Monenlaista nähtävää museokortilla ja ilmaiseksi

Kesän kolmannen CampaReissun toinen päivä muodostui monipuoliseksi, ehdimme vaikka mitä. Aamulla edellisillan sateen jälkeiset lätäköt olivat hävinneet ja kävimme aamiaisen ja tiskaamisen jälkeen hieman katsastamassa leirialuetta ennen matkan jatkamista. Kuntoranta ei ollut ihan suosikkipaikkamme, mutta kyllä siellä yhden yön viipyi. 

Olimme tarkkoina, ettei vaara yllättänyt

Aamun ensimmäinen museokohde oli Savonlinnan maakuntamuseo. Olavinlinnan lähellä oleva museorakennus on nyt remontissa, mutta Nälkälinnanmäen päällä on entinen kirjastorakennus, jossa toimii taidenäyttelytila ja pieni kooste varsinaisesta maakuntamuseosta. Kari Cavénin näyttely Ilo pitkästä itkusta oli todella kiva. 

Olavinlinnassa olemme käyneet muutamia kertoja, edellisestä kerrasta oli niin kauan, että ajattelimme piipahtaa siellä uudelleen. Tuona kesäpäivänä jono oli kuitenkin niin pitkä, että jätimme linnan väliin ja jatkoimme matkaa. Kiva nähdä, että kotimaankohteet vetävät väkeä, muttemme halua viettää aikaa jonoissa, ellei ole välttämätöntä. 

Kirkko päivässä on aina hyvästä ja ennen Punkaharjun Lustoon tutustumista poikkesimme reitiltä ja menimme katsomaan Kerimäen kirkkoa. Olemme kuulema käyneet siellä aikaisemminkin, mutta minulla ei ollut muistikuvaa tuosta kerrasta. Olen ehkä ajatellut silloin jotain muuta. Nyt ajattelin ja katselin kirkkoa sillä silmällä, ulkoa ja sisältä, etten heti unohda. Oli muuten kohtuullisen ruma lisärakennus läntätty kirkon taakse, ei mikään arkkitehtooninen riemuvoitto. 

Olemme muutaman kerran sekoittaneet muistikuvissa Suomen Metsämuseo Luston ja Rovaniemellä sijaitsevan Tiedekeskus Pilkkeen. Tällä matkalla menimme katsastamaan Luston ja se oli oikein mielenkiintoinen paikka, monipuolinen, iso, sokkeloinen ja sisälsi paljon katsottavaa. Väkeäkin oli aika paljon, muttei tungokseksi asti. 

Samassa pihapiirissä sijaitsee myös Aseman taidelaituri, jonne ei ole pääsymaksua, kannattaa vilkaista myös. Lustoon pääsee myös ilmeisesti paikallisjunavuoroillakin, mutta niin tarkkaan en siitä ottanut selkoa, koska olimme omalla ajokilla liikkeellä. Taidelaiturissa tarjolla oli erilaista taidetta, vähintään hintansa arvosta.

Parikkalan patsaspuisto oli päivän viimeinen kohde ennen majoittumista. Taisin kuulla paikasta ensimmäisen kerran Ylen Egenland-sarjasta ja sittemmin olemme olleet välillä melko lähelläkin, muttemme ole tulleet käyneeksi. Nyt kävimme, parkkipaikka oli aika täynnä ja väkeä riitti. Vapaaehtoinen, mutta toivottava pääsymaksu hoitui lippaaseen alueen reunalla, sen voi maksaa myös tekstarilla tai puiston putiikkiin kortilla. Minulla tulee usein vähän apea mieli näitten itetaidepläjäysten jälkeen, niin nytkin. Mutta oli tämä näkemisen arvoinen. 

Retken toiseksi yöksi menimme viime kesältä tutulle leirialueelle Lappeenrantaan. Ilmeisesti omistajataho on vaihtunut, mutta tienvarsikyltitys on ennallaan. Autoja ja vaunuja oli mukavasti alueella ja nyt siellä oli jopa paikalle ohjaus. Tosin se oli vähän semmoista "Kelpaisko tää teille, vai haluaisitteko jonnekin muuhun kohtaan?"-tyylistä jutustelua. Me saavuimme sen verran aikaisin, että saimme kivan paikan, myöhemmin saapui jokunen sellainen, joka joutui aikalailla sinksaamaan auton ja vaunun kanssa. 

Päivän ateria koostui raakamakkarasta ja grillatusta halloumista vihannesten kanssa. Ehdimme juuri saada ruoan valmiiksi, kun alkoi jälleen sataa. Mutta se ei haitannut mitään, sillä Lappeenrannan alueella näkyy hyvin venäläisiä tv-kanavia. Niissä ovat parasta mainokset. Niitä tulee todella paljon ja todella nopeasti, niissä puhutaan niin rivakasti, että pitäisi osata venäjää erittäin hyvin, että ehtisi ymmärtää. 

Matkan kolmas päivä sisälsi sitten jotain aivan muuta, siitä seuraavassa postauksessa. 

CampaKeittiö is back!

CampaSimpukan alkuperäinen idea oli seurata ammattilaispyöräilyn kisoja ja kokata sen maan ruokia, jossa kilpailuja kulloinkin ajettiin. Ensimmäiset 8 vuotta homma olikin melkoisen suoraviivaista, toukokuussa kokattiin italialaista ruokaa Giro d'Italian mukaan, keskellä kesää Tour de Francen mukaan ranskalaista ruokaa ja sitten loppukesästä La Vueltan mukaisesti espanjalaista ruokaa, yhdeksän kertaa sain vuotuisen kolmiosaisen ruokahaasteen ainakin jossain määrin kahlattua läpi. Joskus jaksoin enemmän, joskus vähemmän, mutta kokonaan haastekunto romahti tänä keväällä, kun korona iski kuin tuhat volttia ja koko ammattipyöräilyn karavaani seisahti. Minäkin siitä ja vähän muistakin syistä lamaannuin ja peruutin kokonaan vuotuisen ruokahaasteen, vaikka se olisi ollut tasalukuinen kymmenes kerta. Mitäpä sitä olisi itseään haastanut, kun ei ollut kilpailuita kirittämässä. 

Jossain vaiheessa kevättä UCI (ammattipyöräilyn kattojärjestö) pisti kisakalenterin uuteen uskoon sillä olettamuksella, että korona hellittää ja ammattilaisurheilua saadaan taas käyntiin. Minä en uskaltanut uskoa tuohon toukokuussa julkaistuun rukattuun supertiiviiseen kalenteriin, mutta ajattelin, että jos kalenteri toteutuu, niin minähän kokkaan kisojen mukaan, kokkaan vaikka hiki hatussa! 

Tänään ajettiin yleensä alkukeväästä ajettava Strade Bianche. Heräsin siihen niinkin järkevää reittiä kuin Peter Saganin instagram-kuvasta. Hän oli postannut eilen kuvan ja mainitsi siinä tänään ajattavasta kisasta. Minä selasin aamulla Kotkan leirialueella instaa ja huomasin, että kilpailukausi on aloitettu, nyt on alettava kokata! Ehdotin Antille, että syödäänkö tänään jotain italialaista ja hänellehän se passasi. 

Olemme nyt siis pienellä CampaReissulla, laskujeni mukaan on neljäs päivä menossa, olemme lihottaneet museokorttiemme käyntisaldoa ja yöpyneet tutuilla ja uusilla leirialueilla. Puskailemaan emme ole vieläkään ryhtyneet. Teen myöhemmin postauksen tämän CampaReissun kohteista, mutta nyt palaan pyöräilyyn ja päivän italialaiseen ruokaan. Sovitaan, ettei kerrota tästä kenellekään, joka karsastaa Lidliä, tai puolivalmisteita tai karavaanareita. Eiköstä vaan?

Meillä on oikein toimiva keittiö CampaAdriassamme, mutta koska auto on käytettynä ostettu, emme ole voineet vaikuttaa ihan kaikkeen, vain lähinnä siihen, ostimmeko auton vai emme. Meillä oli ostamisen ehtoina muutamia juttuja, autossa oli oltava iso takatalli, eikä se saanut olla korimalliltaaan mummoakvaario. Keittiön piti olla L-mallinen ja iso jääkaappi oli must. Ihan niin iso jääkaappimme ei ole kuin mahdollista eikä keittiössä ole kaasu-uunia, joka minulle oli se tärkeä juttu. Ajattelimme ensin, että laittaisimme kaasu-uunin jälkiasennuksena, mutta se olisi vienyt keittiöstä oleellisen osan säilytystilaa astioilta. Jätimme siis kaasu-uunin hommaamatta ja ostimme Lidlistä pienen sähköuunin, jolla on aivan legendaarinen maine Facebookin karavaanariryhmissä. Niissä tapellaan aivan virtuaaliverissäpäin siitä, onko kyseinen pieni aparaatti suorastaan saatanasta vai onko se jotain vähemmän dramaattista. Ainakin siitä voi päätellä käyttäjän varallisuuden verrattuna sellaiseen -vaanariin, joka ei Lidlin uuniin koske pitkällä tikullakaan ja muutenkin kaikki Lidlistä on ihan p:stä. Minä tykkään Lidlistä, olen tykännyt ennen kuin se oli Suomeen edes tullut, joten minä olin ihan valmis kokeilemaan Lidl-uunia CampaReissuillakin. 

Italiassa ajetun Strade Bianchen kunniaksi meillä oli niinkin italialaista ruokaa kuin pizzaa. Ihan vielä en ole alkanut kohottaa pizzataikinaa  retkiolosuhteissa, vaan ostimme kaupasta taikinalevyn ja kastikepurnukan. Yleensä ostan sellaisia pizza kit-pakkauksia jo mainitusta Lidlistä, mutta tänään kävimme Loviisassa K-marketissa, eikä siellä ollut niitä croissaint-paketin tapaan pakattuja minipizza-pakkauksia.  Muuten meillä oli eilisen iltapalajuustoplatterin jämät ja pikkuisen minimozzarellapalloja, vähän katkarapuja, pieni purkki tonnikalaa ja muutama viipale kinkkua ja salamia. Rucolaa ostimme matkayrtistöön myös. 

Päädyimme yöksi Kouvolaan Tykkimäen leirialueelle, koska Loviisan leirialue oli täynnä, mikä on hyvä juttu ajatellen kotimaanmatkailua. Kouvolassa oli tilaa hyvin ja meille ennalta tuntamaton leirialue vaikutti oikein kivalta. Heti kun pääsimme perille, aloitimme ruokahommat. Kymmenessä minuutissa legendaarinen, vihan- ja rakkaudentunteita herättävä Lidl-uuni oli kuumenemassa, ulko-olohuone järjestettynä ja pizzataikina täytettynä mieluisilla täytteillä. Tästä rullataikinasta tuli kaksi saatanallisen uunin minikokoisen pellin kokoista pizzaa ja jämäpaloista vielä kaksi pientä pitkulaista palaa. 

Aito-italialainen pizza Lidl-uunista kahdelle

• 1 pizzakit-pakkaus (taikinarulla+kastike)
• 1 pieni purkki tonnikalaa
• 2 viipaletta prosciuttoa
• 8 minimozzarellapalloa
• pikkuinen pala gruyèreä raastettuna (noin 30 g)
• 4 viipaletta salamia
• ihan vähän katkarapuja, noin 20 kpl
• rucolaa ja basilikaa
• pippuria

Antti rohkeana miehenä kuumensi Lidl-uunin CampaAdrian ulkopuolella niin kuumaksi kuin mahdollista. Minä sillä välin mittasin Lidl-uunin pellin kokoon sopivat taikinapalat ja sutikoin ne tomaattikastikkeella. Levittelin täytteet taikinapaloille erittäin suurella tarkkuudella, olihan tässä kyseessä monta tärkeää asiaa, Lidl-uunin ensimmäinen varsinainen käyttökerta, vuoden 2020 campahaasteen avauspostaus ja päivällinen. Mitä me sitten syötäisiin, jos homma menisi syteen? Ehkä leipää? 

Uuni kuumeni ällistyttävän nopeasti, nopeammin kuin minä ehdin sommitella paistettavaa. Ensimmäistä pizzaa paistoimme noin 12 minuuttia, toista 10 minuuttia ja kolmatta (kahden jämäpalan koostetta) enää 8 minuuttia. Ehkä uunimme yltyi ylimaallisiin suorituksiin? Joka tapauksessa Lidlin legendaarinen miniuuni paistoi puolivalmistepizzat oikein mainiosti. Uuni viileni ulkoilmassa suomalaisena elokuisena iltana puolessa tunnissa niin paljon, että sen sai pakattua laatikkoonsa. Haaveilen jo makaronilaatikon tai leivän paistamisesta siinä. 

Strade Bianchen voitti belgialainen Wout van Aert, eipä tuota kisaa ole koskaan noin kuumissa olosuhteissa käyty, yli 30 asteen lämmöissä. En nyt löytänyt oliko Peter Sagan mukana kisassa enkä paljon muutakaan tietoa, mutta ei se mitään. CampaKeittiö is back, täällä kokataan taas mahdollisuuksien mukaan ja toivottavasti vähän autenttisemmin kuin puolivalmisteilla. Lidl-uunia en suostu dissaamaan, se paistoi pizzat aivan kelvollisesti!

Vapauteen totuttelua

Kolmen viikon  ajan olen totutellut siihen ajatukseen, että tämä loma ei lopu. Ei tule sitä hetkeä, jolloin loma taittuu yli puolenvälin, ei viimeisen lomaviikon maanantaita, ei töiden alkamista edeltävää sunnuntaita. Minunkin työelämäni on nyt ohitse ja meillä on edessä uudenlainen elämä vailla monia aikaisempia velvollisuuksia ja tietysti myös työelämän hyviä puolia. 

Ensimmäisen viikon olin lähinnä euforisissa tunnelmissa, toisen käytin äidin syntymäpäivien järjestelyihin ja emännöintiin ja kolmas meni pienellä kotimaan reissulla CampaAdrialla. Nyt olemme kotosalla huoltotauolla. 

Jo kesäkuun alussa kävimme parin yön reissulla, kun koronarajoituksia ja -suosituksia lievennettiin ja leirialueita alkoi aueta. Silloin kiersimme Pirkanmaalla ja Hämeessä katsomassa kirkkoja, lähteenä meillä on mainio Markus Hiekkasen Suomen Keskiajan Kivikirkot-kirja. Nyt suuntasimme Lounais-Suomeen ja lisäsimme näkemiemme kirkkojen määrää lähelle neljääkymmentä. Tässä on selviä yhtymäkohtia kartanoiden bongaamiseen, kun jostain innostumme, se on sitten melkoista paneutumista aiheeseen. 

Vaikka jokainen kirkko näyttää omalta itseltään ja kirkon ympäristö on jokaisella paikalla erilainen kuin edellisellä ja seuraavalla, ovat kirkot sittenkin melko samanlaisia, kun kuvia katsoo myöhemmin. Samoin ihmisen (ainakin omani) muisti on melkoisen huono, edes saman päivän iltana en muistaisi kymmenen sinä päivänä näkemäni kirkon nimeä tai niiden näkemisjärjestystä. Sama se on kartanoiden kanssa. Niissä on kyllä enemmän erityispiirteitä, se on sanottava. Tällä matkalla näimme seuraavassa kuvassa olevat kirkot, enkä millään enää meinaa päästä selville, mikä on mikin. Kirjoitin kyllä muistiin näkemiemme kirkkojen nimet ja järjestyskin on melkolailla selvillä, mutta kuvia selatessani en sittenkään aukottomasti muista jokaisen kuvan kirkkoa. Sijaintitieto auttaa jonkun verran ja kuvaan liittyvä aikaleima, mutta enpä usko, että satunnaista lukijaa  jaksaisi kiinnostaa ihan kirkolleen, mikä nyt on Sastamalan kirkko ja mikä Piikkiön. Paitsi jos on tullut vihityksi juuri siellä Sastamalan kirkossa tai oma mummo on Piikkiön hautuumaalla. 

Tänä poikkeuskesänä moni Suomen kirkoista on kokonaan suljettu yleisöltä noin turistimielessä, mutta muutamiin pääsimme kurkistamaan sisällekin. Vain yhdessä oli pääsymaksu, sekin vapaaehtoinen. Moni kirkoista olisi ollut auki jonain toisena viikonpäivänä tai kellonaikana, mutta tosiaan monen kerrottiin olevan tykkänään kiinni tänä vuonna. Monelle keskiaikaiselle kirkolle ovat ominaisia hienot ja kiinnostavat maalaukset seinillä, niitä voisi tutkailla vaikka kuinka kauan. 

Kirkkoja katsoessamme kierrämme ne aina ympäri ulkopuolelta ja samalla huomioimme muuta kiinnostavaa, tutkimme hautakiviä, vanhoille hautausmaille ominaisia kiviaitoja ja hienojen sukujen omia hautakappeleita. Luontokappaleitakin näkee, esimerkiksi oravia. Yksi juoksenteli edellämme ja esitteli miten juotavaa löytää leikkokukkapurkista.

Kymmenien kirkkojen lisäksi kiertelimme muitakin nähtävyyksiä, museoita ja näyttelyitä. Museokortti tykkää, että sitä käytetään! Tänä keväänä Museokortin applikaatio on viimein saatu valmiiksi ja se on erittäin käyttökelpoinen. Sillä voi hoitaa helposti museokäynnin rekisteröinnin, ei tarvitse ojentaa korttiaan eikä koskea minnekään omaa puhelintaan lukuunottamatta, mikäli on hyvin tarkka koronan vuoksi. Applikaatiossa on myös hyvä karttatoiminto, jolla voi etsiä museokorttikohteita eripuolilta maata. Sieltä löytyvät hyvin aukioloajat ja sijainnit. 

Kävimme tällä matkalla Kangasalla Kimmo Pyykkö-taidemuseossa, Tampereella Vapriikissa, Tampereen Taidemuseossa ja Amurin työläismuseokorttelissa. Louhisaaren kartano tuli tutuksi ja Turussa Aboa Vetus&Ars Nova-museo. Raaseporin linnassa kävimme tällä kerralla sisälläkin, viime vuoden loppukesän käynnillä se oli jo kiinni. 

Helsingissä olimme pari yötä ja vietimme yhden lämpimän päivän käyden Temppeliaukion kirkossa, Luonnontieteellisessä museossa, Kiasmassa, Taidehallissa, Arkkitehtuurimuseossa, Designmuseossa ja Ateneumissa. 

Kotimatkalla poikkesimme vielä Keravan Sinkassa, Järvenpään taidemuseossa, Tuusulassa Erkkolassa ja Ilmatorjuntamuseossa (Aholaan emme mahtuneet pysäköimään, koska tuolloin oli Tuusula-päivä,  ilmaiset museokäynnit ja väkeä oli paljon liikkeellä), Orimattilan taidemuseossa, Lahden hiihtomuseossa ja Radiomuseossa ja lopuksi vielä Heinolassa Lääninkivalteri Aschanin talossa ja Heinolan taidemuseossa. Joutsan Haihatus jäi sateen vuoksi väliin ja vähän senkin mitä olimme siitä lukeneet, ei ollut ihan niin haihatteleva tunnelma juuri Joutsan kohdalla, että olisimme menneet katsomaan. 

Näimme todella monenlaista taidetta ja näyttelyä, joista ainoastaan yksi oli sellainen, johon suoraan sanottuna petyin. Mutten ole pettynyt siihen, että menin sitä katsomaan. Päinvastoin ja olin iloinen, että näyttelyssä oli paljon ihmisiä sitä katsomassa. Olin jo ennen koronan alkua lukenut Seppo Fräntin kokoelmista koostetusta näyttelystä, joka oli tuolloin tulossa Kiasmaan ja ajattelin, että tuon tahdon nähdä ja todennäköisesti pidän siitä. Mutta en pitänyt. Ei se mitään. 

Yhdeksi parhaimmista kokemuksista nousi Tampereen Taidemuseon Joseph Alanen-näyttely, joka on nähtävillä vielä 9.8.2020 asti. En ollut koskaan kuullut Alasesta, mutta nyt kyllä muistan hänet ja pidin näyttelystä valtavasti. 

Amurin työläismuseokortteli oli myös todella kiinnostava, se on auki vielä syyskuun alkupuolelle asti, talvisin se on kiinni. 

Olen halunnut käydä katsomassa Temppeliaukion kirkkoa jo vaikka kuinka kauan ja tällä Helsingin piipahduksella viimeinkin tein sen. Pidin siitäkin oikein paljon, nyt sattui vielä olemaan hetki, ettei siellä ollut kuin muutama muu ihminen, ei ilmeistä hälyä ja tungosta, kuten usein normaalioloissa ilmeisesti on. Arkkitehtuurimuseon Uno Ullberg-näyttely sisälsi hyvin paljon kiinnostavaa luettavaa ja katsottavaa, sitä suosittelen myöskin lämpimästi. 

Keravalla olisimme halunneet nähdä viime päivinä runsaasti mediassa esillä olleen purkutalon graffiteineen, mutta emme saaneet autoa pysäköityä tarpeeksi lähelle fiksusti ja talon edessä oli jo melkoisen pitkä jono ennen sen aukeamista. Kuulin myöhemmin, että sinä päivänä jono oli ollut yli kolmen tunnin mittainen. Emme silti jättäneet Keravaa tyystin tutkimatta, kävimme Sinkassa, jonka rakennus ulkoapäin näyttää ihan K-kaupalta, mutta on täysiverinen taidemuseo ja tämänhetkinen näyttely oli yksi reissumme kohokohtia. 

Välillä on hyvä käydä sellaisissakin museoissa, jotka eivät ennalta kuulosta kovin kiehtovilta, tai vaikuttavat suorastaan tylsiltä. En ollut aivan riemuissani menossa Ilmatorjuntamuseoon, mutta sepä oli oikein mielenkiintoinen ja Lahden hiihtomuseo suorastaan erinomainen. Oli hienoa olla väärässä. 

Pidän myös ns. virkkuukoukkumuseoista, joissa ei ole suurta väentungosta ja kokoelmatkin voivat olla hieman vaatimattomampia. Aivan puhdasveristä virkkuukoukkusarjalaista ei tälle reissulle tosin mahtunut. Meillä on ollut museokortit aivan sen ensimmäisestä kesästä 2015 asti, Antin saldo on tällä erää jo yli 200 käyntiä, minulla meni tällä retkellä 150 rikki. Huvittelemme hekumoimalla sillä "kuinka paljon säästämme" museokortilla, jostainhan se ilo on elämään otettava!

Kuten olen maininnut, reissasimme CampaAdrialla, viime vuonna hankkimallamme matkailuautolla. Emme ole ihan vasta-alkajia mitä tulee karavaanariuteen, mutta matkailuauto on vielä meille melko uusi muoto kulkea. Pitää miettiä etukäteen, miten pysäköiminen hoidetaan ja joskus joutuu kääntymään pois, jos ei kertakaikkiaan ole tilaa. Usein voi kävellä hieman kauempaa, mutta aina sekään ei ole mahdollista. Silloin vain jatkamme matkaa. 

Olemme toistaiseksi käyttäneet leirialueita yöpymiseen, vaikka ns. puskailukin olisi autollamme aivan mahdollista. Sähköä ja kaasua riittää muutamien vuorokausien ajaksi, samoin vettä ja autossa on niin suihku kuin vessakin. Varmaankin puskailemmekin jossain vaiheessa (olen oppinut termistöä Facebookin karavaanari-ryhmässä, niitä on monenmoisia, olen jäsenenä eräässä asiallisessa ryhmässä, roisimmasta poistuin vähin äänin tyyliin kyllästyttyäni).

Kotimaan matkailulla lienee nyt aivan poikkeuksellinen kesä ja paljon ihmisiä on liikkeellä erilaisin ajoneuvoyhdistelmin. Koska emme ole viime vuosina kovin paljon liikkuneet Suomen leirialueilla, en osaa sanoa onko nyt ollut aivan erityisen paljon väkeä, mutta tien päällä saa kyllä morjestaa yhtenään, jos sille linjalle lähtee. Ja minähän olen lähtenyt, reippaasti vain kämmen edellä. Aluksi arastelin morjestaa auto+vaunu-yhdistelmää, mutta nyt sekin sujuu. En myöskään ole merkkiuskovainen, morjestan myös Hymerit ja Dessut, mutta luonnollisesti iloisimmin Adriat. En enää niin usein erehdy morjestamaan ambulanssia. 

Leirialueista pidämme eniten niistä, joissa on vaihtuvaa väkeä ja erilaisia yhdistelmiä. On mukavaa, kun alueella on niin telttailijoita, vaunuilijoita, autoilijoita kuin mökkeihin majoittujiakin. Kyllä meidän puolestamme saa olla kausipaikkalaisiakin aitoineen, terasseineen ja puutarhatonttuineen, ei siinä mitään. Monelle oma vakiopaikka vastaa kesämökkiä ja seurasta pitäville se on varmasti mitä sopivinta vapaa-ajanviettoa. Mutta kuten sanottu, me tykkäämme eniten paikoista, joissa on monenlaista kulkijaa ja tietty yksityisyys säilyy. 

Tällä matkalla hauskin paikka oli Paraisilla oleva leirialue, sinne voisimme mennä ilomielin uudelleen. Tänä vuonna ei ulkomaalaisia seurueita ollut juurikaan muutamaa norjalaista ja belgialaista lukuunottamatta, mutta tavallisempina aikoina se on varmaankin juuri sellainen monien kansallisuuksien sekoitus, jollainen on meidän makuumme. Me emme tarvitse mitenkään mittavia palveluita leirialueilla, sähköä olisi kiva saada, siistit saniteettitilat ja paikan missä tiskata astiat. Jos näitä ei ole, voi hyvin olla siellä puskassakin. Helsingin Rastila on erinomainen paikka, kun haluaa olla pääkaupunkiseudulla, alueelta pääsee helposti metrolla keskustaan ja sinne on helppo tulla ja sieltä pääsee helposti niin Vuosaaren satamaan kuin motarillekin ja ylipäätään valtaväylille. Leirialueitten hintatasosta on monia mielipiteitä, me suhteutamme sitä muihin mahdollisiin majoitusmuotoihin (hotelliin lähinnä) emmekä pidä suomalaisia leirialuehintoja liian korkeina. Meillä on mukana oma liikkuva kotimme omine vuoteineen ja keittiöineen, joten 25-35 euroa yöltä leirialueella ei tunnu liialta. 

Reissussa pitää syödäkin, sehän on selvää. Me koitamme pitää kulukuria näin uuden elämänvaiheenkin vuoksi. Niinpä enimmäkseen teemme ruokaa itse, aamiaiset ja päivälliset ja jotain pientä iltapalaa. Meillä on autossa kolmipolttimoinen kaasuliesi, muttei kaasu-uunia. Uuniruokia varten on olemassa legendaarinen Lidl-uuni (tietäjät tietää), mutta sitä emme ole vielä kokeilleet oikeasti, vain sen verran, että kyllä se kuumenee. Ulkona voimme käyttää kahta erilaista grilliä ja niitä käytimme tälläkin reissulla kumpaakin. Campingaz-grillillä hoituu pienet lämmittelyt ja paistamiset, varsinainen grillaaminen kahdelle Lotus-grillillä, joka on mitä mainioin, sillä se ei tarvitse kuin muutaman pienen hiilen ja sen ulkopinta pysyy kuumentumatta, sitä voi siis pitää vaikka pöydällä, jos haluaa eikä tuhkaa tule kuin pieni kupillinen. Aamukahvit teemme mutteripannulla ja jääkaappiin mahtuu sopivasti ruokaa ja juomaa. 

Ulkoruokintoja oli vain yksi Ikean aamiainen ja lounaat Fisken på Diskenissä ja kotimatkalla Lahden Tryffdelissä. 

Kotimaassa kulkiessa ja keskellä maata asuessa on helppo tehdä ratkaisu lähteä kotiin, kun siltä tuntuu. Lämpimien päivien jälkeen tuli viileämpää ja sateisempaa. Koska mobileteddykin näytti palelevan, me lähdimme siis kotiin. Nyt auto on laitettu uuteen lähtökuntoon, pyykit on pesty ja jääkaappia täydennetty. Muutaman päivän kuluttua lähdemme uudelle reissulle, jonka pituudesta tai kohteista emme vielä tiedä. 

Yksi tämän reissun kohteista täytyy vielä nostaa esille, nimittäin Sastamalassa sijaitseva Pirunvuoren Kivilinna, joka on taitelija Emil Danielssonin ateljeemökki yli sadan vuoden takaa. Näin siitä ensimmäisen kerran kuvia Ylen Stugor-sarjassa ja kiinnostuin oitis. Myös sauvajyvänen kävi siellä perheensä kanssa edellisellä viikolla ja kertoi sen olevan käynnin väärti ja niin se olikin. Mukava, reilun kilometrin kävely pysäköintipaikalta, jopa ilman hyttysiä ja pieni opastus muhkeassa, mutta niin pienessä mökissä oli todella kiva.

Sen verran tämä koko maailmaa tärisyttänyt korona vaikuttaa minuunkin, että vedän takaisin ajatukseni elokuisesta blogaanimiitistä, vaikka niin lupasin ja vannoin. En uskalla edes arvailla millainen tämä tautitilanne on kuukauden kuluttua tai vaikkapa loppuvuodesta, kukapa sitä osaisikaan. Saa sanoa jänishousuksi. Myös ajankohdan sovittelu on tuottanut vaikeuksia, elokuulle on monilla jo useita erilaisia menoja tulevien ylioppilasjuhlien ja muutenkin juhlapatoutumien vuoksi. Ehkä vielä joskus saan aikaiseksi blogaanimiitin ja saamme vieraiksemme monta hyvää blogaaniystävää!

Enää kolmetoista kartanoa

Viimeinen kartanopäivä sisälsi siirtymisen Tartosta Tallinnaan ja matkalle osui kolmetoista kohdetta. Aivan kaikkea ei löytynyt, mutta kartanoitten maita ja mantuja niistäkin, joista rakennuksia ei enää ole. Osan olimme jo merkinneet kartalta etukäteen etsittäviksi paikoiksi, osaan menimme pelkän karttamerkin perusteella matkan varrella.

Päivän kartanosetin aloitti Pakaste (Pakkast, Jõgevamaa). Se pihassa oli kätevästi sähkökoppi, josta tiesimme olevamme oikeassa paikassa. 

Ilmeisesti Pakastessa toimii jonkunlainen yhteisöpuutarha, johon liittyy uskonnollisuutta. Paikan Facebook-sivulla puhuttiin jotain sellaista, josta päättelin siellä asuneen italialaisen papin, mutta että hän olisi viime vuonna kuollut. 

Rakennus näyttää minun silmääni 1700-luvun lopun tyyliltä. En saanut ihan varmasti selväksi, kuka von Manteuffelin suvun jäsenistä omisti kartanon viimeisenä, ehkäpä Ernst Gotthard II, hänen kuvansa oli Pakasten kartanon Facebook-sivulla. Tästä Ernstistä sain tietää, että hänellä oli lapsi Puurmanin kartanon (joka sekin oli saman suvun omistuksessa) palvelijan kanssa. Tämän aviottoman lapsen äiti ja lapsi itse saivat elää kartanossa niinä aikoina, jolloin kartanonrouva oli Saksassa, missä hän vietti pitkiä aikoja. Ernstin kerrottiin pitäneen huolta tyttärestään, vaikkei tätä omakseen tunnustanutkaan. 

Lasinurme (Lassinorm, Virumaa) ei paljastanut itsestään paljon mitään, sen viimeiseksi omistajasuvuksi ennen maareformia kerrotaan Wrangellit, mutta ketkä heistä, ei tullut minulle selväksi. Kartanon vihoviimeiset jäänteet saattavat olla nämä.

Pihapiirissä oli muitakin rakennuksia ja puistonrippeet. Oman elämänsä Ott Tänak oli juuri mennyt kurvista, hyvä ettemme osuneet siihen samaan aikaan.

Kuvissani oli tällainen infotaulu, jossa puhutaan Stackelbergeista omistajina, mutten heistäkään löytänyt sellaista suvun jäsentä, jonka nimi suoraan liitettäisiin Lasinurmen kartanoon. Tämäkin paikka on kuulunut kolhoosiin neuvostoaikaan. Toinen nimi, joka esiintyy tässä infotaulussa on Lautingshausen, mutta ilmeisesti sen pitäisi olla Lantingshausen, myös sen suvun nimi löytyi Lasinurmen yhteydessä, kun oikein kaivamalla kaivoi.

Salla (Sall, Lääne-Virumaa) oli piukasti aitojen takana, emme nähneet sitä kovin läheltä. Nykyisin Salla on yksityisomistuksessa, mutta se oli maareformin jälkeen pitkään kouluna. Von Harpen suku omisti Sallan ja törmäsin tuttuun henkilöön, Duding von Harpeen, hän tuli esille Kostiveren kartanon yhteydessä. 

Menen nyt kyllä hieman sekaisin, sillä kahden Duding von Harpen lapsista kerrotaan kuitenkin syntyneen Vinnin kartanossa. Joka tapauksessa Duding syntyi Sallan kartanossa ja  yhteys riittää minulle tällä erää. Nämä sukukiemurat ovat kyllä todella mutkikkaita. Edelleen Dudingin kiharat näyttävät hieman kärähtäneiltä, mutta ilme päättäväiseltä. Edelliskerralla löysin kuvan Dudingin hautakivestä, samoin nyt, mutta kuva oli eri. Juuri hänen kuolinvuotensa kohdalla kasvoi joku kukkanen, enkä niin ollen nyt tiedä kuinka kauan hän eli.

Tammiku jää tällä kertaa aikamoiseksi arvoitukseksi, sillä kirjamme ei kerro Tammikusta mitään, mutta Estonian manors-portaalissa Tammikuita on neljä kappaletta, joista kaksi on sijainnut siinä maakunnassa, jossa me liikuimme, en tiennyt ensin onko kyse Tammik-nimisestä vai Eichenhain-nimisestä paikasta. Lopulta päädyin siihen lopputulokseen, että kyse on Tammik-nimisestä paikasta, sen viimeisiksi omistajiksi jäivät von Rennenkampffit. Kyseisellä paikalla lienee nyt Tammiku Farm, maatila, jonka pihapiirissä voinee vielä nähdä vanhaa kartanon puistoa. 

Avanduse (Awandus, Lääne-Virumaa) oli seuraavan kohteemme nimi ja se on todella suuri rakennus. Sitä on laajennettu monella eri vuosisadalla. Alkuperäinen barokkityylin kartano on saanut jatkopaloja kumpaankin päähänsä ja sen laajuutta ei ensi silmäyksellä edes ymmärtänyt. Vuonna 1999 rakennuksessa on ollut tulipalo, mutta nyt sen merkkejä ei juurikaan ollut näkyvissä. 

Avandusen isäntä oli ennen maareformia Konstantin Paul Karl von Bremen.

Määri (Meyres, Virumaa) ei antanut meille paljonkaan itsestään, kartanorakennus on tuhoutunut 1950-luvulla, mutta pihamaalta löytyi infokyltti, jossa oli kuvia entisajoilta ja jopa englanniksi hieman tietoa. Muunmuassa tulemme tämän taulun luettuamme tietämään, että kartanossa syntyi vuonna 1857 Werner-niminen lapsi, josta aikuisena tuli merkittävä kirurgi ja hän oli ensimmäinen, joka käytti kirurgisia kumihanskoja potilaita leikatessaan. Kuinka hienoa se on? Suorastaan siistiä! Mikäli oikein tiiraan tämä herra tohtori on sekä tässä  kuvassa alla, että tuossa kyltin kuvassa. Tässä ylemmässä näyttäisi olevan joku haamukin, hui!

Pudivere (Poidifer, Lääne-Virumaa) oli Estonian manors-portaalin mukaan palanut ja "in ruins", joten hämmästyimme sen tilaa. Tulipalon kerrottiin olleen vuonna 1999, mutta ilmeisesti nyt yksityisomistuksessa olevassa kartanossa on jotain korjaustöitä tehty, sillä puurakennuksella oli katto päällään. Pihalla päivysti pari koiraa, joista isompi haukahteli lempeän kumeasti ja kiivaampi otti sen verran nopsia askeleita suuntaamme, ettemme jääneet tupakoimaan. Paikka on ollut myynnissä vuonna 2016, kävikö kauppa, sitä en saanut selville. Rakennus on 1800-luvun lopulta ja se omisti sama suku kuin Avandusen, von Bremenit.

Talousrakennus, liekö ollut talli tai viljavarasto, on kyllä hyvässä iskussa ja ymmärtääkseni 1700-luvulta peräisin. Se varmaan kestää vielä toisen mokoman, jollei tulipalo osu kohdalle. 

Triigi on nimenä ainakin kolmella Viron kartanoista, mutta tämä kyseinen Triigi, jota menimme seuraavaksi katsomaan oli saksankieliseltä nimeltään Ottenküll (Lääne-Virumaa). Kartanopokkarimme ja Estonian manors-portaalin kuvan (jonka tähän vaivihkaa lainaan) mukaan se olisi juuri sellainen rauniopaikka, joka kiehtoo mielikuvitusta.

Triigin kartano vuonna 1999. Kuva Esrtonian manors-portaalista.

Loiston päivinään Triigi on näyttänyt tältä. Kuva on vuonna 1975 kirjoitetusta jonkunlaisesta kartanokatselmuksesta, jonka löysin. Se on kahdeksansivuinen kertomus siitä, millainen Triigi oli ollut ja oli tuolloin sohvoosiaikaan. Osaisinpa viroa. Rakennus on ollut alunperin yksikerroksinen, mutta saanut keskiosaansa toisen kerroksen 1900-luvun alussa.

Von Grünewaldtin suku omisti Triigin maareformiin asti. Jäljitin omistajaksi Georg August Arthur von Grünewaldtin, joka olisi omistanut Triigin aina vuoteen 1939 asti, mutta hän kyllä taisi kuolla jo vuonna 1929. Arthur näytti tältä.

Kun pääsimme Triigin kartanon pihamaalle, pettymys oli melkoinen. Koko raunioitunut kartano kaadettiin maantasalle vuonna 2013 ilmeisen vaarallisena ja korjauskelvottomana. Kartano oli toisen maailmansodan aikaan jonkunlaisen lento-osaston käytössä ja sittemmin kolhoosin tiloina. Vuonna 1993 siellä oli paha tulipalo. Nyt jäljellä on enää pätkä seinää ja muistotaulu kauniin puiston reunalla ja tekolammen äärellä. 

Paikalla olleesta muistotaulusta tulkkasin, että von Grünewaldtin suku tosiaan omisti maareformin myrskyjen jälkeen Triigin aina sinne vuoteen 1939, jolloin saksalaiset lähtivät suurin joukoin maasta. Toisen lähteen mukaan puhutaan ehkä vuokraamisesta eikä omistamisesta maareformin ja vuoden 1939 välillä, tiedä tässä nyt sitten mikä on eniten lähellä totuutta.

Müüriku (Marienhof, Lääne-Virumaa) on hirsirakenteinen yksikerroksinen kartano, joka käsittääkseni on tämä kuvassa näkyvä rakennus. Portaalin kuvat ovat ehkä sen toiselta puolelta tai niin paljon aikaisemmin otettuja, ettei katossa jossain vaiheessa olleita ikkunoita enää ole. Kun katson googlekartan satelliittikuvaa, niin siellä näkyy kyllä yksi kattoikkuna toisella puolella. Niinpä luulen meidän kyllä nähneen Müürikun kartanon.

Se nykyiset omistajat pitävät kierrätyksestä, mikäli kukkaruukkuihin on uskominen. 

Müürikun omistajiksi kerrotaan Allikin perhe (Hallik), joista löysin isä-Jaanin, tyttären Minnan ja tyttärentyttären Helmin, mutta kuka hirsikartanon nykyisin omistaa, sitä en tiedä.

Inju (Innis, Lääne-Virumaa) taisi olla tämän kartanopäivän hienoin paikka. Se pihaan johtava portti oli suljettu, mutta aitoja ei ollut, joten kävimme katsomassa sitä etupuolelta puiston keskeltä. Uusrenesanssityylin kivirakennus on valmistunut aivan 1800-luvun lopulla. 1920-luvulta vuoteen 2009 siellä toimi lastenkoti, tai perhekoti (termit eivät ole yhteneviä). Muutamaa vuotta myöhemmin se on ilmeisesti myyty. Harmi, ettemme tohtiutuneet katsomaan toista puolta, siellä on hieno puukuisti.

Injussa syntyi vuonna 1834 Hermann von Krause ja kasvettuaan aikuiseksi hän omisti kartanon kuolemaansa asti vuoteen 1909. Hänen vaimonsa Johanna Henriette oli Rennenkampffin sukua ja hänellä oli ainakin viisi sisarta ja kolme veljeä, joista useat elivät aikuisiksi saakka. Hermann puolestaan oli ainoa lapsi, samoin pariskunnan poika Wilhelm.

Mädapea (Mettapäh, Lääne-Virumaa) aloitti päivän kartanokierroksen kolmen viimeisen paikan setin. Sen viimeiseksi omistajaksi kerrotaan Ernst von Renteln, mutta hänet löydettyäni en löytänyt kyllä mitään erityistä sidettä Mädapean historiaan. Eklektistä tyyliä edustava 1800-luvun lopun rakennus on ollut neuvostoaikaan Energia-nimisen kolhoosin osa ja sittemmin pitkään yksityisomistuksessa, ilmeisesti lasten leirikeskuksena ja vuokrattavana huvipaikkana. Nyt siellä oli melko hiljaisen oloista. Suuri äänekäs koira tosin ilmoitti, että joku on kotona.

Hulja (Huljel, Lääne-Virumaa) on erittäin monesta palasta koottu rakennus, jonka varhaisimmat osat ovat 1700-luvun puolivälin huitteilta. Sittemmin siihen on ympätty lisärakennuksia ja samassa rivissä on niin talousrakennuksia kuin muitakin kartanoon liittyviä osia, jotka yleensä ovat erillisinä rakennuksina.

Nykyään melkolailla hunningolla oleva massiivinen pytinki kuului maareformin alla Karl von Dellingshausenille. Hän oli naimisissa ensin Elisabethin kanssa ja he saivat viisi lasta. Myöhemmin Elisabethin kuoltua Karl avioitui Charlotten kanssa, mutta tästä avioliitosta ei syntynyt lapsia, ilmeisesti siinä vaiheessa pariskunta ei asunut enää Baltiassa lainkaan, Charlotten kuolinvuosi ja -paikka ei tullut ilmi. Karl kuoli vanhana miehenä Danzigissa (Gdansk) vuonna 1945. Kun Karl aikoinaan peri kartanon (ja Undlan kartanon myös) isältään, hän ei ollut ainoa perillinen, vaan 2/5 peri Karlin äiti ja 1/5 osan peri hänen sisarensa Annette. Sisar kuitenkin kuoli lapsettomana, joten hänen osuutensa taisi sitten palata veljelle ennen maareformia. Samoin äiti kuoli vuosisadan vaihteessa, joten lopulta Karl varmaankin omisti koko kartanon (sekä Undlan?). Toisaalta eräässä lähteessä mainitaan, että Karl olisi ostanut sekä äitinsä, että sisarensa osuudet heiltä, mutta ihan varmaksi en asiaa saanut selville. Minua miellyttäisi ajatus siitä, että Karl olisi toiminut juuri näin. Hän näyttää rehdiltä mieheltä.

Karl von Dellingshausen

Elisabeth

Charlotte

Annette

Kartanokierrosten viimeiseksi sattuu se mikä milloinkin sattuu, mutta hassua kyllä usein se on sellainen paikka, joka jää erityisesti mieleen. Siinä on jotain erityisen kiehtovaa. Niin tälläkin kertaa, kun menimme katsomaan Kihleveren (Kichlever, Lääne-Virumaa) kartanoa. Myöhäisen barokkikauden rakennus on peräisin 1770-luvulta ja melkoisen alkuperäisessä asussaan päällisin puolin. Tai ehkä tuo keskellä oleva osa on uudempaa, kun tarkemmin katselen. Pitäisi opiskella tätäkin asiaa.

Kävelimme lähemmäs taloa ja huomasimme, että ovesta sen nyt viimeistään olisi käsittänyt, että tämä todella on mõis.

Ovi oli raollaan ja me rohkelikot kurkistimme sisään. Tosin viereisestä avoimesta ikkunasta näkymä olisi ollut melkein sama tähän viehättävään portaikkoon. Osuin nettikaiveluissani kuvaan samaisesta portaikosta 1970-luvulta, eikä se ollut tässä ajassa mennyt miksikään.

Kiersimme toiselle puolelle taloa, sieltä se ei näyttänyt niin kauniilta. Nuo kattoikkunahökötykset pitäisi lailla kieltää.

Tuosta keskellä olevasta oviaukosta kurkkasimme myös sisälle, mutta lattia oli sen verran pehmeä, ettei uskaltanut astua paljon kynnykseltä eteenpäin.

Tämänkin kartanon menneisyyteen kuuluu von Stackelbergin suku, se samainen, jonka nimeä kantaa yhä hotelli Tallinnassa. Neuvostoaikaan tälläkin paikalla oli kolhoosikohtalo. Kartanon viimeinen omistaja ennen maareformia oli nimeltään Woldemar von Stackelberg, jonka kerrotaan tulleen bolsevikkien murhaamaksi 26. helmikuuta 1918 66-vuotiaana. Vaimoa ja lapsia hänellä ei ilmeisesti ollut.

Tähän päättyi tammikuinen kartanokierros, jolla näimme kaikkiaan melkein 40 kartanoa. Lisään jokaisen tässä postauksessa mainitun kartanon CampaSimpukan ylälaidan Mõis-hulluutta-välilehdelle ja myös Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme maittain aakkostettuina. Nyt näkemiemme kartanoitten lukumäärä on niinkin paljon kuin 271. Ensimmäisestä kartanoreissusta on kaksi vuotta aikaa ja tämänkertainen oli järjestyksessään yhdeksäs, ellen mennyt laskuissani sekaisin. 

Matkan lopussa olimme vielä yhden yön Tallinnassa ja ehdimme käydä Fotografiskassa katsomassa sen hetkiset näyttelyt ja testaamassa ylimmän kerroksen ravintolan. Kumpikin saivat hyvän arvosanan.