Äidille kakkua

Minulla on ongelma. Se on kyllä muuttanut muotoaan. Ongelma alkoi  ilmetä joko 2 tai 3 vuotta sitten, en muista enää tarkasti. Aloin polttaa pohjaan kääretorttupohjia, en vain kerran, vaan kaksi kertaa. Seuraavaksi poltin pannukakun pinnan karrelle, vaikka sisus  oli raakaa. Ensin ajattelin vain olleeni tavallista kädettömämpi, tai käyttäneeni jotain vanhentunutta leivinjauhetta tai huonoksi menneita munia. No, sen kyllä huomaa, jos kananmunat ovat menneet huonoksi. Sitten yhdet ankankoivet tulivat confit-padassa sangen rapsakoiksi uunin lämpötilan vaihdeltua ilmeisesti infernaalisesta vielä kuumempaan aivan omia aikojaan. En muuten koskaan saanut sitä pataa aivan puhtaaksi, rasva paloi siihen niin perusteellisesti. 

Päättelin sitten jossain ajassa, että uunissa on jotain vialla. Ettei se paista tasaisesti. Aloin kokeilla paistamista kiertoilmalla ja pian olin huomannut sen, että ilmeisesti sillä asetuksella uuni toimii kuten pitääkin. Enhän suurin surminkaan suunnitellut uunin korjauttamista. Sehän nyt olisi aivan liian järkevää. Pari kolme vuotta tässä on sitten paisteltu kaikenlaista enemmän tai vähemmän onnistuneesti kiertoilmalla. Marengitkin, 90 minuuttia 90 asteessa kiertoilmalla, 90 minuuttia uunissa sen jälkeen luukku raollaan. 

Tällä viikolla intouduin kuitenkin katselemaan millaisia uuneja täällä Keski-Maassa olisi kaupoissa. Siis ihan, että menisi ja ostaisi ja vieläpä kantaisi vekottimen sen tien autoonsa. Nykyään tuntuu, että nypynpoistajakin pitää tilata ja odotella sitä kolmisen viikkoa, kunnes kuulee, että kyseisen mallin valmistus on lopetettu, mutta olisiko teillä käyttöä sähköpuukolle. Joskus tuntuu, että saattaisi olla.

Löysin sitten sellaisen uunin, jota aloin mieliä. Menimme kauppaan ja pyysimme kauniisti saada ostaa sellaisen. Emme siis halunneet täyttää netissä yhteydeottolomaketta ja jäädä vartomaan milloin kyseisestä kaupasta ilmoitettaisiin, olisiko uunia todellakin siellä aivan ostettavaksi asti. Olin aivan hämmentynyt myyjän oitis suostuessa. Hänelle kelpasi rahakin ja ennen kuin ehdin sanoa AEG, oli uuni sijoitettu jo auton takakonttiin. Näin helppoa ei moni asia ole ollut viime aikoina. Toimme uunin kotiin ja Antti soitti sähköfirmaan, että milloinka voisi saada asennuksen. Meillä ei ollut vielä keittiöremontin ajoilta tavallista sähköpistoketta, vaan ammattimies oli tarpeen. Jälleen olimme aivan ihmeissämme, kun firmasta sanottiin, että  huomenna aamulla asentaja saapuu. Ja niin saapuikin. Antti oli tapellut jo pois kaapiston sokkelin ja taiteillut entisen uunin irti, mikä otti melkoisen ajan, sillä edellinen asennus oli ollut jokseenkin luova. Jopa minä vähäisellä sähköpuolen koulutuksellani (lue:olemattomalla) saatoin uskoa, että aivan järkevimmin sitä ei oltu toteutettu.

Kuvan siilillä ei ole osuutta tapahtumiin, se on viaton sivullienn.

Sähköasennus hoitui ja jatkossa voimme vaihtaa uunia vaikka päivittäin, nyt voi vain laittaa töpselin pistorasiaan ja alkaa paistella. Sitten huomasimme, että ongelma oli muuttanut muotoaan. Uunin, sen kauniin, hohtavan puhtaan, monilla kiinnostavilla ominaisuuksilla varustetun uunin luukku ei mennyt kiinni. Se saattaa mennä noin joka viidennellä kokeilulla kiinni, mutta ihan varmaksi sitä ei voi sanoa onko se kunnolla kiinni, vai vähän pielessä. Luukku näyttää rakenteeltaan sellaiselta, jollaisia on avaruussukkuloissa ja niitten luukkuja nyt ei ainakaan kannata maallikkojen alkaa säätää, ettekö olekin samaa mieltä?

Mitäpä sitä epätietoinen asiakas ajattelee tehtäväksi, jos tämmöinen käyttöä karsiva ongelma ilmenee uuden tuotteen kanssa? Ottaa yhteyttä apinaan. Korjaan: myyjään. No se sitten on tehty mahdottomaksi, kodinkoneliikkeeseen ei voi soittaa. Voi osoittaa asiakaspalveluun. Siellä kuunnellaan asiakasparan ongelmaa myötätuntoisesti ja luvataan välittää tieto myyjätahoon, jotta ottaisivat pikaisesti yhteyttä jatkotoimenpiteitä varten. Eivät ottaneet. Oli perjantai-iltapäivä ja toive siitä, että voisin käyttää uunia viikonlopun monien sukupäivällisten valmistamiseen suli kuin jäätelö helteessä. Se vanha uunikin oli jo toimitettu kierrätykseen kiertoilmoineen päivineen. Onneksi pihan grilleillä sai aikaan syömäkelpoista ruokaa, ei tässä ole nälässä oltu.

Seuraava päivä oli äidin syntymäpäivä. Halusin tietysti tehdä hänelle kakun. Leikittelin jo ajatuksella paistaa kakkupohja kaasugrillin kannen alla yläritilällä, mutten alkanut aivan niin rohkeaksi. Olisi se saattanut onnistuakin. Kävin kaupassa, sillä muistelin jollain pienellä valmistajalla olleen valikoimissaan kohtuullista valmispohjaa, jossa ei ole suolaisen, rasvaisen muruinen pinta ja sisus joka hajoaa mössöksi, kun kakkua koittaa varovastikin kostuttaa. Eihän sellaista pohjaa ollut kahdessa hehtaarimarketissa, olisihan se ollut liikaa vaadittu.

Takapihan ruokaruuhkaa

Kävin samalla kauppareissulla siellä kodinkoneliikkeessä uikuttamassa, että kun en minä voi paistaa, vaikka haluaisin, ettekä te edes soittaneet. Se on kuulema ihan tavallista, ettei viesti asiakaspalvelusta välity sinne minne pitäisi. Nyökyttelin, mutta ihmettelin hieman, että miksihän se saa olla ihan tavallista. Sain asialliset neuvot ottaa yhteyttä apinaan, korjaan vastuukodinkonehuoltoon. Sieltä tultaisiin katsomaan mikä on hätänä, korjattaisiin tai usutettaisiin tehdasta toimittamaan uusi vekotin. Sen olisi voinut se myötätuntoinen asiakaspalvelu meille kertoa, kai silläkin on netti käytössä. Vai oliko liian uhkarohkea ajatus? Mitä jos asuisin Viitasaarella tai Hankasalmella? Sielläkö odottaisin toimimattoman uunini kanssa odottamassa, että kaupasta ei soiteta minulle? Onhan tämä tietysti ensimmäinen maailman ongelma, se myönnettäköön. On niitä pahempiakin katastrofeja olemassa.

Mutta jotta päästään asiaan, tein äidille kuitenkin kakun. Käytin siihen edellisviikolta jääneitä savoiardikeksejä, niistä saa ihan kelpo pohjan kakkuun, kun sopivasti kostuttaa. Ladoin mummonsekomehulla kostutettuja keksejä lasisen vuoan pohjan täyteen. Siihen päälle sirottelin vadelmia ja mustikoita, peitin ne kermavaahdon ja mascarponen vaniljalla ja sokerilla maustetulla seoksella. Ladoin toisen kerroksen kostutettuja keksejä ja peitin sen lopulla kermaseoksella. Tasoittelin pinnan ja koristelin sen mansikanpuolikkailla ja mintulla. Oikein kelpoinen kakku, jonka söimme eilen päivän myöhässä, kun nuorempi polvi saapui mummia tapaamaan.

Tänään soitamme kodinkonehuoltoon ja toivomme, että sieltä saapuu apu. Kyseisen liikkeen kanssa olemme olleet tekemisissä muissa asioissa ja olleet tyytyväisiä, joten olen toiveikas, että tänä kesänä vielä pääsen paistamaan. Huomenna jatkuu taas Ranska-haaste, kun Tour de Francen ajajat ovat tänään lorvineet päivän ja paikkailleet eilisen mukulakivihelvetin aiheuttamia ruhjeitaan. Minun lomapätkänikin loppuu ja huomenna taas töihin! Ai kuinka ihanaa!

Ihan hyvä tekosyy

Monesta kodista löytyy joitakin keittiövälineitä ja pieniä laitteita, joita tulee käytettyä harvoin tai tuuriluontoisesti. Ne on saatu lahjaksi tai ostettu siinä luulossa, että kyllähän meillä ihan koko ajan tehdään leipää tai jogurttia, puristetaan itse appelsiinimehua ja tuutataan makkarataikinaa kuoreen. Useinkaan niin ei kuitenkaan käy ja laitteita saattaa olla unohduksissa pitkään. Niitä saatetaan yrittää tuupata kotoa muuttavien lasten tai sukulaislasten matkaan. Jos he eivät edes tiedä mikä on pastakone, ei se heitä välttämättä innosta ja nätisti ostopakkauksessa nököttävä laite jää edelleen äidin pantryyn odottamaan sitä hetkeä, että on aikaa/innostusta tehdä pastaa. Vohvelirauta on ollut tällainen muisto noin 90-luvun alusta ja siellä se taitaa olla pantryn kaapin nurkassa edelleenkin. Se on niitä malleja, joilla voi tehdä vain ohuita, välittömästi lötköksi heittäytyviä vohveleita, sen paistopinnat huutavat aina lisää rasvaa ja muovinen ulkokuori on joskus ollut valkoinen. 

Olen yrittänyt pitää sitä linjaa, etten osta meille pientäkään keittiölaitetta, mikäli meillä on jo sellainen. Ihan hyvä periaate, eikö olekin? En voi perustella itselleni miksi ostaisin leivänpaahtimen, kun meillä on jo sellainen. En osta edes sellaista, joka tekee Mikki Hiiren kuvan leipäpalaan. Vastikään kuitenkin tingin tästä periaatteestani ja ostin meille vohveliraudan. Ostin jopa rumanvärisen vohveliraudan, mitä on todella vaikea perustella. Taloudessa ei liene toista lähes neonvihreää esinettä, eikä taida tullakaan. Mutta syy miksi tuo laite meille tuli on tietysti Eneco Tour. Tai muut Belgiassa ajettavat pyöräkisat. 

Koko CampaSimpukan olemassaoloajan olen loppukesäisin koittanut löytää jotain belgialaisia ruokaohjeita kokeiltavaksi silloin, kun ammattipyöräilyn tapahtumat sijoittuvat tuohon Hercule Poirotin kotimaahan. Tulokset ovat olleet laihahkoja ja useimmiten hakutulokset tuottavat friteerattuja perunoita ja paksuja belgialaisia vohveleita. Viimemainittuja ei viime vuosisadalta peräisin olevalla lötköpaistimellamme saa aikaan. Nyt kun lähistöllemme avattiin uusi Lidl, oli siellä ilokseni myynnissä vohvelirauta, jolla saa tehtyä paksuja belgialaisia vohveleita. Valittavana oli kaksi rumaa väriä, joista valitsin vihreän. Laite ei tule asumaan keittiössä näkösällä, vaan pääsee pantryyn muitten vempeleitten seuraan. Tänään kokeilin vohvelirautaa ensimmäisen kerran. Luonnollisesti muuntelin ottamaani ohjetta melko paljon, mutta tästä se kuitenkin lähti.

Kuusi belgialaista vohvelia 

• 2,5 dl vehnäjauhoja
• ripaus suolaa
• 1 tl leivinjauhetta
• 1/4 tl ruokasoodaa
• 1 kananmuna
• 2,5 dl maitoa tai piimää (tai jotain maitotuotetta)
• 2 rkl voita sulatettuna (tai öljyä)
• (hieman neutraalia öljyä raudan voitelointiin)

Sekoita kaikki ainekset tasaiseksi taikinaksi ja anna sen asettua puolisen tuntia. Kuumenna vohvelirauta ja sipaise paistopuolia hieman öljyllä. Lusikoi alapuolen ruudukolle pari suurta lusikallista taikinaa ja paina kansi päälle. Paista noin viisi minuuttia. Minä laitoin ensin vähän liian vähän taikinaa ja vohveleihin jäi toiseen reunaan reikiä, mutta ei se haitannut. 

Söimme vohvelit aamiaisesta brunssiksi venähtäneellä ruokailulla ensin suolaisina versioina graavilohen, muikunmädin ja smetanan kanssa. Syödessämme huomasimme, että punasipulisilppu olisi vielä kruunannut annoksen. 

Jälkiruokavohvelien kanssa meillä oli vaahterasiirappia ja vadelmakastiketta, jonka keitin pienestä annoksesta pakastevadelmia, konjakkitilkasta, vaniljajauheesta ja sokerista. 

Taikina oli erittäin pätevä, vohveleista tuli sopivan paksuja, eivät lötkistyneet ja sokeriton taikina takasi yhtälailla makeitten kuin suolaisten lisäkkeiden sopivuuden. Rauta toimi oikein hyvin, eikä siihen tarvinnut laittaa rasvaa enempiä kuin sen ensimmäisen pikkusipauksen. Ohjeen mukainen viisiminuuttinen oli juuri oikea paistoaika ja kannen merkkivalo kertoi selvästi milloin rauta on tarpeeksi kuuma ja koska vohveli on valmis. Ei ole turhia säätöjä, sillä ei tässä olla tekemässä tiedettä.

Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidan Pannukakut ja vohvelit-välilehdelle, jonne on kerättynä kaikki aihepiirin postaukset.