Ricotta-sitruunakakku

Kurkistin aamulla jääkaappiin ja se näytti tavallista tyhjemmältä. Olin tyytyväinen. Kävimme kaupassa keskiviikkona ja sitä ennen edellisviikolla kunnolla  täydentämässä varastoja ennen matkaa. Näin jääkaapin takaseinän ainakin kolmesta kohtaa, mikä ei todellakaan ole tavallinen tilanne. Yleensä kaappi on niin tupaten täynnä, etteivät sinne muodostuvat unohduksen saarekkeet ole mikään ihme. Nyt avasin oven aivan sitä silmällä pitäen, mikä olisi lähestymässä käyttöikänsä päätä. Takaraivossa naputti myös Italia mukavasti, sillä Giron seitsemäs etappi vaatii ehdottomasti kotikeittiömme panostusta.

Mitkä raaka-aineet siellä sitten kelpaisivat kumpaankin kategoriaan? Ensimmäisenä silmiini osui puolikas purkki maapähkinävoita, sitä luomua, jonka ostin jokunen viikko sitten, kun riehaannuimme tyystin ja söimme kaikkea kummallista Kammenpyörittäjän ollessa toisaalla. Purkki on siirtynyt pikkuhiljaa taaemmas, sinne unohduksen saarekkeen reunamille nyt ainakin. Peanutbutter kelpaisi kyllä hävikistä herkuksi-kategoriaan, mutta en kyllä keksinyt yhtäkään italialaista ruokaa tai leivonnaista, missä olisi käytetty tätä tämäkkää raaka-ainetta. Koitin kyllä googlata, mutta ilmeisesti italialainen keittiö ja maapähkinävoi eivät milloinkaan ole menneet naimisiin, eivät ehkä edes kihloihin. Kuulen kyllä mielelläni, jos näin on kuitenkin käynyt. Pieni lomaromanssi tai etäsuhdekin kelpaisi, että saisin tuon purnukan menemään.

Hylkäsin maapähkinävoin tällä erää ja silmäilin lisää. Hahaa, ricottaa! Purkissa komeili päivämäärä 10.5. Lupaavaa! Tarkistin vielä vuodenkin, sillä purkki oli epäilyttävän syvällä kaapin uumenissa. 2012. No tässä olisi jo aineksia. Seuraavaksi tartuin kauniisen italialaiseen voipakettiin, jonka toin kotiin viime syksynä Toscanasta. Silloin sisäinen marttani neuvoi minua pakastamaan suurimman osan voipaketeista ja tottelin olkapäällä istuvaa ruutuessua. Otin voita sulamaan viime viikolla, että äitini saisi tehtyä pojille obligatooriset omenapiirakat ja letut, mummilla on tapana hemmotella tyttärenpoikiaan leivonnaisilla, joita minä en viitsi kovin usein tehdä. Voita oli mennyt vain vähän. Sivuhuomautus: Rakastan italialaisen suolattoman voin valkoista väriä, siinä on jotain siistiä. Siis siisti-siistiä, ei cool-siistiä.

Sitten zoomailin lisää ympäriinsä ja huomasin, että sitruunoissa alkaa olla jo vähän sitä merkkiä, että pian huudetaan hoosiannaa. Ostimme simaa varten sitruunoita erikseen ja meillä on aina muutenkin sitruksia, joten välillä niitä tuppaa olemaan enemmän kuin Fairy-tehtaalla. Koossa oli siis jo ricotta, voi ja sitruuna. Kananmunat koittivat lokerikostaan viestiä, että hei älä unohda meitä enkä minä heitä pikkuisia herkkupakkauksia voikaan tietenkään unohtaa. Nykyään meillä on muuten ollut vallan moderaatisti kananmunia, se joulunalusajan hyökyaalto oli vähän pelottavaa.

Tämä alkoi lupaavasti näyttää, että leipomista tästä tulisi, jauhoja menisi vähän lisää taas. Jälkiruokaa emme olleetkaan syöneet muutamiin päiviin, ellei jäätelöä ja tuliaissuklaita laskettaisi. Kurkkasin foodgawkerin suosikkikansiooni ja siellähän ollamöllötti juuri sopiva ohje. Tracey lähes pari vuotta sitten postasi blogissaan ricotta-sitruunakakun, joka olisi aivan omiaan vähentämään varastojani ja tekemään joistakin aineksista jopa lopun. Ilahduin, kun ohjeessa mainittiin myös Amaretto, sillä en enää pysty muistamaan, kuinka pitkään tuo tiramisun kostukepullo on ollut kaapissa. Sanotaanhan sitä, että päivä kerrallaan, miksei myös ruokalusikallinen (tässä tapauksessa kaksi) kerrallaan kohti hamaa loppua!

Pääsin taas muuntelemaan mittayksiköitä, se on aina niin lystiä. Käytän muuntamiseen cupit deseiksi-linkkiä ja tätä, kun pitää tietää paljonko ne Fahrenheitit nyt ovatkaan Celsiuksissa. Jos ohjeessa puhutaan butter stickeistä, muunna täällä. Tuon linkin takana on paljon erilaisia kääntimiä, niitä voi ainakin itseään hauskuuttaakseen lueskella. Usein noissa konverttereissa käyteään pistettä pilkun sijaan, esimerkiksi puolitoista stickiä merkitään 1.5. Taikinaan tuli 

• 3,5 dl vehnäjauhoja
• 2,5 tl leivinjauhetta
• 1 tl suolaa
• 170 g suolatonta huoneenlämpöistä voita
• 3,5 dl ricottaa (purkillinen ei ihan riittänyt, joten laitoin loput turkkilaista jogurttia, vajaasta purkista sekin)
• 3,5 dl sokeria 
• 3 suurta huoneenlämpöistä kananmunaa, käytin 4 pientä
• 1tl vaniljauutetta (käytin ruokalusikallisen)
• 1 sitruunan kuori raastettuna (+ puolen sitruunan mehu, miksei sitä laitettaisi?)
• 2 rkl Amarettoa

Kuumensin uunin 175 asteeseen. Voitelin tavanomaisen leipävuoan ja varuiksi jauhotin sen kevyesti vehnäjauholla. Mittasin jauhot, suolan ja leivinjauheen kulhoon ja sekoitin. Toiseen kulhoon keräsin ricotan, turkkilaisen jogurtin, voin ja sokerin. Vatkasin näitä aineksia, kunnes siitä tuli suhteellisen ilmavaa ja amerikkalaisten rakastamaa ilmaisua käyttäen fluffya. Lisäsin seokseen kananmunan kerrallaan vatkaten koko ajan. Sitten kumosin joukkoon vaniljauutteen, sitruunankuoren+mehun ja Amareton. Viimeisenä lisäsin jauhot sekoittaen vain sen verran, että taikina muodostui. Taikinaa tuli niin paljon, että heti silmämääräisesti näytti, että sitä kyllä riittää kahteen vuokaan, joten voitelin ja jauhotin vielä aikoja sitten ostamani ison briossivuoan, jota en ole koskaan aikaisemmin käyttänyt.

Kaavin taikinan vuokiin ja paistoin kakkuja noin 45 minuuttia. Kokeilin kakkutikulla ja kun tikkuun ei enää tarttunut taikinaa, otin kakut uunista ja annoin niiden ensin jäähtyä vuoissa 10 minuuttia. Tämä on leipomisen ehdottomasti vaikein kohta, en millään malttaisi olla sörkkimättä leipomuksia ja kumoamatta niitä heti. Nyt maltoin mieleni ja hetkisen kuluttua kakut irtosivatkin nätisti vuoasta. 

Tracey tarjosi kakun tuoreiden mansikoiden kanssa, minä keitin pakastetuista mansikkaviipaleista pienen kompotin (ai kuinka sievä sana se onkaan!), joka oli juuri sopiva lisäke pehmeälle kakulle. Kompottiin meni toisen sitruunapuolikkaan mehu ja pari lusikallista sokeria, pakastemansikat olivat jo valmiiksi kevyesti sokeroituja. Kaiken kruunasi reilu lusikallinen kylmää kermavaahtoa. Campa-arkistoja selatessani huomasin, että tämän kakun espanjalaisserkku on kyllä todellakin samaa sukua. Mutta hyvä kakku kestää kyllä toisenkin postaamisen.

Tänään onnistuin siis sekä pelastamaan raaka-aineita jo sieltä hämärän rajamailta, että vähentämään jauhovarastoja. Myös sokerin suhteen alan päästä siihen vaiheeseen, ettei meillä pian ole enää tavallista valkoista sokeria. Ostin esikoisen rippijuhlien alla (kolme vuotta sitten) 10 kiloa valkoista, halvinta sokeria ja siitä on leivottu kahdet rippijuhlat ja mehustettu ja säilötty. Aina sitä sokeria on vain riittänyt. Mutta nyt taitaa olla viimeinen pussi menossa ja pääsen käyttämään pääsääntöisesti tummempia sokereita. Oikein hienoa valkoista sokeria kyllä pitää olla joihinkin leipomuksiin, mutta sitäkin pieni pussi riittää pitkään. Palmusokeri on nyt uusin tuttavuuteni ja muutenkin olen koittanut opetella hunajan ja siirappien käyttöä, lähinnä vaihtelun ja uusien makujen vuoksi.

Giron seitsemäs etappi oli jo melkoisen mäkinen, näimme kiintoisia irtiottoja, kauniita maisemia, ihanaa kesäistä Italiaa. Moni ajaja hyytyi ja keskeyttäjiä on jo monta. Ylämäkeen päättynyt etappi meni Astanan Paolo Tiralongon nimiin ja Lampren Michele Scarponi ehti maaliviivalle toisena. Kolmanneksi kiri kotikatsomon suosikki Fränk Schleck Radio Shack-tallista. Pinkin paidan saa ylleen ensimmäisenä kanadalaisena koskaan Garmin-Barracudan Ryder Hesjedal.

Tiralongo ensimmäisellä etapilla

Lamingtoneja ja butterstickejä

Vaikka maailma on pullollaan asioita, joita en tiedä, niin tiedän sentään, ettei Martha Stewart ole australialainen. Hänen sivuiltaan kuitenkin löysin sellaisen Lamington-ohjeen, jota halusin kokeilla. Aussiperäisissä blogeissa  ja ruokaohjesivuilla oli tietysti useita Lamington-ohjeita ja -versioita, mutta niissä oli aina jotain, johon en heti tykästynyt. Tai sitten joku ainesosa, jota minulla ei ole kaapeissani. Niinpä Yhdysvaltojen lahja maailmalle neuvoi minua, miten valmistetaan Australian perinneleivonnainen, ohje Marthan tapaan täällä. Suurin, oikeastaan ainoa, vaikeus tämän leivonnaisen äärellä on kookos. Riemastuin nähdessäni jossain blogissa nonparelleissa pyöriteltyjä kakkupaloja, mutta eivät ne ole sitä, mitä tässä haetaan. Tässä pitää olla kookoshiutaleissa pyöriteltyjä kakkupaloja.

Amerikkalaiset ilmaisevat ohjeissaan määriä joskus erikoiselta kuulostavilla tavoilla, esimerkiksi voita mitataan usein stickeissä. Ellen olisi itse nähnyt näitä voitankoja kaupoissa, olisin ollut ihmeissäni ensimmäisiä kertoja mittayksikköön törmätessäni. Täällä on käyttökelpoinen konvertteri näissä voiasioissa, ettei tarvitse tuumia miksi ihmeessä ohjeessa on juuri 113 g voita. Yksi stick on 1/4 pound, eli 113g. Rukkaskurssilla 1 pound on noin puoli kiloa, joten siitäkin kalkuloimalla päästään sinne seutuville, että yksi voipötkylä on vähän päälle 100 grammaa. Saman linkin takaa löytyy muitakin muunnostaulukoita ruoanlaittotarkoituksiin.  Leipomisessa pidän enemmän aineiden punnitsemisesta, mutta käytän tarvittaessa desimittoja ja cup-mittoja, jälkimmäisiä varten minulla on sopiva setti kupposia.  Bloggaamissani ohjeissa mittayksiköitä käytetään kyllä aika hulvattomasti sikinsokin, sillä jäljestän ohjeita hyvin erilaisista lähteistä. Yritän pitää mielessäni, että muuntaisin ne parhaani mukaan niin, että ohjeet ovat muidenkin helposti kokeiltavissa. Ei ole mahdottomuus, että blondiinin laskupää pettää ja postaukseen päätyy väärin muunnettu mitta, kiitollisena otan vastaan korjaukset!

Lamingtonien pohja on sponge cake. Googlailujen perusteella kyse ei ole samasta asiasta kuin meikäläinen sienikakku. Ymmärtääkseni sienikakun nesteenä käytetään kiehuvaa vettä, jota taas sponge cake-ohjeissa ei näytetä käytettävän. Jos joku tietää tästä enemmän, olisin iloinen kommentista. Näin Martha ohjeistaa (puolitin ohjeen, määrät sen mukaiset, alkuperäiset siis täällä):

• 115 g voita (113g nyt on vaan kuulostaa hölmöltä)
• 3,3 dl vehnäjauhoja
• 2,3 dl sokeria
• 1 tl vaniljauutetta
• 2 suurta kananmunaa
• 1 tl leivinjauhetta
• ripaus suolaa
• 1,2 dl maitoa
• 1 dl mansikkahilloa täytteeksi

Kuumensin uunin 160 asteeseen. Sivumennen sanoen: Fahrenheitit Celsiuksiksi saa nopsasti täällä. Alan kyllä jo muistaa yleisimmät lämpötilat muutenkin.

Martha näyttää olevan tarkka ehkäisyssä, hän käytti leivinpaperia, voitelua ja jauhottamista vuokaansa, minä en ollut ihan niin tarkka,  tyydyin vain laittamaan vuokaan leivinpaperia. Käytin irtopohjaista 18 x 18 cm neliömuotoista vuokaa.

Martha kirjoitti vaahdottavansa sokeria ja voita, kunnes niitä tulee  kevyttä ja  ilmavaa (vaahtoa?). En kyllä ikinä kuuna päivänä ole saanut aikaan mitään erityistä kevyttä ja ilmavaa (jotain?) näistä kahdesta aineksesta, lähinnä sellaista rakeista massaa, mutta tällä on menty tähän asti ja taas mentiin.  Lisäsin vaniljauutteen (sitä omatekemää!) ja kananmunan kerrallaan. Sekoitin tasaiseksi. Sitten oli jauhojen vuoro, niihin oli sekoitettu jo valmiiksi leivinjauhe ja suola. Lisäsin taikinaan vuorotellen jauhoja ja maitoa, niin että viimeiseksi jäi jauhoja (näin Martha neuvoi, joku taika siinä lienee).

Koska Martha teki tolkun kokoisen annoksen, hän jakoi taikinan kahteen vuokaan. Tunnettuna kohtuuden puolestapuhujana olin siis puolittanut ohjeen ja yksi vuoka piisasi hyvin. Paistoin kakkua noin 45 minuuttia. Kokeilin tikulla kypsyyttä ja kun tikku oli tökkäyksen jäljiltä puhdas, päättelin kakun olevan kypsää. Annoin kakun jäähtyä hetkosen ennen seuraavaa vaihetta. Marthan kakkupohjat ovat varmaan ohuemmat, joten paistoaika on alkuperäisohjeessa siksi lyhyempi.

Lamingtoneissa näkyy useimmiten olevan jotain täytettä. Joku käyttää hilloa, toinen laittaa kakkuun kuorrutetta välikerrokseksikin. Koska olin Marthan matkaan lähtenyt,  käytin myös hilloa. Jotten kuitenkaan olisi ihan lammas, poikkesin Marthan viitoittamalta polulta sen verran, että halkaisin ainokaisen kakkupohjani ja tälläsin mansikkahillon tähän väliin. Marthahan levitti marjaherkun yhden pohjan päälle ja nosti toisen sen päälle.  Leikkasin kakkupohjan sitten suupalan kokoisiksi neliöiksi.

Seuraavaksi oli ohjelmassa kuorrutuksen, längvitsiksi icingin valmistaminen.

• 1,2 dl maitoa
• 25 g suolatonta voita
• 0,5 rkl vaniljauutetta
• 7-8 dl tomusokeria 
• 1,2 dl kaakaojauhetta

Tomusokerin määrä kuulostaa hurjalta, mutta sitä voikin säätää kuorrutusta sekoittaessa. Kuorrutteen tulee olla sopivan juoksevaa, että kakkupalojen kastaminen onnistuu vaivatta. Mittasin voin ja maidon kattilaan ja kuumensin seosta sen verran, että voi suli. Kaadoin seoksen sellaiseen kulhoon, joka istuu mukavasti vesikattilan päälle. Sekoitin tomusokerin, kaakaon ja vaniljauutteen nesteeseen, niin että sain aikaan tasaisen kuorrutetaikinan, joustava nuolija on tässä hyvä vekotin, sillä saa ainekset kulhon reunoja myöten sekoittumaan tasaisesti. Jotta kuorrute pysyisi sopivan juoksevana, asetin kuorrutekulhon vesikattilan päälle, kattilassa muutama sentti vettä kiehui hyvin lempeästi ja piti kuorrutteen lämpimänä.

Toiseen kuppiin olin kaatanut kookoshiutaleita. Olin saanut blogikaveriltani luimupupulta vinkin, että esimerkiksi Ekolossa myytävät kookoslastut (joista voi jauhaa itse hiutaleita) ovat paljon paremman makuisia, kun markettien hiutaleet. Ikävä kyllä minulla ei ollut aikaa käydä tuotetta kyselemässä, joten käytin aiemmin ostamiani hiutaleita.

Haarukan avulla kastoin kakkupalasen kuorrutteeseen, annoin sitten ylimääräisen kuorrutteen valua pois. Nostin kakkupalan kookoshiutalekuppiin ja nostelin puhtaalla haarukalla hituleita kakkupalan päälle ja pyörittelin sitä varovasti saadakseni tasaisen kookoshiutalepinnan palaseen. Nostelin valmiit palat ritilälle jähmettymään. Kuorrutetta tuli ainakin kaksi kertaa niin paljon, kuin tarvitsin. Jos joskus tekisin uudelleen Lamingtoneja, puolittaisin vielä kuorruteohjeen. Luultavasti laittaisin suhteessa vielä vähän enemmän tomusokeria ja voita, jolloin kuorrute olisi vähän tanakampaa, nyt kakkupalat imaisivat kuorrutetta melko reippaasti.

Tämmöisen näköisiä ovat siis Lamingtonit! Eivätkä ne kookoksesta huolimatta hassummilta maistuneetkaan. Nyt tosin kookoskiintiö on täynnä vähäksi aikaan!

Tour Down Under on loppusuoralla. Ilman kuvallista materiaalia on ollut lähes mahdotonta virittäytyä sohvaurheilun hypnoottiseen tunnelmaan. Tulospalvelun nimilistat eivät vain kertakaikkiaan sytytä minunlaiseni pyöräilyfanin intoa. Mutta kevättä kohden tässä mennään ja lähetyksiä alkaa tulla kevään klassikoista, jolloin oikeasti pääsee näkemään kuinka miehet taas sonnustautuvat spandexiin ja Peter Seliniä lainatakseni, tälläävät revanderinsa pyöränpenkkiin!