Helsingissä juoksujalkaa

Viikonloppuna piipahdimme reilun vuorokauden verran Helsingissä. Syynä tähän pikavisiittiin oli eräs polkupyörä. Tai oikeastaan kaksi. Tai vielä tarkemmin ottaen reissu koski kahta polkupyörää ja yhtä paria kiekkoja. 

Olimme Helsingissä jo aamupäivällä, siellä olikin heinäkuisen hiljaista, kadunvarsiin sai auton pysäköityä helposti, eikä missään ollut ruuhkaa. Kävimme vakiopaikoissamme Kaffecentralenissa, Eiringillä ja Chez Mariuksessa. Annan kauppa olikin kiinni tuon lauantain, onneksi Instagram toi seikan tietooni ajomatkan aikana, eikä meille tullut hukkareissua Museokadulle. Kun toimitimme polkupyörän pyöräilytuttavillemme, saimme päivän kolmannet kahvit Formverkillä. Teimme myös illaksi drinkkitreffit ennen päivällistämme. 

Oli mukava kävellä Helsingissä kauniina kesäpäivänä, piipahdimme Classic Bikella, jossa voi ihailla ihania Pashley-pyöriä. Narinkkatorilla oli jonkunlaiset germaanimarketin sponsoroimat grillauskisat menossa, paljon ihmisiä jonotti makkaroita ja ilma oli sakeana savusta. Söimme intialaislounasta Kampissa, sillä päivälliseemme oli aikaa vielä liian monta tuntia. 

Koska hotelliimme ei vielä päässyt, kävimme hankkimassa museokortit Stokkalta, saimme iloksemme ostettua ne Mind&Body-korteillamme, joka on työnantajamme panostus hyvinvointiimme. Menimme saman tien käyttämään museokorttejamme ensimmäisen kerran, siinä poistui yksi aukko sivistyksessäni, kävin viimeinkin Kiasmassa. Mapplethorpen näyttely tuli nähtyä, samoin muut tarjolla olleet taide-elämykset. 

Olin varannut meille huoneen Klaus K:sta ja otimme pienet iltapäivälevot ennen drinkkejä ja päivällistä. Kävimme tuttaviemme tuntemassa salakapakassa. Sepä olikin lysti paikka, oikein henki rapakon takaista kieltolain aikaa, sisustukseen ja ilmapiiriin oli todella panostettu. Nautimme muistoja herättävät drinkit ennen kuin poistuimme asianmukaisesti takaovesta. 

Kun päätimme minilomasestamme, kävin heti tietysti tutkimassa, mitkä Helsingin ravintolat ovat auki kyseisenä iltana ja missä olisi vielä tilaa. Muutama ennalta tuttu paikka oli joko täynnä, tai ansaitulla kesätauolla. Kurkistin Valmiissa pöydissä-välilehden to-eat-listaani ja otin sieltä tarkasteluun Sasson. Hetken kuluttua meillä olikin pöytä varattuna sinne. En sitten sen enempiä paneutunut ravintolaan, kunhan kurkkasin nettisivuja. Ikävä kyllä TOP100-ruokablogit-sivujen haku ei tällä erää toimi, sieltä olen usein etsinyt muiden blogaanien ravintolapostauksia. 

Olen tässä nyt pari päivää sulatellut kokemustamme, enkä oikein tiedä kuinka aiheesta kirjoittaisin. Olen yrittänyt pitää sellaista linjaa, etten mussuta blogissa asioista, joista en ole saanut suutani auki paikanpäällä. Nyt saatan kyllä hieman tehdä niin, sillä Sasso-kokemuksemme on kirkastunut tässä ajan kuluessa, eikä oikein parempaan suuntaan. Myönnän auliisti heti alkuun, että pohjatyöni oli surkeaa, en ajatellut edes ravintolan sijaintia, enkä tehnyt siitä ilmiselviä päätelmiä ennalta.

Ennalta tiesin, että kyseessä on italialaisravintola ja että se on ihan keskeisellä paikalla. Mehän pidämme paljon italialaisesta ruoasta, mutta osoitteen olisi pitänyt kertoa minulle muutakin kuin sen, että siitä on lyhyt matka hotelliin. Sasso oli fiinimpi, kuin olin älynnyt, sisustukseltaan ja ilmapiiriltään. Emme olleet kuitenkaan alipukeutuneita, kaupunki oli täynnä suureen voimistelutapahtumaan tulleita ulkomaalaisia, verkkatakkisia ja -pöksyisiä ihmisiä oli Sassossakin monta seuruetta, eikä meillä sentään ollut yllämme pariskuntatuulipukuja. 

Olen aiemminkin sanonut, että pidän melko neutraalista tarjoilusta. En osaa olla kovin hövelisti palveltavana, mutta välinpitämättömyyskään ei ole mukavaa. Sassossa henkilökuntaa oli paljon, heitä pyöri salissa kiitettävästi, palvelua ei joutunut odotettelemaan. Tarjoilijasta riippuen palvelu oli aavistuksen yliystävällisestä niin hiljaiseen, että täytyi kysyä uudelleen, kun emme saaneet selvää, mitä annoksista kerrottiin. 

Otimme neljän ruokalajin Menu Sasson viinipaketilla. Viinien hinta oli muuten todellisuudesssa kympin halvempi kuin verkkosivulla, mikä oli mieluisa yllätys. Alkuun pyysimme samppanjaa, kuten aina. Meille tuotiin italialaista kuohuviiniä. Se oli  kyllä hyvää.

Alkuruokana oli lupauksia herättävä Mangoldisalaattia ja quartirolo-juustoa. Annos oli mukavan näköinen, suuren puoleinen, mutta olihan meillä nälkäkin. Maku oli pikkuisen valju, jos uskallan sanoa. En ollut ihan varma mitä mustaa annokseen oli murusteltu, Kammenpyörittäjä arveli sen olevan hienonnettua oliivia, jonka maun olinkin sitten maistavinani. 

Priminä meille tuotiin Maccheronia, tomaattikastiketta ja mondeghili-lihapullia. En tiedä vinksahtiko jotain mielessäni siinä vaiheessa, mutta minusta lihapullat olivat hieman kuivia, pasta oli kyllä hyvää. Sekään annos ei ollut pieni, mutta italialaisravintolassahan sitä oltiin. 

Pääruokana oli Anjovisvoissa paistettua haukea ja sitruunapolentaa. Emme kumpikaan ole yleensä innoissamme polentasta, mutta kun tarjolla oli haukea, halusimme antaa polentalle mahdollisuuden. Annoksessa oli kalamureketta, muistelisin senkin olleen haukea. Polenta oli varmastikin valmistettu oikein ja se näytti hyvältä, mutta en vain vieläkään pidä sen suutuntumasta. Se ei tietenkään ole kokin, eikä ravintolan vika. Mureke oli hyvää ja sen rakenne oivallista. 

Olen miettinyt pääni puhki, että olenko nyt totaalisesti television lukemattomien ruokaohjelmien ja kokkauskilpailujen pilaama ja sokaisema. Niissä tuntuu olevan ruoanlaittajan synneistä suurin, jos tuomari joutuu kaivelemaan ruodon suustaan. Olen syönyt aika paljon erilaisia kalaruokia ravintoloissa parin viime vuoden aikana. En muista, että kertaakaan olisin saanut ruotoa suuhuni ravintolassa ja kun sitä sattuu omissa kokkauksissani, olen siitä hyvin harmissani. Nyt minun haukipalani oli sen verran ruotoinen, että lautasen reunalle tuli oiva kokoelma kalan piikkejä ennen kuin lannistuin ja jätin kalan kesken. Kammenpyörittäjä oli onnekkaampi, hänellä ei ollut yhtään ruotoa. 

Tiedän sen, että kalassa on ruotoja, etenkin hauessa. Osaan syödä kalaa niin, etten hönkäise mahdollisia piikkejä kurkkuuni ja tiedän, ettei aina kaikkien ruotojen poistaminen ole mahdollista. Mutta toivoisin, että kun minulta kysytään mitä pidin annoksesta ja osoitan ruotokokoelmaa lautasen reunalla, ei vastaus olisi iloinen "kalat nyt on sellaisia". Olisin ollut tyytyväisempi ihan pieneenkin pahoitteluun. 

Jälkiruoka oli Torronesemifreddoa. Annos oli kaunis ja mukavan mansikkainen, sopi hyvin kauniiseen kesäiltaan. 

Olimme jälkiruoan kohdalla kahden vaiheilla, ottaisimmeko kahvia. Emme nähneet millainen kahvikone paikassa oli, joten päätimme jättää kahvin väliin, sillä olisi todella keljua saada italialaisravintolassa kahvia, joka ei ilahduttaisi. Jotenkin ei tuntunut hyvältä idealta kysyä, millaisella koneella espresso Sassossa tehdään. 

Lasku oli kahdelta hengeltä 225 euroa. Siinä alkujuomien osuus oli 32 euroa, joka on minusta vähän koppava hinta kuohuviinille, etenkin kun tilasimme samppanjaa. Muuten viinit olivat sopivia, kaadot suurehkoja. 

Kävelimme hämärtyvässä illassa hieman kiertotietä hotelliin, halusimme nähdä mikä oli meininki muutamissa aiemmin kokeilemissamme ravintoloissa. Emo oli kesätauolla, Spis ilmeisesti remontissa. Juuressa ja Pastiksessa oli mukavasti väkeä. Passion tiesimmekin olevan kiinni nyt. 

Mietimme Sassoa illalla vielä ja eilenkin kotimatkalla. Yleensä pienet pettymykset hälvenevät seuraavaan päivään mennessä, etenkin jos on kyse uudesta ravintolasta. Nyt tuntui, että kävi päinvastoin. Italialaisravintolan kokemus ei ollut kovinkaan voimakas, ilman pasta-annosta Italian olisi voinut unohtaa kokonaan. Myönnän edelleen, että olin valinnut ravintolan meille liian vähän taustatyön jälkeen. Ymmärrän, että ravintolan sijainti on sellainen, että siellä ei kympeillä syödä, mutta kun lasku on kolmatta sataa neljästä ruokalajista juomineen, olisin toivonut jotain enemmän, jotain italialaisempaa. 

Klaus K oli toisellakin kertaa mukava paikka majoittua. Tällä kertaa meillä oli huone Bulevardin puolelta ja hauskanpitäjien ääniä kuului kadulta aina neljään saakka ja kuudelta sitten aloittivatkin katuremonttimiehet kivenkilkuttelun. He kyllä pistivät pillit pussiin kahdeksalta sunnuntaiaamuna, meteli ei sinänsä meitä häirinnyt, olipa kaupunkielämän merkkejä maalaisten korviin. Edellisellä kerralla söimme Klaus K:ssa aamiaista italialaispuolella, nyt skandinaavisella. Sekin oli aika hyvä, pekonin laadusta en voi sanoa sanaakaan, sillä sitä ei ollut. Leikkeleet ja mehut olivat mainioita. 

Kotimatkalla poikkesimme vielä hakemaan Kammenpyörittäjän ostamat kiekot johonkin polkupyörään, jota meillä ei ehkä vielä ole. Meillä oli tiedossa iltapäivällä tuttavaperheen nuorimmaisen rippijuhlat, joten emme pysähtyneet edes tavallisille Heila-ostoksille. Tour de Francen yhdeksäs etappi joukkueaika-ajona sai huomiotamme iltasella.  Ruoanlaitto kuitattiin hyvin pikaisella kanapastalla, jossa ranskalaisinta oli se, että Ranska on Italian naapurimaa.

Vaikka ravintolakokemus ei noussutkaan sfääreihin, oli nanolomasemme oikein onnistunut, saimme tehtyä aivan kaikki toivomamme ostokset ja tapasimme mukavia ihmisiä, sää suosi ja kesäinen Helsinki näytti parhaita puoliaan. Liitän postauksen Campasimpukan yläreunassa olevalle Valmiissa pöydissä-välilehdelle, jonne olen kerännyt muitakin ravintolakokemuksiamme.

Voi kun se maali jo kuivuisi!

Syntinen sunnuntai

Viime sunnuntaina pyöräkokoelmamme sai uusia jäseniä. Niitä ei ole vielä asianmukaisesti kuvattu, sillä viikko on ollut matalasta pilvestä johtuen harvinaisen vähävaloinen. Toisekseen toinen pyöristä sai kotimatkalla sen verran paksun loskakerroksen päälleen, että sen sulattelu ja tuikitarpeellinen pesu&puunaus ovat tarpeen ennen kameran eteen asettumista. 

Noudimme pyörät Kangasalta ja saimme kuulla monta kiintoisaa tarinaa pyörät Kammenpyörittäjälle myyneeltä mieheltä. Poikkesimme lyhyesti Mobiliassa, siellä tosin oli päänäyttelytila suljettu kesän näyttelyn rakentamisen vuoksi. Tulevan näyttelyn nimi on Liikkeelle, sanoi Kekkonen ja se on kyllä käytävä katsomassa. Kiersimme sivummalla olevan hallin, jossa on näytteillä ralliautoja ja mukava kokoelma yksityisomistuksessa olevia museoautoja.

Kotimatkan teimme eri reittiä, sillä halusimme käydä Mäntän Serlachius-museoissa. Vierailimme siellä kesällä melkoiseen ruuhka-aikaan, jolloin parkkipaikat olivat tupaten täynnä, eikä Ravintola Göstaan ollut toivettakaan mahtua ilman pitkää odotusta, eikä meillä ollut varausta. Nyt keskellä talvea lumimyräkkäisenä päivänä parkkipaikalla oli kuitenkin muutamia autoja, mutta tungeksimaan emme joutuneet. Tämänhetkinen näyttely Synti esiintyi nimenä myös ravintolan listalla. 

Ravintola Göstassa oli tuona keskitalven sunnuntaina hiljaista, muutama muu pöytäseurue oli paikalla yhtä aikaa meidän kanssamme. Valitsimme listalta Menu Synnin, jossa oli kolme ruokalajia. Vaihtoehtoina oli ottaa joko kaksi tai kolme ruokalajia ja meillehän maistui tietysti koko setti. Aterian alkuun saimme hyvää talon juureen leivottua leipää. 

Ensimmäinen ruokalaji oli savustettua ja marinoitua muikkua, muikunmätiä ja artisokkakreemiä, mukana oli myös hauskoja maa-artisokkalastuja, joiden tekotapaa arvuuttelimme. Annos näytti todella hyvältä suurella, mattapintaisella lautasella ja se myös maistui niin hyvin, että lautasen tyhjenemiseen ei mennyt montaa minuuttia. Mätiä oli ilahduttavan suuri lusikallinen, enemmän kuin joillakin bliniaterioilla. Pidimme todella paljon tästä alkuruoasta. 

Pääruokana oli timjamihunajalla glaseerattua ankanrintaa ja vadelmakastiketta, samoin lautasella oli kauniinväristä ohrattoa. Lintu esiteltiin tullessa sorsana ja lautasia poisvietäessä ankkana, ankkaahan se oli listallakin. Ohratto oli niin hyvää, että minulla on nyt missio tehdä itse ohrattoa, en ole sitä koskaan kokeillut. Söimme myös Passiossa hyvää ohrattoa tammikuun alussa, joten nyt kyllä pitää itsekin kokeilla! 

Jälkiruokana oli syntisen hyvää lämmintä suklaaleivosta ja puolukkajäätelöä. Annos oli nimensä veroinen, fondant keskeltä valuva ja jäätelö oikeasti puolukalle maistuvaa. 

Tämä miellyttävä sunnuntailounas kahdelle maksoi kuohuviinilasillisen kanssa 97 euroa. Pidimme ravintolasta, annoksista, sen ilmapiiristä, sisustuksesta, hauskoista tuoleista ja kauniista astioista niin paljon, että palaamme varmasti viimeistään ensi kesänä. Myös asiakaspalvelu oli ystävällistä, aterian tahti sopiva. Usein tulee hieman vaivautunut olo, jos on ravintolan ainoana asiakkaana, kuten me olimme aterian loppupuolen, mutta nyt tuota tunnelmaa ei tullut. Aterian kohokohta sijoittui jo ensimmäisen annoksen kohdalle, se oli niin hieno, että tekee mieleni kokeilla sen toistamista. 

Museon näyttelyt kiersimme melkein kahdestaan, montaa muuta asiakasta ei ollut paikalla. Kävimme myös Mäntän keskustassa olevassa Gustaf-museossa, joka sijaitsee entisessä Serlachiuksen pääkonttorissa. Siellä emme käyneetkään viime kesänä, vaikka aivan vieressä kävimmekin tehtaan patruunan aikoinaan sponssaamassa kirkossa. Lumisen pihan koskemattomuudesta päätellen olimme siihen mennessä museon ensimmäiset asiakkaat, saimme kiertää kiinnostavat kerrokset aivan parhaassa seurassa. Molemmat museokohteet pääsi käymään 8 euron yhteislipulla. 

Vaikka sää oli surkea koko päivän, eikä liikenteessä tiensä puskeminen ollut mitenkään erityisen mukavaa, oli sunnuntaipäivämme hauska ja monipuolinen. Kammenpyörittäjä purki pihamaalla ostoksensa auton katolta ja perässä olevalta telineeltä ja otti pienet koeajot toisella pyöristä. Auton pohjasta sai myös irrotella tiesuolan sinne sementoimaa lumimassaa valtavina paakkuina, hyvä että renkaat mahtuivat pyörimään. 

Liitän tämän postauksen Campasimpukan ylälaidasta löytyvälle Valmiissa pöydissä-välilehdelle, jonne kerään ravintola-aiheisia postauksiamme.