Museokadun helmi

Viime viikolla olin Helsingissä blogiystävämme Annan kaupan tupareissa. Hella & Herkku ei ole ihan uusi kauppa, mutta se muutti uusiin tiloihin vastikään, pysyen kuitenkin Museokadulla edelleen. Sain kutsun tuohon mukavaan, väkeä kuhisevaan tilaisuuteen ja sinnehän minä tietysti menin! On muuten vaikea uskoa enää, miten muutama vuosi sitten ujostelin ja arastelin mennä mihinkään tämänkaltaisiin tilaisuuksiin tai paikkoihin, joissa voisi tavata muita blogaaneja. Nyt tuntuu aivan erilaiselta. Tästä voi vetää johtopäätöksen, että ihminen voi muuttua, eikä aina vain huonompaan suuntaan. 

Annan kaupassa oli kuuden maissa niin kova tohina, että hyvä kun sauvajyväsen kanssa mahduimme sisälle. Nyt kaupalla on avoimempi ja suurempi tila kuin aikaisemmin, se muutossa varmaan oli pointtikin, sen blondiinikin käsitti. Paikalla oli vakioasiakkaita, muita liiketoiminnan kautta tuttuja ihmisiä ja sitten meitä blogaaneja oikein ilahduttavasti. Ostoksia en tuolloin alkanut tehdä, sillä pelkäsin pudottavani jotain hyllyiltä enkä muutenkaan ole tungeksimisen ystävä. Ihania pikkusyötäviä kyllä pääsin maistamaan ja voi sitä glögiä! Niin lämmittävää ja hyvää!

Kävin sitten seuraavana päivänä uudelleen kaupassa, kun tungos oli ohitse ja hieman uupuneen näköinen kauppias siellä siivoili viimeisiä illan rippeitä pois. Minun piti ottaa joku kuvakin kaupasta, nyt siellä on niin paljon enemmän tilaa ja tuotteet hienosti esillä. Tietysti sitten jutellessamme unohdin ottaa kuvia, mutta ostokset muistin tehdä, sillä minulle oli annettu tehtäväksi ostaa kahvia ja itse halusin niitä mahtavia kirsikoita, joita käytin järkyttävän hyviin pikkuleipiin jokunen viikko sitten. Pyysin myöhemmin Annalta kuvia kaupasta, jotta saan sen liitettyä tähän pikkusuositukseen. Jos ikinä tarvitsette erinomaista artesaanipastaa, lisäaineettomia liemiä, risottoriisiä tai tiskirättejä, niin menkää Museokadulle, Hellaan ja Herkkuun! Kaupassa on niin paljon muutakin ostettavaa ja nyt minäkin tiedän millä ratikalla (2) pääsee ihan lähelle, jos sattuu, että kantamuksia kertyy. Ihailen blogaaniystäväämme, joka on uskaltanut alkaa yrittäjäksi. 

Tässä postauksessa on Annan ottamat kuvat Hella & Herkku-liikkeestä

Ristiin rastiin

Minilomasemme alkuvaiheista kertovat postaukset Merenpinnan alla, Utrecht - tuo mainio Mini-Amsterdam, Kaksi saksalaista suosikkia ja Iloinen yllätys Apeldoornissa. Tässä postauksessa ovat minilomasemme viimevaiheet. 

Sizzlesissä syömämme päivällisen laskeuduttua vatsoissamme meille maistui Apeldoornin hotellimme aamiainen. Aamiaisen jälkeen kävimme pienellä kävelyllä aamuhiljaisen kaupungin kaduilla, sillä koitimme löytää laukkukauppaa. Tiedättehän, kun jotain ei tarvitse, sitä on koko ajan tarjolla, mutta kun tarvitsee, ei sitä laukkukauppaa tule sitten missään kohdalle. Olimme unohtaneet ottaa mukaan laukkupuntarin ja sellaisen tarpeessa kuljimme katuja. Mutta ei yhtään laukkukauppaa, ei ensimmäistäkään osunut reitillemme. 

Kun kello oli tarpeeksi paljon, ajelimme lähistöllä olevaan Paleis Het Loohon, joka oli päivän nähtävyyslistallamme ensimmäisenä. Palatsi oli Alankomaiden hovin asuinpaikka monta vuosisataa, mutta 70-luvulta alkaen paikka on ollut museona. Juuri nyt siellä oli nähtävillä upea Anna Pavlovnasta kertova näyttely. Palatsin hienot puutarhat olivat myös näkemisen arvoiset, vaikka kesäinen kukkaloisto olikin tältä vuodelta jo ohitse.

Palatsin lisäksi nähtävää riitti kuninkaallisissa talleissa, joissa oli esillä loisteliaita hevoskärryjä, autoja ja monenlaista kelkkaa. Hollantilaiset tiedetään innokkaiksi jääurheilun ystäviksi ja kelkat ja luistimet otetaan esille heti, kun kanavat jäätyvät, nykyään ilmeisen harvoin enää. Pitkässä pilttuiden rivissä näkyi nyt yksi ainoa hevonen, joten sillä lienee kiireinen elämä, jos sen pitää kaikki hevoshommat hoidella.

Seuraavaksi ajelimme navigaattorin ohjeiden mukaisesti Kröller-Müller-museoon. Jostain syystä vempele tahtoi meidän lähestyvän paikkaa etelän kautta ja teimme varmaan 10 km lenkin, mutta se oli vain hyvä, sillä maisemat olivat hyvin jänskät hiekkadyyneineen ja savannimaisine kasvustoineen.

Museossa on suuri Van Gogh-kokoelma ja muutenkin mielenkiintoista taidetta nähtäväksi niin sisällä kuin ulkonakin. Etenkin veistoksia oli runsaasti museon nurmialueilla.

Kun olimme saaneet tarpeeksemme taiteesta, ajelimme sen nimiseen kaupunkiin kuin 's-Hertogenbosch. Älkää kysykö, miksi se noin kirjoitetaan, siitä puhumattakaan miten se lausutaan. En minä tiedä. Siellä asetuimme Campanile-hotelliin, joka on minusta niin aito Amerikan motelli kuin olla voi. Edullista, yksinkertaista, siistiä. Kaikinpuolin ok. Olisi voinut käydä syömässä ihan minulle nimikoidun ateriankin? Eikö ole yksilöllistä.

Seuraavana aamuna kävimme hieman kävelemässä, taas laukkukauppaa, tai ylipäätään jotain kauppaa etsimässä, mistä voisi ostaa laukkupuntarin. Oli hieno sumuinen sää, muttei satanut kuitenkaan. Kaupungin hieno kirkko verhoutui usvaan ja oli jokseenkin tylypahkamainen. Laukkupuntarikauppaa ei löytynyt. Mutta löytyi hieno sikanunna kirkon seinästä.

Antilla on, kuten monet tietävätkin, jonkun verran kiinnostusta polkupyöriin. Meillä on niitä useita ja muutaman voisi varmaan koota tuosta vain kaikista niistä pyöränosista, joita tallistamme löytyy. Muutama osa lisää on kuitenkin aina paikallaan ja sen tähden kävimme sinä päivänä Dussenin kylässä alan liikkessä, joka tekee suurimman osan bisneksistään verkossa, mutta myös ihan sisälle taaperrettava kauppa löytyy. Minä kyllä istuin autossa ja näpelöin älypuhelintani, mutta Antti viihtyi juuri niin kauan kuin halusi. Vannon, etten näyttänyt nyrpeää naamaa, kun hän palasi ostoskassinsa kanssa.

Toiseksi viimeiseksi yöksi menimme Rotterdamiin, sillä olin innostunut dit und dat-blogin viime kesän Rotterdam-kuvista. Ennen kuin kello oli tarpeeksi hotelliin majoittumista varten, kävimme kahdessa museossa. Niistä ensimmäinen oli Museum van Boimans Beunigen. Sinne sisälle menessä tuntui kuin olisi mennyt vanhaan virastoon tai keuhkoparantolaan, mutta hienoa taidetta siellä oli nähtävillä, muuten myös suomalaista muotoilua.

Toinen museo sijaitsi samalla aukiolla, Het Nieuwe Institut nimeltään ja siellä oli arkkitehtuuria, muotoilua ja digitaalista kulttuuria. Ilmeisen uusi paikka ja olimme jo ohittaa sen, mutta Antti tahtoi kurkistaa sisälle merkillisen näköiseen mestaan. Siellä oli näyttely, jossa oli esillä muun muassa suomalainen äitiyspakkaus, joka oli nimetty ytimekkäästi Baby Boxiksi. Antti kokeili varusteita, joilla saattaa simuloida vanhuutta. Siis vielä vanhempaa kuin nyt on. Oli erilaisia laseja sen mukaan, miten halusi nähdä huonosti, oli painoja ja niskaa jäykistäviä pantoja. En halunnut kokeilla, maltan odottaa.

Olin varannut meille huoneen vähän tyyriimmästä hotellista, sillä juuri silloin sain bonusyön käyttöön varauspalvelusta ja huone tuli edullisemmaksi. Mainitsemani museot sijaitsivat suorastaan hotellin takapihalla, joten olimme perillä tuota pikaa. Hotellissa oli muuten melkoinen kättelykulttuuri. Vastaanoton virkailijat kättelivät sujuvasti niin asiakkaat kuin toisensakin mennen tullen ja palatessa. Meille ehdotettiin pientä upgreidausta, kahden kympin hinnalla pääsimme pari kerrosta ylemmäs ja hienompaan huoneeseen, mutta mistä minä oikeastaan senkään tiedän. Oli se kuitenkin hieno huone, näkymät kyllä just toiseen suuntaan kuin olisimme toivoneet. Laukut tuotiin oikein huoneeseen asti ja tarjolla oli vähän virvokkeita ja hedelmiä (lue: vettä ja omenat). Kylppärissä oli sekä hieno suihkukaappi sadesuihkuineen ja iso amme. Ei hassumpaa.

Iltasella kävimme kävelemässä keskustammassa, kaupungissa on monenlaista hienoa rakennusta, se on kyllä sanottava. Eniten ihastuin kauppahalliin, jonka kaareva katto oli aivan lumoava. Söimme kauppahallin kreikkalaisessa ravintolassa suuren jaettavan vadillisen perinteistä kreikkalaista ruokaa ja se oli oikein hyvää, joskin sitä oli ihan liikaa kahdelle, eikä moussakaksi luulemamme uuniruoka ollutkaan moussakaa.

Hotellin aamupala oli melkoisen kiva, muttei mitenkään yliloistava. Ennen kuin kirjauduimme ulos, kävimme vielä kävelemässä kaupungilla ja löysimme viimein laukkupuntarin, mutten muista enää sen tavaratalon nimeä, jonka laukkuosastolta viimein saimme tämän tärkeän ostoksen tehtyä. Rotterdamista jäi kyllä se tunne, että sinne pitää mennä uudelleen, ehkä kesällä ja hommata polkupyörät alle.

Vaikka tästä uhkaa tulla tosi pitkä postaus, niin jatkan silti vielä vähän. Viimeisen kokonaisen päivän Alankomaissa päätimme käyttää ajamalla taas kohti pohjoista, tai ehkä oikeammin koillista ja lähestyä Amsterdamia pohjoisesta seuraavana päivänä, jonka iltana meillä olisi paluulento. Lippujen ostamisvaiheessa iltalento tuntuu aina hyvältä idealta, mutta paluun lähetessä sitä miettii, että tuleepa viimeisestä päivästä pitkä. Ja niin yleensä tuleekin.

Perjantaina sitten jätimme Rotterdamin taaksemme ja ajoimme taas melko läheltä niitä paikkoja, joissa olimme olleet jo pariin otteeseen. Menimme Lelystad-nimiseen kaupunkiin ja sen liepeillä olevalle lentokentälle, joka on Alankomaiden vilkkain yleisilmailukenttä. Sen laidalla on ilmailumuseoa tai oikeastaan jonkunlainen ilmailupuuhamaa. Vielä 60-luvun alussa koko seutu on ollut merta, mutta tuolloin kuivattu ja pengerretty niin, että nyt siellä on Schipholin lentokentän etäpesäke ja tuo puuhamaa ja ilmailumuseo.

Museovierailun jälkeen ajoimme 18 kilometriä pitkää mereeen rakennettua tietä pitkin Amsterdamin pohjoispuolen niemimaalle ja Volendamin kaupunkiin, josta olimme varanneet viimeisen majoituksen. Amsterdamissa huudettiin sellaisia hintoja hotelliyöstä, että hirvitti. Kyllä minua hieman hirvitti sekin, että GPS kaikenaikaa näytti miinusmerkkisiä lukuja, kun ajoimme niemimaalla, mutta kai ne alankomaalaiset tietävät mitä tekevät?

Hotellimme oli oikein hauska paikka, kun sinne vain osasi perille. Tulimme nimittäin niin tiiviisti rakennettuun merenrantakaupunkiin, tai oikeastaan sen rantakaistaleelle, että sinne piti ajaakin vain vartin pätkissä kerran pari tunnissa, kun alueen liikennettä rajoittavat tolpat kaduissa laskettiin alas ja ajaminen joillakin osin onnistui ja pääsimme hotellin takana olevalle parkkipaikalle. Koska oli perjantai-ilta ja olin jo ymmärtänyt, että alankomaalaisia menee innokkaasti ravintolaan syömään jokaisena viikon päivänä, niin olin varannut meille pöydän kalaravintolasta, joka sijaitsi noin puolen kilometrin päässä hotellistamme.

Joskus aikamatka takavinkkeliin on ihan kivaa, joskus vähemmän. Tuo päivällinen oli siinä kintaalla, kumpaa se oli. Ravintola oli ilmeisen suosittu, vaikkei se ihan täynnä ollutkaan. Vastaanotto oli hyvin hätäinen, ilmeisesti omistajan tai hovin parhaat ystävät saapuivat juuri samaan aikaan ja meidät vain hätistettiin yhteen pöytään emmekä varsinaisesti saaneet sanottua, että meillä oli varaus. Olen hämmästynyt, jos tuolla on uudistettu sisustusta sitten 80-luvun.

Kielimuurikin hieman asettui meidän ja nuoren tarjoilijan väliin, kun hän ei ymmärtänyt, mitä tarkoittaa, kun asiakas haluaa lasillisen kuohuviiniä. Jätimme sen siis väliin ja sitten tilasimme parasta toivoen erilaisia meriaiheisia ruokalajeja. Oli ostereita, oli kampasimpukoita, oli jotain kalaa, jonka nimeä meille ei haluttu sanoa, se oli yllätys, tai sitten eivät tienneet miksi sitä kutsua. Oli myös katkarapuja ja pastaa. Jälkiruokaa emme halunneet. Ruoka oli ihan hyvää, mutta niin kovin vanhanaikaista, kuten tarjoilu ja koko meininki ravintolassa, jossa ei tosiaankaan tuotu tullessa eikä viety mennessä, vaan asioita kiikutettiin todella sekalaisesti sinne tänne. Se oli kyllä hassua miten paljon erilaisia lisäkkeitä pääruokiimme kuului, vaikkemme tilatessa sitä ymmärtäneet. Oli siinä kuppia ja vatia kuin parhaassa pitopöydässä, samaan aikaan ranskalaisia ja paistinpottujakin. Mutta ei jäänyt nälkä. Eikä varsinaista paloa palata sinne koskaan.

Viimeisen päivän ennen iltalentoa vietimme sitten Amsterdamissa. Ruuhkassa. Aamulla kyllä pääsimme aika sutjakasti parkkiin samaan halliin kuin viime vuoden matkalla. Ja ensimmäiseen museoonkin pääsimme luikahtamaan ilman jonoja. Kyseessä oli Stedelijk Museum aivan Rijksmuseumin ja Van Gogh-museon lähellä. Siellä oli erittäin mielenkiintoinen Jean Tinguelyn näyttely, se sivusi hauskasti Helsingin Taidehallissa 22.11.2016 asti olevaa Niki de Saint Phallen näyttelyä.

Päätimme olla sitten oikein kunnon turisteja ja kokeilla kanava-ajelua tai kiertoajelubussia. Ostimme 24 tunnin liput, joilla pääsi erään firman kumpaankin kulkuneuvoon ja Anne Frank-talon edustalta hyppäsimme kanavapaattiin. Oli muuten muhevat jonot niin Anne Frank-talon kuin yllä mainittujen museoidenkin ovilla. En tahtoisi koskaan viettää aikaa tuntikaupalla jonoissa. Ajastetut liput tai sitten muuten sopivasti hiljaiseen aikaan paikalle osuminen, ne ovat minun tapani. Amsterdam vain taitaa olla yksi niistä kaupungeista, joissa turisteja riittää aina.

Kanava-ajelu oli tavallaan ihan kiva, mutta siellä istui sen verran matalalla, ettei paatista nähnyt kovin hyvin ulos. Oli myös aika ahdasta, joka penkki oli täynnä ja osan matkasta istuimme selkä menosuuntaan. Ajoimme kierroksen verran ja se vei reilusti toista tuntia. Sitten päätimme loikata tiuhaan kulkeviin hop on - hop off-bussiin, joihin lippumme myös kävi. Niitäpä pysäkkejä ei saa kuulema merkitä mitenkään, vaan asiakkaiden tulee itse löytää oikea kohta seisoa kadun kulmassa. Älytöntä. Mutta löysimme. Busseja ei kuitenkaan kulkenut tiuhaan. Ensin näytti siltä, että meille jää hyvin aikaa käydä lounaallakin, mutta bussi oli kyllä aika turha juttu. Se ajeli osan matkaa jotain poikkeusreittiä tavallisten asuinkortteleiden halki ja sitten se parkkeerasi keskustassa aseman liepeille yli puoleksi tunniksi, koska kuskilla oli tauko. Turisteja pyrki sisään ovista ja ikkunoista, mutta kulkimemme oli jo täynnä.

Sitten kun taas pääsimme matkaan, menimme taas ainakin vartiksi seisomaan jonkun jalokiviliikkeen pihaan ja minua alkoi jo ärsyttää. Oli kuin Turkissa, jossa viedään turistilampaat serkun mattokauppaan käymään. En tykännyt. Liikenne oli muutenkin niin ruuhkaista ja kuskimme (tauostaan huolimatta) niin unessa, että monet liikennevalot hän vain seisotti bussiamme paikoillaan, kun ei ihan ehtinyt lähteä liikkeelle. Muutaman kilometrin kaupunkikierrokseen meni varmaan kolme tuntia emmekä varsinaisesti nähneet mitään. Toki sieltä olisi päässyt kyydistä aiemminkin, mutta tahdoimme nyt sentään päätyä sille puolelle kaupunkia, jolla automme oli parkissa.

Emme ehtineet sitten lounastaa enää, mutta ehdimme käydä ostamassa vähän juustoa ja muita tärkeitä juttuja, ennen kuin menimme mukaan lauantaipäivän pahimpaan liikenneruuhkaan. Siellä olisi kyllä tarvittu vähän poliisia puhaltamaan pilliin, että nyt te urpot menette, mutta te urpot odotatte. Ei ole mitään järkeä kaikkien tunkea risteyksiin, kun ne ovat jo ihan täynnä. Ja voisivat ne pyöräilijätkin joskus hetken odottaa, kun on täyttä niin on täyttä.

Viikko Alankomaissa meni nopeasti, oli hieno tavata Opiskelija, käydä monessa paikassa tässä pikkuisessa maassa ja vähän Saksassakin. Liitän tämän XL-koon postauksen CampaSimpukan ylälaidasta löytyvälle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme maittain aakkostettuna.

Ai niin, yksi ravintola-aiheinen vinkki Alankomaihin. Siellä on yleisesti tapana, että kun asiakas pyytää laskun, se tuodaan kyllä nopeasti pöytään, mutta sen jälkeen asiakkaat sitten, kun ovat valmiit, menevät tiskille ja maksavat laskun siellä ennen lähtöään. Ihan hyvä systeemi, ei tule oloa, että pitäisi kiirehtiä, jos laseissa on vielä tilkka viiniä, tai että koska se rahastus nyt oikein tapahtuu.

Sille, joka jaksoi lukea koko postauksen läpi, tarjoan kahvit, kun tavataan!

Kaksi saksalaista suosikkia

Nyt tuntuu, että jutut kinostuvat tapahtumina päähäni ja kuvina koneelleni, eikä aika riitä kaiken purkamiseen. On kuitenkin tapahtunut niin kivoja juttuja, että haluan kirjoittaa niistä ja saada muistot talteen, sillä en enää kirjoita erillistä matkapäiväkirjaa kuten ennen blogaaniksi ryhtymistäni. Niin että vaikka lukijaa ei kiinnostaisikaan miten ihania roskiksia näimme sateisessa Aachenissa tai miten kiva oli jälleen kerran käydä Kölnin komeassa katedraalissa, niin kirjoitan kumminkin. 

Aikaisemmissa lokakuisen minilomasen matkakertomuksen osissa olimme Alankomaissa Opiskelijan kotikulmilla Nijmegenissä ja lähikaupungissa Utrechtissa. Koska Opiskelija oli puolittain syyslomalla tuolla viikolla, hän ehti lähteä kanssamme pienelle Saksan reissulle, hän on aina pitänyt Saksasta siinä kuin mekin. 

Köln on tuttu paikka meille monilta matkoilta, viimeksi olimme siellä kaksi ja puoli vuotta sitten, eikä nyt ollut kauniiden puitten kukinta-aika, vaan lehdet olivat joko pudonneet tai juuri lähtemässä. Meille sattui sateinen päivä tuolloin maanantaina, kun saavuimme kaupunkiin. Meillä oli muutamat selkeät reittipisteet, joissa halusimme käydä. Museoihin ei tietenkään ollut asiaa viikonpäivän vuoksi, mutta sitä enemmän halusimmekin käydä kaupoissa. 

Espresso Perfetto on aivan mainio kahvikauppa, jossa olemme käyneet jo monet kerrat. Nykyään sillä on samassa risteyksessä vastakkaisessa kulmassa toinenkin toimipiste, joka keskittyy kahvin myyntiin kuppi kerrallaan, tämä missä me kävimme on sekä kahvikonemyymälä, että pieni kahvila. Siellä on myös laajin kuppivalikoima, jonka olen nähnyt ja kahvia on ostettavissa pusseittain. Myös muutamissa muissa kaupungeissa on Perfettoja, esimerkiksi Düsseldorfissa, Haagissa ja Kairossa. Opiskelija on ollut luontaisessa kahvilakossa, sillä hän ei ole oikein etsinyt/löytänyt hyvää kahvipaikkaa kulmiltaan, joten kyllä nyt maistui kunnon cappuccino. 

Samassa katujen risteyksessä on hieno keittiötarvikeliike, josta olen ennenkin maininnut, Kölner Kochhaus, josta piti taas hankkia uusia tarpeellisuuksia, kuten polkupyörän muotoisen piparkakkumuotin ja jouluisia muffinivuokia. Voisin vaellella kaksikerroksisessa kaupassa vaikka kuinka kauan.

Seuraavaksi menimme sovittamaan rinkkoja. Antti tarvitsee tulevaa caminoa varten rinkan ja minä en tarvitse uutta rinkkaa, vaikka kuinka yrittäisin asiaa itselleni perustella. Kokeilin kuitenkin ainakin yhtä montaa rinkkaa kuin tuleva caminokumppanini. Parhaiten tämä sovitusurakka onnistuu Globetrotterilla, jossa kaikki tarjolla olevat merkit ja mallit ovat roikkumassa samalla seinällä, eikä vain paperitolloilla täytettynä ja pullistettuna, vaan oikeasti painavaksi pakattuna, varmaankin osa yli kymmeneen kiloonkin. Niitä oli jonkunlainen omituinen ilo nostella selkäänsä ja pois. Mutta emme kumminkaan ostaneet vielä yhtään rinkkaa, edes minulle. Opiskelija katseli meitä sen näköisenä, että tuleekohan tuosta yhtään mitään eikä ihan väärässä ollutkaan, ei siitä siis varsinaisesti tullut. Minä haluaisin hieman pienemmän rinkan ja sitten haluaisin Antin rinkan olevan kauniin värinen, mutta luultavasti minulla ei ole siihen asiaan sanomista. Kunhan vain pidän huolen omista asioistani. Kuvallista todistusaineistoa meillä ei ole tästä tapahtumainkulusta, sillä olimme sen verran keskittyneet remmeihin ja solkiin, rinkkojen taskuihin ja painopisteisiin. Hieman aiheeseen liittyy kuitenkin Aachenissa kuvattu caminoreitin merkki, eiköstä vaan?

Kölnissä ei voi agnostikkokaan käydä vierailematta katedraalissa, emmekä me yritäkään. Siellä vaan pitää piipahtaa. Nyt ei ollut yhtään liiduilla kirkon edustan kiveykseen piirtävää taiteilijaa, sillä vettä satoi aika kaatamalla. Olimme myös sitä mieltä, että kirkosta oli nyt eri osat rempassa kuin viimeksi käydessämme. Niin suuressa rakennuksessa varmasti riittää koko ajan jotain pientä fiksaamista. 

Majoitukset olivat etukäteistutkinnassa niin hurjan kalliita tuolla viikolla, että lounaan jälkeen ajelimme toiseen suosikkikaupunkiimme, Aacheniin. Sielläkin on tullut käytyä muun muassa humpalla. Majoituimme yhteen kaupungin asiallisista Ibis-hotelleista ja iltasella kävimme syömässä Opiskelijan kanssa hauskassa Kultaisessa Siassa. Se oli perussaksalaista ruokaa pikkuisin tvistein, mutta niin suurin annoksin, ettei jälkiruoalle jäänyt tilaa yhteenkään seurueemme vatsoista. 

Seuraavana päivänä Opiskelijan piti palata kirjastoon lukuhommiin, joten aamuisen kaupunkikävelyn ja muutaman kaupan jälkeen kyyditsimme hänet takaisin Nijmegeniin. Aamuinen Aachen oli oikein sympaattinen, juuri sellainen saksalaiskaupunki, joista pidän todella paljon. Kävimme kirjakaupassa, josta löytyi paljon lukemista pojalle ja tuliaisiakin kotiinpäin. Myös Aachenissa on kiva keittiötarvikeliike, josta en tarvinnut yhtään mitään, mutta tietysti ostoskassin kanssa sieltä lähdettiin. Päivän kirkkona toimi Aachenin suuri kirkko, vaikka en minä tiedä onko siellä suurempiakin. 

Kun olimme palanneet takaisin Alankomaihin ja vieneet Opiskelijan kotiinsa, oli aika jatkaa omin nokkinemme minilomastamme. Seuraavassa osassa kerron matkan mukavimmasta ateriasta Apeldoornissa, hieman Rotterdamista ja sen mahtavasta kauppahallista ja vielä muutamasta muusta jutusta, mikäli saan ne suosiolla sopimaan samaan postaukseen. 

Tämän jutun liitän CampaSimpukan ylälaidasta löytyvälle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään matka-aiheisia postauksiamme. 

24 tuntia Helsingissä

Nyt kun olen vuorotteluvapaalla, minulla on ns. rajattomasti aikaa. Oikeasti se ei pidä paikkaansa, tai ainakin tuntuu, että aika menee vähintään puolitoistakertaista nopeutta ja viikot hujahtavat alta todella nopeasti. Kun elokuu kääntyi lopuilleen alkoi erilaisia kutsuja ropista campameiliin ja tällä kertaa minun oli mahdollista tarkastella niitä muullakin silmällä kuin sillä, että no tuonnekaan ei kyllä ole mahdollista mennä. Useimmat tapahtumat ovat Helsingissä, jotkut harvat Tampereella, ainakin niistä, joihin me saamme kutsun.

Eräälle elokuun lopun perjantaille osui kaksi kutsua, joista olin kiinnostunut. Ne eivät menneet edes ajallisesti kuin hieman päällekkäin, joten arvelin ehtiväni molempiin. Antti sai pitkällisen vuoronvaihtovälppäyksen jälkeen oman työvuoronsa pois, joten hänkin pääsi lähtemään mukaan, mikä oli oikein mukavaa. Nanolomanen bussilla vaihtui minilomaseen autolla.

Saavuimme Helsinkiin kello 11.40 kuten olin ilmoittanut Kamera & Kauha-Antille, jonka kanssa meillä oli tärskyt. Tapasimme Taidehallin edustalla ja menimme yhdessä katsomaan Niki de Saint Phallen näyttelyä. Museokortti tykkää, että sitä käytetään! Näyttely oli mielenkiintoinen, tuli mieleen, tuliko taiteilija koskaan pois teini-iästä, vai piirtelikö sydämenkuvia ja kirjoitteli koukeroisin kirjaimin I love you for ever for ever. Pidin eniten pulleista naispatsaista.

Ennen ensimmäistä varsinaista tapahtumaa ehdimme piipahtaa Annan kaupassa, Hella & Herkku muuten muuttaa tässä kuussa hieman edemmäs Museokadulla. Tällä kertaa hankin kaupasta jo kokeiltuja paellariisiä- ja lientä, kumpikin oli täysosuma. Harmillista, että Museokadun Kaffecentralen on ilmeisesti lopettanut, vaiko muuttanut jonnekin muualle? Se oli niin hyvä paikka poiketa Annan kaupassa käyntiä ennen tai sen jälkeen.

Sitten olikin jo aika mennä päivän ensimmäiseen tapahtumaan Kanavarantaan. Siellä oli tiedossa Viinilinnan avajaiset. Parituntisen iltapäivähetken aikana saimme maistaaksemme monta kiinnostavaa viiniä, tapaamaan ihmisiä näiden viinien takaa, jopa aivan tuottajatasolla ja siinä samalla tapaamaan muita bloggaajia ja maistelemaan pientä purtavaa. Se olikin tarpeen, sillä lounas oli jäänyt väliin. Kiitos Viinilinnalle kutsusta ja mukavan tapahtuman järjestämisestä!

Kanavarannasta suunnistimme pienellä blogaaniporukalla suoraan kirjanjulkistamistilaisuuteen. Jotain maukasta-blogin Mari Moilasen uusin kirja, Syötäviä vietäviä julkaistiin tuona päivänä ja sinnekin olimme saaneet kutsun. En ollut tavannut Maria tätä ennen henkilökohtaisesti, joten senkin vuoksi oli mukava käyttää tilaisuus hyväkseen ja mennä paikalle. Julkkarit pidettiin Kalevankadulla Vin-Vin-baarissa, joka oli uusi tuttavuus minulle. Onnellinen kirjailija otti vieraat vastaan sydämellisesti ja kuohuvalla kilistely senkun jatkui. Oli mukava istahtaa ja jutella tovi tuttujen kanssa, näin ensimmäistä kertaa kaksi tämän vuoden blogaanivauvaakin. Saimme mukaamme kappaleen Marin uutta kirjaa, siihen pitää syventyä enemmän piakkoin. Kiitos Marille kutsusta kirjanjulkistamistilaisuuteen!

Meillä oli pöytävaraus illemmas lempiravintolastamme (siitä oma postaus myöhemmin), mutta sitä ennen ehdimme viipottaa vielä reilun tunnin monessa paikassa. Kävimme Eiringillä ostamassa kahvia ja lisäyksen solar-rivistöömme, nyt meillä on ikioma solar-paavikin! Latvassa kävimme drinkillä, en ollut aiemmin käynyt Latvassa. Pidin GT:n kardemummaisesta mausta, mutta jotain pientä somistusta olisin kaivannut drinkkiin tai edes vähän nätimpää lasia. Ennen kuin oli aika mennä syömään poikkesimme vielä Formverkillä ja Chez Mariuksessa, koska niin nyt vaan pitää tehdä, kun Helsinkiin pääsee. 

Hotellibingossa täysosuma oli tällä  kertaa tullut Katajanokan Best Westernille, tuona perjantaina hotellihuoneet olivat melkoisen kalliita Helsingissä, en olisi halunnut maksaa huoneesta aivan niin paljon. Mutta kiva hotelli se joka tapauksessa on ja sinne kävelimme illallisen jälkeen kauniissa loppukesän illassa.

Ennen kotiinpaluuta teimme aamulla vielä kierrokset Ateneumissa ja HAM:ssa sekä Sanomatalon aulassa. Taas Museokortti tykkäsi. Ateneumissa olevaa Alice Neelin näyttelyä suosittelen todella lämpimästi. Harvoin viitsin lukea taideteosten vierellä olevia tietoiskuja niin tarkkaan, nyt ne olivat niin kiinnostavia. Etenkin näyttelyn loppua kohden pidin Neelin taiteesta yhä enemmän. Näyttely jatkuu 2.10.2016 asti. HAM:n näyttely ei osunut ihan niin tykkäyssuoneen, mutta Sanomatalon valokuvanäyttely kyllä.

Narinkkatorilla oli mahdollisuus juosta cooperin testi, arvatkaa osallistuimmeko vai kävelimmekö todella ripeästi ohi?

Tuo päivä oli suuren syysmyrskyn värittämä, matkalla katselimme jo tien varren puita, että liekö nuo pysyvät pystyssä ja mikähän mahtaa olla kotipihan omenapuun tila. Meille oli ensimmäistä kertaa tulossa omia omenia ja olimme hieman huolissamme olivatko ne kaikki pudonneet maahan. Niin ei ollut onneksi käynyt, kiitos Antin puutukitoimien. Mutta sähköt meiltä olivat poikki ja pysyivätkin poikki melkein vuorokauden. Illan siis katsoimme televisiota pimeässä, ei vaan minä menin nukkumaan jo kahdeksalta, niin voimille se riekkuminen pääkaupungissa oli käynyt!

Iltapala kynttilän valossa

Liitän tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidasta löytyvälle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme.