkonkin, jota emme Vändraan tullessamme edes tienneet olevaksi. 

Kirkko on neuvostoaikana menettänyt torninsa ja toiminut viljavarastona ja elokuvateatterina. Luin siitä täältä. Tällainen se on aikoinaan ollut. 

Kirkon Facebook-sivuilta (!) löysin paljon kuvia vilkkaasta toiminnasta, vaikka torni onkin hävinnyt ja ulkomuoto on vaatimaton. Miksihän sen päädyssä olevassa ristissä ei ole ortodoksisuudesta kertovaa vinoviivaa? Tällaisista tulee surullinen mieli, kun uskonnollisia rakennuksia on kohdeltu huonosti (toki muittenkin rakennusten turmeleminen tai käyttötarkoituksen raju muutos on usein surullista), mutta toisaalta sitten on iloinen mieli, että niissä yhä voi olla vilkasta elämää nyt. 

Jotkut kartanot jäävät mieleen hyvin, muistaa millainen tie sinne vei, miltä se näytti ja millainen tunnelma siellä oli. Jotkut eivät sitten jää yhtään, ei vaikka olisivat kuinka kauniita tai hyvässä kuosissa. Tällainen oli Lahmuse (Lachmes). Nimi ei sano mitään, eikä oikein kuvakaan. Mutta me siellä kävimme. Vasta kun katsoin karttaa ja sitä ainoaa kännykkäkuvaani, muistin paikan. Muistan sen, että sen piha oli ihan hirveän liukas ja Miniä kääntäessä olimme vaarassa luisua tiiliseen tallin seinään. Kartanossa on ollut koulu melkein sata vuotta. 

Lahmuse on ollut vielä kesällä 2004 keltainen. Pidän yleensä enemmän vaaleanpunaisista kartanoista. Tämä rakennus on 1800-luvun puolivälin tienoilta. Kartanon omisti von Bockin perhe viimeisinä ennen maareformia. Arthur von Bock kuoli pian tämän jälkeen jo vuonna 1922 Viljandissa. 

Hänen vaimonsa Anna Elisabeth eli paljon pitempään, hän kuoli vasta vuonna 1951 Tukholmassa. 

Heidän poikansa Berend eli vuoteen 1945. 

Päivän kohteet alkoivat piakkoin olla puolivälissä. Seuraavan paikan nimi oli Ängin (Enge) kartano.  Kartanon viimeinen omistaja oli nimeltään virolainen Jaan Kurrik. Kartanon maat jaettiin myöhemmin 1920-luvulla Vapaudenristin ritareiden kesken. Kartanon talliin perustettiin hevospostin pysäkki ja tästä nyt raunioituneen tallin päädystä meidän kuvamme on. Luin aiheesta täältä. En löytänyt yhtään kuvaa siitä, millainen Ängin kartano aikoinaan oli.  Jaan Kurrikin kuva löytyy tuosta linkin takaa löytyvästä artikkelista. 

Tähän postaukseen laitan vielä kaksi kirkkoa, kumpikin Suure-Jaanessa. Ensin katsoimme luterilaisen kirkon.

Ja sitten ortodoksikirkon. 

Jäljellä oli vielä paljon kohteita ennen paluuta Pärnuun, mutta niistä seuraavassa postauksessa. Liitän tämänkin postauksen CampaSimpukan ylälaidan Mōis-hulluutta-välilehdelle, jonne kerään kaikki katsomamme kartanot luetteloksi ja linkeiksi niistä kertoviin postauksiin.