Pilvipoutaa Viljandimaalla

Pärnusta Pärnuun-päivä jäi edellisessä matkapostauksessa vaiheeseen, jossa olimme katsoneet puolet päivän kohteista. Tuo oli pilvinen päivä, emmekä niin ollen saaneet sinistä taivasta kohteittemme ylle. Nyt jatkan päivän ruotimista. 

Olustvere (Ollustfer) on jo Viljandimaata ja erittäin suuren näköinen paikka. Sen omistajasuvuksi kerrotaan von Fersenit. Viimeinen omistaja ennen maareformia oli nimeltään Nikolai von Fersen.

Päärakennus on valmistunut vuonna 1905 ja on ollut silloin todella moderni, on ollut sähköt, vedet ja puhelinkin. Rakennuksen sanotaan muistuttavan englantilaisia kartanoita. Olustveressä toimi pitkään koulu, mutta nykyään se on juhla- ja kokouspaikka. Venue sanoisi amerikkalainen. 

Jaska (Jaskamois) oli seuraavan kohteen nimi, se ei ollut lainkaan niin posh kuin Olustevere. Siitä ei kovin paljon löytynyt tietoa, vain että sekin kuului von Fersenin perheelle. Sielläkin on tehty kartanokatselmus 1970-luvun lopulla. Monessa kartanokatselmuksessa olen törmännyt kuvien yhteydessä nimeen V. Ranniku ja hänet jäljitin Veljo Ranniku-nimiseksi henkilöksi, jolla oli pitkä ura virolaisen luonnonsuojelun parissa. Hän teki näitä kartanokartoituksia nimenomaan neuvostovuosina 1970-luvulla. Hän kuoli vuonna 2012 ja on haudattu Tallinnan metsähautausmaalle, jossa kävimme tämän matkan viimeisenä aamuna. 

Välgita (Welketa) oli seuraava kohteemme. Se oli helppo katsoa kohdalle pysähtyen, hankikin kantoi mukavasti, mutta emme menneet kovin lähelle. Hienosti harmaantunut rakennus. Vuoden 2000 kuvassa kartanolla on tiilenvärinen peltikatto, joka nyt on poissa ja talolla on vanhanaikainen pärekatto. Ymmärtääkseni kartano on ollut vuodesta 2004 suomalaisessa yksityisomistuksessa, oven lukko on ainakin aivan kiiltävä ja muutenkin paikka näytti siltä, ettei se ole hylätty. Ovenkarmien hienot yksityiskohdat ovat kadonneet. Ikkunoissa ne sen sijaan ovat yhä jäljellä tai ovat korjattu entiseen muotoon. Välgitassakin on inventoitu neuvostoaikaan 1980-luvulla. Ilmeisesti Hans Mitt-niminen henkilö oli jossain vaiheessa 1900-luvun alussa vuokralaisena Välgitassa. 

Sürgavere (Surgefer) ei ollut kauneimmasta päästä kartanoita, mutta syy siihen on muuntorakentaminen koulutarpeisiin juuri ennen toista maailmansotaa. Siellä toimii koulu edelleen. 1970-luvun lopulla siellä kartanokartoitettiin, aiemmin mainittu Veljo Ranniku oli kuvan ottajana, mahdollisesti koko raportin kirjoittajana. Oscar von Wahl oli kartanon viimeinen omistaja ennen vuotta 1919, tosin hän itse kuoli jo vuonna 1915. 

Henry Reissar-niminen sotilas sai kartanon haltuunsa (oli vuokralla?) joksikin aikaa, mutta hänelle kävi jonkunlainen kämmäys eikä hän täyttänyt vaatimuksia, joita sotaministeriö oli hänelle asettanut ja hän muutti Yhdysvaltoihin. Hän kuoli siellä vuonna 1939.

Pärsti (Neu-Perst) oli vuorossa seuraavana. Tämä rakennus on ns. eklektinen (sitä-sun-tätä) arkkitehtuuriltaan ja se toimii nykyään päiväkotina oltuaan ensin vuosikymmeniä kouluna. Kartanon omisti ennen maareformia Clapier de Colonguen suku.

Karula (Karolen) oli jälleen sellainen paikka, missä emme paikalle mennessämme oikein tienneet mitä etsiä ja mitä löytää. Kartanon maat ja puistoalueet kyllä löytyivät, mutta varsinainen kartano on tuhoutunut jo vuonna 1919. Kartano on ollut näin hieno rakennus.

Nyt siellä on jäljellä jotain muita kartanoon liittyneitä rakennuksia, esimerkiksi tällainen. 

Viimeiseksi  omistajaksi mainitaan von Groten suku, löysin heistä tietoa jonkun verran. Viimeinen kartanonherra oli nimeltään Heinrich Alfred Friedrich Alexander Maria von Grote ja hän eli elämänsä lopun Saksassa ja kuoli siellä vuonna 1946. Hänen rouvansa Natalie eli vuoteen 1919, hän kuoli Berliinissä.

Tässä vaiheessa päivää olimmekin jo melko lähellä Viljandia ja oli aika katsoa muutamia kirkkoja ja vesitorneja. 

Kirkoista ensimmäinen oli tämä Viljandin Pyhän Paavalin kirkko. Se on niin suuri, ettei sitä meinannut saada yhteen kuvaan mahtumaan. Tuossa kohtaa alkoi pilvikin jo ohentua, melkein aurinko paistoi.

Toisena katsoimme Johanneksen kirkon (Jaani kodugus). 

Ja kolmanneksi pienen ortodoksikirkon. 

Vesitorneista ensimmäinen tuli näkyviin ihan etsimättä. 

Toinen vesitorni sijaitsee vanhassa tulitikkutehtaassa (tikuvabrik). 

Siinä ihan vieressä olisi ollut kolmaskin vesitorni, mutta pää ei kääntynyt tarpeeksi sillä kohtaa. Viljandin vanhan vesitornin olemme nähneet ja kuvanneet jo vuonna 2018 ennen kuin katsoimme vesitorneja. 

Viljandissa tuli vilkaistua myös yksi kartano (Fellin) uudelleen, sillä se on sitten viime käynnin 2018 saanut paljon uutta pintaa ja siellä on nyt monenlaista toimintaa, kahvilaa, ravintolaa, majoitustakin. Hienot sivutkin on. 

Vuonna 2018 se näytti vielä tältä. Silloin se näytti melkoisen tyhjillään olevalta, mutta onhan siitä jo monta vuottakin. 

Tästä lähti paluumatka kohti Pärnua, eteläisempää reittiä ja jäljellä oli vielä kaksi  kartanoa ja kolme kirkkoa. 

Pinska (Lapinsky) tuli ensimmäisenä reitillemme, sitä varten piti poiketa vain lyhyt matka päätieltä. Pinskasta en löytänyt mitään varmaa tietoa, vaikka kuinka kaivelin. 

Puiatu (Pujat/Pojat)) oli päivän viimeinen kartano ja sen kohdalla kerrotaan, että tuo ylläoleva Pinska oli Puiatun apukartano. Kartano kuului von Krüdenerin perheelle ainakin osaksi aina vuoteen 1939, jolloin saksalaisperäinen väestö siirtyi Saksaan. Perheen poika Rolf kuoli vasta vuonna 2012. Rakennuksessa on toiminut lastenkoti ja jonkunlainen oppilaitos. 

Kōpun Pyhän Pietarin kirkko oli tällainen ja nyt saattoi jo sanoa auringonkin paistavan. 

Saardessa (Kilinge-Nōmme) sitten olikin taas pilvistä. 

Tahkurannan orotodoksikirkko oli päivän viimeinen kohde. 

Liitän tämänkin postauksen CampaSimpukan ylälaidan Mōis-hulluutta-välilehdelle, jonne kerään kaikki katsomamme kartanot luetteloksi ja linkeiksi niistä kertoviin postauksiin.

Miten olisi muutama kartano lisää? Osa 3

Talvinen Viron-matkamme jatkui Tartosta Pärnuun, eikä teema vaihtunut. Se pysyi samana, eli kartanobongauksena. Majoituksemme Dorpat-hotellissa Ema-joen varrella oli oikein hyvä. Aamiaisessakaan ei ollut niin mitään vikaa, ainoastaan edellisillan päivällinen haittasi hieman tahtia, ei ollut vielä kovin kova nälkä. Oli hieman sääli jatkaa heti aamusta matkaa, Tartto on todella mukava kaupunki ja siellä voisi viettää enemmänkin aikaa. Ennen kuin varsinaisesti jatkoimme matkaa, kävimme pienellä torikävelyllä, mutta hotellin ja rannan välissä oleva tori vietti ilmeistä vuodenvaihdehiljaiseloa, montaakaan myyjää ei ollut kojuissa.

Vaikka edellisiltana kävimme jo Viron kansallismuseossa, ajoimme silti siihen suuntaan, sillä aivan entisen lentotukikohdan reunalla ja museon läheisyydessä oli kartano. Halusimme myös vielä ajella lentokentän alueella ja kiitotiellä, siinä on outoa viehätystä kulkea autolla betonikiitotietä. Ei sitä oikein osaa selittää, mutta hauskaa se on. Nykyään entinen lentokenttä on nivottu Tarton kaupungin infrastruktuuriin, kiito- ja rullaustiet ovat yleisiä ajoteitä ja lukemattomat lentokoneitten seisontapaikat suojavalleineen ovat mikä missäkin käytössä.

Lentokentän reunalla sijaitsee Raadin kartano, jonka kukoistusaika oli 1800-luvun alussa. Oikeastaan asia on tietysti toisin päin, lentokenttä on rakennettu kartanon pieleen. Suuresta, järven rannalla olevasta päärakennuksesta ei ole paljon jäljellä, vain osa ulkokuorta. Ilmakuvistä näkee miten ulkoseinien sisällä kasvaa melkoinen viidakko. Rakennus on ollut raunioina toisesta maailmansodasta lähtien. Kansallismuseo sijaitsi kartanossa 1900-luvun alussa, mutta kokoelmat ehdittiin pelastaa ennen kartanon tuhoutumista ja ne olivat neuvostoajoista asti hajallaan aina siihen saakka, kun uusi museorakennus valmistui pari vuotta sitten. Noita rippeitä katsellessa tuli jotenkin haikea olo, upealla paikalla ollut kartano oli helppo kuvitella loiston päivinään tuohon järven rantaan.

Portinvartijan työ sopisi minulle hyvin.

Raadin kartano toimi Viron kansallismuseon kotina vielä 1920-luvun alussa

Tämä puupino on hieman tainnut menettää tehoaan, liekö sekin peräisin 1920-luvulta?

Loiston päivistä on jo aikaa vierähtänyt.

Vaatisi vähän viksaamista.

Ihan omasta albmista löytyi, no ei vaiskaan.

Minä muuten tein aivan pöhkön jutun lähtiessämme Raadin kartanon mailta kohti Pärnua. Antti antoi minulle virolaista hyvää limsaa auton takakontista ja tapojeni vastaisesti laitoin muovisen pullon auton katolle riisuessani takkia ennen autoon istahtamista. Kun lähdimme jatkamaan matkaa, mielessäni kävi epämääräisesti, että mikähän kolahti, oliko maassa niin suuri kuoppa sillä kohtaa vai minkä äänen kuulin. Vasta noin varttia myöhemmin tulin ajatelleeksi, että ottaisinkohan hörpyn limsaa. En ottanut, sillä kolahdus oli se limsapullo, joka putosi auton katolta lähtiessämme. En ole koskaan jättänyt yksiäkään hanskoja, aurinkolaseja tai lompakoita auton katolle, mutta limsapullon olen. 

Tarton ja Pärnun välinen etäisyys valitsemaamme reittiä  oli vain noin 170 km. Halusimme matkalla nähdä vielä lisää kartanoita ja poiketa meille ennalta tuntemattomaan Viljandin kaupunkiin. Olin sattumalta lukenut kaupungista hienosta Out of office-matkablogista ja ajatellut heti, että kesällä täytyy päästä tuonne. Menimme jo nyt talvella, mutta aivan varmasti palaamme Viljandiin. Pidän sen  nimestäkin niin paljon. 

Ennen tuota kaupunkia poikkesimme parin kartanon mailla, niistä ensimmäinen tuli vähän vahingossa. Paikan nimi oli Vana-Võidu. Kartano on toiminut maatalousoppilaitoksena jo pitkään, sen päärakennus on peräisin 1800-luvun alkupuolelta. Vielä 2010-luvun alussa talo oli vaaleanpunainen, mutta nykyisin valkoinen. Punaisena se näytti minusta kauniimmalta ja sellaisena  sen näkee tämän kappaleen alussa olevan linkin kautta.

Seuraava kohde sijaitsi jo hyvin lähellä Viljandia ja se oli nimeltään Väikemõisa. Rakennuksesta tulee mieleen suomalaiset taiteilijakodit 1900-luvun alusta. Talossa toiminee nykyään lastenkoti, mikäli hieman epämääräiset tiedot pitävät paikkaansa. Joittenkin lähteiden mukaan taloon pääsisi tutustumaan sisällekin, mutta toisten mukaan ei. Katselimme taloa sievästi ulkopuolelta ja pidimme näkemästämme.

Jossain matkan varrella oli tämä kaunis kirkko, aivan tien vieressä. Risti puuttui kirkontornista, mutta muuten rakennus oli aika hyvässä kunnossa, osa ikkunoista oli peitetty ja katto ja pellitykset näyttivät olevan varsin kuosissa.

Saavuimme Viljandiin puolilta päivin. Sää ei ollut kaikkein paras ja varmasti kaupunki on upeimmillaan kesällä, mutta oli siellä hauska kävellä näin talvellakin. Pysäköimme auton kadun varteen ja kuljeskelimme hetken pitkin katuja.

Meillä ei ollut ihan tarkkaa kuvaa siitä, miten pitkä matka kaupungin linnoitusraunioille olisi, joten siirryimme niiden lähelle autolla. Se oli kyllä ihan turhaa, sillä samat turistinaiset, jotka näimme juuri hetkeä aikaisemmin kävelemässä automme vieritse, saapuivat raunioille samaan aikaan kuin me käveltyään suoraa reittiä meidän pysäköidessämme autoa uudelleen. 

Matka jatkui kohti Pärnua ja alkuiltapäivästä ajoimme katsomaan Heimtalin viinanpolttamoa. Vaikka viinanpolttamo kuulostaa mielenkiintoiselta, kyse on sittenkin ilmeisesti entisestä juustolasta tai sitten tallirakennuksesta, en oikein saa selkoa asiasta luettuani paikasta monesta lähteestä. Näytti siltä, että  pyöreässä rakennuksessa toimisi nyt kirjasto, mutta en mene vannomaan.

Kartanon komea päärakennus mahtaa olla tällä erää koulu sekin, vaikka se näytti enemmän fantsulta majoitus- ja ravintolakompleksilta nykyasussaan. Kuvia tarkemmin katsellen huomaa kyllä jalkapallomaalit nurmikentällä, ne eivät kuulu ravintolan pihaan. Katselin kuvahaulla miltä paikka on aikaisemmin näyttänyt ja ilmeisesti 2000-luvun alussa kartanoa remontoitiin reippaasti, tämäkin oli rosanpunainen talo ennen tuota remonttia.

Pihapiirissä oli myös tämä talo, joka näytti aika hylätyltä, mutta kyllä sinne joku mies juuri marssi sisään kuin kotiinsa.

Ennen Pärnuun saapumista oli jäljellä vielä yksi kartano, Suure-Kõpu. Se sijaitsi tutusti puiston keskellä ja sielläkin on nykyään koulu. Ilmeisesti tuona perjantaina oli siivouspäivä, sillä pitkiä mattoja tomutettiin pihamaalla pontevasti.

Toissa syksynä kävimme Pärnussa ja majoituimme silloin Rannahotelliin. Se oli niin viehättävä paikka, että halusimme sinne uudelleen. Tulimme perille iltapäivällä juuri siihen aikaan, kun sisäänkirjautumisaika alkoi. Tällä kertaa minulle ei suositeltu kauneushoitolan palveluita, olen ilmiselvästi paljon kauniimpi nykyään kuin toissasyksynä, mitään muuta johtopäätöstä ei voi tehdä. Ellen sitten ole jo kaiken avun tavoittamattomissa. Hotelli uinui sesongin ulkopuolisessa horroksessa, mutta meitä sellainen ei haitannut, enemmänkin päin vastoin. Huoneemme oli merelle päin, mikä oli hienoa, vaikka ihan rantakeli ei ollutkaan.

Iltasella menimme syömään Lime Lounge-nimiseen ravintolaan, olin lukenut siitä Hannan Soppa- ja Sillä sipuli-blogeista. Tuosta ruokailusta kerron omana postauksenaan lähipäivinä, mutta jos joku juuri tällä siunaamalla suunnittelee mennä syömään Pärnussa, niin suosittelemme Lime Loungea erittäin lämpimästi.

Lisään tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidan Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään kaikki reissuaiheiset postauksemme maittain aakkostettuina. Viron matkat löytyvät sieltä aivan alimpana.

EDIT: Lisään postauksen myös CampaSimpukan uudelle Mōis-hulluutta-välilehdelle, jonne kerään kaikki postaukset, joissa käsitellään Viron kartanoita. Sieltä löytyvät kaikki kiertämämme kartanot aakkostettuina.