Vapauteen totuttelua

Kolmen viikon  ajan olen totutellut siihen ajatukseen, että tämä loma ei lopu. Ei tule sitä hetkeä, jolloin loma taittuu yli puolenvälin, ei viimeisen lomaviikon maanantaita, ei töiden alkamista edeltävää sunnuntaita. Minunkin työelämäni on nyt ohitse ja meillä on edessä uudenlainen elämä vailla monia aikaisempia velvollisuuksia ja tietysti myös työelämän hyviä puolia. 

Ensimmäisen viikon olin lähinnä euforisissa tunnelmissa, toisen käytin äidin syntymäpäivien järjestelyihin ja emännöintiin ja kolmas meni pienellä kotimaan reissulla CampaAdrialla. Nyt olemme kotosalla huoltotauolla. 

Jo kesäkuun alussa kävimme parin yön reissulla, kun koronarajoituksia ja -suosituksia lievennettiin ja leirialueita alkoi aueta. Silloin kiersimme Pirkanmaalla ja Hämeessä katsomassa kirkkoja, lähteenä meillä on mainio Markus Hiekkasen Suomen Keskiajan Kivikirkot-kirja. Nyt suuntasimme Lounais-Suomeen ja lisäsimme näkemiemme kirkkojen määrää lähelle neljääkymmentä. Tässä on selviä yhtymäkohtia kartanoiden bongaamiseen, kun jostain innostumme, se on sitten melkoista paneutumista aiheeseen. 

Vaikka jokainen kirkko näyttää omalta itseltään ja kirkon ympäristö on jokaisella paikalla erilainen kuin edellisellä ja seuraavalla, ovat kirkot sittenkin melko samanlaisia, kun kuvia katsoo myöhemmin. Samoin ihmisen (ainakin omani) muisti on melkoisen huono, edes saman päivän iltana en muistaisi kymmenen sinä päivänä näkemäni kirkon nimeä tai niiden näkemisjärjestystä. Sama se on kartanoiden kanssa. Niissä on kyllä enemmän erityispiirteitä, se on sanottava. Tällä matkalla näimme seuraavassa kuvassa olevat kirkot, enkä millään enää meinaa päästä selville, mikä on mikin. Kirjoitin kyllä muistiin näkemiemme kirkkojen nimet ja järjestyskin on melkolailla selvillä, mutta kuvia selatessani en sittenkään aukottomasti muista jokaisen kuvan kirkkoa. Sijaintitieto auttaa jonkun verran ja kuvaan liittyvä aikaleima, mutta enpä usko, että satunnaista lukijaa  jaksaisi kiinnostaa ihan kirkolleen, mikä nyt on Sastamalan kirkko ja mikä Piikkiön. Paitsi jos on tullut vihityksi juuri siellä Sastamalan kirkossa tai oma mummo on Piikkiön hautuumaalla. 

Tänä poikkeuskesänä moni Suomen kirkoista on kokonaan suljettu yleisöltä noin turistimielessä, mutta muutamiin pääsimme kurkistamaan sisällekin. Vain yhdessä oli pääsymaksu, sekin vapaaehtoinen. Moni kirkoista olisi ollut auki jonain toisena viikonpäivänä tai kellonaikana, mutta tosiaan monen kerrottiin olevan tykkänään kiinni tänä vuonna. Monelle keskiaikaiselle kirkolle ovat ominaisia hienot ja kiinnostavat maalaukset seinillä, niitä voisi tutkailla vaikka kuinka kauan. 

Kirkkoja katsoessamme kierrämme ne aina ympäri ulkopuolelta ja samalla huomioimme muuta kiinnostavaa, tutkimme hautakiviä, vanhoille hautausmaille ominaisia kiviaitoja ja hienojen sukujen omia hautakappeleita. Luontokappaleitakin näkee, esimerkiksi oravia. Yksi juoksenteli edellämme ja esitteli miten juotavaa löytää leikkokukkapurkista.

Kymmenien kirkkojen lisäksi kiertelimme muitakin nähtävyyksiä, museoita ja näyttelyitä. Museokortti tykkää, että sitä käytetään! Tänä keväänä Museokortin applikaatio on viimein saatu valmiiksi ja se on erittäin käyttökelpoinen. Sillä voi hoitaa helposti museokäynnin rekisteröinnin, ei tarvitse ojentaa korttiaan eikä koskea minnekään omaa puhelintaan lukuunottamatta, mikäli on hyvin tarkka koronan vuoksi. Applikaatiossa on myös hyvä karttatoiminto, jolla voi etsiä museokorttikohteita eripuolilta maata. Sieltä löytyvät hyvin aukioloajat ja sijainnit. 

Kävimme tällä matkalla Kangasalla Kimmo Pyykkö-taidemuseossa, Tampereella Vapriikissa, Tampereen Taidemuseossa ja Amurin työläismuseokorttelissa. Louhisaaren kartano tuli tutuksi ja Turussa Aboa Vetus&Ars Nova-museo. Raaseporin linnassa kävimme tällä kerralla sisälläkin, viime vuoden loppukesän käynnillä se oli jo kiinni. 

Helsingissä olimme pari yötä ja vietimme yhden lämpimän päivän käyden Temppeliaukion kirkossa, Luonnontieteellisessä museossa, Kiasmassa, Taidehallissa, Arkkitehtuurimuseossa, Designmuseossa ja Ateneumissa. 

Kotimatkalla poikkesimme vielä Keravan Sinkassa, Järvenpään taidemuseossa, Tuusulassa Erkkolassa ja Ilmatorjuntamuseossa (Aholaan emme mahtuneet pysäköimään, koska tuolloin oli Tuusula-päivä,  ilmaiset museokäynnit ja väkeä oli paljon liikkeellä), Orimattilan taidemuseossa, Lahden hiihtomuseossa ja Radiomuseossa ja lopuksi vielä Heinolassa Lääninkivalteri Aschanin talossa ja Heinolan taidemuseossa. Joutsan Haihatus jäi sateen vuoksi väliin ja vähän senkin mitä olimme siitä lukeneet, ei ollut ihan niin haihatteleva tunnelma juuri Joutsan kohdalla, että olisimme menneet katsomaan. 

Näimme todella monenlaista taidetta ja näyttelyä, joista ainoastaan yksi oli sellainen, johon suoraan sanottuna petyin. Mutten ole pettynyt siihen, että menin sitä katsomaan. Päinvastoin ja olin iloinen, että näyttelyssä oli paljon ihmisiä sitä katsomassa. Olin jo ennen koronan alkua lukenut Seppo Fräntin kokoelmista koostetusta näyttelystä, joka oli tuolloin tulossa Kiasmaan ja ajattelin, että tuon tahdon nähdä ja todennäköisesti pidän siitä. Mutta en pitänyt. Ei se mitään. 

Yhdeksi parhaimmista kokemuksista nousi Tampereen Taidemuseon Joseph Alanen-näyttely, joka on nähtävillä vielä 9.8.2020 asti. En ollut koskaan kuullut Alasesta, mutta nyt kyllä muistan hänet ja pidin näyttelystä valtavasti. 

Amurin työläismuseokortteli oli myös todella kiinnostava, se on auki vielä syyskuun alkupuolelle asti, talvisin se on kiinni. 

Olen halunnut käydä katsomassa Temppeliaukion kirkkoa jo vaikka kuinka kauan ja tällä Helsingin piipahduksella viimeinkin tein sen. Pidin siitäkin oikein paljon, nyt sattui vielä olemaan hetki, ettei siellä ollut kuin muutama muu ihminen, ei ilmeistä hälyä ja tungosta, kuten usein normaalioloissa ilmeisesti on. Arkkitehtuurimuseon Uno Ullberg-näyttely sisälsi hyvin paljon kiinnostavaa luettavaa ja katsottavaa, sitä suosittelen myöskin lämpimästi. 

Keravalla olisimme halunneet nähdä viime päivinä runsaasti mediassa esillä olleen purkutalon graffiteineen, mutta emme saaneet autoa pysäköityä tarpeeksi lähelle fiksusti ja talon edessä oli jo melkoisen pitkä jono ennen sen aukeamista. Kuulin myöhemmin, että sinä päivänä jono oli ollut yli kolmen tunnin mittainen. Emme silti jättäneet Keravaa tyystin tutkimatta, kävimme Sinkassa, jonka rakennus ulkoapäin näyttää ihan K-kaupalta, mutta on täysiverinen taidemuseo ja tämänhetkinen näyttely oli yksi reissumme kohokohtia. 

Välillä on hyvä käydä sellaisissakin museoissa, jotka eivät ennalta kuulosta kovin kiehtovilta, tai vaikuttavat suorastaan tylsiltä. En ollut aivan riemuissani menossa Ilmatorjuntamuseoon, mutta sepä oli oikein mielenkiintoinen ja Lahden hiihtomuseo suorastaan erinomainen. Oli hienoa olla väärässä. 

Pidän myös ns. virkkuukoukkumuseoista, joissa ei ole suurta väentungosta ja kokoelmatkin voivat olla hieman vaatimattomampia. Aivan puhdasveristä virkkuukoukkusarjalaista ei tälle reissulle tosin mahtunut. Meillä on ollut museokortit aivan sen ensimmäisestä kesästä 2015 asti, Antin saldo on tällä erää jo yli 200 käyntiä, minulla meni tällä retkellä 150 rikki. Huvittelemme hekumoimalla sillä "kuinka paljon säästämme" museokortilla, jostainhan se ilo on elämään otettava!

Kuten olen maininnut, reissasimme CampaAdrialla, viime vuonna hankkimallamme matkailuautolla. Emme ole ihan vasta-alkajia mitä tulee karavaanariuteen, mutta matkailuauto on vielä meille melko uusi muoto kulkea. Pitää miettiä etukäteen, miten pysäköiminen hoidetaan ja joskus joutuu kääntymään pois, jos ei kertakaikkiaan ole tilaa. Usein voi kävellä hieman kauempaa, mutta aina sekään ei ole mahdollista. Silloin vain jatkamme matkaa. 

Olemme toistaiseksi käyttäneet leirialueita yöpymiseen, vaikka ns. puskailukin olisi autollamme aivan mahdollista. Sähköä ja kaasua riittää muutamien vuorokausien ajaksi, samoin vettä ja autossa on niin suihku kuin vessakin. Varmaankin puskailemmekin jossain vaiheessa (olen oppinut termistöä Facebookin karavaanari-ryhmässä, niitä on monenmoisia, olen jäsenenä eräässä asiallisessa ryhmässä, roisimmasta poistuin vähin äänin tyyliin kyllästyttyäni).

Kotimaan matkailulla lienee nyt aivan poikkeuksellinen kesä ja paljon ihmisiä on liikkeellä erilaisin ajoneuvoyhdistelmin. Koska emme ole viime vuosina kovin paljon liikkuneet Suomen leirialueilla, en osaa sanoa onko nyt ollut aivan erityisen paljon väkeä, mutta tien päällä saa kyllä morjestaa yhtenään, jos sille linjalle lähtee. Ja minähän olen lähtenyt, reippaasti vain kämmen edellä. Aluksi arastelin morjestaa auto+vaunu-yhdistelmää, mutta nyt sekin sujuu. En myöskään ole merkkiuskovainen, morjestan myös Hymerit ja Dessut, mutta luonnollisesti iloisimmin Adriat. En enää niin usein erehdy morjestamaan ambulanssia. 

Leirialueista pidämme eniten niistä, joissa on vaihtuvaa väkeä ja erilaisia yhdistelmiä. On mukavaa, kun alueella on niin telttailijoita, vaunuilijoita, autoilijoita kuin mökkeihin majoittujiakin. Kyllä meidän puolestamme saa olla kausipaikkalaisiakin aitoineen, terasseineen ja puutarhatonttuineen, ei siinä mitään. Monelle oma vakiopaikka vastaa kesämökkiä ja seurasta pitäville se on varmasti mitä sopivinta vapaa-ajanviettoa. Mutta kuten sanottu, me tykkäämme eniten paikoista, joissa on monenlaista kulkijaa ja tietty yksityisyys säilyy. 

Tällä matkalla hauskin paikka oli Paraisilla oleva leirialue, sinne voisimme mennä ilomielin uudelleen. Tänä vuonna ei ulkomaalaisia seurueita ollut juurikaan muutamaa norjalaista ja belgialaista lukuunottamatta, mutta tavallisempina aikoina se on varmaankin juuri sellainen monien kansallisuuksien sekoitus, jollainen on meidän makuumme. Me emme tarvitse mitenkään mittavia palveluita leirialueilla, sähköä olisi kiva saada, siistit saniteettitilat ja paikan missä tiskata astiat. Jos näitä ei ole, voi hyvin olla siellä puskassakin. Helsingin Rastila on erinomainen paikka, kun haluaa olla pääkaupunkiseudulla, alueelta pääsee helposti metrolla keskustaan ja sinne on helppo tulla ja sieltä pääsee helposti niin Vuosaaren satamaan kuin motarillekin ja ylipäätään valtaväylille. Leirialueitten hintatasosta on monia mielipiteitä, me suhteutamme sitä muihin mahdollisiin majoitusmuotoihin (hotelliin lähinnä) emmekä pidä suomalaisia leirialuehintoja liian korkeina. Meillä on mukana oma liikkuva kotimme omine vuoteineen ja keittiöineen, joten 25-35 euroa yöltä leirialueella ei tunnu liialta. 

Reissussa pitää syödäkin, sehän on selvää. Me koitamme pitää kulukuria näin uuden elämänvaiheenkin vuoksi. Niinpä enimmäkseen teemme ruokaa itse, aamiaiset ja päivälliset ja jotain pientä iltapalaa. Meillä on autossa kolmipolttimoinen kaasuliesi, muttei kaasu-uunia. Uuniruokia varten on olemassa legendaarinen Lidl-uuni (tietäjät tietää), mutta sitä emme ole vielä kokeilleet oikeasti, vain sen verran, että kyllä se kuumenee. Ulkona voimme käyttää kahta erilaista grilliä ja niitä käytimme tälläkin reissulla kumpaakin. Campingaz-grillillä hoituu pienet lämmittelyt ja paistamiset, varsinainen grillaaminen kahdelle Lotus-grillillä, joka on mitä mainioin, sillä se ei tarvitse kuin muutaman pienen hiilen ja sen ulkopinta pysyy kuumentumatta, sitä voi siis pitää vaikka pöydällä, jos haluaa eikä tuhkaa tule kuin pieni kupillinen. Aamukahvit teemme mutteripannulla ja jääkaappiin mahtuu sopivasti ruokaa ja juomaa. 

Ulkoruokintoja oli vain yksi Ikean aamiainen ja lounaat Fisken på Diskenissä ja kotimatkalla Lahden Tryffdelissä. 

Kotimaassa kulkiessa ja keskellä maata asuessa on helppo tehdä ratkaisu lähteä kotiin, kun siltä tuntuu. Lämpimien päivien jälkeen tuli viileämpää ja sateisempaa. Koska mobileteddykin näytti palelevan, me lähdimme siis kotiin. Nyt auto on laitettu uuteen lähtökuntoon, pyykit on pesty ja jääkaappia täydennetty. Muutaman päivän kuluttua lähdemme uudelle reissulle, jonka pituudesta tai kohteista emme vielä tiedä. 

Yksi tämän reissun kohteista täytyy vielä nostaa esille, nimittäin Sastamalassa sijaitseva Pirunvuoren Kivilinna, joka on taitelija Emil Danielssonin ateljeemökki yli sadan vuoden takaa. Näin siitä ensimmäisen kerran kuvia Ylen Stugor-sarjassa ja kiinnostuin oitis. Myös sauvajyvänen kävi siellä perheensä kanssa edellisellä viikolla ja kertoi sen olevan käynnin väärti ja niin se olikin. Mukava, reilun kilometrin kävely pysäköintipaikalta, jopa ilman hyttysiä ja pieni opastus muhkeassa, mutta niin pienessä mökissä oli todella kiva.

Sen verran tämä koko maailmaa tärisyttänyt korona vaikuttaa minuunkin, että vedän takaisin ajatukseni elokuisesta blogaanimiitistä, vaikka niin lupasin ja vannoin. En uskalla edes arvailla millainen tämä tautitilanne on kuukauden kuluttua tai vaikkapa loppuvuodesta, kukapa sitä osaisikaan. Saa sanoa jänishousuksi. Myös ajankohdan sovittelu on tuottanut vaikeuksia, elokuulle on monilla jo useita erilaisia menoja tulevien ylioppilasjuhlien ja muutenkin juhlapatoutumien vuoksi. Ehkä vielä joskus saan aikaiseksi blogaanimiitin ja saamme vieraiksemme monta hyvää blogaaniystävää!

Skandireissun loput

Oslosta lähtiessämme jouduimme ottamaan hieman vauhtia länsipuolelta, että pääsimme kaupunkia alittavaan tunneliin. Sen jälkeen GPS oli taas tietäväisenä, saatoimme luottaa siihen. Kolmen vuorokauden pysäköinti hotellin viereisessä parkkikellarissa maksoi noin 100 euroa, melko paljon siis, mutta eipä sitä maksamattakaan olisi pärjännyt, kun kerran olimme autolla kaupunkiin tulleet. 

Meillä oli matkaa Tukholmaan vähän yli 500 km. Tarkoitus oli tehdä yksi poikkeama reitiltä, mutta muuten sitten posotella aika suorilla kaupungin etelälaidalle Skärholmeniin. Halusimme käydä legendaarisessa, ensimmäisessä ja parhaassa Ikeassa ja sen lähellä olevassa Decathlonin myymälässä. Kävimme kauan kauan sitten joka Tukholman reissulla Ikeassa, ketju ei siihen aikaan ollut vielä Suomessa. Olimme kerran yötäkin siinä lähellä Hotel Prince Philipissä ja nuoruusmuistojen verestämiseksi varasin sieltä huoneen meille nytkin, tosin nyt hotelli on Scandic, eikä prinssistä puhuta mitään. Mikä se sellainen homma on? 

Mutta ei mennä asioiden edelle. Matkaa Oslosta Ruotsin rajalle ei ole kovinkaan paljon, pääsimme aamutuimaan aika mukavasti ulosmenotielle ja vähäisessä liikenteessä ajelimme kohti Ruotsia. Juuri ennen rajaa käännyimme kuitenkin eteläänpäin ja lähdimme pienempää tietä tarkoituksenamme käydä katsomassa Båstnäsin autohautausmaata.

Minähän en ollut koskaan kuullutkaan paikasta, mutta Antti oli ja hän oli sitä mieltä, että mentävähän se on, kun reittimme kulki niin läheltä. Meillä oli vähän avuton Ruotsin kartta, eikä GPS ollut minua enempää kuullut Båstnäsistä, mutta onneksi Norjan kartta ylsi sen verran naapurin puolelle, että löysimme perille. Rajanylitys kapeaa hiekkatietä oli vaivaton, vain EU:n kyltti kertoi, että nyt maa vaihtui. 

Tulimme perille hiekkatien varressa olevaan paikkaan aamupäivän lopulla ja olipa se mesta! Vanhoja autoja on siellä maatilan pihapiirissä aivan valtavasti, kuulema noin 1000 kaikkiaan. Koitin lukea ruotsinkielistä artikkelia paikasta ja luulen jotain ymmärtäneenikin. Lukekaa tekin. Paikalla oli kaksi ulkomaalaista matkailuautoa ja yksi saksalainen henkilöauto meidän lisäksi, joten meitä oli ainakin 6-8 ihmistä sillä hetkellä tutkimassa autonromuja. Jotenkin tuntui uskomattomalta, että sellainen ryysyranta on saattanut aikojen saatossa Ruotsissa syntyä, siellä kun yleensä on jokainen ruohokin leikattu samaan mittaan naapurin kanssa, eikä sekalaisia pihapiirejä näe.

Tämän paikan jälkeen emme sitten juurikaan pysähdelleet ennen Tukholmaa. Liikennettä oli melko vähän ja tiet hyviä. Välillä satoi, välillä paistoi.

mummielestä tuo oli kyllä edessä

Olimme perillä Skärholmenissa noin neljän viiden aikaan ja menimme suoraan Ikeaan ja siellä legendaarisille lihapullille. Toivoimme, että lihapullat olisi taas tehty jostain muusta kuin on kerrottu, mutta ilmeisesti ei. Antti otti isojen poikien annoksen ja minä keskikokoisten tyttöjen, eikä siinä paljon ollut päivälliskeskusteltavaa, kun lihapullat ja muusi muuntuivat seuraavaan olomuotoon. Kiersimme vanhojen aikojen muistoksi tavaratalon kerroksia ja ostimme muutamia litteitä tavaroita, kuten pannunalusia.

Sitten piipahdimme vielä Decathlonissa, sillä minä halusin tietyt hanskat ja sain ylipuhuttua Antinkin hanskasamiksiksi. Decathlon on ihan suosikkikauppamme sekin. Hotelliin oli vain lyhyt ajomatka ja olimme ihan varmoja, että sen rumat julkisivut ovat juuri sen saman Prince Philip-hotellin, jossa olimme noin vuonna 1989. Ihanaa nostalgiaa. Sinä iltana emme menneet enää keskustaan, vaan pidimme sadetta nostalgisessa hotellissamme.

Scandic-hotelliksi aamiainen oli oikein kelvollinen. Olimme syömässä jo ennen yhdeksää ja heti sen jälkeen kävelimme aivan naapurissa olevaan Skärholmenin kauppakeskukseen. Sen toisesta päästä pääsi metroasemalle, josta ostimme vuorokauden matkakortit. Niillä saattoi matkustaa kaikissa julkisissa kulkuvälineissä ja sitähän me sitten teimme oikein urakalla. Ensin hurautimme keskustaan, huomasimme jo mennessämme, että yksi pysäkeistä oli aivan Gamla Stanin kupeessa ja siitä pääsisimme illalla ravintolan jälkeen yhdellä metrolinjalla takaisin Skärholmeniin.

Meillä ei edelleenkään ollut mitään shoppailuintoa, mikä ei haittaa ollenkaan. Kävimme kyllä kiertelemässä hieman NK:lla ja Åhlénsilla, mutta jotenkin niistä paistoi hieman sama alavireisyys kuin Stokkalla, liekö oikeitten tavaratalojen aika on oikeasti ohitse? Museoihin siis!

Ensimmäinen kohde oli Vasa-museo Djurgårdenin saarella. Ajoimme ratikalla niin lähelle kuin osasimme, mutta yhden pysäkinvälin olisi vielä voinut mennä. Lippu museoon maksoi 130 SEK, mikä on suunnilleen 13 euroa tämän hetkisellä kurssilla. Museossa oli tuona perjantaiaamuna heti aukioloajan alussa heti runsaasti vierailijoita, mutta ruuhkaisaa ei ollut edes lippujonossa. Minä en ole ollut ilmeisesti kovin tarkkaavainen historiantunnilla ja muissa sivistävissä yhteyksissä, sillä en ollut tietäväinen miten suuresta paatista oli oikein kyse. En siis pettynyt Vasa-laivan nähdessäni. Päinvastoin. Oli hintansa väärti paikka, englanninkielisiä opastuksia oli saatavilla, mutta me emme sellaiselle osallistuneet, katselimme alusta omin nokkinemme.

Samalla saarella sijaitsee muitakin museoita, vaikkapa tämä Nordiska Museet, jonne emme menneet, mutta kiersimme rakennusta hyvän tovin, niin suuri se oli.

ABBA-museo se sijaan ei ollut ulospäin kovin suuri, eikä museolta näyttäväkään, mutta sinne menimme. Onpa muuten harvinaisen sekavat sivut museolla, liikaa liikettä. Museoon oli kehotettu ostamaan liput etukäteen netistä jonojen välttämiseksi, mutta me emme niin tehneet. Emme kyllä joutuneet yhtään jonottamaankaan.

Joillakin on ollut selvästi hauskempaa kuin joillakin toisilla.

Väkeä oli kyllä melko paljon ja hieman ahdasta oli paikoin. Yleisö oli enimmäkseen keski-ikäisiä ja sitä vanhempia, mutta oli muutama hilpeä teiniporukkakin, he tohtivat mennä lavallekin virtuaali-Abban kanssa. He olivat jonkunlaisen kankaan takana, joten he eivät näkyneet aivan tarkasti, siksi näyttää, että kuva on epätarkka, mikä onkin ihan hyvä, ei tässä ollut tarkoitus teinejä stalkata.

ABBA-museo oli todellinen hyvänmielen paikka ja kalliinpuoleisille lipuille (250 SEK) sai kyllä vastinetta. On se ollut hassua miten nämä muusikot ovat tahtoneet pukeutua kuin päiväkotilapset keikoilleen! No, se oli 70- ja 80-lukua se.

Näiden kahden museon jälkeen ajoimme taas ratikalla keskustampaan, Tukholman ratikassa muuten ajelee mukana ilmeisesti kaiken aikaa lippuja tarkastava työntekijä, meidänkin vuorokausilippumme käytettiin lukijassa jokaisella matkalla. Seuraavaksi halusimme mennä Moderna Museetiin, joka on vakiokohteemme jokaisella Tukholman matkalla. Siellä ovat systeemit muuttuneet sitten viime käynnin, suurempi osa museosta on nyt maksutonta ja vain osaan tarvitaan pääsylippu. Me menimme katsomaan myös maksullisen näyttelyn, siellä oli Andy Warholin näyttely, jossa muisteltiin tasan 50 vuoden takaista Warholin ensimmäistä Euroopan-näyttelyä samaisessa museossa. Muutenkin kiersimme muita saleja kevyesti.

My sentiments excatly

Astuessamme ulos museosta satoi aivan kaatamalla, sitä ei nähnyt museon pimennyskalvoin varustetuista ikkunoista. Peruutimme takaisin sisälle ja joimme kahvit museon aulassa. Hetken kuluttua sade taukosi ja lähdimme jatkamaan matkaa.

Palasimme keskustaan bussilla, joka kiepauttaa museosaaren perukoitten kautta, sillä pääsi kätevästi Norrlandsgatanin kulmille, minne olimmekin menossa. Halusimme mennä iltapäivädrinkille Bianchi Cafe & Cycles-kahvilaan, jossa kävimme muutama vuosi sitten. Kävelimme touhukkaasti katua, sillä tiesimmehän minne olimme menossa. Sitten olimme oikealla kohdalla, mutta siinä oli joku toinen kahvilaketju. Olimme ihan, että mitä. Juurihan olin katsonut, että se on auki ja siellä missä ennenkin. No olihan se melkein, pari korttelia takaisinpäin samaa katua, jota kävelimme. Olimme touhukkuuksimme kävelleet kahvilan ohitse sitä näkemättä, koska mukamas tiesimme minne olemme menossa. Kahvila on muuttanut suurempiin tiloihin joitakin aikoja sitten.

Kyllä tuon celesten värisen markiisin olisi pitänyt herättää huomiomme.

Istuimme miellyttävässä ravintolan, kahvilan ja pyörämyymälän ja -korjaamon yhdistelmässä nauttien iltapäivädrinkit ja kuivatellen sateenvarjoja ja kenkiä. Antti kävi hipelöimässä pyöriä ja juttelemassa työntekijöiden kanssa pyöristä ja elämän tarkoituksesta.

Vaikka kahvilan uusi sijainti meni ensin meiltä kummaltakin ohitse, olin sentään huomannut meidän kävelevän Tukholman Eatelyn ohitse ja arvelin, että voisimme kurkistaa sitä myöhemmin. Itseasiassa sinne pääsi suoraan Bianchi-kahvilasta sisäkautta ja drinkkien jälkeen siirryimme sinne toisille drinkeille. Ulkona (hyvä että siellä) näytti satavan vähän väliä rankasti ja museojalkojamme jo hieman väsytti, joten notkuimme sisätiloissa lähelle sitä hetkeä, että oli aika mennä ravintolaamme Kaggesiin, josta kerroin tässä postauksessa. Eatelyssä oli perjantai-iltapäivä vielä melko hiljainen, mahduimme hyvin baaritiskille lasillisille. Ravintolaosan lisäksi siellä on pienehkö erilaisten herkkumyymälöiden rypäs, mutta niihin emme tutustuneet tarkemmin.

Ilta meni sitten mukavasti päivällisellä Kaggesissa, jonka jälkeen hurautimme metrolla Skärholmeniin. Olin vähän pettynyt, kun huonettamme ei oltu siivottu koko päivän aikana, vaikka olimme pois melkein kellon ympäri ja oven kahvassa oli please clean the room-kyltti. Emme me toki olleet sikailleet, mutta olisihan se kiva, että joku piipahtaisi. Kävin pikkuisen mussuttamassa respassa, mutta siellä osattiin sanoa vain, että enpä tiiä ja sain kasan puhtaita pyyhkeitä mukaani, niitä joita emme tarvisi, sillä  haluaisimme mielellämme pelastaa maailman. Pikkujuttu pintahaava.

Kuvituskuva, ei liity edellämainittuun tapahtumaan. 

Seuraava päivä oli sitten reissun viimeinen, lauantaiaamuna hotellin aamiashuone oli paljon edellisaamua täydempi, mutta ihan mukavasti siellä pääsi liikkumaan ja ruokaa oli tarjolla, ei valittamista. Uloskirjautuminen hoitui siten, että virkailija vilkutti minulle, sillä hänellä oli  juuri tärkeä puhelu menossa. Enpä minä erityisesti rupattelusta siinä vaiheessa välitäkään.

Hekään eivät liity varsinaisesti hotellin tapahtumiin. 

Meillä oli koko päivä aikaa Tukholmassa, sillä laivamme lähtisi vasta illalla klo 20. Notkuimme sen verran pitkään aamiaisella, että hotellista lähtiessämme saatoimme ajaa suoraan Tukholman toiselle laidalle Millesgårdeniin. Kävimme siellä pari vuotta sitten ja ihastuimme paikkaan.

Olimme nytkin paikalla muutama minuutti ennen museon avautumista ja siellä oli taas väkeä ovea nykimässä varmaan parikymmentä  henkeä. Tällä kertaa päänäyttelynä oli William Mooresta kertova laaja näyttely, esillä oli kauniita kukikkaita tapetteja ja seinävaatteita, mutta myös paljon materiaalia, joka valotti tämän edistyksellisen teollisuusmiehen, suunnittelijan ja vieläpä sosialistin elämää. Hyvin mielenkiintoista.

Kiersimme myös muut rakennukset ja hienon patsaspuiston, vielä jäi tunne, että ihan kesälläkin tänne täytyy päästä puiston ollessa täydessä kukoistuksessaan.

Sitten seurasi päivän jännittävä kohta, autoilu keskustaan niin, että osuisimme hyvään paikkaan ajatellen siirtymistä Stadsgårdenin satamaan. Slussenin tietyöt jatkuvat varmaankin vielä vuosikausia, eikä Tukholman keskusta muutenkaan ole lainkaan yksityisautoiluystävällinen, mikä ei sinänsä ole huono asia ollenkaan. Onnistuimme aikeessamme melkoisen hyvin ottaen huomioon, että Garminin mielestä voisi ihan hyvin ajaa kiellettyihin ajosuuntiin tai kortteleihin, joihin ei ole autoilu sallittu ollenkaan. Osuimme parkkitaloon jonkun fiinin hotellin alakertaan paikassa, josta voisi mahdollisesti päästä Södermalmille vievälle sillalle. Mutta sen jätimme sitten nähtäväksi ja lähdimme kävellen keskustaan.

Kun ei se shoppailu maistunut ajattelimme käydä uudelleen Bianchi-kahvilassa, siellä saa hyvää espressoa, mutta se oli niin täynnä, ettei ovesta mahtunut, samoin Eately, joten jätimme ne suosiolla. Iltapäivä kului sitten kaupungissa haahuillen ja olimme jo menossa autolle päin, kun satuimme kävelemään Välimerimuseon ohitse. Oikeammin, emme kävelleet ohitse, vaan sisälle. Museoon ei ollut pääsymaksua ja kiertelimme ilmeisesti entisessä pankkitalossa hyvän aikaa. Ainakin siellä oli sellaiset holvit ovineen, ettei niihin ihan hiuspinnillä ole murtauduttu. Museossa oli monenlaista matkamuistoa, mietimme miten ruotsalaisetkin ovat ehtineet niin paljon.

Saimme auton hyvin haettua parkkitalosta, vaikka sinne piti olla kaikenlaisia koodeja kävelyoviin, eikä mitä, kaikki olivat avoinna. Pikkuisella pikauukkarimanööverillä pääsimme Södermalmin suuntaan ja siinä vaiheessa Garminkin näytti fiksusti tien massiivisten tietöiden läpi satamaa kohti. Aivan sataman vieressä on yksi Tukholman parhaista museoista, Fotografiska. Siellä muuten kävivät juuri myös väki Hellan ja viinilasin välistä. Fotografiskalla on aivan hulvattoman pitkät aukioloajat ja siellä on oikein hyvä ravintolakin, olemme ymmärtäneet. Fotografiska on cashless museo, sinne ei käteinen kelpaa pääsylipun ostoon tai museokaupan tuotteisiin. Tällä kertaa siellä oli erittäin laaja ja hieno Lars Tunbjörkin näyttely, samoin Talent 2018 oli näkemisen arvoinen. Viivyimme museossa pitkään, istuimme upotttavilla sohvilla ja odottelimme laivaanpääsyä.

Kotimatka Vikinglinen Amorellalla sujui leppeästi, kunhan sataman epäselvät jonotussysteemit oikenivat. Tarkastuspisteiden ylläolevat valotaulut näyttivät ihan jotain muuta mitä piti ja autot peruuttelivat pois vääristä jonoista ja olivat sikinsokin pienehköllä aukiolla. En ollut muistanut, että olin varannut meille vähän paremman hytin, siitä oli oikein ikkuna ulos! Ja pienessä jääkaapissa oli pikkupullo kuohuvaa.

Hei hei Tukholma!

Emme käyneet laivassa syömässä illalla, ostimme vain muutaman harvinaisemman liköörin ja töihin bilar-karkkeja. Kiinalaisia turisteja oli puoli laivallista, heillä on kyllä aina melkoinen tohina päällä. Aamulla söimme buffetaamiaisen ja se oli ihan kelpo setti, sillä jaksoi ajaa kotiin.

Olemme monta vuotta ajatelleet, ettei Turku-Tukholma-reitti ole meille kätevä, sillä Turkuun on NIIN pitkä matka. Mutta katin kontit, sehän on meille mitä sopivin, kun emme välitä varsinaisesti laivalla olemisesta. Mikään päivävuoro ei passaa, mutta laivan lähtö illalla kahdeksan aikaan kummastakin päästä on mitä oivin ja sitten ollaan aamulla varhain perillä. Nytkin olimme Turussa jo puoli kahdeksalta ja sunnuntaiaamuna olimme Tampereelle vievällä tiellä aivan minuuteissa. Jatkossa muistamme tämä reitin taas paremmin.

Nyt on syyskuinen skandireissu saatu pakettiin, liitän tämänkin postauksen vielä CampaSimpukan ylälaidan Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme maittain aakkostettuina. Jos joku on ollut niin pitkämielinen ja voimakas, että on lukenut tämän postauksen loppuun asti, kannattaa kommentoida jotain, edes pikkuisen, niin palkitsen kaksi ensimmäistä vastaajaa pienellä Ruotsi-aiheisella palkinnolla!