Skandikierros osa 3, Käsivarren ja napapiirin kautta kotiin

Tiedän kyllä, että Suomi ei varsinaisesti kuulu Skandinaviaan, mutten halunnut muuttaa otsikointia kesken reissun edes Fennoskandiaksi. Postaussarjan ensimmäisessä osassa seikkailimme Pohjanmaan kautta Ruotsiin ja toisessa osassa Norjassa. Tässä juttusarjan päätösosassa kuljimme Suomen Käsivarren kautta minun synnyinseudulleni Rovaniemelle ja valuimme alamäkeen kotia kohti.

Kumpikaan meistä ei aikaisemmin ollut käynyt Käsivarren Lapissa, jonne ajoimme Norjan Skibotnin suunnasta perjantaiaamuna melko aikaisin. Olimme seisseet tietyöjonoissa muutamaan otteeseen ja ihailleet niin Norjan kuin Ruotsinkin lumihuippuisia tuntureita, ei kai niitä taideta ihan vuoriksi sanoa? Rajanylitys oli oikein huomaamaton, vain kyltti jossa kerrottiin saapumisesta Suomeen ja Euroopan Unioniin ja pieni tulliasema, jossa ilmeisesti myös rajavartiolaitos majailee.  

Isäpuoleni oli kertonut, että tie on huonokuntoinen koko tieosuudella ainakin Kittilään asti, mutta kuivalla kelillä sitä ei varsinaisesti huomannut. Pysähdyimme Kilpisjärvellä tankkaamaan automme ja säiden haltija oli sen verran suopea, että saimme vilauksen niin järvestä kuin Saana-tunturistakin sumun ja pilvien rakosista. Huoltoaseman ravintolassa kerrottiin mainoksen mukaan olevan myytävänä hampurgereita, joka oli jotenkin mukavan liikuttavaa. 

Päivän nähtävyytenä meillä oli Järämän sotahistoriallinen muistomerkki Tunturi-Lapissa.  Siitä käytetään myös nimeä Lätäsenon saksalainen asema tai saksankielistä peitenimeä "Sturmbock-Stellung. Juuri kun pääsimme sinne perille, alkoi sataa oikein huolella ja puimme päällemme kunnon sadevarusteet. Museorakennus ei ollut vielä auki siihen aikaan aamusta, joten menimme ensin museon takana rinteessä olevalle linnoitusalueelle tutkimaan sitä. Siellä on toista kilometriä kivistä aseteltuja tai maahan kallioon räjäyttämällä tehtyjä juoksuhautoja, asemia ja bunkkereita. Alue rakennettiin vuonna 1944, siellä oli joukkoja asemissa tammikuuhun 1945 asti, jolloin siitä luovuttiin taisteluitta. 

spontaanipuro

Alue on paikoin melko vaikeakulkuinen, mutta minusta oli mielenkiintoista kävellä kivisiä polkuja, joille muodostui caminolta tuttuja spontaanipuroja reippaassa vesisateessa. Kuljimme kurkkimassa bunkkereihin ja katsomassa ampuma-asemista tunturimaisemiin. Palatessamme museolle se oli jo auennut ja kuoriuduimme sadevaatteistamme ennen näyttelyyn tutustumista. Näyttely käsittelee sota-aikaa Tunturi-Lapissa. Aikakausi on ilmeisen kontroversiaalinen ja osittain sitä on haluttu peitellä ja unohtaa, mutta yhtä kaikki se on osa Suomen sotahistoriaa. Suosittelemme paikkaa Käsivarressa liikkuville matkailijoille!

Rankanpuoleisessa vesisateessa jatkamamme matkan aikana oli myönnettävä isäpuolen tienneen mistä puhui, kun moitti tien kuntoa. Urat olivat melkoisen pahat ja niissä oli kelju ajaa. Jos koitti pitää auton pyöristä edes toisen puolen pois urista, menivät vaunun pyörät uriin tai toisin päin. Liikennettä ei ollut kovin paljon, muutamia norjalaisia autoja tuli vastaan ja hieman suomalaisia matkailuautoja. 

Koska emme olleet menossa aivan Rovaniemen ydinkeskustaan, vaan laajan kaupungin reunamille pohjoispuolelle, päätimme ajaa sinne Sodankylän kautta. Reittihän oli tietysti hieman pidempi, eikä tiekään kovin kaksinen, mutta halusimme nähdä männävuosilta tutun pyssykylän taas. Olimme aikoinaan siellä monena vuonna Sodankylän elokuvajuhlilla, mutta edelliskerrasta on kulunut ainakin 16-18 vuotta, emme tarkkaan muistaneet. Kylä oli kasvanut sitten viime käynnin, sinne oli tällätty useita kiertoliittymiä ja jopa liikennevaloja! Sekä tuliterä Lidl. Kyllä siellä nyt nunnukoiden kelpaa! Elokuvajuhlilla näytti olevan täysi tohina päällä. Yhtään kuvaa emme pysähtyneet ottamaan Sodankylästä.

Vaikka ajomatkaa Skibotnista äitini ja isäpuoleni kotiin ei tullut pienen kiertoreitinkään jälkeen kuin noin 400 km, saimme munittua matkalla melkein kellon ympäri, tosin yhden lainatunnin palautimme rajalla, sen jonka mennessä saimme Umeåssa. Hieman mietimme sitä, miksei Suomen puolella ole yhtenäisiä matkailijoiden autovirtoja, mutta toisaalta, luvatta sanoen: Eipä Suomen Lapissa oikein tuolla kulkemallamme osuudella ollut mitään katsomistakaan. Muutama poro ja muuten vaivaiskoivuja ja muutama tunturi, jotka ovat melko laimeita Norjan ja Ruotsin puolen kukkuloihin verrattuna. Joku saattaa tästä suuttua, mutta kyllä minä napapiiriltä kotoisin olevana kehtaan sanoa, että Suomen Lappi ei ole niin näyttävä noilla main kuin naapurimaiden. 

Tulimme perille lapsuuteni mökkimaisemiin alkuillasta, tuon paikan vanhempani rakensivat ollessani juuri alle kouluiän. Paljon myöhemmin äiti muutti maapalalleen kokonaan ja hän on tehnyt siitä isäpuoleni kanssa aivan ihanan järvenrantaresidenssin. Olimme siellä lasten ollessa pieniä useita viikkoja vuosittain, mutta viime vuosina emme ole mukamas ehtineet käydä. Siksi olikin mukava taas mennä niemen nokkaan, kuten paikkaa sanottiin serkkujen kesken lapsena.

Saapuessamme satoi rankasti ja auto ja vaunu olivat karmeassa kurassa. Isäntäväki oli saapunut omalta matkailuautoreissultaan vain pari tuntia aikaisemmin ja heidän ajopelinsä oli jo puhdistettu. Oli kuulema viisainta suihkutella meidänkin kulkimemme samantien, sillä soratien kuralla oli taipumus muuttua sementiksi melko pian jokaiseen koloseen ja ulkonemaan. Niin se tekikin ja Kammenpyörittäjä esitti melkoista riverdancea pihalla yhdistelmää puhdistaessaan ja sääskiä karkottaessaan.

Kävimme kävelyretkellä lahden toisen puolen vaaran päällä, jonne on vastikään rakennettu uusi laavu ja näköalatorni. Menimme kyllä melko lähelle autolla, sillä sateen uhka oli melkoinen ja sääskiä, noita metsiemme pikkupaholaisia oli rutkasti. Kävelyseurani moitti minua lempeästi, että karkasin horisonttiin, kun pääsin autosta ulos. Rivakka tahtini ei johtunut niinkään hyvästä caminokunnostani, vaan enemmän sääskistä, joista arvelin vaaran päällä pääsevän eroon. Ja niin pääsikin. Näköalatornin päällä tuuli niin navakasti, että sääsket jäivät matkasta ja laavuun sommiteltu nuotio pyöritti savua niin mukavasti, ettei sielläkään istuessa tarvinut sääskiä huitoa. Postilaatikossa, jossa säilytettiin vieraskirjaa oli kyllä huomaavaisesti purkki ohvia, ettei etelänmiehenkään tarttisi huitoa.

Jos minulla olikin caminolla ruokahalu kateissa, se on nyt virallisesti taaksejäänyttä elämää. Äidin luona tulee aina syötyä usein ja paljon, kaikki maistuu aina jotenkin ekstrahyvältä. Teimme koko ajan jotain syömistä ja katoimme pöytää kesäkeittiöön tai kannoimme tiskejä takaisin taloon. Ruokina meillä oli kyläilypäiviemme aikana mm. poron filettä ja lohta, jälkiruokana kuohuviinivaahtoa marjojen kanssa ja aamiaisella järkyttävä kasa pannukakkuja. Makkaraakin ehdimme paistaa, eikä nälkä vaivannut missään vaiheessa. 

Äidillä oli menossa lankojenvärjäyshommat, hän tekee aivan ihania neulomuksia, joista yhdet sain myöhäisenä syntymäpäivälahjana. Oli vain melkein mahdotonta valita väriä, sillä sukkien värit olivat niin kauniita. Päädyin viimein pitkiin Peppi-tyylisiin sukkiin, jotka puettuani aloin kummallisesti ajatella taas caminolle lähtemistä. Ne jalassa olisi mukava palella makuupussissa alberguessa vaikka Tosantosissa. 

Kammenpyörittäjä oli mielissään päästessään katsomaan EM-jalkapalloa ja perustimme kisakatsomon olohuoneeseen. Samoin katsoimme hieman Tangomarkkinoita jalkapallo-ottelua odotellessamme. En ole koskaan aikaisemmin katsonut tankomarkkinoita, mutta nyt tiedän, etten ymmärrä tangotulkinnasta yhtään mitään. Juuri kun olin aivan varma, että tuo nyt oli ihan kauheaa naukumista, olivat tuomarit sitä mieltä, että tässä oli niin koskettava esitys, että kruunua voisi jo samantien sovitella päähän (kyse oli jostain karsinnasta). Sitten taas kun tykkäsin pikkuisen laulajan tulkinnasta, oli tuomareilla nyrpeät ilmeet ja sanoivat, että sielua puuttuu ja kylmää oli. En taida lähteä tankomarkkinoille jatkossakaan olemaan erimieltä kaikkien kanssa. Oli kyllä hienoa nähdä, että Arja Koriseva on parantumaan päin, hän lauloi ohjelman lopussa yhden kappaleen.

Kävimme myös Rovaniemellä pienellä nostalgiamatkalla. Onneksi tuona lauantaina ei satanut vettä, joten matkan soratieosuus, 20 km, oli melkoisen hyvässä kunnossa. Auto ei kuraantunut uudelleen. Menomatkalla poikkesimme katsomaan Norvajärvelle saksalaisten sotilaiden hautausmaata. Olemme muistaaksemme käyneet siellä joskus aikoja sitten, mutta sen olin unohtanut, että sinne oli matkaa kuitenkin nelostieltä melken 10 km. Kauniilla paikalla järven rannalla on rauhallinen lepopaikka noin 2500 saksalaissotilaalle, jotka menettivät henkensä toisen maailmansodan aikana Lapin alueella. Paikalla oleva mausoleumi on rakennettu vuonna 1963. Retkipaikka-sivustolta löysin Mikko Vesterisen kattavan postauksen paikasta. Takaisin päin kävellessämme parkkipaikalle meitä vastaan tuli pari lapsiperhettä onkivarusteineen ja seurue saksalaisia matkailijoita. Juttelimme sitä, miten minulla lappilaisena on ollut aina omat ajatukseni saksalaisten osuudesta Suomen Lapin sotatapahtumissa. Asia ei ole kuitenkaan niin yksioikoinen ja tuollaiset hautausmaan kaltaiset paikat pistävät aina miettimään sitä, miten jokaisella ihmisellä on oikeus elämäänsä ja sen päätyttyä rauhalliseen lepopaikkaan.

 "Jätä paikat siihen kuntoon missä toivoisit niiden olevan tullessasi itse seuraavan kerran." Niin luki polkupyörävaraston oven kyltissä talossa, jonne muutimme ollessani 6-vuotias. Talo oli aivan tuliterä ja kaikki 25 perhettä muuttivat samaan aikaan. Koko Korkalovaaran alue oli vasta muodostumassa enkä koskaan unohda sitä innostunutta tunnelmaa, jonka vallassa me toisiimme tutustuvat talon lapset otimme ympäristön haltuumme. Asuimme siinä talossa noin 6-7 vuotta ennen kuin muutimme hieman isompaan asuntoon vähän lähemmäs keskustaa. En ollut käynyt tuon kerrostalon pihassakaan sitten teiniaikojen, ehkä ajanut joskus ohitse asuessani vielä Rovaniemellä. Nyt menimme käymään katsomassa taloa. Kappaleen alussa oleva lause on painunut mieleeni ja toivoin kyltin olevan yhä varaston ovessa. Siitä taisin lopulta oppia lukemaan, olin hyvin laiska opettelemaan tuota taitoa. Ajattelin melkein koko ekaluokan, että voisin venkoilla koko hommasta, sillä sisareni oli hyvin aulis lukemaan minulle kirjoja. Ilmeisesti vahingossa kuitenkin opin lukemaan, mikä oli ihan hyvä juttu myöhempää elämää ajatellen.

Kylttiä ei kuitenkaan enää ollut ovessa, vain neljä jälkeä osoittamassa naulojen tai ruuvien paikkaa. Taloon oli vaihdettu ikkunat jossain vaiheessa, mutta ulkomaalaus olisi paikallaan, värit ovat edelleen samat kellastunut valkoinen ja sinapin väri. Uusi hissi talossa oli ja nimiluettelosta tunnistin vain kaksi nimeä. Missähän mahtavat olla Heli ja Maarit, missä Mauri ja Pasi, lapsuuteni leikkikaverit? 

Ajoimme myös alakouluni, tuon uutisissakin vasta esiintyneet Vaaranlammen koulun ohitse. Koulu valmistui sinä vuonna, kun aloitin toisen luokan. Nykyään koulu on vakavien homeongelmien vallassa, on kai ollut välillä suljettunakin. Tiilirakennus näytti kyllä tieltä katsottuna samanlaiselta kuin ennenkin, sitä 70-luvun arkkitehtuuria, tasakattoja ja pieniä ikkunoita. 

Pienellä etsimisellä löysimme tiemme toisen kotitaloni luokse, ajoimme ensin entisten rajavartiolaitosten talojen alapuolelle rinteeseen ennen kuin löysimme takaisin Evakkotielle. Sieltä osasinkin jo mennä Sompiontielle, jossa asuin teini-iästä siihen saakka, että lähdin opintojen vuoksi pois pohjoisesta jääden sille reissulle. Tuo Alvar Aallon suunnittelema talo näytti ihan entiseltään, valkoinen rappaus hohti auringonpaisteessa, mutta lähempää tarkasteltuna huomasi pintaa vain korjaillun sieltä täältä. Kiersimme talon toiselle puolelle kauniiseen puistoon ja muistin, että viereisessä talossa oli kauan sitten mormonikirkko ja lähikauppa, josta ostin keittokinkkua oikein ohuina siivuina, paljon ennen kuin ohuenohuet tulivat muotiin. 

Joka rapussa pitäisi olla ainakin yksi lakisääteinen heippalappu!

Kuljimme vielä kurkkaamassa yläkouluani ja lukiotani ennen kuin menimme takaisin keskustaan. Siellä Kammenpyörittäjä halusi käydä Marttiinin puukkotehtaalla. Talvella hän osti itselleen uuden puukon Kauhavalta Iisakki Järvenpäältä ja nyt hän halusi ostaa puukon myös Marttiinilta. Lähdimme kuitenkin pois vain pienen keittiöveitsen kanssa. Minä halusin sellaisen ja Kammenpyörittäjä joutui vielä maksumieheksikin, sillä olin unohtanut lompakon autoon. Ihan oikeasti olin, enkä vain unohtanut. 

Museokorttimme alkoivat olla uusimispisteessä ja halusimme käydä katsomassa Arktikumin näyttelyitä. Kortin uusiminen onnistui museossa hyvin ja näyttelytkin kävimme katsomassa, etenkin niistä jäi mieleen Jari Kosken Seitajärvi 1944- sota asuu meissä kaikissa-näyttely. Valokuvanäyttely on nähtävissä aina 7.8.2016 asti, suosittelemme! Siellä on valokuvien lisäksi videohaastatteluita ja esineistöä tapahtumista.

Kotimatkalle lähdimme maanantaiaamuna. Aioimme käydä Haaparannan kaupoissa käyttämässä loput kruunumme. Sää oli puoliaurinkoinen eikä liian lämmin, joten saisimme vaunun jääkaapissa tuotua kylmätuotteet, mikäli mieluista ostamista löytyisi. Olimme katsoneet valmiiksi Haaparannan kauppojen aukeamisajat, jotta emme olisi nykimässä ovia tuntia liian aikaisin. Raja-alueella ei näkynyt merkkiäkään viime syksyn kaltaisesta turvapaikkahakijoiden vyörystä, eikä rajaa ylittäviä ajoneuvoja pysäytetty.

Kävimme kummassakin suuressa ruokakaupassa, ICA Maxissa ja COOP:ssa, sekä tietysti venekaupoilla suuressa karkkikaupassa. Muualta nimittäin vadelmaveneitä ei löytynyt. Asekauppoja emme tehneet, nuuskasinkoja en suostu koskaan ostamaan kenellekään. Kyllä me Systembolagetissakin kävimme ja kahdessa retkeily- ja urheiluvaatekaupassa, mutta jälkimäisistä tulimme pois tyhjin käsin. Valikoimia oli kyllä paljon, eivätkä hinnatkaan olleet outlet-myymälöissä ihan kamalat, muttemme juuri nyt tarvinneet mitään.

Loput sadat kilometrit menivät sitten aikalailla jonossa ajaen. Eipä olekaan ollut niin epämiellyttävää ajomatkaa aikoihin yhtään missään maassa tai minkäänlaisella tiellä. Tietysti vaunu automme perässä on omiaan aiheuttamaan jonoa taakse, mutta nyt ei kyse ollut vain siitä. Etelään päin oli menossa ilmeisessä kiireessä useita baltialaisia rekkoja ja niiden kuskit olivat kyllä melkoisia pässejä. He alkoivat ohitella muita rekkoja ja toisiaan (ilmeisesti vetovuoron vaihtamiseksi) osuuksilla, joilla ei todellakaan ollut ohituskaistoja. Välillä ohitukseen lähtenyt rekka joutui luopumaan leikistä ja palaamaan omalle kaistalleen perävaunun heiluessa lähes holtittomasti. Rekkojen perässä ohitukseen lähteneet henkilöautot puskivat väleihin takaisin, kun tila kertakaikkiaan loppui vastaantulijoiden vuoksi. Muutaman kerran rekat sitten vain jatkoivat ohittamista ja vastaantulijat joutuivat ajamaan reunan nurmialueelle ja pysähtymään sinne. Sellaista ei ole näkynyt edes hulluilla Puolan teillä tai Turkissa. 

Kotiin on aina mukava palata. Tälläsimme vaunun takaisin katokseen, mutta sille paikalle, josta sen saa vaivattomasti vielä liikkeelle tänä kesänä. Kannoimme tavaroita vaunusta ja autosta sisälle taloon, katsastimme pihan ja kasvihuoneen tilannetta. Huomioimme, että vettä on satanut runsain mitoin, kaikki sadevesiastiat olivat piripinnassa. Nurmikkoakin oli leikattu asiallisesti, kiitos nuorison. 

Liitän tämän postauksen Campasimpukan ylälaidasta löytyvälle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme vuosien varrelta. Tämä postaus löytyy osioista Suomi ja Kiertueet.

Skandikierros osa 2, Norjan laidalla

Skandikiertueemme Ruotsi-osuudesta kerroin jo muutama päivä sitten.  Norjaan päädyimme lauantaina iltapäivällä ja muistelimme milloin viimeksi olemme olleet EU:n ulkopuolella, mahtoi olla vuonna 2010 ja silloinkin nimenomaan Norjassa. Tuolla pikavisiitillä saimme sadetta niskaamme niin paljon, ettei maahan ollut uudelleen kiirettä. 

Nyt näytti paremmalta. Saavuimme lauantai-iltapäivänä maahan hieman Trondheimin eteläpuolella ja tarkoitus oli asettua pariksi yöksi leirialueelle ja tutustua Trondheimiin sunnuntain ajan. Kovin lämmintä ei ollut nytkään, mutta aurinko sentään paistoi. 

Heti kohta rajan jälkeen poikkesimme TomTomin neuvoista ja ajoimme katsomaan Olavsgruvaa, josta emme varsinaisesti oikein tienneet mikä se on. Kävimme muutama kilometrin päässä päätieltä suurella kaivosalueella, joka kuuluu Unescon maailmanperintökohteiden listalle. Paikalla on pitkä kaivoshistoria ja Rørosin kuparikaivoskaupungissa on aiheeseen liittyvä museo. Siellä emme käyneet. 

Flakk Camping sijaitsee noin 11 km Trondheimistä länteen meren rannalla, eipä voisi leirialueen paikka paljon parempi ollakaan. Alueen vierestä kulki kyllä jatkuvasti lauttoja vuonon ylitse, sen huomasi siitä, kuinka motoristit kiihdyttivät ajopelejään noin kilometrin matkalla ennen päätietä lautalta päästyään, eikä sitä voinut olla kuulematta.

Lauantai-iltana leirialueella oli mukavasti väkeä, niin norjalaisia kuin meitä ulkomaanpellejäkin, lähinnä saksalaisia, hollantilaisia ja sveitsiläisiä. Oli telttaväkeä, vaununnyhtäjiä ja campereita. Ehdimme saada mukavan paikan vaunurivistössä ennen kuin paikka alkoi olla täynnä. Leirialueen yhteistilat olivat riittävän mukavat ja siistit niin saniteettitilojen kuin keittiönkin suhteen, ei  ollut valittamista. Hintaa en enää muista, eikä hinnasto aukea paikan nettisivullakaan, mutta euroissa hinnat pyörivät Norjan leirialueilla siinä 30-35 euron tietämillä. Tällä Flakkin alueella lämpimästä vedestä suihkussa ei veloitettu erikseen, mikä on aina ilahduttavaa. Netti toimi heikosti, vaikkemme olleet kovin kaukana toimistorakennuksesta. 

Sunnuntain olimme kaupungin keskustassa, jonne ajoi noin vartissa. Sunnuntai näytti olevan pyöräilijöiden suosikkilenkkipäivä, jolloin ajettiin Trondheimin länsipuolisen niemen lenkki vastapäivään. Myötäpäivään ajavia ei näkynyt yhtään. Tie oli aika mutkainen ja mäkinen, joten tienvarren suuret asennekyltit tien jakamisesta olivat kyllä paikallaan. 

Museopäiväksi sunnuntai sopi oikein hyvin, kaupat eivät näyttäneet olevan Norjassa auki ollenkaan hyvin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta. Nettisivun mukaan turisti-infokin olisi kiinni, mutta kyllä se sitten kumminkin oli auki ja saimme paljon hyviä esitteitä leirialueista ja nähtävyyksistä.

Vierailimme Trondheimin kuuluisimmissa nähtävyyksissä, Nidarosin katedraalissa, arkkipiispan palatsimuseossa ja Norjan kruununkalleuksia säilyttävässä kappelissa. Hieman hassulta tuntuu katsoa linkkien talvisia kuvia näin kesällä. Huomasin myös, että ainakin kruununkalleuskokoelman aukioloajat eivät olleet ajantasalla, paikka aukesi vasta klo 11, eikä 9 kuten sivulla mainitaan. Näihin kolmeen paikkaan menimme yhteislipulla, jotka maksoivat 90 kruunua, eivätkä 80 kruunua. Ärsyttäviä pikkuvirheitä. Katedraalissa oli sitä paitsi juuri ollut joku juhlava tilaisuus, eikä lippuja edes kysytty sisälle mennessämme. 

Kävelimme hieman kaupungin hiljaisia katuja erästä taidemuseota etsien. Vaikka osoitteen löysimmekin, keltainen talo jäi löytymättä. Ilmeisesti paikka on remontissa, mutta muuta tietoa emme löytäneet. Trondheimin Taidemuseon sen sijaan löysimme, eikä sinne tuona sunnuntaina ollut sisäänpääsymaksua, koska juuri sinä päivänä siellä oli näyttelyn avajaiset. Emme jääneet kyseisiin avajaisiin, vaikka erikseen sinne kutsuttiinkin.

Kauniina, aurinkoisena päivänä oli mukava kävellä Trondheimin katuja, kävimme joen toisella puolella katsomassa Kristianstenin linnoitusta korkealla mäen päällä. Se nähtävyys oli myös ilmainen ja siellä olikin paljon väkeä. Paikka muistutti Suomenlinnaa ja siellä oli eväsretkeläisiä ja auringonottajia runsaasti.

Ylämäkeen kävellessämme näimme kiinnostavan polkupyörähissin, jota Kammenpyörittäjä olisi mielellään kokeillut, jos olisi ollut pyörä saatavilla. Yhden onnistuneen ylosnousemuksen näimme ja monta epäonnistunutta, sillä oli tarpeen osata nojata pyörällä riittävän vinoon ja istua tanakasti penkillä.

Ennen leirille paluuta kävimme katsastamassa vielä trondheimiläisen katukirpparin, joka muistutti meikäläisiä, kupit ja kipot vain olivat hieman erilaisia ja 80-luvun LP-levyt paikallista popmusiikkia Kirkan ja Dannyn sijaan. Ruokakojuissa myytiin lettuja ja vohveleita norjalaisen ruskean juuston kanssa. Emme ostaneet.

Tuona sunnuntaina meillä oli hääpäivä ja sitähän täytyy juhlia. Koska Trondheimin ravintoloista suuri osa oli suljettu, päätimme päivällistää leirillä ja se onnistui mainiosti viereisen lauttasataman grillikioskin antimilla, mehän emme tunnetusti gourmetista niin perusta. Kammenpyörittäjä haki meille kaksi pizzaa ja olivatpa ne hyvät pizzat, se on kyllä sanottava! Illempana avasimme kyllä pullon samppanjaa ja toivotimme toisillemme vähintään toista samanlaista tovia yhdessä. Sen vielä saatamme hyvin ehtiäkin, mikäli jatkamme kumpikin sukujemme perinteitä pitkästä iästä.

Tänne emme päässeet syömään

Söimme nämä

Ja nämä jälkkäriksi

Maanantaiaamuna pistimme taas leirin kasaan ja lähdimme eteenpäin. Suunnitelmana oli edetä melko lyhyt matka rannikkoa pohjoiseen ja käydä matkalla katsomassa muutamaa kalliopiirrosta, joita Norjastakin löytyy paljon. Reitillä oli myös Pyhän Olavin kuolinpaikkana tunnettu Stiklestad ja sen kirkko. Kirkon pihassa on reittipiste norjalaisella caminolla, Pyhän Olavin Tiellä. Näimme yhden peregrinonkin. Reitti päättyy Trondheimiin, nollapiste sijaitsee katedraaliin edustalla, mutta minä en siellä ollessani tolppaa huomannut. Stiklestadin kirkon eteisestä ostin Pyhän Olavin Tien pinssin muistoksi.

Päivän määränpäämme sijaitsi Steinkjerissä, josta kävimme lyhyellä retkellä katsomassa Bardalin kalliopiirroksia. Ne sijaitsevat nykyaikaisen maatilan alueella, mutta piirroksille pääsee hyvin autolla ja parkkipaikkaakin on muutamille ajoneuvoille. Piirroksia on todella suuri määrä paljaalla kalliolla, tosin niitä ei tällä erää ollut kaikkia maalattu esille, vaan osa kuvista täytyi tiirailla näkyville ilman punamaalin apua.

Meillä oli haaveena syödä kalaruokaa Norjassa joka päivä, sillä kalaahan luulisi meren ääreltä löytyvän. Sepä osoittautuikin harhaluuloksi. Suurissakaan marketeissa ei ollut juuri ollenkaan palvelutiskejä, kaikki kala oli pakattu valmiiksi kylmätiskeihin, eikä meitä oikein innostanut ostaa samanlaisia lohipaloja, kuin meilläkin on kaupoissa tarjolla. Rapuja tai muuta äyriäistä ei ollut tarjolla senkään vertaa. Varsinaisia kalakauppoja tai -halleja emme reittimme kaupungeissa nähneet lainkaan paria lukuunottamatta.

Tuona iltana söimme kuitenkin melkein kalaruokaa, ostimme marketista muhevia kalapihvejä vakuumipakkauksessa ja ne olivat yllättävän hyviä valmiin katkarapusalaatin kanssa. Steinkjerissä olimme kaupungin laidan leirialueella, joka oli hyvin tyypillinen paikka Pohjoismaissa, sijaitsi kunnan urheilukenttien ja oppilaitosten vierellä. Saapuessamme paikkaan iltapäivällä sen laaja nurmikenttä oli lähes tyhjä, mutta illalla siellä oli varmaan 30 leirikuntaa. Jälleen ulkomaalaisista yleisimpiä olivat saksalaiset ja hollantilaiset, muita suomalaisia emme nähneet. Suihkut toimivat kolikoilla ja keittiön virkaa toimitti pieni pesutuvan eteinen, jossa saattoi pestä astiat. Kertayöpymiseen paikka oli aivan kelvollinen. Koko maanantain oli hyvä sää, joskaan ei ollut kovin lämmintä. Iltasella tarkeni syödä lettuja vaunun ulkopuolellakin, mikä on Norjassa oikein hyvä saavutus. 

Tiistaina oli sitten tarkoitus ajaa aika pitkä matka kohti pohjoista ja poiketa Mo I Ranan jälkeen päätieltä pienemmille teille ja katsastaa rannikkoa ja vuonoja niin teitä kuin lauttareittejäkin pitkin. Alkumatkasta ajoimme Snåsa-järven etelärantaa kohti koillista muutaman kalliopiirrospaikan toiveissa. Karttamerkkien mukaisia ensimmäisiä paikkoja ei löytynyt, mutta kaunis Bølan kalliopiirrospaikka löytyi vaivatta. Siellä oli hyvä parkkipaikka, myös vaunu- tai autoyöpymiseenkin luvallinen, ravintolakin oli ja muutaman sadan metrin kävelymatka katsomaan kalliopiirroksia. Paikalla on maailman suurimmaksi sanottu poropiirros, poro on kuvassa luonnollisessa koossa. Samoin hiihtäjän ja vesilinnun kuvat löytyivät, mutta karhua emme pienen kosken varrelta löytäneet. Alkoi muuten sataa pikkuhiljaa, kun palasimme autolle. Syödessämme vaunussa aamupalaa, satoikin jo melkoisen paljon. Mukava ettemme ehtineet kastua kuitenkaan piirroksia katsoessamme.

Kun liityimme takaisin päätielle, huomasi heti, että liikennettä oli melkoisesti. Vielä tällä korkeudella maata kulkee myös junarata, joka päättyy Bodøn tasalle. Rekkoja oli runsaasti liikkeellä, samoin matkailuautoja ja -vaunuja. Tie ei ole kuitenkaan edes meidän nelostiemme veroinen liikenneväylä, sillä ei ole käytännössä ollenkaan ohituskaistoja, eikä turvallisia ohituspaikkoja muutenkaan ole viljalti. Siksipä matkailijoidenkin kannattaa usein vilkuilla taustapeiliin ja antaa tietä työkseen liikkuville ja niille, joille hieman kovempi vauhti olisi sopivaa. Mitään kaahaamista tai vaarallisia tilanteita liikenteessä ei kuitenkaan ollut. Ilmeisesti norjalaiset vain tyytyvät pullistelemaan otsasuoniaan matkailuautojen letkojen takana, vaikkeivat keskieurooppalaiset maltakaan antaa tietä. 

Tunneleita oli myös matkamme varrella useita. Monet niistä olivat melko lyhyitä, 1-2 km pitkiä, mutta pisin taisi olla 8 km mittainen ja se on jo epämiellyttävää, olipa tunnelin kunto kuinka hyvä tahansa. Jotkut lyhyistä tunneleista olivat kokonaan valaisemattomia ja myös muuten tummia seiniltään, maalauksetkin reunoissa huonoja, keskiviivasta puhumattakaan. Niitä ei ollut kiva kulkea, ei varmaan myöskään niissä ohittamiemme satunnaisten pyöräilijöiden. Pitkiin tunneleihin ei polkupyörillä saa mennäkään, vaan täytyy hankkia kyyti itselleen ja ajokilleen, jollei vaihtoehtoista reittiä ole.

Yksi tunneleista oli suljettu syystä tai toisesta ja koko liikenteen letka rekkoineen päivineen ylitti vuoren vanhaa tietä. Siellä olikin kauniita maisemia tarjolla jäisine järvineen ja lumihuippuisine vuorineen. Onneksi reitti ei ollut kovin pitkä, matkaa tuli vain 7 km lisää verrattuna tunnelireittiin. Uusinnan alla olevia tieosuuksia oli jonkun verran, rikkaalla öljymaalla lienee varaa korjauttaa teitään eri malliin kuin vaikka meillä. 

Melko pitkän ajopäivän päätteeksi päädyimme seuraavan aamun ensimmäistä lauttamatkaa ajatellen strategisesti hyvää paikkaan lähelle Kilboghamnin satamaa Polarcampille. Olimme poikenneet yhdessä sattumalta löytämässämme kalakaupassa ja meillä oli niin ollen päivällistarpeet jääkaapissa odottamassa leiriytymistä. Leirialue oli muuten vaatimaton, ei juuri ruohontupsua, vaan autot ja vaunut laitettiin sora-aukiolle. Telttapaikoilla oli hieman nurmikkoa. Saniteettitilat ja keittiö olivat asialliset ja lisämaksuttomat. Netti toimi juuri ja juuri hetkittäin.

Päivälliseksi paistoimme palasen lohta ja toisen pallasta, eikä ruoassa ollut moittimista. Lisäksi tein kotoa tuomiani ruotsalaisia perunoita timjamivoin kanssa, joten kyse oli varsinaisesta pohjoismaisesta yhteistyöateriasta. Leiriltämme oli hyvin kauniit näkymät merelle ja vuonoihin, siellä passasi kyllä nauttia hienosta kesäillasta.

Keskiviikkoaamuna olimme aikeissa mennä ensimmäisellä mahdollisella lautalla vuonon ylitse. Olimme jonossa noin puolta tuntia aikaisemmin ja ihmettelimme, miten ihmeessä kaikki autot ehtivät ajaa lautalle ajoissa, sillä rahastustoiminta oli sen verran verkkaista. Niin se vain kuitenkin onnistui, olimme aika alkupäässä jonoa ja loput ilmeisesti ajettiin rahastamatta lautalle ja lippuja myyvä mies kierteli sitten lautalla kyselemässä ihmisiltä, olivatko he jo maksaneet vai eivät. Söimme lautan kahvilassa hyvät voileivät ja jätimme juomatta karmeat kahvit, jotka otettiin automaatista niin, että ensin kuppiin laskettiin väkevää kahviesanssia ja päälle kuumaa vettä. Enimmäkseen ulkomaalaisista koostunut asiakaskunta joutui pyytämään apua henkilökunnalta merkillisen kahvimasiinan äärellä. 

Tällä reilun tunnin lauttamatkalla ylitimme napapiirin, sen meille lautan kapteeni (kai yhteyslautan kuljettajaakin sanotaan kapteeniksi?) osoitti kaksikielisellä kuulutuksellaan. Rannalla oli jonkunlainen maamerkki paikkaa osoittamassa.

Vaikka alkumatkan Ruotsi-osuudella olimme jo hyvin lappimaisissa maisemissa, niin ei ollut vielä Norjassa pohjoisempanakaan napapiirin ylityksen tienoilla. Meren läheisyys ilmeisesti teki kasvillisuudesta hyvinkin runsasta, eikä kulkiessa ollut ollenkaan sellainen tunne, että nyt oltaisiin Lapissa. Liikennettä oli jo vähän vähemmän, mutta rekkoja ja matkailijoita oli kuitenkin paikoin jonoksi asti. Samoin jotkut norjalaiset ajoivat autoillaan todella oudosti, 10-15 km alle suurimman sallitun nopeuden, joka sekään ei ollut enempää kuin 80 tai 90 km/h ja usein seilaten keskiviivan molemmin puolin. Niinpä liikenne ei ollut kovin sujuvaa. 

Reittimme kulki Norjan repaleista rannikkoa pitkin, päivän aikana käytimme kahta lauttaylitystä ja useita tunneleita. Ehdimme Bodøn eteläpuolen leirialueelle hyvissä ajoin, noin yhden aikaan. Saltstraumenin leirialue oli suuri paikka ja siellä oli runsaasti kulkijoita jo siihen aikaan. Jätimme pikaisesti vaunun leirille ja ajoimme noin 30 km matkan Bodøn keskustaan. Siellä halusimme käydä Norjan Ilmailumuseossa. Ikävä kyllä sen siviilikoneiden osasto oli tällä erää suljettu muutostöiden vuoksi, mutta sotilasilmailussakin oli kyllä katsottavaa. Toinen puoli aukeaa uudelleen loppuvuodesta ja ostamillamme lipuilla pääsisi kuulema vuoden loppuun asti uudelleen käymään, emme taida kuitenkaan ehtiä. Museossa eri-ikäisten sotilasilma-alusten lisäksi myös laajalti katsottavaa liittyen toiseen maailman sotaan ja norjalaisten osuuteen siinä. Kävimme myös vanhassa Bodøn lentoaseman lennonjohtotornissa, joka oli nostettu museon katolle jossain vaiheessa uuden korkeamman tornin valmistuttua. Aika tutun näköistä oli laitteisto kyllä, ei paljon poikennut Tikkakosken tornista 90-luvun alussa. Oli hauska kuunnella Bodøn kentän radioliikennettä samalla kuin katsella liikennettä kiitotien reunassa.

Museokäynnin jälkeen menimme viereiseen ostoskeskukseen ja viimein löysimme Eurospar-kaupasta palvelevan kalatiskin, joka ei tosin ollut koolla pilattu, mutta valikoimaa oli sen verran, että saimme hyvät päivällisainekset kasaan. Ostimme yhden (!) kuningasravun jalan, palan turskaa ja toisen lohta, sekä hieman lisäkkeitä niille. Kala on kyllä hinnoissaan Norjassa kuten kaikki muukin ruoka, mutta kuningasravun jalka oli kuitenkin hinnaltaan vain puolet siitä, mitä se maksoi talvella Vaasan kauppahallissa, kun sitä siellä ihmettelimme. 

Iltasella sitten laitoimme leirillä ruokaa, keitimme ainokaisen ravunjalan ja paistoimme kalaa. Kammenpyörittäjä sommitteli salaatin matkayrttilaatikkomme antimista. Siinä viihtyivät oikein hyvin Ruotsista ostamamme salaatit ja timjami, basilikakin oli elossa. Sen sijaan sinä päivänä ostettu tilli halusi heti laota muiden yrttien niskaan, joten se sai armonaikaa seuraavaan päivään, joko virkistyisi tai tulisi heitetyksi biojätteeseen.

Yhdeksän aikaan illalla lähellä oli tarjolla luonnonilmiö, jota katsomaan näytti vaeltavan melkein koko leirialueen väki. Vuorovesi-ilmiö on siellä erittäin voimakas riippuen kuun vaiheesta ja leirialueen toimistosta sai mukaansa aikataulun, minkä mukaan saattoi päästä näkemään tätä näkyä. Liitän tähän youtube-videon, joka on kuvattu rannalta. Valokuvat eivät anna ilmiöstä kovin hyvää kuvaa.

Rannalla oli paljon katsojia, samoin paikkaa ylittävällä korkealla sillalla. Katselimme veden virtaamista aikamme ja olimme kyllä sitä mieltä, että siihen whirlpooliin ei todellakaan kannata joutua. Kävelimme leirille rantaa pitkin hieman kiertoreittiä kauniissa maisemissa. Ilta oli niin upea auringon loistaessa vielä korkealla taivaalla, mutta hieman siellä oli jo jalaspilviä kertomassa siitä, että suursäätila oli muuttumassa huonompaan.

Meidän oli tarkoitus palata maareittiä Suomeen Lapista, joten laivalippuja ei tarvittu. Olikin aika kiva reissata niin, ettei aikataulu ollut kovin tarkka. Koska sää kuitenkin oli muuttumassa huonommaksi, päätimme tuona torstaina ajaa aina Skibotniin asti. Tie oli nyt maan ainoa maata etelä-pohjoissuunnassa halkova reitti junaradankin loputtua jo Bodøhon. Hurtigsruten pysähtelee satamissa rannikolla aika tiuhaan ja varmaankin kuljettaa osan rekoista ja konteista. Maantie oli edelleen melkoisen kapeaa, eikä sillä suurimmaksi osaksi saanut ajaa kovempaa kuin 80 km/h. Päivään kuului taas hieman tunneleita ja yksi lauttamatka, tällä kertaa vain noin vartin mittainen. Kävimme katsomassa hienoa Leiknesin kalliopiirrosaluetta, jossa näkyi laakealla kalliolaatalla mm. paljon hirviä. Iloksemme löysimme esillemaalaamattomista kuvista myös valaan ja jäniksen sekä yhden karhuista. Rinteessä alkoi juuri sataa, kun palasimme autolle. Se oli hyvä, sillä viettävä kalliorinne voi olla sateella liukas. 

Sinä päivänä sitten satoikin aika paljon, lähti hyvin tomut auton ja vaunun pinnoista. Lauttamatkan jälkeen posottelimme kohti pohjoista ja päätimme ehtiä Suomeen minun kotiseudulleni seuraavaksi illaksi. Poikkesimme kuitenkin edelliskerran matkalta tuttuun Narvikiin, jossa tietojemme mukaan piti olla kunnollinen kalahalli. Katin kontit, se oli ihan pieni kalakauppa, jossa turskapala etsi toista tiskissä.

Onneksi tien toisella puolella oli ostoskeskuksessa ravintola nimeltä Sushi Point, jossa oli ilokseni suhsihihna. Sellainen jaksaa huvittaa minua aina, vaikkei vakavasti itsensä ottava sushin ystävä hihnasta perustaisikaan.

Istuimme tiskin ääreen ja 17 lautasta myöhemmin olimme kylläiset. Olipa todella hyvät sushit, ei muuten ollenkaan makeja, huomasimme myöhemmin. Söimme jakaen ensin kaikenlaisia annoksia ja sitten otimme loppuun muutamia kummankin erityisiä suosikkeja. Maksoimme kahden hengen sushiateriasta vesi juomana noin 70 euroa. Täysin vatsoin oli hyvä jatkaa matkaa aina Skibotniin asti, vaikka tiesimme ehtivämme sinne vasta melko myöhään illalla. Pimeän tuloa ei ainakaan tarvinut pelätä.

Nyt alkoivat maisematkin olla hieman lappimaisempia, vaikka meren läheisyys tietysti teki vielä kasvillisuudesta runsaampaa. Välillä satoi reippaasti, sitten taas ei. Saavuimme Skibotniin noin kahdeksan aikaan illalla, eikä meidän ollut tarkoitus enää laittaa ruokaa sinä iltana, sushit olivat täyttäneet vatsat tehokkaasti. Pienessä rantakylässä oli ainakin 3 leirialuetta, joista yhdelle päädyimme hieman sattumalta. Se sijaitsi aivan meren rannalla ja oli palveluiltaan vaatimaton, mikä ei varsinaisesti näkynyt hinnassa. Netti kuitenkin toimi jotenkuten, ainakin whatsappin verran. Suihkut olivat maksulliset, keittiö auttava, mummonmökkimäinen mutta siisti. Norjalaiseen tapaan leirialueella oli myös paljon vuokrattavia mökkejä, joita sanotaan hytteiksi.

Aamulla kävimme pikaisesti katsomassa olivatko vastapäisellä puolella vuonoa olevat vuoret tallella, illalla maisema oli aivan pilvien peitossa. Nyt näimme osan lumihuipuista ennen kuin kiinnitimme vaunun Minin perään ja lähdimme lyhyelle matkalle kohti Suomen rajaa. Sinne oli vain noin 40 km. Meidän oli tarkoitus laittaa viimeiset Norjan kruunut tankkiin, mutta kylän ainoa polttoaineasema toimi vain kortilla.

Nousimme rivakasti rannalta ylemmäs kohti Kilpisjärveä vievälle tielle. Matkalla oli muutamaan otteeseen liikenteenohjausta asvalttitöiden vuoksi, mutta jo ennen puolta yhdeksää olimme Suomen puolella. Paluu EU:n alueelle tapahtui täysin ilman, että kukaan olisi ollut meistä kiinnostunut. Kiertueemme viimeisestä osuudesta Suomen Lapissa ja lapsuusmaisemissani kerron piakkoin ilmestyvässä postauksessa.

Liitän tämän postauksen Campasimpukan ylälaidasta löytyvälle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme. Perustan sinne uuden Norja-aiheisen osion, samoin liitän postauksen Kiertueet-osioon. Sivulla on postauksia muiltakin kiertueiltamme ja maakohtaisia kertomuksia siltä ajalta, kun Campasimpukka ja sisarblogini CampaCamino ovat olleet olemassa.