Kaakonkulmalla osa 1

Minä tykkään meteorologiasta, ihan työnkin takia, mutta muutenkin. Säätilaa tulee huomioitua aivan vaistomaisesti, seurailtua millaisia pilviä taivaalla on ja paljonko on näkyvyyttä. Minulla on töissä kaksi lempisäätä, raivocavokki ja täystymä, niillä pärjäisin oikein hyvin, mutta usein säätiloja on hieman useampia näiden kahden väliltä. Vapaalla ollessa säällä ei niin paljon ole väliä, tosin tälle kesälle sadetta olisi voinut olla enemmän. Tänään sitä on ollut melkoisen paljon ja luonto tykkää. Ja Kivistön Liisa ja Mari. Jos siis sade yltää heillekin asti. 

Säätiedotuksia katsellessa (ja minä katson usein) minulle on muodostunut muutamia käänteissuosikkeja, mitä tulee sääilmaisuihin. Yksi niistä on kaakonkulmalla. En tykkää niin epämääräisistä ilmaisuista ja toinen, mistä nousee näppylöitä on keskinen Suomi. Olen myöskin kuullut tarpeeksi monta kertaa, miten aurinko pääsee pilkahtelemaan. Mutta toisaalta ymmärrän, että tuleehan sitä urauduttua, kun säätilaa selostaa päivästä ja vuodesta toiseen. Yksi lempimetereologeistani on Seija Paasonen, vaikkei hän taidakaan tällä erää useinkaan televisiossa säätä ennustaa. Hän ei muistaakseni puhu paljonkaan keskisestä Suomesta tai kaakonkulmasta. 

Tämän pienen alustuksen jälkeen pääsemmekin aasinsiltamaisesti asiaan, sillä teimme viime viikolla pienen retken keskisestä Suomesta kaakonkulmalle ja takaisin. Minulla oli yövuorovapaat ja kun pääsin viimeisestä vuorosta keskiviikkoaamuna, olivat kotiin saapuessani lähtökahvit jo kupissa. Puolessa tunnissa olimme tien päällä tämän vuoden hittituotteellamme, CampaAdrialla. Tarkoitus oli kuljeskella vapaamuotoisesti muutama päivä ja palata kotiin viimeistään sunnuntaina ennen kuin minun työvuoroni taas alkaisivat. 

Meillä oli muutamia valmiiksi mietittyjä rasteja, mutta toteuttamisjärjestys oli vielä joustava. Sen verran tiesimme, että Toivakassa pysähtyisimme ensimmäisen kerran, sillä halusimme nähdä Toivakan kirkon kattomaalaukset. Emme olleet koskaan käyneet Toivakan kirkossa, mutta Antti oli tullut tietämään, että ne olisivat mielenkiintoiset. Minä tarkoituksella päätin olla etukäteen katsomatta, millaiset ne ovat, annoin vain kertoa itselleni, että ne ovat peräisin 1970-luvulta ja mielessäni näin jo marimekkomaisia kuvioita, sellaisia kuin meillä oli rullaverhoissa tuohon aikaan. 

Toivakan kirkko on uusgoottilaisen tyylin edustaja, puinen 1880-luvulla valmistunut kirkko, joka ensimmäisen kerran korjattiin Alvar Aallon johdolla 1920-luvulla, mutta nämä pahennustakin herättäneet maalaukset ovat tosiaan 1970-luvulta. Kun astuimme tiekirkkonakin tämän kesän toimineeseen kirkkoon, näimme aluksi vain hyvin perinteisen alttaritaulun ja varsinaiset herkut tulivat esille vasta, kun astuimme peremmälle. Ai että! Ei ihme, että nämä kuvat ovat herättäneet pahennusta kirkkoväessä, mutta hienoa, että e ovat saaneet olla ja pysyä. 

Elokuu on Suomessa se kuukausi, jolloin kesä loppuu, sanoo meteorologi mitä vaan. Siis matkailullisesti. Sattumalta vapaani osuivat kohtaan, jolloin kesäiset kohteet olivat vielä auki, tämä oli viimeinen viikko monessa mielessä. Moni leirialue, kesänäyttely, huvipuisto ja tiekirkko oli avoinna viimeistä tai toiseksi viimeistä viikkoa. Koulujen alku merkitsee Suomessa sitä, että pillit laitetaan pussiin, mikä voi ulkomaalaisia lomailijoita ihmetyttää, jos ovat Suomeen saakka hankkiutuneet. 

Yksi viimeistä viikkoa auki ollut paikka oli InStile Mannila, joka on kesäravintola, pikku myymälä ja maa- ja marjatila (ainakin). Poikkesimme siellä edellisellä pikkureissulla aivan vain tienvarsikyltin perusteella, sillä se lupasi espressoa, mikä ei ollutkaan ollenkaan liikaa luvattu. Myös pizzat tuoksuivat houkuttelevasti, mutta tuolla kerralla tyydyimme vain kahviin ja tiramisuun. Myöhemmin saimme tietää, että Jonna ja hänen tyttärensä olivat olleet samassa paikassa samana päivänä, olisipa ollut riemastuttavaa tavata heidät. 

Tällä kertaa menimme paikan päälle nimenomaan pizzan takia, sillä halusimme lounasta ja InStile Mannila oli avoinna viimeistä viikkoa. Pensasmustikkojen itsepoiminta oli täydessä vauhdissa, hyvä kun saimme automme pihaan. Olimme niin kaukaa viisaita, että puolitimme pizzan, sillä halusimme tehdä ruokaa myöhemmin mobiilioloissa ja puolikas margherita oli mitä parhain siihen kohtaan päivää. Oikeasti hyvä pohja ja yksinkertaiset täytteet, kunnon pizzauuni ja mukava palvelu, niistä koostuu InStile Mannilan ruokailukokemus. Muitakin pizzansyöjiä oli lähes jonoksi asti. 

Päivän toinen kulttuurikohde oli Taidekeskus Salmela Mäntyharjulla. Sekin oli viimeistä viikkoa auki, mutta mitenkään jäähdyttelyltä siellä ei näyttänyt, taiteennälkäisiä ihmisiä oli aivan laumoittain. Kävimme kiertelemässä monet eri rakennukset ja erilaiset näyttelyt, joista etukäteen kiinnostavin oli Rafael Wardin värikylläiset työt, joista pidinkin paljon. Näytillä oli hyvin monenlaista taidetta monilta taiteilijoilta ja todella useiden töiden vierellä oli ilahduttavasti punaisia täpliä sen merkkinä, että työt ovat tulleet myydyiksi. Kaunis ympäristö ja vaihtelevat näyttelytilat aurinkoisena kesäpäivänä olivat mitä miellyttävin kokemus. Ravintolaa emme kokeilleet tällä kertaa, mutta uskon, että Salmela tulee olemaan meille tulevina kesinä käyntikohde siinä missä Serlachius-museot yhdistettynä kuvataideviikkoihin Mänttä-Vilppulassa. Mäntyharjulle on meiltä matkaa hieman enemmän, mutta siitäkin saa mukavan kokopäivän retkikohteen. Tänä vuonna Taidekeskus Salmela vietti 30-vuotisjuhliaan, joten jopa oli aikakin käydä siellä. 

Kävimme katsomassa myös Mäntyharjun kirkkoa tien toisella puolella. Sen kerrotaan olevan Suomen toiseksi suurin puukirkko ja sinne mahtuu 1700 sanankuulijaa, mikä on ihan valtava määrä. 

Päivä alkoi olla sillä mallilla, että halusimme päästä nauttimaan kauniista säästä leiriolosuhteisiin. Olemme tähän asti vältelleet kaikenlaisia kotimaisia vesipuistoja ja muita huvittelupaikkoja hyvinkin pieteetillä, mutta nyt menimme Visulahteen, koska me voimme. Se oli olevinaan jonkunlainen vitsi, mutta sehän oli ihan hyvä paikka, eikä siis enää koulujenalkamisviikolla ollenkaan täynnä. Leirialue on suuri kuin mikä, siellä on myös paljon mökkejä vuokrattavaksi, vahakabinetti (josta muistan kerrotun, että se on hurjan huvittava paikka, sillä mitään vahanukeista ei tahdo tunnistaa) uimaranta, vesipuiston lisäksi jonkunlainen seikkailupuisto (joka näytti kyllä aika aneemiselta, liekö ollut avoinnakaan tänä kesänä) ja sisäleikkipaikka, ravintolakin oli ja paljon paikkoja matkailuautoille ja -vaunuille sekä teltoille. Oli meitä karavaanareita muutamia autokuntia, jotkut mökeistä olivat asuttuja ja telttojakin ilmestyi iltapäivän aikana muutamia. Me istuimme ulkona kuin kunnon karavaanarit ainakin ja teimme ruokaa ja tietysti seurasimme silmä kovana, mitä naapurustossa tapahtui. Oli syntymäpäivä ja sen kunniaksi nautimme kuohuvaa ja viinerit, joiden päällä oli ikävä kyllä hieman kookosta, mutta selvisimme siitäkin. Muuta kuvallista materiaalia Visulahden monitoimimaailmasta ei ole. 

Huomioita leirielämästä tähän väliin. Ainakin näin loppukesästä melkein kaikki karavaaranarit näyttävät olevan kaltaisiamme pitempään elämästä nauttineita pariskuntia. Heitä on lähinnä kahdenlaisia. On niitä joilla on koira (tai kaksi) ja niitä, jotka polttavat paljon tupakkaa. On myös koirallisia tupakoivia karavaanaripariskuntia. Me olemme siis selvästi vajavaisia ainakin vielä ja pohdittavana on nyt kummanlaisiksi alkaisimme, tupakoiviksi vai koirallisiksi. Molempiin en usko meidän taipuvan, mutta jos nämä ovat vaihtoehdot, niin sitten meille hankitaan koira. Tai kaksi. Yleinen rotu näyttäisi olevan mäyräkoira tai joku pieni paljon haukkuva laatu. On myös hämmästyttävän suuria karavanaarikoiria ja yleensä niitä on kaksi tai jopa useampi/auto/vaunu. Visulahdessa oli perhe, jossa kaksi lasta jäi hetkeksi leirinvartijoiksi vanhempien mennessä käymään jossain. Heti kun äiti ja isä katosivat näkyvistä lapset tekivät sen, mitä heitä viimeksi kiellettiin tekemästä, eli päästivät koiran vaunusta ulos ja sehän otti jalat alleen välittömästi. Koiralla oli asiallinen nimi ja ilmeisesti se oli tehnyt ritolat ennenkin, sillä lapset tiesivät miten sen saisi houkuteltua takaisin. Heinä en olisi kertonut mitään pian palanneille vanhemmille, mutta kirkkaalla äänillä lapset selostivat, miten Elvis oli päässyt karkuun, mutta palautettu omalle tontille jo. Päteviä lapsia, kerta kaikkiaan. 

Torstaiaamuna velttoilimme oikein urakalla, sillä aioimme mennä aivan lähelle lounaalle Tertin kartanoon, jossa viime aikoina ovat käyneet ainakin Jenni,  Silläsipulit ja ystäväni sauvajyvänen. Meidän piti siis vetkutella lähtöä aivan ylimaallisen pitkään, sillä leirialueelta ei ollut kartanoon kuin viiden minuutin ajomatka. Me pystyimme siihen. Saavuimme kartanon maille noin puoli tuntia ennen kuin maankuulu kartanon kesäpöydän kattaus oli valmis. Meillä ei ollut varausta, mutta onneksemme mahduimme syömään, kun olimme heti tyrkyllä ovien avauduttua. Saimme pöydän viehättävästi kalustetusta salista ja ah niin kauniit tarjoilupöydät olivat heti ulottuvillamme. Meidän jälkeemme tuli pari suurta seuruetta, mutta ehdimme ottaa ensimmäiset lautaselliset ennen jonoja. 

Pidimme erityisesti kylmistä kaloista ja lihoista ja niitä maistelimmekin antaumuksella. Lämpimät pääruoat ja jälkiruoat eivät tehneet niin suurta vaikutusta, mutta kaikkiaan pidimme Tertin kartanon kesäpöydän antimista kyllä riittävästi ottaen huomioon, että hintaa lounaalla oli 43  euroa/hlö. Kiertelimme myös kartanon alueella ja kurkistimme herkkupuotiin, oikein hieno paikka tuo Tertti. 

Koristeellisen lounaan jälkeen olimme valmiit jatkamaan matkaa. Tarkoituksena oli kierrellä siellä täällä ja päätyä yöksi jollekin meille uudelle leirialueelle. Näin me teimmekin. Ensimmäinen satunnaispysäkki oli Salpalinja, jonka yksi osa oli aivan tien varressa heti nähtävillä. Salpalinjan kerrotaan edelleen olevan Suomen suurin työmaa. 

Seuraavaksi osuimme Ruokolahdelle, jonka leijonan muistaa jokainen, joka on elänyt riittävän pitkään. Me emme leijonaa nähneet, mutta hienon Ruokolahden kirkon ja sen läheisen hautausmaan ja vanhan kellotapulin kylläkin. Antti löysi  myös etsimänsä muistomerkin. 

Aloimme olla jo aika lähellä Suomen loppumista. Poikkesimme toisen sotamuistomerkin luokse Immolan lentopaikalle, siellä oli jo puiden kyljissä ystävällisiä neuvoja olemaan menemättä edemmäs. Niinpä me peräännyimme hyvässä järjestyksessä kohti Imatraa.

Minä en ollut koskaan nähnyt Imatran koskea, enkä minä nähnyt nytkään. Juoksutus olisi ollut kyllä illalla tiedossa näytösluonteisesti, mutta olimme Imatralla jo ennen sitä. Näin kuitenkin Imatran Valtionhotellin, joka näytti oikein prinsessamaiselta.

Yöksi ajelimme Lappeenrantaan leirialueelle, jossa pääsimme jatkamaan karavaanarielämän tutkimista. Olipa kiva alue taas, siellä oli hyppyrimäkikin! Ei ollut juuri nyt suksia mukana, joten koehyppy jäi tekemättä. Televisiosta näkyi runsaasti venäläisiä kanavia, joiden parasta antia olivat mainoskimarat, mainokset olivat todella nopeatempoisia, muutaman sekunnin mittaisia ja katsoimme niitä aivan silmät tapillaan.

Kaakonkulman CampaReissun toiset kaksi päivää saavat oman postauksensa, kunhan kerkiän sen kirjoitella. 

Skandikierros osa 1, Pohjanmaan kautta Ruotsiin

Kammenpyörittäjän kesäloman ensimmäinen pätkä alkaa maanantaina, mutta vapaapäivien ja hyvitysvapaitten turvin olemme olleet jo keskiviikosta alkaen tien päällä. Heti kun viimeinen yövuoro oli loppunut, lähdimme liikkeelle. Vaunu oli jo laitettu kuntoon edellisinä päivinä, oli pesty tyynyjä, kiinnitetty polkupyöriä ja käyty läpi keittiön varusteet. 

Olimme päättäneet lähteä tällä kertaa Ruotsiin ja Norjaan. Minun asennoitumiseni säähän muuttui ratkaisevasti caminollani, enää ei oikein minkäänlainen sää haittaisi. Edelliskerralla Norjassa vuonna 2010, vuotta ennen blogaaniksi ryhtymistäni, saimme niskaamme erittäin paljon sadetta ja ilmakin oli tuskin plussalla. Nyt se ei kuulostanut ollenkaan pahalta, mutta toki toivoimme vähän kesäisempää säätä.

Kokeilimme nyt ensimmäistä kertaa lauttayhteyttä Vaasasta Ruotsiin, Umeåån. Menomatkalla poikkesimme katsomaan Nannan kanoja, jotka ovat kuulema ihan mahdottomia kuopsuttamaan nurmikkoa, joten syksyllä tai ensi keväänä heillä on varmaan jonkunlainen piharemontti tiedossa. 

Olimme yötä Vaasan tutulla leirialueella, odottelimme kuinka pahaksi kesän ensimmäinen myrsky oikein äityisikään, mutta eipä se juuri navakkaa tuulta kummempaa ollut. Aamulla ajoimme laivaan, matka kesti neljä ja puoli tuntia. Osan ajasta käytimme saaristolaispöydässä syömiseen, se olikin ihan kelpoisa ateria monenlaisine kaloineen. 

Emme kumpikaan olleet aikaisemmin olleet niillä main Ruotsia. Kammenpyörittäjä oli etsinyt meille ohjelmaksi kalliopiirroksia, joita Ruotsista löytyy monesta paikkaa. Niiden ero kalliomaalauksiin on se, että ne on uurettu kiveen. Sitä en oikein tiedä, onko ne tekovaiheessa myös maalattu erottuviksi, mutta nykyaikana niitä maalataan sopivalla punamultasävyllä uurroksia pitkin, että näkisimme ne.

Kävimme katsomassa kalliopiirroksia kolmessa paikassa ja yhtä maalausta. Jokainen oli erilainen paikka luonteeltaan, mutta maalausta lukuunottamatta kaikki sijaitsivat virtaavan veden äärellä ainakin nyt. 

Ensimmäisen yön olimme hauskalla leirialueella, josta kalliopiirrokset olivat lyheyen kävelymatkan päässä. Leirialueella ei ollut ketään muita majoittujia, mutta eipä se haitannut. Paikan pitäjä oli suomalaissyntyinen, mutta sanoi ettei ollut puhunut suomea moneen vuoteen ollenkaan. Leirialueen vieressä oli merkillinen metsäinen festivaalialue, jolla pidetään ilmeisesti vuosittain elokuussa Urkult-festivaali, joka nettisivun mukaan haiskahti aidolta hörhöilyltä. Silloin lienee leirialuekin täynnä.

Nämforsen kalliopiirrokset ovat joen varressa, suuren padon alapuolella. Osa maalauksista on saarilla, joille ei ole useimmiten pääsyä, kun padoista juoksutetaan vettä.

Eilen ajelimme Östersundiin, joka oli meille sekin ihan vieras kaupunki, siellä oli hyvä, suuri leirialue, joka oli enemmänkin täynnä kuin tyhjä. Jätimme vaunun sinne alkuiltapäivästä ja lähdimme autolla katsomaan kahta kalliopiirrospaikkaa. Ne olivat kumpikin luonnontilaisten jokien rannoilla, tai ainakaan niiltä kohden jokia ei oltu valjastettu voimantuotantoon. Molempiin paikkoihin oli suhteellisen helppo löytää, Kammenpyörittäjä oli tehnyt läksynsä ja ottanut ennakolta selvää, miten paikkoihin pääsi. Molempiin pääsi autolla lähelle, kävelymatkaa ei jäänyt montaakaan sataa metriä.

Glösan kalliopiirroksia

Kalliopiirros Gärdessä

Kalliotaidenäyttelyiden jälkeen kävimme ostoksilla Östersundin Coopissa ennen paluuta leirialueelle. Ostimme päivällistarpeita ja olimme mukana perjantain alkuillan ruuhkassa. Iltasella suunnittelimme tämänpäiväistä taivalta, tarkoitus oli päästä Norjaan yöksi ja sitä ennen tutustua vielä yhteen kalliomaalaukseen ja Flatruetin ylänköön. Aamulla ennen matkanjatkumista kävimme katsastamassa Östersundin kaupungissa olevan riimukivenkin.

Heti ensimmäisenä Ruotsi-päivänä minua hämmästytti se, miten lappimaista maisema oli, vaikka olimme noin samoilla korkeuksilla kuin kotimme Keski-Suomessa. Tänään näimme paljon poroja Flatruetin ylängöllä ja maisema oli todella karua ja lunta vielä paikoin nähtävillä.

Kalliomaalaus oli hieman alempana maastossa, sinne pääsi noin 2,5 km päähän autolla ja lopun matkaa kävelimme hyvin merkittyä polkua, josta osa oli pitkospuita. Maalaus sijaitsee pystysuorassa kallioseinässä ja on erittäin hyvin säilynyt.

Täksi illaksi ehdimmekin sitten jo Norjaan, lähelle Trondheimia, Flakkin kylään. Täällä on ilmeisen suosittu leirialue, jossa on paljon matkailuautoja ja -vaunuja, mutta myös ilahduttavan paljon telttoja niin motoristien, autoilijoiden ja reppureissaajienkin käyttäminä. Aivan leirialueen vieressä on lauttasatama, josta pääsee Trondheimin vuonon toiselle rannalle.

EDIT: Liitän tämän postauksen Campasimpukan ylälaidasta löytyvälle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme maittain. Sieltä löytyy myös osio nimeltä Kiertueet, jonne lisään ne postaukset, jotka käsittelevät usean maan kierrosreissuja, kuten tämäkin Skandi-kierros oli.

Kulttuuripitoinen kotimatka

Kaikki oleellinen Tampereesta?

Olen joskus määritellyt, että minilomanen tarkoittaa korkeintaan viikon mittaista reissua, joten pakkohan se oli palata kotiin viimeistään tänään, ettei tarvitse alkaa muuttaa tämänkertaisesta reissusta kertovien postausten tunnisteita. 

Emme ajaneet kotiin suorinta tietä Tampereelta Jyväskylään, vaan teimme muutamia välirasteja tompsukkaan. Hankimme muutamia tähdellisiä tavaroita verkkokauppa.com:sta ja Bauhausista ennen kuin pysähdyimme aamupalalle Aunessillan kupeeseen. Kammenpyörittäjä muistaa sillan lapsuudestaan siitä, että sen kohdalla isä painoi kaasua ja sai lasten masuihin höpön tunteen, kun auto saavutti sillan lakipisteen. Samanlainen höpöpiste oli minunkin lapsuudessani mökkitiellä Perunkajärvellä. Sillan pielestä poimimme metsämansikat aamiaisjogurtteihin.

Seuraava rasti oli Kammenpyörittäjän sukulaispaikka Ruovedellä, siellä hänen serkkunsa pitää yli satavuotisen perinteen omaavaa kirjakauppaa. Oli mukava seisomakyläillä Kammenpyörittäjän täti, serkku, sekä serkunpoika. 

Ruovedellä täytyy aina käydä kauniilla hautausmaalla katsomassa sukuhaudat, vaikka melkein joka kerta siihen hetkeen osuukin aina kummasti sadekuuro, niin nytkin. Hyödynmaan pyöräkorjaamossa ei seppä ollut taaskaan paikalla. 

Kalela ei ole ollut moneen vuoteen auki, kävimme sen porteilla pari vuotta sitten kurkkimassa. Olisi kyllä kiinnostavaa nähdä paikka. Gallen-Kallelan taidetta silti näimme tänään runsaasti, kun suuntasimme Ruovedeltä Mänttään, tai pitäisi kai sanoa Mänttä-Vilppulaan ja siellä Serlachius-museo Göstaan. Tiesimme, että siellä voisi päästä syömäänkin hyvin, muttei meillä ollut varausta. Ravintola näytti ilahduttavan täydeltä, joten emme jääneet kyselemään mahiksia. Oli muuten erittäin positiivinen tunne se, että suomalaisen taidemuseon pihaan ajaessamme parkkivahti joutuu sanomaan, että ikävä kyllä meillä on ihan täyttä, voitteko pysäköidä kauemmas. Ja mehän voimme. Kahdeksan euron pääsymaksu hoitui työpaikan kulttuurikortilla, mikä ilahdutti mieltä myös. 

Museon uudessa osassa, Göstan Paviljongissa oli esillä mainio SuperPop-näyttely. Jollemme olisi jo ehtineet ahnehtia keväistä Andy Warholin näyttelyä Sara Hildénin museossa, olisimme olleet vielä enemmän haltioissamme, sillä Warholia oli todella monta teosta esillä, etenkin jonkun helsinkiläisen yksityiskokoelmista. Muutenkin poptaide, myös uusi kotimainen, näyttäytyi edukseen, eikä ollut liian kummallista makuumme. 

Päärakennuksessa esillä oleva Taidemuseo Göstan näyttely oli sitten toisella tapaa hengästyttävän hieno. Rakennus itsessään ja siellä esillä olevat taideteokset veivät upeasti viime vuosisadan alkuun ja teollisuuspatruunan loiston päiviin. Esillä oli huomattava määrä mm. Akseli Gallen-Kallelaa ja Albert Edelfeltiä.

Kävelimme myös pienen kierroksen tilan mailla ja huomasimme spontaania vieraiden tekemää taidetta, kun pääsylipputarroja oli kierrätetty koivunlehtiin, se ei liene kovin pahasta koivulle? 

Pysähdyimme katsomaan myös Mäntän kirkkoa, joka oli saanut ylleen Kaarina Kaikkosen taideteoksen Totuuden hetki. Se koostuu mänttävilppulalaisten paidoista ja oli jotenkin häkellyttävän hieno. Kirkossa sisällä käydessämme kuulimme sivusta pienen esittelyn kirkosta ja sen yhteisestä historiasta Serlachiuksen suvun kanssa. 

Kotimatkan viimeiselle osuudelle nappasimme vielä päivän toisen kirkon, Petäjäveden vanhan kirkon. Huomasin sen ohi ajaessamme, että ovihan on auki ja menosuuntaamme kätevästi sijaitsee hyvä parkkipaikka, jonne kurvasimme. Olemme joskus vuosia sitten kerran sattuneet paikalle, kun kirkko on ollut avoinna ja nyt emme tahtoneet, näin kuivien kelien aikaan, ottaa riskiä. Emme tietenkään myöskään maalata piruja seinille, mutta nämä kohteet kannattaa poimia aina heti, eikä huomenna. 

Oli hauska huomata, että kirkossa oli paljon väkeä ja etenkin se, että sinne otettiin pääsymaksu, viisi euroa aikuiselta. Minä oli matkassa käsiä heilutellen, ei edes kukkarahakkoa taskussa, mutta Kammenpyörittäjän taskuista löytyi sen verran killinkejä, että pääsimme sisälle. Kirkolla on tänä vuonna 250-vuotissynttärit ja sen vuoksi kirkko on avoinna kesäaikaan hyvin ja siellä on opastusta ja pientä muistoesinemyyntiä. Hyvä, hyvä! Kirkko kuuluu Unescon maailmanperintökohteiden listalle. 

Lopun kotimatkaa sitten vain ajelimme poikkeamatta minnekään. Kotipihan nurmikko oli leikattu hyvään mittaan, kasvihuone on pärjäillyt aivan mainiosti (joskaan suuria satoja ei kannata toivoa) ja kotimiehemme taas selviytynyt residenssin hallinnasta mitä parhaiten. Kammenpyörittäjä jo singahti kylille kaverinsa kanssa ja minulla on mukava laiskanpulskea olotila, joka ei kaipaa mitään muuta kuin omaa mukavaa sohvannurkkaa, lasillista roseviiniä ja sukkelaa nettiä, joka kotona on aina tarjolla. 

Huomenna taas ajetaan Tour de Francea ja minulla on petraamisen paikka, mitä tulee ranskalaisten ruokalajien valmistamiseen. Niinpä sukellankin nyt foodgawkeriin ja etsin muutamia ohjeita, jolla tilannetta parannetaan!