Museokadun helmi

Viime viikolla olin Helsingissä blogiystävämme Annan kaupan tupareissa. Hella & Herkku ei ole ihan uusi kauppa, mutta se muutti uusiin tiloihin vastikään, pysyen kuitenkin Museokadulla edelleen. Sain kutsun tuohon mukavaan, väkeä kuhisevaan tilaisuuteen ja sinnehän minä tietysti menin! On muuten vaikea uskoa enää, miten muutama vuosi sitten ujostelin ja arastelin mennä mihinkään tämänkaltaisiin tilaisuuksiin tai paikkoihin, joissa voisi tavata muita blogaaneja. Nyt tuntuu aivan erilaiselta. Tästä voi vetää johtopäätöksen, että ihminen voi muuttua, eikä aina vain huonompaan suuntaan. 

Annan kaupassa oli kuuden maissa niin kova tohina, että hyvä kun sauvajyväsen kanssa mahduimme sisälle. Nyt kaupalla on avoimempi ja suurempi tila kuin aikaisemmin, se muutossa varmaan oli pointtikin, sen blondiinikin käsitti. Paikalla oli vakioasiakkaita, muita liiketoiminnan kautta tuttuja ihmisiä ja sitten meitä blogaaneja oikein ilahduttavasti. Ostoksia en tuolloin alkanut tehdä, sillä pelkäsin pudottavani jotain hyllyiltä enkä muutenkaan ole tungeksimisen ystävä. Ihania pikkusyötäviä kyllä pääsin maistamaan ja voi sitä glögiä! Niin lämmittävää ja hyvää!

Kävin sitten seuraavana päivänä uudelleen kaupassa, kun tungos oli ohitse ja hieman uupuneen näköinen kauppias siellä siivoili viimeisiä illan rippeitä pois. Minun piti ottaa joku kuvakin kaupasta, nyt siellä on niin paljon enemmän tilaa ja tuotteet hienosti esillä. Tietysti sitten jutellessamme unohdin ottaa kuvia, mutta ostokset muistin tehdä, sillä minulle oli annettu tehtäväksi ostaa kahvia ja itse halusin niitä mahtavia kirsikoita, joita käytin järkyttävän hyviin pikkuleipiin jokunen viikko sitten. Pyysin myöhemmin Annalta kuvia kaupasta, jotta saan sen liitettyä tähän pikkusuositukseen. Jos ikinä tarvitsette erinomaista artesaanipastaa, lisäaineettomia liemiä, risottoriisiä tai tiskirättejä, niin menkää Museokadulle, Hellaan ja Herkkuun! Kaupassa on niin paljon muutakin ostettavaa ja nyt minäkin tiedän millä ratikalla (2) pääsee ihan lähelle, jos sattuu, että kantamuksia kertyy. Ihailen blogaaniystäväämme, joka on uskaltanut alkaa yrittäjäksi. 

Tässä postauksessa on Annan ottamat kuvat Hella & Herkku-liikkeestä

Kiinalaista teetä termoksessa

Edit: kaupallinen yhteistyö, Chinesetea.fi

Chinesetea.fi lähestyi minua joitakin aikoja sitten ja tarjosi pientä teepakettia kokeiltavaksi. Mukana paketissa oli kolme pussia teetä ja pieni lasinen teetermos. Ensimmäinen yritykseni kokeilla termosta meni totaalisesti mönkään, sillä käytin termosta (jos mahdollista ja olihan se) aivan väärin. Olin jo hieman tohkeissani, että mitenkäs tästä nyt kirjoittaisi, ettei ollut kovinkaan käytännöllinen vekotin. Onneksi huomasin, että vaikka luin paketissa olleet lehdykän ohjeen, en vain käyttänyt pulloa oikein. Nyt uusintakierroksella sujui jo paremmin ja voin sanoa, että termokselle tulee kyllä olemaan käyttöä, joskaan ei ehkä repussa mukaan otettavaksi lasimateriaalin vuoksi. Mutta töihin voisin pullon viedä ja ottaa teetä työpisteeseen mukaan hautumaan. 

Paketin teelaadut ovat mustaa, oolongia ja vihreää. Tällä toisella yrityksellä käytin oolongia ja siitä kyllä hautui kauniin hennon väristä ja makuista teetä. Ohjeissa (kun ne silmät auki lukee) neuvotaan kuinka kauan teelehtiä haudutetaan ja kerrotaan, että laadusta riippuen lehtiä voi hauduttaa useampaankin kertaan maun jopa parantuessa, tai ainakin pysyessä hyvänä. 

Chinesetea.fi on nuori nuorten ihmisten aloittama yritys ja näytepaketin perusteella suosittelen sitä lämpimästi muillekin teen ystäville. 

Hulluna ruokaan

Huomasin YLE Areenasta kiinnostavan ruoka-aiheisen dokumentin Hulluna ruokaan. Se on nähtävissä vielä 28 päivän ajan. Vinkkaan siitä, vaikka linkki tuleekin tuonnempana olemaan vanhentunut. Dokumentti ei muuten maininnut sanallakaan meitä blogaaneja, mutta antoi paljon ajattelimisen aihetta foodieista, foodingista, ravintolassa syömisestä ja ravintolakokemuksista. Suosittelen lämpimästi! 

Tammikuussa Tallinnan Crussa syömäni annos, josta ensin kehveli otin kuvan

Karmean hauska Fargo

Tätä miestä vastaan ei uskaltaisi kävellä edes päivävaloisalla kadulla

Ahmaisimme eilen ja toissapäivänä Fargo-sarjan kolmestaan ja maistuipa hyvältä! Emme ole pitkään aikaan katsoneet noin hyvää tv-sarjaa. Eikä sitä saattanut säästellä, vaan katsoimme kaikki 10 jaksoa niin nopeasti kuin vain ehdimme. Pidämme kyllä Fargosta elokuvanakin, mutta sarja oli vieläkin parempi. Kakkoskautta odotellen ja ykköskautta lämpimästi suositellen, jos vain pidätte vähän karmeista tv-ohjelmista, erinomaisesta näyttelemisestä ja hyytävästä talvesta!

Taru Tampereesta: Kaksi tornia

Tampereen kurssin jälkeen heittäydyimme hurjiksi ja vaihdoimme työmatkan lennosta minilomaseen. Vaihdoimme myös hotellia ja majoituimme uuteen Solo Sokos Hotel Torniin. Huoneemme oli 19. kerroksessa, josta näköalat olivat huikeat, tosin suttuinen keli hieman sumensi maisemia. Hotellin sivuilla kerrotaan, miten valitsemassamme huoneessa on toteutettu uutta konseptia siitä, miten kylpyhuone tuodaan huoneen yhteyteen, suihku ja wc olivat omissa kopeissaan, käsienpesuallas huoneessa. Tähän olimme jo tottuneet monissa USAn motelleissa, eikä se minusta ole mikään mukava juttu, mieluummin teen kaikki peseytymistoimet kylpyhuoneessa. 

Ennen illan ravintolavarausta kävimme kävelemässä Tampereen sateisessa illassa, sillä olimme kuulleet Keskustorin joulumarkkinoista. Siellä olikin oikein mukava tunnelma ja ihania tuoksuja, tuoden mieleen Keski-Euroopan, etenkin Saksan joulutorit. Pistäydyimme kahvilla ja kauppahallissa, joka tosin oli jo sulkeutumassa. Tärkeiden tavaroiden kaupan, Tigerin, ohitse ei voi kävellä poikkeamatta. Lähtiessämme ravintolaan poikkesimme myös hotellin ylimmän kerroksen näköalabaarissa. Hotellin avainkortilla sinne pääsi isommitta hämmingeittä, mutta muiden asiakkaiden piti ilmeisesti ainakin myöhemmin illalla seisoskella jonossa odottamassa vuoroaan. Baari oli täynnä ja se lienee tämän hetken kuumin näyttäytymispaikka Tampereella. 

Olin jo pitkään toivonut pääseväni syömään pyörivään näköalaravintolaan ja Tampereellahan se onnistuu. Tein varauksen Näsinneulan ravintolaan muutamia viikkoja sitten ja varmistin, että saapuessamme kello 20 ehtisimme vielä syödä 9 ruokalajin maistelumenun. Sen kerrottiin onnistuvan hyvin. Kammenpyörittäjä muisteli käyneensä joskus teini-iässä Näsinneulassa, minulla ei ollut vastaavaa muistikuvaa, vaikka lapsena kerran pääsinkin sisareni ja serkkujeni kanssa Särkänniemeen. Se oli se kuuma ETYK-kesä, jolloin limsapullot loppuivat tuottajilta kesken ja lapset joivat limsansa ruskeista olutpulloista. Minusta ja serkustani on kuva juuri Särkänniemen nurmikolla siemailemassa sittisuudaa vinkeä ilme kasvoillamme.

Toivoin, että saisimme pöydän ikkunan viereltä ja niin kävikin. Ravintolassa ei ollut täyttä ja kaikki näkökentässäni olleet seurueet mahtuivat ikkunapaikoille. Pidin heti ensivilkaisulla Ravintola Näsinneulan ilmapiiristä, krumeluurittomuudesta ja rauhallisuudesta. Sattuimoisin pöytämme oli varustettu numerolla 1 ja näkyvän numeroinnin merkityksen kyllä ymmärsi, kun havaitsi ravintolan keskellä oleva keittiön lipuvan verkkaisesti ohitsemme kerran toisensa jälkeen ja varmasti vaikuttavan tarjoilijoiden työhön. Luonnollisesti me asiakkaat olimme ne jotka pöydissämme kiersimme keittiötä, mutta mukavan harha-aistimuksen vuoksi asia tuntui olevan toisinpäin.

Sovimme meidät huomaansa ottaneen tarjoilijan kanssa, että ottaisimme etukäteen tilaamamme maistelumenun pariksi ravintolan viinipaketin, jonka luvattiin olevan maltillisia kaatoja. Aloitimme aterian lasillisilla Ruinartin samppanjaa ja talon omilla leivillä. 

Ensimmäisenä ruokana oli korvasienikeittoa ja prässättyä lihaa. Pidimme lautasista, joissa oli pieni syvennys pienelle ruoka-annokselle. Keitto oli samettisen pehmeää ja aloitti maistelumenun hyvin.

Toisena ruokana oli kala-annos, jossa oli myös mätiä lohen kaverina. Vaikken pidä erityisesti lasilautasista, tämän astian harmaa väri poisti mielikuvan, että ruoka on suoraan pöydällä.

Kolmantena alkuruokana oli sipulipiirasta ja pähkinää, joiden kanssa lautasella oli ihanaa vihreää moussea. Annosten tarjoiluväli oli kaikenaikaa tasainen ja kiireetön. Ehdimme aina mainiosti sekä syödä, että katsella ulos ja seurata maiseman vaihtumista ja ravintolan tapahtumia.

Neljäntenä eteemme tuotiin haudutettua viljapossunposkea, ruusukaalia ja sileääkin sileämpää pyrettä. Poskea syödessämme muistelimme parin viikon takaista kotoista ibericopossu-ateriaa, jossa possu oli viihtynyt hautumassa tätäkin mureaa palaa kauemmin. 

Viidentenä annoksena ennen pääruokia saimme sopivan kirpeän sorbertin mukavien murusten päällä.

Kuudentena annoksena ja kalapääruokana meille tarjottiin paistettua järvikuhaa, turskaa ja rapua. Pehmeäksi, muttei mössöiseksi hauduttu fenkoli sopi hyvin mietoon kalaan ja kastikkeet olivat sakeita ja sileitä.

Seitsemäntenä ruokana ja toisena pääruokana oli Kaldoaivin poronvasaa fileenä ja niskapalana, sekä tyrnikastiketta. En pysty enää muistamaan, mitä tuo vaalea lisäke olikaan filepalan vieressä.

Kahdeksantena ruokana ja jälkiruoka-annoksista ensimmäisenä oli ihanaa suklaakakkua ja marjaisaa jäätelöä. Pidin kaarevasta suklaalastusta, olisi mukava itsekin muistaa ja osata tehdä tuollaisia yksityiskohtia kotiannoksiin. Yleensä se tahtoo olla niin, että mättäisempä vielä kauhallisen lisää lautaselle ja se on siinä.

Yhdeksäntenä ruokana ja aterian päätöksenä oli appelsiini-mascarponevanukasta ja kahvisorbetia. Meillä oli erilaiset kukat annoksissamme ja appelsiini tässä viimeisessä annoksessa raikasti mukavasti suun. 

Viineinä aterialla oli:

Ruinart "R" Brut

Domaines Schlumberger

Louis Sipp Pinot Gris

J2 Spätburgunder

Godelia Godello

Emilio Moro

Beerenauslese Zweigelt

Kaikki viinikaadot olivat pieniä ja todella sopivia ruoka-annosten kokoon nähden. Toiseen pääruokaan asti jaksoin syödä kaiken ruoan, poron kohdalla jouduin jo hieman luovuttamaan lisäkkeiden osalta. Jälkiruokien kanssa pinnistelin ja hyvin nekin luiskahtivat vatsaan. Kahvia emme ottaneet. O'Js Yhdeksäs Taivas -menu viinien kanssa maksoi kahdelta 278,40 euroa. Meiltä kysyttiin taksin tarvetta ja poistuimme kolmen tunnin miellyttävän ruokailun jälkeen lumisateiseen Tampereen yöhön mitä tyytyväisimpinä, joskin ähkyrajalla. Mielestämme menussa ei ollut yhtään notkahdusta tai heikkoa lenkkiä ja tarjoilu oli ystävällistä ja asiallista. Pidimme Ravintola Näsinneulasta kovasti ja menemme sinne mielellämme joskus uudelleenkin, ehkä kesällä, jolloin illallakin maisemia näkee paremmin. Ateriamme aikana ravintolan pyörivä osa ehti kiertää keskusosan melkein viiteen kertaan. 

Hotelli Tornin aamu alkoi räväkästi puoli seitsemän aikaan, kun palohälyttimet laukesivat ja kuuntelimme vartin verran monikielistä kovaäänistä ilmoitusta siitä, miten mitään hätää ei ole, eikä meidän tulisi käyttää hissiä sinä aikana, kun tilannetta tutkitaan. Kuulutus lakkasi yhtä äkisti, kuin alkoikin ilman, että sanallakaan olisi ilmaistu vaaran uhan olevan ohitse. Pienen maininnan olisin asiasta mielelläni kuullut. Vartin aikana ehdin tuumaista sitäkin, että 19. kerroksesta on aika matka alas maanpinnalle rappusia pitkin.

Aamiainen Tampereen upouudessa maamerkissä oli hyvä ja monipuolinen ja olimme ilmeisen aikaisessa sitä syömässä, sillä minkäänlaista ruuhkaa ei lauantaiaamuna vielä siihen aikaan ollut. Poislähtiessämme saimme kuulla, mikä oli aiheuttanut palohälytyksen, joka ei loppujen lopuksi ollut edes kuulunut kaikissa kerroksissa.

Liitän tämän postauksen Campasimpukan ylälaidasta löytyvälle Valmiissa pöydissä-välilehdelle, josta löytyy myös muita ravintola-aiheisia postauksiamme.

Ikiliikkujan pöydässä - matkan paras illallinen

Kuten olen kertonut, oli TripAdvisor ahkerassa käytössä illallispaikkoja etsiessämme. Netti toimi auttavasti hotellihuoneessa, kun vain aika-ajoin piipahti käytävällä verkkoa haalimassa ja sain kerättyä kiinnostavia paikkoja ehdolle. Boca de Cena keikkui kaupungin noin 90 listatun ravintolan kärjen tuntumassa ja pyysin Kammenpyörittäjää käväisemään siellä kuvausreissullaan. Sen hän tekikin juuri lounasajan loppumisen hetkellä ennen kuin ovet suljettiin paussia varten. Meillä oli siis varaus samalle illalle tuttuun aikaan kello 20. 

Sinä päivänä olimme käyneet hieman epäonnisella kävelyretkellä vuorilla, jos näitä tonnisia mäkiä nyt aivan vuoriksi tohtii sanoa. Sää pakotti meidät kääntymään takaisin ja vulkaaniset järvet jäivät näkemättä. Muuten näimme aivan upeita näkymiä ja osuimme aavemaisen hylätyn hotellin pihaan. Hotelli sijaitsi korkealla mäen harjalla, josta näki kirkkaalla säällä suuren osan saarta, mutta ilmeisesti paikka oli joko kirottu tai liikaa sään armoilla, sillä se oli sammaloitunut ja autio. Veikkaan kirottua. Aivan hotellin alapuolella oli näköalapaikka, jolla oli pilvin pimein turisteja, muttei kukaan näyttänyt huomaavan maisemaan katoavaa betonijärkälettä lainkaan. 

Päiväretken ja siestan jälkeen kävelimme ravintolaan, josta olin ylimalkaisesti lukenut vain, että siellä saa saaren parhaita ruokia ja moni arvosteluista viittasi touhukkaaseen kokkiin. Mediasilmälappuni olivat siis vähintäänkin riittävästi päässä, enkä ollut saanut liiaksi ajatuksia päähäni, kun astuimme sisään tarkasti oikeaan aikaan. Ravintola sulautui paikalliseen malliin hyvin ympäristöön ja täytyi tietää, mistä kulttuuritalon ison pihan reunamalta, parkkitalon pielestä sinne pääsi. Sali oli vain vähän valaistu, valkoiset seinät ja mustat koristepaneelit tekivät paikasta hieman futuristisen, kalustus oli pelkistettyä, samoin kattaukset. Meille oli varattu mieluinen reunaman pöytä, josta oli hyvät näköalat koko saliin, jossa oli noin 30 paikkaa. 

Tässä vaiheessa en vielä huomannut paikassa mitään erityistä, meni hetkinen että meidät ohjattiin pöytään. Kammenpyörittäjä sanoi, että tämä hiippahattuinen nuorimies oli sama, jolta hän oli päivällä varannut pöydän. Mies oli tarmokkaan oloinen ja tuntui olevan kuin viritetty jousi, ilta oli alkamassa ja meno kiihtymässä. Muutamissa pöydissä oli jo asiakkailla ruokia edessään ja pariin pöytään tuli asiakkaita samaan aikaan kuin mekin. Toisinaan ovella pyörähti kyselijöitä, hiippahattumies pyrähti paikalle kertomaan illan pöytätilannetta.

Pienen odottelun jälkeen saimme listan, joka oli suppea. Ricardo (hiippamies jonka etunimen lunttasin myöhemmin TripAdvisorista) esitteli ohimennessään, jotain viedessään tai toista tuodessaan, mitä listalta ei ikävä kyllä sinä iltana ollut saatavilla. Listan alimpana oli kokin ehdotus kahdelle, johon tartuimme seuraavalla kerralla, kun Ricardo pysähtyi kohdallamme. Hän sanoi sen olevan kokonaisuus, jossa olisi joku vaihtoehto muutamasta jaetusta alkuruoasta, samoin kala-annoksen hän jakaisi meille ja kolmanneksi saisimme liha-annoksen niin ikään kahdelle soviteltuna. Kuulosti hyvältä ja samaan kuudenkymmenen euron hintaan kuului vielä joko pullo punaista tai valkoista, valitsimme punaista. Koko tilaamiseen meni aikaa noin minuutti ja Ricardo oli taas singahtanut toisaalle. 

Olimme saaneet viinin eteemme ja seurailimme, mitä muissa pöydissä tapahtui ja miten ikkunasta näkyvän parkkihallin rahastajaneidon ilta sujui lasikopissaan. Ainakin siskontyttö taisi käydä kurkkimassa ikkunasta lehmänhermoisen äitinsä kanssa ja myöhemmin poikaystävä toi neidolle kahvia, muuten hän käytti luppoaikansa kahden somen koukussa selaten yhtä aikaa tablettia ja puhelintaan. 

Annoksia alkoi nousta pöytiin ja aina ne toi sama mies, hänellä ei näyttänyt olevan paljon aikaa rupatteluun ja mietin hieman, että missä muu salihenkilökunta on. Kammenpyörittäjä sanoi ymmärtäneensä, ettei paikalla ole ketään muuta, vaan keittiömestari hoitaa myös salin puolen. Olin ihan, että älä nyt viitsi ja miten muka ja ei ole totta ja höpö höpö. Mutta niin se vain oli, yhdenyhtä tarjoilijaa ei salissa näkynyt, keittiömestari hoiti koko tarjoilun. 

Meidän alkuruokamme pärähtivät pöytään noin puoli tuntia tilaamisen jälkeen, emmekä olleet lainkaan pitkästyneet seuratessamme Ricardon showta. Annos oli ihanan raikkaalle salaatille kasattu paistettu täytetty leipä. Ensimmäisestä puraisusta tunnistin, että siinä oli sinihomejuustoa, josta kerrankin huomasin pitäväni. 

En vielä ihan uskonut, etteikö keittiössä olisi joku sittenkin apuna ja kävin aivan vartavasten vessassa, jotta saatoi kurkistaa ohimennen keittiön oven pyöreästä ikkunasta. Ricardo oli juuri silloin salissa viemässä annoksia, eikä keittiössä ollut ristin sielua. Tiskipinot sivupöydällä kyllä olivat melkoiset.

Kalaruoka saapui sitten mukavan ajan kuluttua, jälleen hieman kiireisesti ilman erityisiä esittelyjä. Niitä ei näkynyt muissakaan pöydissä, ainoastaan luultavasti risteilyalukselta purskahtaneet amerikkalaiset vaativat huomiota enemmän ja perinteisiä pöytäseuruekuvien ottamisia. Olisi tehnyt mieli huikata heille, että ottakaa itse kuvanne, tuolla miehellä on varmaan viisi pannua tulilla ja kuusi kasaria valmiina kiehumaan yli! Kalamme oli valkoista tiivistä lajia, leivitetty, ruodoton, erittäin hyvä ja lisukekasvikset maukkaat. 

Liharuokana meillä oli pihvi, jonka kaverina oli paahdettuja perunalohkoja ja kasviksia. Yksinkertaista, mutta niin hyvää. Annoksissa ei ollut kikkailuja ja jokunen roisketippa saattoi olla lautasten reunoilla, mutta kuulkaa, mitä väliä?! Mies paiski töitä hymy huulillaan, toi ruokia täydelle salille, kantoi käytettyjä astioita, availi viinipulloja, sääti ilmalämpöpumppuja, sanoi sanan silloin tällöin ohimennessään, kysäisi onko kaikki hyvin, katosi välillä keittiöön ja palasi uusien lautasten kanssa. Isoimmissa seurueissa oli 8 henkeä ja hekin saivat kukin annoksensa aivan yhtä kyytiä, kahdella kantamuksella. 

Jälkiruokalista oli myös lyhyt, mutta pyysimme Ricardoa tuomaan jotain meille, ei sillä niin väliä. Pidimme kovasti eteemme saaduista nopeista annoksista, kolmesta ohuesta viipaleesta kakkua. Ei ollut kikkailun aika, vaan juuri tuollaisen pika-annoksen, jossa jokainen viipale oli tuoreesta (kenties leipomosta hankitusta) kakusta leikattu. 

Kymmenen jälkeen olimme saaneet vatsamme täyteen ja mielemme hyviksi, lasku oli 60 euroa. Koko ilta oli mielenkiintoinen ja pohdimme onko keittiömestarin ego liian suuri muiden kanssa työskentelyyn, polttaako hän itsensä loppuun liiankin pian, vai onko hän nero, joka ei tarvitse ketään muuta. Joka tapauksessa konstailematon, hyvistä raaka-aineista tehty ruoka teki vaikutuksen ja koko ilta oli matkan paras. Toivotamme Boca de Cenalle ja Ricardolle menestystä ja ehkä tiskaajaa keittiöön. Jos satulle Azoreilla Ponta Delgadan kaupunkiin, etsikää tämä paikka käsiinne, menkää lounaalle tai illalliselle, mutta varatkaa paikkanne tähän monologiin. 

Liitän tämän postauksen Campasimpukan välilehdelle Valmiissa pöydissä, jossa on luettavissa muitakin ravintola-aiheisia postauksiamme. CampaCaminossa taas kertoilen matkan kävelyretkistä,  osat yksi ja kaksi ovat jo valmiina. 

Kaunista mysliä

Minulla on lievä bloggauskrapula, tuttu tunnetila vuotuisten ruokahaasteiden jälkeen. Nyt taas "saisi" kokata mitä haluaa ja haluaisinkin vaikka mitä, mutten saa aikaan tai ei ole aikaa. Inspiraatiota odotellessa suosittelen mysliä, jota saa ostettua Punnitse&Säästä-kaupasta ja se saisi oikeastaan maistua vaikka sahajauholta, koska se on niin kaunista. Muttei se maistu sahajauholta, vaan oikein hyvältä maustamattoman jogurtin kanssa. Siinä on ainakin kuivattua mansikkaa ja vadelmaa, pähkinöitä ja manteleita. Ja ymmärtääkseni siitä otettu pois kaikki lisätty sokeri, vai miten se eräs mainos menikään?

Taidetta koteihimme

Luulin jo,  ettei niitä entisaikaisia tuotekuvastoja, joista saattoi tilata pörröisiä peittoja ja ihmeitä tekeviä sukkahousuja enää olisi, mutta onpas! Työpaikkamme pikkujoulujen alla kyseisiä postin mukana tulevia lehdyköitä selataan ahkerasti, nauretaan makeasti ja tilataan mm. huhuilevia pöllöjä tai kiehtovia, soivia kukkakimppuja. 

Se mistä nuo kuvastot ovat aikoinaan jääneet mieleeni, olivat tarjolla olleet maalaustarvikkeet. Niitä mainostettiin loihevasti tähän tapaan: Säästä tuhansia markkoja maalaamalla huoneen seinätaulusi itse! Isäpuoltani lainatakseni, "Aattelepa nyt itekkin!" Mikä säästö! Ei enää kalliita ja hienoja ostomaalauksia tai Juhani Palmun teoksia, vaan otat ja maalaat seinätaulusi itse. Erityisesti minua kiehtoi ilmaisu seinätaulu. Minusta on aina kuitenkin tuntunut, ettei minussa ole taiteellisuutta pätkääkään, enkä ole ainuttakaan seinätaulua maalannut, saati ripustanut seinälleni. Luotan tässä asiassa mieluummin ammattilaisiin, kuten Rita Vargas. Hänen näyttelynsä avautuu huomenna Jyväskylässä Galleria Beckerissä. Menkää katsomaan! Niin mekin menemme!

Työ- ja muiden kiireiden vuoksi Espanja-haaste oli eilisen jäähyllä, enkä edes nähnyt kisan viimeisiä kilometrejä. Tänään on yhtä hoppuinen päivä, mutta toivoaksemme voimme avata illalla pullon espanjalaista viiniä, kerätä tarjottimelle juustoja, leikkeleitä, oliiveja ja melonia ja ensimmäistä kertaa tällä viikolla hengähtää ja jutella. Iltaa odotellessa!

Jos et voi ostaa reissutuliaisia reissusta, osta ne kotikylältä

Minua harmitti, kun emme voineet ostaa tavanomaisia tuliaisia viime minilomaseltamme. Oli niin lämmin sää, ettei kylmätuotteita voinut ajatellakaan ostavansa. Pystyin korjaamaan asian eilen, kun kävin Tallinnan kaupassa. Niitä on Jyväskylässä kaksikin. Kävin Palokassa olevassa, aivan vasta avatussa liikkeessä. Siellä oli ostettavissa monenlaista eteläherkkua ja itäisempääkin. Olin erityisesti kiinnostunut leivän ostamisesta, mutta sitä ei eilen enää juuri ollut. Sain kuulla, että tavaroita tulee tiistaisin ja perjantaisin, joina päivinä leipääkin on paremmin tarjolla. Ostin juustoa, voita ja jogurttia iloisella mielellä ja aion käydä uudestaankin. Jos emme olisi lähdössä juuri uudelle minilomaselle, olisin ostanut myös pakastettuja pelmeneitä, maitoa ja piimää kokeiluluonteisesti.

Jade Jasmin Pearls

Olen teen suhteen tuurijuoppo. Välillä teetä tulee juotua usein, sitten taas ei aikoihin. Nuorempi perillinen innostui tyttöystävän myötä teenjuonnista ja nyt meillä on jo melkoiset määrät erilaisia teelaatuja ja välineitä teenjuomista varten. Luottokahvilamme Jyväskylässä, Coffea, myy myös monenlaista teetä ja sieltä Kammenpyörittäjä oli hankkinut kiintoisia teehelmiä. Enpä ole aikoihin tuoksuttanut niin kauniin tuoksuista teetä, kuin näistä teehelmistä haudutettu tee. Poika tuumi, että tuoksu tuo mieleen jonkun ulkomaanmatkan monen vuoden takaa, muttei voinut muistaa mistä paikasta tuoksu tarkalleen oli. 

Teen valmistus oli näin tarkkaa puuhaa:

Lähiulkomailla, osa 3 - Urpo, laskit väärin, joulu meni jo!

Tallinnan matkamme henkeäsalpaavista vaiheista voit lukea jo postauksista Lähiulkomailla, osa 1 - merellä ja maaseudulla ja Lähiulkomailla, osa 2 - museoissa ja majoituksissa. Koska en kannata vanhaa hokemaa "ei makiaa mahan  täydeltä" tykitän edelleen täysillä ja tässä tulee Lähiulkomailla, osa 3. Se käsittelee joulumenun syömistä Restoran Ribessä.

Kun joulukuun alkupuolella saimme briljantin idean lähteä uuden vuoden jälkeen Tallinnaan, nousi tietysti polttavaksi kysymykseksi se, missä söisimme Tallinnan illan aterian. Vaikka matkajärjestelyt muilta osin lepäsivätkin Kammenpyörittäjän aka Loposen harteilla, jäi tämä osuus minun hoidettavakseni. Selasin jos jonkinlaisia sivustoja ja luin postauksia suomalaisten blogaanien Tallinnan ravintolakokemuksista, mutten sitten älynnyt kysyä vaikkapa ystävältäni sauvajyväseltä. Häneltä olisin saanut vinkin, jonka mukaan toimimme seuraavalla minilomasella Tallinnassa. Muttei siitä sen enempiä, vaan asiaan!

Restoran Ribe kiinnitti huomioni sen tähden, että sillä oli asialliset verkkosivut ja varauksen pystyi tekemään netitse. Löysin muunmuassa  Annan postauksen Ribestä ja se kannusti minut tekemään varauksen, johon vastattiinkin saman tien myöntävästi. Lueskelin menua etukäteen, mutten ollut aivan varma, mitä à la carten lisäksi olisi tarjolla, koska joulu olisi vierailumme aikaan jo taaksejäänyttä elämää, samoin uusi vuosi, joille kummallekin sivuilla kerrottiin olevan erikoismenut.

Saavuimme paikanpäälle punktuaalisesti kuudelta ollen melkein ensimmäisiä asiakkaita. Meidät otettiin ystävällisesti vastaan ja ohjattiin heti pöytään. Tein tässä vaiheessa kummallisen kömmähdyksen, en tajunnut mennä minulle tyypilliseen positioon, eli selkä seinää päin. Yleensä haluan aina ravintolassa selustani olevan turvattu esimerkiksi metrisellä kiviseinällä. Joka tapauksessa saimme mukavan kahden hengen pöydän ja meidät otti huomaansa miellyttävä naistarjoilija, jonka nimen muistin vielä eilen, mutten enää. Pahoittelen. Hän alkoi puhua meille englantia, joten sillä mentiin koko ilta.

Saimme tietää, että vaikka joulu meni jo, ovat kaksi joulumenua vielä tarjolla. Niille on kuulema kysyntää edelleen ja niitä voi tilata aina tammikuun loppuun asti. Tilasimme alkuun mietinnän ajaksi lasilliset samppanjaa, joka aina tuo ateriaan tietyn hehkunsa, jopa minulle antiluksusihmiselle. Melko nopeasti päätimme tilata joulumenu 2:set viinipakettien kanssa.

Alkuun meille tuotiin keittiöntervehdyksenä lohisuupala ranskakermatujauksella. Samaan aikaan saimme pienelle sivupöydälle trion levitteitä ja kahta leipää.

Ensimmäinen ruokalaji oli nimeltään Vuohenjuusto ja se oli amusen tapaan tarjolla liuskekiven palalta. Siinä oli friteerattu vuohenjuustopallo jota säestivät eritavoin tarjotut punajuuret, makeat saksanpähkinät, basilikageeli ja hunajakastike. Lunttaan nämä ravintolan verkkosivulta, ettehän kuvittele, että muistaisin noin tarkkaan? Vuohenjuustopallo oli suloisen makuinen ja tietäisin mielelläni miten se valmistetaan. En oikein pidä siitä, että ravintolaruokaa, etenkin värjäävää ja hivenen kovaa punajuurta tarjotaan alustalta, jossa ei ole minkäänlaisia nousevia reunoja. Mutta ei syytä huoleen, en sotkenut.

Toinen ruokalaji esiteltiin meille (onneksi) reunakkaalta lautaselta ja sen nimi oli Grillattu peuratartar. Sen seurana lautaselle oli ohuita mustan leivän lastuja, gribiche-jäätelöä (suolaista ja hyvää, muuta en asiasta tiedä), marinoituja kurkkuja, kauden kasviksia ja munankeltuainen. Mustat lautaset eivät siinä valaistuksessa olleet parhaita kuvauksen kannalta, mutta syömässä siellä oltiinkin, eikä kuvaamassa.

Kolmantena eteemme tuotiin hapankaalikeitto, johon upotettiin lusikallinen ranskankermaa ja sipulia. Keitossa oli kaalin lisäksi ankkaa ja tatteja ja se maistui aivan loistavalle, sitä olisi lusikoinut vaikka kuinka kauan. Keitto ei näyttänyt kuvaukselliselta ja lisäksi söimme sen väärällä lusikalla, mutta sattuuhan sitä.

Tähän mennessä kaikki ruokalajit olivat tulleet eteemme melko rivakasti, jopa nopeasti, mutta keiton jälkeen meiltä kysyttiin tahtoisimmeko pitää saman vauhdin vai pienen paussin ennen pääruokaa. Pieni paussi oli paikallaan. Pääruoka saapui sitten noin viidentoista minuutin kuluttua, mikä oli oikein hyvä aika, ehdimme lopetella edellisen viinilasin ja miettiä, ottaisiko vielä pienen palan leipää.

Pääruoka oli Kuorrutettua porsaan sisäfilettä. En kyllä tiedä, mikä osa siinä oli kuorrutusta, mutta se ei aterian hetkellä vaivannut, koska en sitä tiennyt. Lisäkkeenä oli kivaa perunasosetta, jossa oli pikkelöityjä sinapinsiemeniä, ne hieman poksahtelivat suussa. Pidin kovasti possuannoksesta, kuten kaikista aikaisemmistakin. Kuvassa hieman brutaalilta näyttävä kastike oli mustaherukkaista viinikastiketta ja maistui hyvältä.

Jälkiruoassa toistui mustaherukka sorbetin muodossa ja se oli oikein hyvä ja raikas päätös aterialle. Sorbetin kanssa lautasella oli samppanjavaahtoa ja kaurahiutalemurua.

Jokaiselle ruokalajille tarjottiin oma lasillisensa viiniä, joiden nimet olivat painetuissa menukorteissa. Verkkosivulla viinejä ollutkaan lueteltu samassa yhteydessä, joten en ala nyt muistella niitä, sillä se olisi hatarahommaa. Mutta sopivia viinit olivat, taipuivat erilaisiin makumaailmoihin ja täydensivät niitä. Possuannoksen viini kyllä lientyi annoksen kuluessa melkoisesti alun pontevuudestaan, mutta vain miellyttävällä tavalla.

Kammenpyörittäjä oli bongannut sisääntullessamme Faeman kahvikoneen, joten toiveikkaina otimme aivan lähtijäisiksi espressot. Se kannatti, sitä shotit olivat vähintäänkin asialliset ja niiden kanssa tarjotut talon konvehdit jättivät suut makeiksi juuri oikealla tavalla.

Tarjoilu oli kaiken aikaa erittäin miellyttävää ja ystävällistä. Välillä tarjoilija vaihtui paikan alkaessa täyttyä, mutta laskun saimme samalta tarjoilijalta, jonka kanssa illan aloitimmekin. Pidimme 182 euron hintaa hyvin kohtuullisena ja kokonaisuutta positiivisena. Erityisesti pidimme siitä, että espresson hinta oli asialliset 2 euroa. Kaikessa ei tarvi olla kuutosen kate, vaikka pöydillä onkin valkoiset liinat.

Ravintola vilkastui iltaa myöten, silti tarjoilu ja ruoan flow näytti pysyvän tasaisena ja muiden asiakkaiden kehonkieli viesti yhtä miellyttävästä kokemuksesta kuin omamme. Pöydistä tuntui kuuluvan enimmäkseen suomea, mutta myös saksaa. Voimme lämpimästi suositella Ribeä, jos etsitte illallispaikkaa Tallinnassa. Arvelemme myös lounaan olevan syömisen arvoinen. Ribe löytyy osoitteesta Vene 7.

Malttakaa mielenne, ei tässä vielä kaikki! Nyt kuitenkin alkaa pikkuhiljaa tulla pientä postausähkyä ja arvelen lukijoidenkin kokevan samansuuntaisia lukutuntemuksia, joten jätän minilomasen viimekäänteet ja tuliaiset omaksi, huomenna julkaistavaksi postauksekseen. Lähiulkomailla, osa 4 valottaa sitä, mitä vielä ehdimme tehdä Tallinnassa ja mitä toimme kotiin.