Gustav Wasa otto 2 - kyllä kannatti

Reilun vuoden aikana olemme käyneet enemmän ravintoloissa syömässä, kuin edelliseen vuosikymmeneen, ellei kahteen. Kotimaassakin on mahtavat määrät kiinnostavia ravintoloita, eikä malttaisi käydä uudelleen samassa, jos kokeilemattomiakin on vielä sopivalla hollilla. Olemme tulleet vähän ahnaiksi uusille kokemuksille. Nyt kuitenkin menimme samaan ravintolaan uudelleen, sillä Vaasassa sijaitseva Gustav Wasa jäi mieleemme niin hyvänä kokemuksena, kun melkein päivälleen vuosi sitten söimme siellä ensimmäisen kerran. Olimme viime viikonloppuna jälleen Vaasassa samoissa merkeissä, osallistumassa Retrokilpurit-tapahtumaan ja saavuimme vartavasten kaupunkiin jo edellisiltana ehtiäksemme syödä illallista Gustav Wasassa. 

Olin varannut pöydän jo hyvissä ajoin, samoin GW7-maistelumenun. Pidimme siitä niin paljon viime vuonna, että halusimme uudistaa kokemuksen tämänhetkisellä menulla. Oli muuten kaunis ilta Vaasassa, kahdeksan pintaan vielä yli 25 astetta lämmintä, Strampenin terassi niin täyteen ammuttu väkeä, että olisi harmittanut, jos olisi ollut aikomus sinne yrittää. Jätimme pyörämme GW:n sisäpihalle, rakennus peittyi osin rakennustelineisiin, joten oli hyvä, että ennalta tiesimme minne olimme menossa. 

Viime vuonna ujostelimme kuvaamisen kanssa, emmekä nytkään vielä järjestelmäkameran kanssa hääränneet, iLuureillä otimme muutamia annoskuvia, sillä istuimme nyt valoisammassa paikassa ravintolasalia. Ystävällinen vastaanotto lämmitti mieliämme, mukavaa viilennystä toi kylmä lasillinen samppanjaa jolla aloitimme illan. 

Aivan alkuun saimme pöytään kahta erilaista leipää, joista kummastakin pidimme kovasti. Mikähän siinä onkaan, että hyvän aterian alkuun haluaa edes pienen palan leipää, vaikkei arkipäivällisellä sitä ollenkaan kaipaisikaan? Varmaan se osaltaan virittää tunnelmaa samoin kuin alkujuoma. 

Ensimmäinen ruoka oli bataattikeitto pekonimuruilla. Olipa siihen saatu paahteista makua, joka lusikallinen on tarkkaan kaavittava. Pidimme annoskoosta, noin desilitran kauhallinen kauniissa syvässä lautasessa. 

Toinen ruoka oli hauskasti koottu lasiin, sen pohjalla oli perunasosetta, sitten jonkunlaista kalaa, pahoittelen muistinmenetystä, retiisiä ja paahdettuja leipälastuja. Mukavia suutuntumia.

Kolmatta ruokalajia odotellessamme kuulimme, kuinka tuttuja pyöräilykavereita saapui saliin ns. raamit kaulassa. Tai yksi oikeastaan vain, mies joka on siunattu kovalla ja selkeällä äänellä. Ei jäänyt kenellekään epäselväksi, että pyörämme oli tunnistettu ulkopuolella ja että olemme Jyväskylästä. 

Kolmas ruokalaji piti sisällään jänskiä makuja, ilmakuivattua possunniskaa, sitruunasiirappia, punakaalia ja munakokkelia. Kirpeät maut osuivat yhteen possun pehmeän suolaisuuden ja ihastuttavan rakenteen kanssa. 

Seuraavaksi siirryimme pääruokiin, joita oli mielestäni kaksi. Ensimmäisessä oli karitsanfilettä, makkaraa ja risottoa. Annos oli ensimmäinen, jota en jaksanut syödä loppuun, sillä osasin pitää varani. Risottoa olisi riittänyt puolet annokseen lusikoidusta, harmitti etten jaksanut sitä kaikkea, sillä se oli erittäin onnistunutta. 

Toinen pääruoka oli vielä suurempi annos, siinä oli kyytön ulkofilettä ja röstiperunaa, sekä nuoria vihanneksia. Ihan vähän vaisuksi luonnehdimme kyytön, se olisi ehkä piristynyt pienestä rouhaisusta pippuria. Nolostelin hieman sitä, ettei minun ollut toivoakaan jaksaa enempää kuin puolet annoksesta. 

Ennen jälkiruokaa saimme minun makuuni juuri sopivan juustolautasen, jolla oli postimerkin kokoinen pala kotimaista sinihomejuustoa hillon kanssa, pieni kaato portviiniä kyytipoikana. Alan päästä sisälle sinihomejuustojen maailmaan, söin nyt jo ainakin kolmasosan palasta!

Jälkiruokalautanen oli niin sievä, ettei olisi raskinut rikkoa annosta haarukalla. Siinä oli tyrniä jonkunlaisena pienenä vanukkaana ja vaniljajäätelöä yhdistettynä marjoihin ja hedelmiin, suklaakastikkeeseen ja joihinkin mukaviin murusiin. 

Loppukahvitkin otimme, sillä muistimme edelliskerrasta, että paikan kahvi on oikein mainiota. Tarjoilijakin muisti, että viimeksikin espressot maistuivat meille. 

Kolmisen tuntia kestänyt seitsemän ruokalajin illallinen soljui mukavan leppeästi. Annoksia ilmestyi eteemme juuri sopivin välein ja aina viini edellä. Viinipaketin sisällöstä en muista kauhean tarkasti, sillä en kehtaa kirjoittaa mitään muistiin. Viinit olivat kuitenkin oikein sopivia ruokiin, kaadot maltillisia ja annoksen "kokoisia". Hinnaksi kahden hengen aterialle muodostui kaikkiaan 260 euroa, vain kymmenen euron korotus viime vuodesta, jolloin söimme ja joimme aivan vastaavan setin. Mielestämme erittäin kohtuullinen hinnannousu. 

Menu oli hieman lihavoittoinen, olisimme mieluusti syöneet kalaa useammassakin kuin yhdessä annoksessa. Siitä pidimme, ettei yhtään annosta oltu koristeltu vaahdoilla, eikä tarjoiltu liuskekiven päältä. Saimme kuulla, että ravintola on tuota pikaa menossa remonttiin ja sen myötä ravintola saa uuden baarin. Ensi toukokuussa näemme muutokset, ellemme satu Vaasaan sitä ennen. 

Blogin yläreunasta voi lukea välilehdeltä Valmiissa pöydissä myös muista ravintolakokemuksistamme.

Pisarataidetta. Minäkin haluan pöytäliinat, johon viinikään ei imeydy!

Retrokilpureiden kaksipäiväisyys hieman kärsi sunnuntain viileästä säästä, piknik-ajoon lähti kuitenkin pitkä letka eri-ikäisiä ajokkeja ja ajajia. Lauantain hellesää ja yli sadan kilometrin matka vaihtui sunnuntain tuskin kymmeneen asteeseen ja ajeluun Vaasan Auto- ja moottorimuseolta Strömsööseeseen (miten se kirjoitetaan?). Nyt kolmannen kerran toteutunut pyöräilytapahtuma keräsi taas yhteen fillarihulluja, joissa on kyllä jotain samaa kuin ruokablogaaneissa. Eri ammatteissa toimivat eri-ikäiset ihmiset ovat intohimoisia saman asian suhteen, eikä kiinnostus pyöriin, minkälaisiin vain, voisi aidompaa olla. 

tällaista Kammenpyörittäjä himoitsee itselleen, nyt sai sentään lainaan

Kakkua, kakkua, enemmän kakkua!

En ollut vielä leiponut tämän vuotisen Italia-haasteemme aikana, joten asia piti mitä pikimmiten korjata. Pääsin aamulla yövuorosettini viimeisestä ja edessä oli mukava kesäpäivä, jota en tosiaankaan aikonut käyttää nukkumiseen mahdollisia pieniä päiväunia lukuunottamatta. Selailin foodgawkeria hakusanalla Italian ja huomasin kauniin ricotta-suklaakakun, jota heti alkoi tehdä mieleni. Ohje fiksuin saatesanoin löytyi minulle aiemmin tuntemattomasta An Italian in my Kitchen-blogista, jonka unohduin lukeamaan samantien alusta loppuun.

Ricotta-suklaakakku

• 4 kananmunaa eroteltuina
• 200 g sokeria
• 250 g ricottaa (käytin rahkan  ja jogurtin yhdistelmää)
• 150 g vehnäjauhoja (1 cup)
• 60 g sulatettua voita + hieman vuoan voiteluun
• 90 g pieniä suklaanappeja
• 2 tl leivinjauhetta
• ripaus suolaa
• loraus sitruunamehua ja puolikkaan sitruunan kuori raastettuna (oma lisäykseni)
• tomusokeria koristeluun
• (marjoja ja lusikallinen kermavaahtoa tarjoiluun)

Kuumenna uuni 175 asteeseen ja valmistele kakkuvuoka voitelemalla ja jauhottamalla se huolellisesti. Minä käytän nykyään jauhottamiseen vehnäjauhoa, koska en pidä korppujauhon tekemästä karkeasta pinnasta.

Erottele kananmunat ja vatkaa valkuaiset kovaksi vaahdoksi ja jätä odottamaan. Mittaa toiseen kulhoon sokeri ja lisää keltuaiset sinne, vatkaa noin puolitoista minuuttia. Lisää mukaan voi, vatkaa hetkinen. Seuraavaksi lisää mukaan ricotta (minulla rahkajogurtti), sitruunankuori ja -mehu ja sekoita. Halusin mukaan hieman kirpeyttä ja sitruuna ja Italia ovat mielestäni ihan parhaat kaverit. Sitten kaada kulhoon jauhot, joihin olet sekoittanut suolan ja leivinjauheen, sekoita. Seuraavaksi kääntele valkuaisvaahto mukaan mahdollisimman varovasti, että taikina saa kuohkeutta. Lopuksi sekoita mukaan suklaanapit tai -rouhe, mikäli käytät suklaalevystä pilkkomaasi suklaata. Kaavi taikina valmisteltuun vuokaan ja paista kakkua uunista riippuen noin 35-45 minuuttia. Kokeile tikulla kypsyyttä, kun tikku tulee pistosta puhtaana kakusta, kakku on kypsä. Minä paistoin omaani 45 minuuttia.

Anna kakun hieman jäähtyä, ennen kun kumoat sen. Koristele jäähtynyt kakku tomusokerilla. Kokonaisen jälkiruoan saat tästä helposti lusikoimalla kakkupalan viereen kermavaahtoa ja tiputtelemalla lautaselle muutamia marjoja.

Ricottaostokseni menivät mönkään aamulla, poikkesin kotimatkalla lähimpään S-marketiin, muttei siellä ollut kyseistä valmistetta. Miniärsyynnyin, mutten tarpeeksi, että olisin lähtenyt ajamaan 15 km ricottan perässä isompaan kauppaan. Päätin käyttää rahkan ja jogurtin sekoitusta ricottan sijaan ja sillä kakusta tuli mitä herkullisin, mutten nyt tietysti aivan tarkkaan tiedä, kuinka lähelle pääsin alkuperäistä kakkua.

Giro d'Italiassa eletään kisan puoliväliä, tänään on vuorossa etappi numero 11, kyse on keskivaikeasta mäkisestä etapista Collecchiosta Savonaan höystettynä kahdella kunnon nousulla. Mittaa päivän pyöräretkellä on kunnioitettavat 249 km. Lähetys etapilta alkaa vasta iltapäivällä ja sitä ennen taidan ottaa pikku nokoset.

Viikonloppuna Vaasaan Retrokilpureihin!

Aurinkoisessa Vaasassa

Vaasa näytti kyllä taas parhaat puolensa meille. Osallistuimme eilen Retrokilpurit-ajoihin, Kammenpyörittäjä jo toista kertaa, minä ensimmäistä. Aurinko paistoi niin kirkkaalta taivaalta, kuin mahdollista ja vilvoittava tuuli raikasti säätä. Noin 40 vanhojen polkupyörien ystävää ajoi kahta erimittaista reittiä Vaasassa ja sen ympäristössä ja kokemus oli hieno. Väliolut Strampenin terassilla maistui hyvälle ja Strömsö oli edelleen paikallaan. Ajojen päätteeksi osallistujat valitsivat joukostaan parhaaseen asuun pukeutuneen ja hienoimman pyörän. 

Iltasella vielä osa porukasta kokoontui Hovioikeudenpuistikon varrella sijaitsevaan Sweet Vaasaan jälkipuimaan päivän tapahtumia ja muutenkin yleisesti tutustumaan lisää toisiinsa. Sweet Vaasa tarjosi yksityistilaisuusluonteisesti maittavan napostelupöydän, josta löytyi monenlaiset juustot, lihat ja vihannekset, sekä hedelmiä ja lopuksi pannacottat kahvin kanssa. Samainen yritys oli toimittanut ajoreitin varteen makoisan cupcake-tarjoilun ja ajon päätteeksi Vaasan auto- ja moottorimuseolla tarjotun pastalounaan.

Giro d'Italian voittoon polki odotetusti Vincenzo Nibali. Kisan viimevaiheet jäivät meiltä hieman heikolle seuraamiselle, mutta tänään vielä vilkaisemme eilistä lumista etappia. 

Strömsön kautta L'Eroicaan

Viime syksynä Kammenpyörittäjä osallistui Italiassa L'Eroicaan, suureen vanhoilla pyörillä ajettavaan tapahtumaan. Minä en suurin surminkaan olisi halunnut osallistua hikisenä päivänä kymmenien kilometrien ajoon pölyisiä, mutkaisia ja mäkisiä Toscanan teitä pitkin. Olin mieluusti hengailemassa tapahtuman lähtö- ja maalipaikalla ja kiitin järkeäni, etten moisiin hullutuksiin ollut hurahtanut. Olihan se nyt mukavampaa istuksia varjossa puun alla ja siemailla viiniä. Mutta nyt olen tullut toteamaan, ettei ihmeiden aika ole ohitse. Olen vakaasti päättänyt, että ensi vuonna minäkin osallistun L'Eroicaan. 

Miten tässä näin on päässyt käymään? Sitä voi kyllä hyvällä syyllä kysyä. Monen vuoden aikana ainoa pyöräilyni on ollut se "kerran kesässä töihin ja ehkä kyydillä kotiin" ja ainakin kahtena edellisenä vuotena sekin on jäänyt väliin. Nyt olen kuitenkin innostunut taas ajelemaan ja olemmekin lomani aikana pyöräilleet melkein joka päivä. Olen opetellut ajamista lukkopolkimin, kuten kerroin jo aikaisemmin ja olen myös ottanut jo kontaktia maahan kyljelläni. Se olikin vain ajan kysymys, milloin joko unohdan, että kenkäni on kiinni polkimessa tai en ehdi sitä irrottaa, kun maan vetovoima puuttuu peliin. Ainoa mikä kärsi lievää vahinkoa, oli ylpeyteni eikä sekään ollut vaarallista. 

Eräänä iltana sanoin, että minua pitää toppuutella, mikäli alan puhua uuden pyörän ostamisesta. Onhan innostukseni sen verran tuoretta, että vanha pyöräni saa välttää ainakin ensi vuoteen. Kammenpyörittäjä alkoi katsella varpaitaan jotenkin vaivaantuneen näköisenä, kunnes sai kakistettua, että hänellä on jotain kerrottavaa minulle. En ehtinyt kuin loivasti hätääntyä, eihän tuollaisen fraasin jälkeen ole yleensä muuta kuin hankaluuksia tiedossa, mutta ei syytä huoleen, sillä hän kertoi ostaneensa minulle  pyörän. 

Keväällä Vaasassa Retrokilpurit-tapahtuman yhteydessä Kammenpyörittäjä tutustui henkilöön, jolla oli myynnissä useita ajamattomia kasaripolkupyöriä. 1980-luvun lopulla maastopyörät tekivät invaasion Suomeenkin ja siinä kohden pyöräliikkeisiin jäi käsiin sen aikaisia retkipyöriä, jotka eivät enää kelvanneet kenellekään. Tällaisen varaston tämä tuttava oli jossain vaiheessa hankkinut myydäkseen eteenpäin.

Kammenpyörittäjä oli tuuminut, että tuollaisen ajokin hän hankkii antaakseen sen minulle syntymäpäivälahjaksi, kun monien monituisten vuosien kuluttua täytän 50 (lue:4 vuoden kuluttua). Kun nyt olin juuri innostunut uudelleen pyöräilystä ja aloin puhua siitä, miten en saa ostaa uutta pyörää, kävi salaisuuden pitäminen liian vaikeaksi. Niin tulin tietämään, että minulle on Vaasassa jo ostettuna ja tuttavan tiloissa varastoituna vintagepyörä. Muutaman lauseen perästä olinkin jo yllytetty osallistumaan L´Eroicaan minäkin, en sentään vielä tänä vuonna, mutta ensi vuonna!

Tällä viikolla otimme t@b:n auton perään ja lähdimme kesän toiselle pienelle vaunureissulle. Maanantaina jätimme talouden nuoret kasvihuoneen vahdeiksi ja suuntasimme Vaasaan. Olimmehan kumpikin olleet siellä omin nokkinemme toukokuussa, joten oli nyt hauska yhdistää tietoutemme kaupungista. Pystytimme leirin Top Camping Vaasaan, jolla on oivallinen sijainti kaupungin keskustaan nähden. Kävimme ensin hakemassa pyöräpakettini kyytiin ja sitten tutustuimme Strömsön pihapiiriin ja nyt minäkin uskon, että se ihmemaa on olemassa. Illalla ajelimme pyörillä Strampen-ravintolaan syömään. En vieläkään tohdi ottaa kuvia ravintoloissa syömistämme ruoka-annoksista, mutta ilomielin kerron, että nauttimamme Strampen- ja Kvarken-menut olivat kumpikin oikein oivallisia! Seuraavana aamuna kävimme parin tunnin pyöräajelulla Vaasan keskustassa ja haimme Lidlin paistopisteestä maistuvat aamucroissantit.

Ota huikka!

Minikaravaanireissumme toinen kohde oli isäni kotiseutu, Merikarvia. En ollut käynyt siellä melkein kymmeneen vuoteen ja täytyy tunnustaa, ettei naismuisti ole kovin pitkä. Olin lähes varma, että tuolloin vuonna 2003 olisin käynyt sisareni kanssa isovanhempiemme haudalla ja olin muistavinani haudan sijainninkin Merikarvian kirkon juurella olevalla hautausmaalla.  Kävelimme kahteen kertaan hautausmaan läpi, muttemme löytäneet sukuhautaa. Kyselin iltasella muistikuvia sisareltani, muttei hänenkään naismuistinsa ollut sen kummempi. Merikarvian seurakunnan sivuilta löysin tiedon, että lähellä on toinenkin hautausmaa, vaikka olinkin ihan varma, etten ole siellä kyllä koskaan käynyt. Mutta olinpa vain, sillä sieltähän isovanhempien hauta löytyi, ja muutakin sukua.

Mericamping-leirialue oli aivan erinomainen, uudet siistit saniteettitilat, hyvä keittiö ja ystävällinen henkilökunta yhdessä upean sijainnin ja kohtuullisen  hinnoittelun kanssa saavat meidät kyllä vielä palaamaan tuonne toistekin. Vaikka olen ollut sitä mieltä, ettei kotimaassa pääse ihan  oikeaan reissuelämään, alan ottaa sanojani takaisin. Pitää vain lähteä tarpeeksi kauas omilta kulmilta, niin ihmisten murre on erilaista ja maito myydään erilaisissa purkeissa. Teimme ruokaa vaunun pienessä keittiössä, nautimme kesäillasta ja hintaan kuuluvasta nopeasta netistä.

Aamulla ennen kotiinpaluuta päätimme tutustua Reposaareen ja sen painolastikasvillisuuteen. Saaren satamamenneisyys vaikutti kiinnostavalta ja pyöräilimme parisen tuntia kauniissa pikkukaupungissa katsellen puutaloja, reheviä niittyjä ja kuohuvaa merta. Tuollaisessa paikassa olisi mukava asua, mitä rankempi sää, sen parempi! 

klikkaa kuvaa isommaksi

tämäkin suuremmaksi klikkauksella

Tänään oli sitten askartelupäivä Strömsön hengessä, eli Peugeot-pyöräni saattaminen ajokuntoon. Pyörä oli ollut pahvilaatikossa uudesta saakka, joten mitään vahinkoja siinä ei ollut pientä lokasuojan vekkiä lukuunottamatta. Osallistuin puuhaan lähinnä  kannustavasti jutustellen. Oli kyllä hauska nähdä, miten pyörästä sukeutui sähäkkä menopeli. Painoa pyörästä lähti monen kilon verran, kun lamppu, lokasuojat, tavarateline, lukko ja erinäinen määrä  turhiksi jääneitä kiinnikkeitä oli poistettu. Punnitsimme lukon, se painoi 560 g, se piti oikein tarkistaa, melkoisen painavalta sen tuntuikin. 

vaihe 1

vaihe 2

vaihe 3

Iltapäivällä pääsin kokeilemaan pyörää. Sain melkoisen flashbackin, sillä pyörä muistutti kovasti sitä 80-luvun puolivälin mintunvihreää Crescentiä, jonka ostin ylioppilaslahjarahoillani.

Strömsö tarttuu

Kammenpyörittäjä oli mukana Retrokilpurit-ajossa Vaasassa ja olikin kuulema oikein mukava tapahtuma, jolle toivoisi jatkoa ensi vuonnakin. Mukana oli yli 50 osanottajaa erilaisin vanhoin polkupyörin. Sää suosi tapahtumaa, eikä nakannut vettä niskaan, joskaan ei tullut hikikään. Reitti oli mukavasti suunniteltu ja taukoja oli sopivasti. 

Yksi taukopaikoista oli tuo rannikkoruotsalainen unelmamaailma, Strömsö jossa askarrellaan, virkataan ja tehdään ruokaa aina leveästi hymyillen. Ilmeisesti jopa hiljaisella pihapiirillä on voimakas vaikutus, sillä tänään Kammenpyörittäjä askaroi vanhasta pyöräilykypärästäni jotain uutta. Kypärä on ostettu niin kauan sitten, etten edes muista koska. Se on ihan ehjä, eikä ole kovin paljon kokenut säitä (lue:olen pyöräillyt nolon vähän viime vuosina enkä koskaan paljon), kolhuista nyt puhumattakaan. On kuitenkin totta, ettei antiikkipotta suojaa niin hyvin kuin uusi. Kypärä tulisi aika-ajoin uusia, vaikkei se kohtaisikaan mitään täräystä. Muutamia vuosia sitten Kammenpyörittäjä otti osuman autosta ja kieri pitkin tietä, hyvä kypärä pysyi ehjänä ja pää sen sisällä myös. Hyvin palvellut kypärä pääsi eläkkeelle autotallin seinälle yhdessä sairaalarannekkeen kanssa. Muistuttavat siellä siitä, että pää on suojattava, jotta on mahdollista päästä sairaalasta kotiin. Nyt minulle tilattiin uusi kypärä, jota odotellessa voin suunnitella mittavia pyöräretkiä ja haaveilla meneväni ainakin kerran kesässä pyörällä töihin.

Campakeittiön ollessa pienellä tauolla yhdessä ammattipyöräilyn seuraamisen kanssa, Kammenpyörittäjä ehdotti, että jatkaisimme hävikin vähentämistä hieman uudelta kantilta. Roskiksemme on täyttynyt hävikistä herkuksi-kuukauden aikana ihan tavalliseen tahtiin, piti jopa himmata hieman, pakata roskia fiksummin, että tyhjennysväli riittäisi. Jottei ehjä pyöräilykypärä ainakaan vielä päätyisi roskalaatikkoon, Kammenpyörittäjä kehitti sille uuden työn. Siitä tuli amppeli laventelille. Tavallisen amppeliruukun muovinen koukkukiinnike istui kypärän ilmanreikiin mainiosti ja remmit sai sommiteltua niin, etteivät ne vie tilaa multaosasta. Kypärän pohjalle laitettiin läpäisevää kangasta estämään multaa valumasta liiaksi pois, mutta päästämään liiat vedet lävitse. Pikkuisen multaa pohjalle, kasvitarhalta ostettu tuuhea laventeli uuteen amppeliin ja vähän multaa lisää ympärille. Hävikistä herkuksi-teeman herkkupuoli ei tässä toteudu, mutta roskis kiittää!