Vielä kerran saarivaltion nelikosta ja ihan vähän itsestäni

Liesi on joskus noinkin siisti

Keittokirjahaasteeni 2013 sai nimenomaan arvoisensa päätöksen nelisen tuntia ennen määräajan umpeutumista. Olen nukkunut klo 21.30-07.00 muutaman tunnin sulatellut koko juttua ja tehnyt johtopäätöksiä. Ensin muutama itsestäni tämän haasteen tiimoilta.

1. luulin itsestäni liikoja (aloittaessani moista)
2. olin toivottoman laiska (lorviessani 340 päivää 365:sta)
3. en tajunnut luovuttaa (vaikka muutoin se ei kyllä tuota tuskaa)
4. sain kyllä aikaan ja asioita valmiiksi (vasta oli kun ihan pakko)
5. maalissa sitten olin kyllä ihan voittajaa 

Se mikä tammikuun ensimmäisenä päivänä tuntui aivan loistavalta idealta, eikä ollenkaan isolta jutulta toteuttaa, oli jotain ihan muuta joulukuun puolivälin tienoolla, kun savolainen projektini oli lähestulkoon sellainen edelleen. Muistan miten tammikuussa hellin ajatusta ottaa mukaan uusia kirjoja vuoden varrella, koska edelliset osiot alkaisivat olla valmiita siinä kevään korvalla. Sallikaa minun nauraa. Lisään listaani kohdan    

 

     6. itsetuntemuksessani on vielä aukkoja

Olen aloittanut elämässäni lukemattomia asioita ja jättänyt ne kesken. Olen oikein hyvä aloittamaan, mutta intoni lopahtaa. Jos olenkin hyvä aloittamaan asioita, niin olen sitä vain kertaalleen, en ole hyvä aloittamaan uudelleen, alusta, nousemaan jaloilleni. Siinä olen ihan surkea. 

Laiskuuden olen nimennyt aikoja sitten hyveeksi sillä verukkeella, että laiska ei viitsi edes tuhlata. Eikä saa urheiluvammoja. Ja on helposti tavoitettavissa kotoa, sohvalta, lähes aina. 

Luovuttaminen on oikein hyvä taito ihmisessä. Se liittyy tietysti asioiden keskenjättämiseen, jossa olen, kuten sanottu, kehittynyt erittäin taitavaksi. On oikein järkevää luovuttaa siinä vaiheessa vaellusretkeä ja soittaa apua, kun ripuli jatkuu kolmatta päivää, vessapaperi on loppu ja lätäköt jäässä. Ei ole paha asia luovuttaa, jos ei kertakaikkiaan jaksa lukea Peltirumpua (sen kyllä luin loppuun, mutten tajua miksi). Sitten on joitakin asioita, joissa ei vain luonto anna periksi. Syyhän on täysin päivänselvä. Mitä pienempää ääntä on pitänyt asioista, sitä helpommin niistä voi vähin äänin luopua, lakaista maton alle ja olla kuin ei olisikaan. Kun menee huutelemaan suunnitelmistaan ulkomaailmalle, on asia aivan toinen. 

Blogi on ollut minulle hyväksi, sillä vaikka kohtien 1-6 asiat eivät ole muuttuneet miksikään, olen silti saanut valmiiksi asioita, joita ole aloittanut. Nimenomaan asioita, joista olen blogissa kertonut. En usko, että mikään kurinpitoneuvosto olisi tänä aamuna ollut ovemme takana, jollen olisikaan saanut keittokirjahaastettani valmiiksi. Olisin hyvin voinut kuitata koko homman kirjoittamalla jonkun postauksen jossakin sivulauseessa, että enpä sitten saanut sitäkään valmiiksi. Tai vaieta se kuoliaaksi. Ja sillä selvä. Mutta mukavampi on saada asioita valmiiksi. En sano onnistua, sillä se ei tässä ollut tavoitteena, sen verran ovelasti rakensin haasteeni, riitti kun räpiköin maaliin. 

Sitten itse kirjoihin. En enää oikein muista, miksi tulin valinneeksi juuri nuo opukset haasteeseeni. Luultavasti siksi, etten ollut tehnyt niistä ainuttakaan ruokaa. Olen edelleen tyytyväinen valintaani, sillä ne ovat hyviä kirjoja. Etukäteen luulin tietäväni miten tämä homma menee. Luulin, että Jamie Oliverin kirja Jamie's Great Britain on se helppo juttu, koska Jamie on niin rento ja minä itse kans. Luulin, että Hugh Fearnley-Whittingstallin River Cottage Every Day olisi se vaikea pala, mutta se osuus tuli ensimmäisenä valmiiksi, tosin vain noin 12 tuntia ennen muita, joten ei siinä isosta voittomarginaalista ollut kyse. Ladyt Racel Allen (Rachel's Food for Living) ja Nigella Lawson (Kitchen) luulin suurinpiirtein pikku- ja isosiskoikseni, minä tuosta vaan kokkailen kivojen tyttöjen ohjeilla ruoat lautasille huhtikuun loppuun mennessä.

opin tekemään Béarnaise-kastiketta

Merkkasin tammikuun alussa lähmälapuilla kirjoihin ruokaohjeita, 12 kpl/kirja, joita tulisin kokkaamaan. Loppujen lopuksi tein alle puolet noiden valintojeni pohjalta, jopa vähemmän. Tein pienempiä juttuja, kuin olin suunnitellut, en tehnyt vaativampia ollenkaan. Osin raaka-aineiden saatavuusongelmien vuoksi, osin alun kohtien 1-6 vuoksi. 

Olen varma, että jokaisella näistä ruokapersoonasta on niin vahva itsetunto, ettei heistä kukaan lannistu, vaikka laitankin heidät nyt omaan suosikkijärjestykseeni. Voihan sekin olla mahdollista, etteivät he ole henkeä pidätellen seuranneet edistymistäni ja eilen peruuttaneet uudenvuoden pippalonsa saadakseen selville kuinka tässä käy. En kyllä  huomannut blogitilastoissa yhtään kovin suurta liikennettä Britanniasta päin. Tosin tuollaiset kuuluisuudet saattavat olla jossain lomalla näin vuodenvaihteessa. Ties vaikka ovat lentäneet Lappiin lunta ja poroja ihailemaan. 

viimeisenä syöty haasteruoka ennen kuoren rikkomista

Vuoden mittaisen kohelluksen päätteeksi tohdin sanoa, että noista neljästä suosikikseni nousi Hugh'n kirja. Toiseksi eniten pidin Rachelin kirjasta, kolmanneksi eniten Nigellan ja vähiten Jamien kirjasta. Kirjat tulivat hyvin tutuiksi, koska lehteilin niitä lukemattomia kertoja löytääkseni jotain, mitä saattaisin osata tehdä. Toisaalta, aivan viimetipassakin huomasin ohjeita, jotka olin sivuuttanut koko vuoden aivan systemaattisesti. Tällainen oli Jamien kaniragù. Siellä se oli kirjassa kaikenaikaa, mutten harkinnutkaan sen tekemistä ennen kuin tässä viime metreillä. Jotkut etukäteen varmoina pitämäni ohjeet jäivät kokeilematta, kuten Nigellan tortillalasagne ja grasshopper pie.

Luulenko käyttäväni jatkossa noita kirjoja ahkerasti? En luule. Sen vuoksi, etten ylipäätään käytä keittokirjoja nykyään kovin paljon. Etsin ohjeet netistä ja omat suosikkini ja käyttämäni vakio-ohjeet ovat pikkuhiljaa kinostumassa blogiini, josta ne näppärimmin löydän. Tästä minun on tehtävä se johtopäätös, että jatkossa minun on käytettävä hyvin tiuhaa seulaa sen suhteen, millaisia keittokirjoja ostan omikseni. Ei enää sen vuoksi, että joltakulta on nyt taas sylkäisty uusi kirja markkinoille, tai siinä on nätti kansi. Se tietää kyllä romahdusta Amazonin myyntitilastoissa, toivoakseni firma kuitenkin selviää, kai sieltä joku muukin tilailee. 

Yksi tärkeä asia nousee vielä mieleeni. Jos tästä koko hommasta ei muuta hyötyä olisi ollutkaan, niin nyt muista miten Hugh Fearnley-Whittingstallin nimi kirjoitetaan! On sekin jotain. 

Nyt tossut kohti Tallinnaa, pelastusliivit päälle jo kotipihassa!

Viimeisen kerran:

Saanko esitellä: Rachel - uusi pannukakkuidolini!

täydessä kukassa, vaikka alku oli vähän rankka

Koska minulla ilmeisesti on hieman kiire keittokirjahaasteeni kanssa, otin kirjat esille jo ennen aamiaista ja katsoin mitä nelikolla on sanottavaa aamiaispannukakuista. Hugh oli paistellut vain tavanomaisia lettuja, Jamie taas suositteli jotain jemeniläisiä räiskäleitä, Nigella vaikeni tyystin aiheesta kirjassa Kitchen. Rachel sentään oli sisällyttänyt kirjaansa Rachel's Food for Living juuri sellaisen fruity pancakes-ohjeen, jonka minä tänä aamuna, haasteen kolmanneksi viimeisenä päivänä tarvitsin. Ohjeen ainemääristä oli puhe tulla 12 pannukakkua, suurensin sitä 50 %. Tähän kirjaan ainemäärät, kuten Rachelin kirjassa:

• 150 g vehnäjauhoja
• 2 tl leivinjauhetta
• 0,25 tl ruokasoodaa
• 25-50 g sokeria (maun mukaan)
• 2 kananmunaa
• 1-1,25 dl piimää (käytin täysmaitoa ja maustamatonta jogurttia)
• 25 g sulatettua voita+hieman paistamiseen
• mustikoita

Sekoitin kaikki ainekset tasaiseksi taikinaksi ja kuumensin crêpelaitteen paistolevyn kuumaksi. Sipaisin sille hieman voita ja paistoin 4 pannukakkua kerrallaan. Ripottelin mustikoita taikinaiselle pinnalle heti, kun olin lusikoinut taikinan pannulle. Kun pinta alkoi kuplia, käänsin pannukakut ja paistoin toisenkin puolen. Suurennetusta taikinastani tuli 17 halkaisijaltaan noin 8 senttistä pannukakkua, jotka menivät kuin kuumille kiville vaahterasiirapilla höystettyinä ja maitokahvin ja teen kanssa. 

Olen tehnyt pannukakut monia vuosia Nigellan ohjeella, jonka olen ottanut ensimmäisestä ostamastani Nigellan suomennetusta kirjasta. En muuten tiedä onko muita myöhemmin suomennettu. Vaikka kovasti pidänkin Nigellan ohjeesta, tämä Rachelin ohje oli vielä parempi, tuo hapanmaitotuote varmaankin teki sen viimesilauksen pannukakkujen pehmeydelle. Myöskin crêpelaite on oivallinen muidenkin kuin ohuiden lettujen paistamiseen, tuleepa sitäkin lähes turhaketta käytettyä useamman kerran vuodessa.

Keittokirjahaasteen tämänhetkinen vaihe:
Kokonaistilanne 35/48
Rachel 10/12
Nigella 10/12
Jamie 6/12
Hugh 9/12

Kuten huomaatte, on Jamie jäänyt hieman lapsipuolen asemaan. Olen selaamastani selannut kirjaa Jamie's Great Britain, joka vaikuttaa niin inspiroivalta. Sittenkin siitä tuntuu olevan vaikeinta löytää kokeiltavaa. Muitten osalta tilanne ei ole kovin huolestuttava. Siispä jatkan pläräämistä. 

PS. Luojan kiitos poikani ovat jo niin isoja, ettei neuvolantätikään voi moittia minua siitä, että meillä syödään liian usein pannukakkuja! Meillä oli kyllä oikeasti aivan mahtava terveydenhoitaja lastenneuvolassa, Hilppa.

Pahinkin mieliteko menee ohitse

Jouluruokakunto on hyvin erilainen eri ihmisillä. Jotkut virittäytyvät parhaaseen kuntoon varomalla mahdollisimman huolella joulun makuja etukäteen, jotta saisivat maksimaalisen makunautinnon, kun joulu oikeasti koittaa. Toisilla on pitempi peruskuntokausi, he ehkä tahtovat ottaa pieniä maistipaloja ja muistutella makuja mieleensä käymällä joululounailla, jos toisillakin ja paistamalla harjoituskinkkuja lokakuulla. Oma tapani on lähempänä ensimainittua, mutta olen kyllä syönyt hyvillä mielin nuoremman pojan kummisedän leivinuunista lähes mihin vuoden aikaan tahansa putkahtavia kinkkuja. Samasta uunista meidän joulukinkkumme oli tänäkin vuonna ja eilen sen viimeiset muruset menivät kierrätyspiiraaseen, jonka toisessa päässä oli täytteenä loimulohen rippeet. 

Tänään söimme jo jotain aivan muuta. Oli tortillapäivä. Bongasin Nigella Lawsonin kirjasta Kitchen, joka kuuluu hieman hunningolla olevaan ruokakirjahaasteeseeni, ohjeen tortillatäytteseen. Käytin neljän hengen (sovellettuun) annokseen:

• 4 broilerifilettä
• 1 sitruunan mehu (ei ollut limettiä)
• kuivattua basilikaa (ei ollut oreganoa)
• 1 tl kuminansiemeniä
• 1 tl valkosipulimurskaa
• 2 rkl maapähkinäöljyä
• 5-6 kevätsipulia ja joulupöydästä jäänyttä punasipulisilppua
• puolikas punainen paprika (olisi pitänyt olla kolme kokonaista eriväristä paprikaa)
• suolaa ja pippuria

Leikkasin fileet ohuiksi suikaleiksi poikittain ja nostin ne kulhoon. Puristin mukaan sitruunan mehun ja ripottelin mausteet mukaan, sekoitin. Jätin lihan marinoitumaan. Leikkasin sipulin ja paprikan ohuiksi suikaleiksi ja paistoin niin muutaman minuutin öljyssä. Nostin ne syrjään ja paistoin sitten kanasuikaleet oikein kuumassa padassa nopeasti kypsiksi. Kun muut tykötarpeet olivat valmiina, lisäsin pataan sipulit ja paprikat uudelleen kuumumaan. Pikapaistettu broileri oli hyvää ja aiemmin inhoamani kumina maistui juuri sopivasti. Moitin hieman lihan hailakkaa väriä, sen olisi varmasti voinut korjata nokareella voita paistoöljyn seassa. Olisin mielelläni tehnyt guacamolen alusta, mutta taas olivat mukamas syöntikypsät avocadot pilalla, niiden toinen pää oli mätä, kun toinen pää oli kivikova. Plääh. Onneksi oli sitä teollista viherlimaa purkki vielä varastoissa.

Jälkiruokaohjeen otin Jamie Oliverin kirjasta Jamie's Great Britain. Jälkiruoalla on jännä nimi, Bonnie Cranachan. Siinä on pohjana marjakastike, johon sattumiksi paahdetaan kaurahiutaleita ja mantelilastuja, sekä lisäkkeeksi maustettua kermavaahdon ja jogurtin yhdistelmää. Ensin keitin marjakastikkeen, laitoin siihen:

• 250 g pakastemansikoita
• 250 g pakastevadelmia
• 100 g pakastemustikoita
• 3 rkl hunajaa
• luomuappelsiinin mehu ja kuori raastettuna
• tuoreen rosmariinin oksa

Ladoin kaikki ainekset paksupohjaiseen kattilaan. Mehua oli juuri sen verran, että kattilan kuumetessa siitä muodostui pieni alkumehu, eivätkä marjat palaneet kiinni kattilan pohjaan. Keitin marjakastiketta noin 10 minuuttia ja annoin sen vähän aikaa asettua kuumassa kattilassa. Poimin rosmariinin oksan pois. Kastikkeen kiehuessa tein lisäkkeet. Niihin tuli:

• kourallinen kaurahiutaleita
• kourallinen mantelilastuja
• 2 rkl hunajaa
• 1,5 dl kermaa
• 1,5 dl maustamatonta kreikkalaista jogurttia
• 1 tl vaniljatahnaa
• 2 rk sokeria

Paahdoin ensin kuumalla kuivalla pannulla kaurahiutaleita hetkisen, kunnes ne alkoivat ruskettua, mutteivat vielä palaneet. Kaadoin ne lautaselle jäähtymään. Sitten paahdoin hetken mantelilastuja hunajassa, kunnes nekin nopeasti alkoivat saada väriä. Laitoin nekin jäähtymään lautaselle. Vatkasin kerman vaniljatahnan ja sokerin kanssa pehmeäksi vaahdoksi ja sekoitin sen jogurttiin. Kokosin annokset syville lautasille, ensin haaleaksi jäähtynyttä marjakastiketta, päälle jogurttia ja pinnalle paahdettuja kaurahiutaleita ja mantelilastuja. Ohjeessa kehotettiin laittamaan pinnalle vielä tuoreita marjoja, mutta sattuneesta syystä niitä ei tähän aikaan vuodesta ole juurikaan saatavilla. Nyt moitin hieman tummaksi käynyttä marjakastikkeen väriä (minulle mikään kelpaa), mutta luultavasti se johtui ohjeen ohitse käyttämistäni mustikoista. Maku oli aivan suloinen ja kokonaisuus tosi hyvä, rapeat mantelilastut toivat sopivaa tekstuuria annokseen, eivätkä kaurahiutaleetkaan olleet hassumpia.

Keittokirjahaaste on nyt, kun aikaa on vielä vaikka kuinka paljon (!?), tässä jamassa:

Tämänpäiväiset olivat osat: 27-28/48

Nigella  8/12

Jamie 6/12

Hugh 7/12

Rachel 7/12

Teriyakikanaa Nigellan tapaan

Olen usein kehunut maininnut olevani parhaimmillani, kun minun on joko pakko tai kiire. Nyt alkaa olla molemmat, ellen sitten vain tunnusta, että jäipä tämäkin haaste kesken. En ihan vielä luovuta, onhan minulla vain vähän yli puolet tekemättä ja aikaakin on yli kaksi viikkoa, eikä tässä ole paljon mitään erityistäkään tulossa, mitä nyt yksi joulu! 

Olin jo kerran aikeissa tehdä tätä ruokaa, tilasinpa Kammenpyörittäjältä sakeakin, mutta muutin silloin mieleni viimetipassa. Tänään en sitä tehnyt. Neljän hengen päivälliseen käytin:

• noin 500 g broilerin rintafileitä
• 2 rkl sakea
• 4 rkl miriniä (japanilaista makeaa riisiviiniä)
• 4 rkl soijakastiketta
• 2 rkl muscovadosokeria
• 1 rkl seesamiöljyä
• kolmen sentin kapea pätkä tuoretta inkivääriä
• 1 rkl maapähkinäöljyä paistamiseen

Raastoin kuoritun inkiväärin uudella kauniilla raastimellani, joka on keraaminen pieni lautanen. Sen pohjalle on muotoiltu teräviä ryppyjä, joihin hankaamalla inkivääristä tulee sopivaa tahnaa. Tahnan saa hyvin kerättyä raastimesta pienellä silikonisella sudilla. Samoin raastin toimii ainakin parmesanille. Ostin pari näitä raastinlautasia eräiltä messuilta ja olen kadottanut saamani esitteen, josta voisin luntata kenen valmistamia nämä ovat. 

Mittasin kaikki ainekset broileria ja maapähkinäöljyä lukuunottamatta laakeaan vatiin, sekoittelin ainekset marinadiksi. Leikkasin broilerit suupalan kokoisiksi kuutioiksi ja nostelin ne marinadiin. Peittelin vadin ja nostin viileään. 

Keitin tummaa täysjyväbasmatiriisiä ja kun se valmistumisaika alkoi olla lähellä, otin teriyakiliemessä olevat lihat huoneenlämpöön. Kuumensin padassa lorauksen maapähkinäöljyä. Nostelin reikälusikalla lihapalat kuumaan pataan paistumaan, kääntelin paloja kunnes kaikki olivat kauttaaltaan ruskistuneet. Kaadoin marinadiliemen pataan ja annoin lihan kypsyä liemessä kannen alla muutaman minuutin. Varmistin kypsyyden leikkaamalla yhden palan halki. Nostelin reikälusikalla lihapalat lämpövatiin odottamaan. Nostin liemen padassa uudelleen kiehumaan ja annoin sen kiehua kasaan kunnes siitä tuli paksua, tummaa siirappia. Tämä vei noin 8-10 minuuttia. Lopuksi vielä siirsin lihapalat takaisin pataan lämmittymään uudelleen siirapissa. Annoksen päälle ripottelin tuoretta korianteria.

Muistimerkintänä itselleni: Neljän hengen annokseen saa olla kyllä enemmän lihaa ja marinadia kaksinkertainen annos, sillä kiiltävää, paksua kastiketta olisi saanut olla hieman enemmän. Nigellan ohjeessa oli kyllä lihaa 750 g ja tein marinadi/kastikkeen suoraan hänen kirjaamiensa määrien mukaan, joten tällä kertaa Nigellakin pihisteli. Kerta se on ensimmäinenkin.

Tämä maistuva kanaruoka oli keittokirjahaasteeni osa 21/48. Tilanne on tällä erää:

Nigella 5/12

Hugh 6/12

Jamie 5/12

Rachel 5/12

Syötiin töissä Hävikkiviikon merkeissä

Meillä oli tänään töissä porukkalounas, jonka masinoin Hävikkiviikon merkeissä. Pyysin eilen työkavereita tuomaan tänään kotoaan raaka-aineita, jotka sopisivat kasvissosekeittoon tai jälkiruokaan. Vähän nahistuneet tai päivämääräuhanalaiset kelpaisivat hyvin. Kehotin heitä varmistamaan kotihengettäreltään, etteivät vie mitään sellaista, mistä juuri piti tehdä päivällistä. Olin hieman epäileväinen, miten hyvin kollegat muistaisivat koko juttua, eivätkä epäilykseni aivan turhia olleetkaan. Tosin itsekin unohdin chilin ja porkkanat, kun lähdin aamulla ennen viittä kotoa. Saimme kuitenkin kasaan aivan kelpoisan lounaan, ilman että tarvitsi käydä kaupassa. Kukin ruokailija laittoi kahvikerhon säästösikaan muutaman euron ja sehän on hyvä juttu, sillä juhlat ovat taas tulossa.

Laitoin keittoa varten kasviksia paahtumaan uuniin heti ensimmäisellä tauollani. Isoon uunivuokaan meni tomaatteja, chili (anteeksipyyntö sinulle, jonka chilin käytin jääkaapista), pari perunaa, paprikaa, iso bataatti, sipuleita, valkosipulia ja  porkkanoita. Laitoin hieman oliiviöljyä päälle ja paahdoin kasviksia 200 asteessa noin tunnin verran. 

Samaan aikaan aloitin leipätaikinan valmistamisen. Askarteluvastaava oli ihastunut loppukesän Glorian Ruoka & Viini-lehden kansikuvaleipään ja kysyi, voisinko tehdä sellaista. Menin tavalliseen halpaan ja lupauduin kokeilemaan. Aivan kaikkia aineita meiltä ei löytynyt ja muutenkin tein pieniä sovelluksia. Aluksi kaksinkertaistin ohjeen, sillä meitä oli lounasaikaan 8-9 henkilöä paikalla. Tuplaaminen oli tarpeetonta, sillä leivistä tuli suuria. En laita tähän leipien ohjetta tarkemmin, koska iLuuri-kuva oli aivan tärähtänyt, enkä tahdo sitä julkaista. Mutta tuosta 6/13 numerosta ohje löytyy ja voin vakuuttaa, että mozzarellalla, porkkanasuikaleilla, tomaateilla ja pähkinöillä täytetyt leivät olivat oikein hyviä.

Jälkiruoaksi tein kaikkien työpaikkalounaiden jälkiruokien äitiä, hedelmärahkaa. Olin ottanut kotoa 6 appelsiinia (sitrusten vähentämisoperaatio on edelleen menossa), jotka fileroin. Tölkeistä otin ananasta ja persikkaa. Makeutin kerma-rahkaseoksen hunajalla ja sekoitin hedelmät mukaan. Raastoin pinnalle tummaa suklaata. Se olikin hassu juttu, jostain syystä suklaaraaste oli niin sähköistä, että se lenteli ympäri keittiötä.

Lopuksi valmistelin keiton loppuun, käytin kasvikset mikserissä muutamassa erässä kiehuvan vesitilkan kanssa. Kaadoin soseutuneet kasvikset kattilaan ja lopuksi lisäsin mukaan purkillisen kookosmaitoa. Kuumensin keiton ja maustoin sen vielä suolalla, pippurilla ja chilihiutaleilla. Keittoannoksen pinnalle ripottelimme T:n tuomia fetakuutioita. 

Oli oikein hauska kokata työporukalle yhdessä tuomistamme raaka-aineista. Jos ruoassa oli jotain moittimista, se tehtiin hienotunteisesti selkäni takana. Olisi kiva toistaa tämä konsepti hieman pitemmällä varoitusajalla, niin useampi voisi osallistua tuomalla raaka-aineita.

Makeat korppujauhot liikaa paistuneista pikkuleivistä

Yritin viime viikolla tehdä sieviä pikkuleipiä Isoäidin reseptillä-blogin mallin mukaisesti. Siinä meni pieleen muutama juttu. Ensinnäkin olin vienyt ruokasoodapurkin töihin (miten huomaavaista, joka taukokeittiössä nyt soodaa tarvitaan) ja jättänyt oman keittiöni soodatta. Internetin ihmemaailma neuvoi, että soodan voi korvata leivinjauheella ja toisinpäin. Mutta ihan kaikkea ei kannata uskoa, tässä taikinassa juttu ei ilmeisesti toiminut alkuunkaan. Olisihan se pitänyt ymmärtää, kun leipomuksen nimikin oli soodakakut, eikä esimerkiksi Dr Ötkerin leivinjauhepikkuleivät. No, ei siinä vielä kaikki, kuten ostos-tv:ssä on tapana sanoa.

Olin hankkinut kirpparilta parikin vanhahkoa lasiastiaa, joiden pohjassa oli leikkauksin tehtyjä koristeita, tarkoituksenani painaa astian pohjalla kuvio pikkuleipätaikinaan. Toinen astioista ei sopinut tarkoitukseen, enkä nyt tiedä mitä tekisin tuolla melko kitchillä kupposella, 3,80 € meni hukkaan. Sen pohjan malli oli liian syvä, että se olisi kunnolla toistanut koristeen taikinaan. Toinen, kymmenen senttiä maksanut astia sen sijaan toimi ihan hyvin. Kuva toistui taikinassa, mutta tässä kohtaa tein toisen virheen, luulen. Käytin pikkuisen isompaa stanssia, kuin astialla puristamani painokuva, jolloin pikkuleipään tuli turha vekki. Olisi ollut parempi painaa taikinasta pyörylä, joka sulkee tekemäni kuvion reunat. 

Sinänsä taikina käyttäytyi kauniisti, sain sen käsin työstettyä tasaiseksi ja se oli helppo kaulita. Pellille tuli noin 25 kuvioitua pikkuleipää ja aloin sitten paistaa niitä innokkaasti, sommitellen jo mielessäni kauniita kuvia, joita ottaisin pikkuleivistäni. Pöh, ilmeisesti leivinjauhe oli liian stydiä tähän ohjeeseen ja se kohotti pikkuleipiä niin paljon, että työllä ja vaivalla askaroimani (matkakulut ja kirpparireissuun käytetty aika tietysti mukaanlukien) kuviot pullistuivat pois ja keksit näyttivät vallan sileiltä. En minä ihan itkenyt, mutta olin verraten harmissani. Tuumin sitten, että lisää paistaminen saattaisi painaa pikkuleivän hieman matalammaksi ja kenties palauttaa kuviota hieman näkyviin. Pullistuuhan cookiekin ensin ja sitten hieman litistyy ja on silti juuri oikeanlainen. Siis paistoin lisää ja menin myös sohvalle hieman lepäämään, ajattellen että viisi minuuttia lisää on juuri mitä pikkuleivät tarvitsevat. Niistä tuli tummia, litteitä kyllä, mutta kuviot eivät taianomaisesti palanneet. Parissa saattoi hyvällä tahdolla arvata ennen paistamista olleen kuvio. 

Seuraava älynväläykseni oli käyttää tomusokeria kuumille pikkuleiville. Toivoin sen sulavan pintaan ja tekevän sille kiiltoa. Katin kontit, pikkuleipien kuiva pinta jäähtyi niin pian, ettei tomusokeri sulanut, eikä tosiaankaan antanut niille kiiltoa. Maistoin yhtä pikkuleipää kuumana ja se maistui kyllä hyvältä, mutta puruvoimaa siinä tarvittiin. Myöhemmin kopistelin tomusokerin pikkuleiviltä pois. 

En siis saanut aikaan kauniita pikkuleipiä, vaan kovin korppuja, jotka olivat olleet leipäkorissa nyt pian viikon verran. Kastoin yhtä maitokahviin ja kyllä sen söi ennen kuin selkäänsä otti, mutta harmitus ei ihan vielä laantunut. Perheen miesväki ei osoittanut mielenkiintoa pikkuleipiä kohtaan, joku taisi kysyä, että mitä näitten oli tarkoitus olla. 

Nyt kun on alkanut ensimmäinen valtakunnallinen Hävikkiviikko, ajattelin käyttää nuo epäonnen pikkuleivät johonkin hyödylliseen. Käytän yleensä vuokien jauhottamiseen vain vehnäjauhoa, sillä tavalliset korppujauhot mielestäni tekevät kakkujen pinnasta liian röpelöisen. Päätin antaa kivikoville pikkuleiville uuden tilaisuuden ja kompostin sijaan kippasin ne yleiskoneeseen tekemään tuttavuutta leikkuuterän kanssa. Pienin kyllä leivonnaiset pariin kolmeen palaan, ettei koneen moottori leikkaisi kiinni. Melkoisen metelin kanssa kone jauhoi pikkuleivät pieneksi muruksi, jonka levittelin leivinpaperin päälle uunivuokaan. Ajattelin, että niitä pitäisi vielä kuivattaa uunin miedossa lämmössä, mutta eipä tosiaankaan. Ne olivat niin rutikuivia, ettei syytä huoleen, eivät homehtuisi. Lusikoin maukkaan makeat korppujauhoni purkkiin, jonka merkkasin huolella, ettei niitä päätyisi mihinkään suolaiseen ruokaan.

Nyt kaapissani on uusi purkki ruokasoodaa ja sopiva stanssikin on valittu, yritän valmistaa soodaleipiä uudemman kerran, kunhan minulla vain on siihen sopivasti aikaa. Kerron sitten jos onnistun. Jollen onnistu, on se ilmoja pidellyt.

ps. unohdin ottaa kuvan niistä kovista pikkuleivistä, se olisi ollut mukavan surullinen kuva!

Huomenna alkaa Hävikkiviikko!

Sain Kuluttajaliitolta postia ensimmäistä kertaa järjestettävästä Hävikkiviikosta. Sitä vietetään ensi viikolla ja minä päätin lähteä mukaan, otin jopa pienen varaslähdön. Olin mukana toissa keväänä Hävikistä herkuksi-teematoukokuussa ja sittemminkin liittänyt tempauksen tunnisteen postauksiini, jos olen onnistunut vähentämään keittiöni hävikkiä. Tämä on tärkeä aihe ja on mukavaa, että se on nyt nostettu taas esille. 

Monilla kotikokeilla on luontainen taipumus osata hyödyntää tähteet, he jatkojalostavat ruokaa menestyksellä. Minulla se on vähän sellaista tuurimeininkiä. Joskus teen ruokaa aivan sillä ajatuksella, että jotain jää seuraavaan päivään, mutta välillä tähdenlennot ovat tahattomia, eikä niiden hyödyntäminen aina onnistukaan. 

Eilen meillä oli päivällisenä ystämmme kautta hankkimamme lampaanviulu. Paistoin sen uunissa yhteisneuvoin, joita keräilin suosikkiblogeistani. Yhdistelin maustamisvinkkejä ja paistamistekniikoita oikein suloiseen sekasotkuun. Nannan ohjeen orjalliseen noudattamiseen olin minulle tyypillisesti päivän myöhässä. 

Hankkimamme lampaanviulu painoi noin 3,5 kg ja otimme sen sulamaan keskiviikkoiltana. Siitä asti se kaikessa rauhassa suli  varaston jääkaapissa. Eilen aamulla otin viulun kotelostaan ja aloin soitella ja valmistelin sen uuniin. Leikkasin siitä rasvoja pois, sillä minulla ei ollut aikaa pitkään, matalalämpöiseen hauduttamiseen, joka sulattaisi rasvan. Kun olin saanut ison kupillisen rasvoja leikeltyä viulusta, valmistin yrttisen maustetahnan. Siihen tuli ulkoa viimeiset rosmariinit, sekä edellispäivänä ostetuista yrttiruukuista kunnon kouralliset minttua ja sileälehtistä persiljaa. Leikkelin yrtit silpuksi. Hienonsin mukaan muutaman valkosipulin kynnen, sillä en tahtonut tästä ruoasta kovin valkosipulista. Yhdistin yrtit ja valkosipulin pieneen kulhoon, ripautin sinne kunnolla suolaa, paljon pippuria ja sidosaineeksi oliiviöljyä. Nostin leivinpaperilla vuoratun uunivuoan esille ja laitoin siihen sopivan ritilän paikalleen. Taputtelin ja hieroin maustetahnan jokapuolelle lampaanviulua ja nostin lihapalan ritilälle vuokaan. Tökkäsin lämpömittarin anturin lihaan, koittaen välttää sen osumista luuhun. 

Paistoin viulua ensin 200 asteessa puoli tuntia ja sitten laskin lämpötilan 150 asteeseen. Lihan lämpötila oli uuniin mennessä 12 astetta ja tavoittelin 63 astetta. Siihen meni aikaa noin kolme tuntia. Peittelin lihan tiukasti folioon siksi aikaa, että valmistin porkka-perunasosetta lisäkkeeksi. 

Olen erityisen huono leikkaamaan luista lihapalaa ja eilinen näytökseni ei ansaitse encorea. Sain kuitenkin veisteltyä viulusta viipaleita, joiden väri oli oikein sopiva, meille mieluisa punertavuuden aste. Pinnan yrttisyys oli maistuva ja pieni lisäpippuri ja suolakide viipaleella kruunasivat annokset. 

mukana viimeisiä oman kasvihuoneen sisällä loppukypsytettyjä tomaatteja

hienon etiketin tähden ostettu viini lampaalle, oli vähän vaisu tapaus

Vielä huonompi olen leikkaamaan eilistä paistoa, joten ajattelin jo illalla, että tänään on liemipäivä. Heti aamusta etsin talouden suurimman kattilan ja nostin surullisesti kalutun viulun niineen päivineen kattilaan. Laskin päälle vettä niin, että viulu melkein peittyi. Molskautin mukaan muutaman sipulin kuorineen, valkosipulin ja suuren porkkanan muutamassa lohkossa. Kaadoin sekaan noin 3 dl punaviiniä ja kourallisen pippureita. Ja sitten vain liemikattila ulos grillin sivupolttimolle. Siellä se hävikinvähentämislammasliemi nyt kiehuu. Iltapäivällä, kun olen sitä mieltä, että liemi on kiehunut tarpeeksi, nostan viulun liemestä ja jos siinä on nyhtölammasta nyhdettäväksi, teen lihan lopuista ja muusinjämistä paimenen piiraan tämän päivän ateriaksi. Jos ei ole, keksin jotain muuta. Lientä keitän ehkä kokoon vielä hieman, sillä pakastimet ovat niin täynnä, ettei kovin monille liemipurkeille ole tilaa. Lupaan merkitä liemipurkit, laitan niihin tarrat, joissa lukee BÄÄH!