Askelmittari hulluksi

Eilen emme tuhlanneet aikaa autoiluun, vaan vietimme suuren osan päivästä jalkojemme päällä, nauttien kauniista kevätsäästä, Tallinnan kaduista, puistoista, merenrannasta ja museostakin. Iltasella vielä kävelimme ravintolaan niin, että päivän päätteeksi viitteellinen matkamittari rannekkeessani näytti 17 kilometriä. Ei ollut sanottavia nukahtamisvaikeuksia.

Päivä alkoi mukavalla kotiaamiaisella ja kevyellä reitin suunnittelulla. Jälkimmäinen piti sisällään ajatuksen kuljeskella niin kauan kuin jaksamme ja suuntana Pirita. Olimme kävelleet noin puoli korttelia asunnoltamme, kun poikkesimme reitiltä ensimmäisen kerran ja sellaista se sitten oli koko päivä. Seinämaalaus kiinnitti huomiomme ja ylitimme kadun sen tähden ottaaksemme kuvan. Lähellä oleva pieni kirkko on jäänyt aikalailla Frankfurtin mieleen tuovien rakennusten puristukseen.

Olimmekin jo melko lähellä Stokkaa, jonne emme menneet, vaan sitä vastapäätä olevaan Chez Mariuksen Tallinnan liikkeeseen. Minä en ollut aikaisemmin vielä käynyt siellä ja mielessäni oli pari keittiövälinettä, joita saattaisin tarvita. Emme kuitenkaan ottaneet kantaaksemme mitään niin päivän alussa, joten siellä pitänee poiketa uudelleen myöhemmin. Liike sijaitsee mahtailevassa talossa, jonka tornin huipussa on yhä neuvostotähti. 

Illan ravintola oli jo valittu ja pöytä varattu, joten kävelimme seuraavaksi sen kautta, etukäteispaikannus on usein käytetty tapamme. Mennessämme katselimme eri-ikäisiä ja -kuntoisia taloja, todella monissa on kansallisen monumentin merkki. Monissa seinissä on myös kylttejä siitä, kuka paikallinen merkkihenkilö on talossa asunut tai kenelle se on kuulunut. 

Kävelimme melkoisen satunnaiseen tyyliin ajalehtien kuitenkin kohti Kadriorgin puistoa. Halusimme ottaa sentään yhden kartanopisteen sillekin päivälle, sillä Kadriorgin palatsi on listattuna kartanokirjassamme. Sen edustalta on taidettu kaataa muutama puu, sillä kuvan sommittelu oli helpompaa. Kiersimme palatsin takapuolen puiston kautta, siellä vielä kevät uinui suojapeitteiden alla. 

Nousimme mäkeä ylös presidentinlinnan pihalle ja koska siellä näytti muitakin ihmisiä kävelevän kasuaalisti, mekin teimme niin ja suuntasimme äärettömältä näyttävään puistoon, joka aukeni moneen suuntaan linnan viereltä. Presidentin residenssistä emme näköjään ottaneetkaan varsinaisesti kuvaa, vain noista yläfemman heittävistä leijonista sivuportissa.

Suuri puistoalue tuntuu jatkuvan ja jatkuvan merenrannan tien ja harjumuodostelman välissä vaikka kuinka laajalti. Kävelimme puiston halki välillä hiekkaisia polkuja, välillä pururatamaista osuutta ja toisinaan päällystettyjä kujia. Moni vastaantulija näytti olevan isovanhempi lapsenlasta rattaissa työnnellen, niin isoisiä kuin -äitejäkin näkyi paljon. Tai sitten kulkijoilla oli mukanaan koira, joita näyttäisi olevan kahta laatua, tolkuttoman suuria tai aivan minimaalisen pieniä. Ei pystykorvia lainkaan. Puistoalueen päässä oli kaunis  japanilainen puisto. Kasveja liialta auringonpaisteelta suojaamassa oli kätevät varjostimet. 

Lampialueen reunalta alkoivat remontista kielivät aitaukset, joten jouduimme kiertämään aika paljon päästäksemme rantatielle suunnitelmamme mukaisesti. Kun maaliskuussa ajoimme Piritan tietä, siellä saattoi aavistella jonkun suuremmankin remontin olevan tulossa ja nyt se olikin täydessä vauhdissa.

Nelikaistaisen tien remontti alkaa olla ilmeisesti melko valmis, uusia liikennevaloja on tullut rantatielle ja kevyenliikenteenväylät tien rannan puolella ovat vielä kesken monin paikoin, samoin puistoalueen uusiminen. Narvantien risteys vaatii vielä paljon työtä, joten ei kannata autoilla ruuhka-aikaan Keskustasta Piritan Selveriin. Emme olleet aikaisemmin huomanneet, että suosikkiravintolamme Tuljak mainostaa nyt itseään suurella kyltillä tien varressa, se on luultavasti tullut sitten viime käyntimme. Minä sain idean käydä Tuljakissa lounaalla, mutta se oli mahdotonta, sillä ravintola oli varattu koko päivän vieressä olevan messualueen vieraiden käyttöön. Olisin mielelläni syönyt Tuljakin tartarin, mutta nyt se ei onnistunut. 

Kävelimme sitten vielä vähän matkaa rantatien upouutta kevyenliikenteenväylää ja tulimme Maarjamäe Lossin kohdalle. Olemme huomioineet sen aikaisemmin vain sen verran, että tiesimme siellä olevan jonkun museon ja että rakennus itsessään on myös kartanokirjassamme listattu kartano. Antti on kerran käynyt se pihassa, mutta nyt nousimme molemmat sen portaat pihalle. 

Portinpielen lasinen lipunmyyntikoppi ei vielä ollut auki tähän aikaan vuodesta, piha-alueella saattoi kuljeskella maksutta. Antti oli lukenut jostain, että alueella on osio, jonne on kerätty neuvostoaikaisia patsaita. Menneisyyttähän ei pidäkään kokonaan kumittaa pois, ikäviltäkään osin, mutta sen voi siivota takapihalle. Näimme päärakennusta kiertäessämme jo ensimmäisen kivisen takinliepeen, josta saattoi päätellä, että olemme oikeassa paikassa. Patsaita oli kerätty kehämuotoon rakennuksen taakse ja siellä oli niin tuntemattoman sotilaan patsasta, muutama Lenin, Isä Aurinkoinen kuin muitakin menneiden vuosikymmenten sankareita, joista osa lienee menettänyt arvostuksensa, joku ehkä saanut sen takaisinkin. Se kivitakkinen sotasankari oli menettänyt päänsä ja betoniselta sotilaalta puuttui käsi. 

Koska emme päässeet Tuljakiin, päätimme käydä katsomassa linnan ravintolan antia. Siellä olikin lounas sopivasti tarjolla, söimme hyvät ahvenannokset viihtyisässä salissa. Päivän lounaalla oli hintaa 5,5 euroa annokselta, keitto olisi ollut hieman edullisempikin. 

Olimme viittä vaille lähteä jo pois paikasta, kun sentään älysimme, että voisimmehan me sen museonkin katsastaa. Maarjamäe Lossin alueella on itseasiassa useampi museo, joista päärakennuksessa sijaitsee Viron historiallinen museo (mikäli paikan nimen oikein ymmärsin). Ulkona ruosteenvärisissä hallirakennuksissa on elokuvamuseo ja käsittääkseni tallirakennuksessa on konservointitiloja. 

Yhteislippu maksoi 15 euroa, me otimme kuitenkin vain päärakennuksen käsittävän museolipun 8 euron hintaan. Aluksi näimme hienon historiaesityksen kartanosta suuressa salissa, se oli jänskästi toteutettu molempien seinien yläosassa piirroksina ja ääniselostuksena ja esityksen lopussa siihen jäi nähtäväksi neuvostoaikaan maalautettu muraali, joka ei ollut niinkään taiteilijan toivetyö, mutta maalattava oli. 

Sitten kiipesimme talon yläkerroksiin näyttelyihin, joihin upposimme reilusti yli tunniksi ja olimme suorastaan häpeissämme siitä, että olimme lähellä jättää upean museon käymättä. Juuri tällaisia asioita olemme halunneetkin tietää Viron historiasta. 

Lopuksi kiipesimme tornin huipulle, sieltä oli upeat maisemat. 

Museokävelyn alkaessa väsyttää jalkoja lähdimme paluumatkalle merenrannan kävelyväylää. Aurinko paistoi mukavasti naamaan ja mereltä kävi sopiva tuulenvire. Kun tulimme lähemmäs Narvantien risteystä, meidän täytyi vaihtaa puolta ja lähteä remontin aikaiselle kiertotielle kohti Kadriorgin puistoa. Luulenpa, että työt tulevat valmiiksi tänä vuonna, sen verran ahkeraa työskentelyä näkyi. 

Kävelimme takaisin majoitukseemme iltapäivän kääntyessä lopuilleen. Kävimme hieman lepäämässä asunnollamme ennen kuin lähdimme pienelle lisäkävelylle vanhaankaupunkiin. Emme varsinaisesti menneet minkään erityisen perässä, kunhan tallustelimme sinne tänne. Kävimme kahvilla Virukeskuksessa ja kirjakaupassa, sieltä löytyikin hieno kirja kartanoiden puistoista. Saimme kuulla, että toisen ostoskeskuksen liikkeessä olisi kirjasarjan toinenkin osa saatavana ja varasimme sen sinne täksi päiväksi. 

Päivällistä menimme syömään Restoran Radioon. En ole ihan varma mistä olen siitä kuullut alunperin, luulen, että Hennan vinkistä. Hän on siellä jo syönyt, muttei ole vielä ehtinyt kirjoittaa paikasta. Olen siinä käsityksessä, että ravintola on aika uusi. Saavuimme melkoisen täsmällisesti paikalle puoli kahdeksalta ja viihtyisässä ravintolasalissa oli muutamia muita seurueita jo. Salista näki hyvin  keittiöön ja me saimme juuri mieluisan pöydän ikkunan äärestä, joten valoakin riitti aterian alussa oikein hyvin. 

Listaa vilkaisimme hyvin lyhyesti, sillä tartuimme heti sen ensimmäiseen riviin, jolla luki keittiömestarin yllätysmenu. Kysyimme kuinka monta ruokalajia siihen kuuluu ja tarjoilija sanoi, että ei sitä vielä tiedä, riippuu siitä kuinka paljon jaksamme syödä! Mutta noin viisi ruokalajia yleensä. Ai, että tykkäsimme tällaisesta lähestymistavasta. Meiltä kysyttiin onko jotain mitä emme syö tai voi syödä ja koska niin ei ole, keittiö sai vapaat kädet suhteemme. Pyysimme tarjoilijaa sovittamaan meille viinit annoksiin. Meille tuotiin leipää ja lautaset, ensimmäiset viinit ja siitä se sitten lähti. 

Annokset olivat jaettavia, eivätkä kovin suuria. Mutta juuri sopivia. Ensimmäinen annos oli uskomattoman raikas ja iloinen, siinä oli kalmaria, pikkuruisia mustekaloja, katkarapuja ja ronskisti valkosipulia yrteillä viherretyssä oliiviöljyssä. Annos hävisi lautaselta niin nopeasti, että tarjoilijakin taisi hämmästyä. 

Sitten tapahtui jotain, mitä en ole koskaan ravintolassa kokenut. Pöydästä vietiin pois lautanen, jolla annos oli tuotu pöytään. Ne lautaset, joilta olimme syöneet, jätettiin pöytään. Säästimme siis tiskissä, eikä meillä ollut mitään sitä vastaan! Toinen ruokalaji meni aivan mainiosti samoilta lautasilta, siinä oli kaksi messevää pallukkaa, jotka eivät kuitekaan olleet bull balls, vaan friteerattua kukkakaalia. Me emme kumpikaan ole kukkakaalin ystäviä ja kukkakaaligratiini on käänteissuosikkimme. Mutta nyt oli niin hyvää kukkakaalia, että oksat pois! Ja kastike oli aivan ihanaa. Saimme sitä varten ylimääräisen lusikan, että saimme kukkakaalipallit kasteloitua. Olipa hyvää ja hauskaa. 

Kukkakaalin jälkeen lautaset vaihdettiin ja kolmantena annoksena söimme kepeää ja raikasta omena-sellerisalaattia, jossa oli lampaansydänsattumia ja retiisiä. Pidimme tästäkin annoksesta kovasti. Annokset olivat tulleet aika rivakkaa vauhtia pöytään, mutta tässä kohtaa meiltä kysyttiin tahtoisimmeko pienen paussin ennen pääruokaa. Se kelpasi hyvin. 

Pääruokana oli muhkea viipale picanhaa juustoisessa kastikkeessa paahdettujen perunoiden kanssa. Sillekin annokselle saimme puhtaat lautaset ja kunnon pihviveitsen. Pakko sanoa, että tämä annos oli kahdellekin vähän liian suuri ja kuten niin usein käy, pääruoka ei aivan yllä alkuruokien tasolle, kun satumme pitämään kaikenlaisista hauskoista ruokalajeista. Silloin paistettu liha ei vaan jaksa nousta paremmaksi, vaikka erinomaisesti olisikin valmistettu. 

Tarjoilija kysyi, miltä vatsoissamme tuntui, olisimmeko valmiit jälkiruokaan, vai vieläkö menisi jotain muuta sitä ennen. Oli pakko sanoa, että kyllä olisi jo jälkiruoan paikka. Se ei ollut jaettava annos, vaan kummallekin oma sievä lautasellisensa. Siinä oli vaahdotettua vuohenjuustoa, raikasta sorbettia ja raparperia rapeiden murusten kanssa. Minä en ole suurin vuohenjuustofani ja se oli minulle hieman liikaa, mutta pieninä lusikallisina ja sorbetin ja raparperin kanssa se meni, Antti piti enemmän. Lopuksi otimme vielä espressot ja laskun. Koko ateria maksoi 124 euroa, josta juomien osuus oli pikkuisen enemmän kuin ruoan. 

Tarjoilu oli todella mukavaa, se on sanottava senkin uhalla, että toistan itseäni tylsästi. Niin vain on virolaisissa ravintoloissa. Niissä vain on niin hyvä palvelu. Tarjoilija kysyi, miten olimme tulleet löytäneeksi paikan, sillä sehän ei sijaitse aivan keskustassa. Hän esitteli meille ravintolan etuosassa olevan baarin ja viinimyymälän ja toivotti meidät toistekin tervetulleiksi. Restoran Radio siirtyi kerrasta osastoon ilman muuta uudelleen. 

Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidan välilehdille Poissa kotoa ja Valmiissa pöydissä. Myöhemmin paremmalla ajalla lisään tähän postaukseen päivän kahdesta kartanosta sen osuuden, jossa kaivelen niiden menneisyyttä ja sen jälkeen lisään ne myös Mõishulluutta-välilehdelle. Tänään saatamme sittenkin lähteä hieman kartanojahtiin, sillä emme vain voi itsellemme mitään. EDIT: teinkin huhtikuun reissun kartanoista oman postauksensa, jonka voi lukea tästä.

Oslossa

Syksyisen skandikierroksen Oslo-osuus oli aurinkoinen ja mukava, välillä oli aivan kesäistäkin, lämmintä melkein 20 astetta. Ensimmäisenä iltana kävimme vain hieman kävelemässä keskustassa ja toisena iltana söimme Michelin-tähtiravintola Kontrastissa. Siitä kerroin jo omassa postauksessaan, mutta edeltävä päivä oli kulttuurin- ja nähtävyyksien täyteinen. 

Heti aamiaisen jälkeen lähdimme liikkeelle ja aloitimme hankkimalla Oslo-passit, joilla saa liikkua kaikilla julkisilla kulkuvälineillä vyöhykkeillä 1 ja 2 ja pääsee 30 museoon. Myös muita etuja on saatavilla, kuten sisäänpääsy jonnekin maauimalaan tai opastetuille kävelykierroksille, mutta nämä kaksi etua riittivät meille. Kävimme ostamassa passit päärautatieaseman visitor centeristä. Valitsimme 48 tunnin liput, jotka maksoivat 595 NOK henkilöltä (noin 63 euroa).  Lapsille, iäkkäille henkilöille ja opiskelijoille oli edullisempia lippuja saatavilla. Kun lippua alkoi käyttää, siihen kirjoitettiin kuulakärkikynällä aloitushetki, päivämäärä ja kellonaika.

Kulkuneuvoissa lippua ei tarvinut enää mitenkään aktivoida käyttöön, mutta tarkastajan osuessa kohdalle sitä näytettäisiin, samoin bussiin noustessa. Museoissa lippua käytettiin lukijassa ja se rekisteröi käynnit. Lippujen mukana tuli pätevä pieni kirjanen, jossa oli tietoa museoista ja muista paikoista, jossa lippua voisi hyödyntää. Me loikkasimme heti viiden minuutin päästä ensimmäiseen julkiseen kulkuneuvoon ja aloitimme Oslo-kiertueemme. 

Tämän ison kissan takana on Visitor Centerin ovi!

Jouduimme hieman pettymään, sillä Munch-museo oli tuolla viikolla jostain syystä suljettuna useana päivänä. Tiedot netissä olivat hieman ristiriitaisia, joidenkin mukaan se olisi ollut normaalisti auki, mutta museon virallisilla sivuilla luki notta kiinni. Emme lähteneet siis sinne suuntaan kaupunkia, vaan menimme ensimmäiseksi National Galleryyn.  Se sijaitsee muutaman ratikkapysäkin päässä rautatieasemalta, mutta aivan kohdalla oleva pysäkki on nyt ja vielä pitkään katuremontin vuoksi suljettu, joten ajoimme yhden pysäkinvälin pitemmälle ja kävelimme takaisinpäin. Museossa näimme useita Muncheja, joten Munch-museon kiinni oleminen ei niin harmittanut. Muuten kansallisgalleria oli aika pieni, kun vertaa vaikka Ateneumiin. 

Seuraavaksi ajelimme ratikalla nro 12 varmasti Oslon kuuluisimpien nähtävyyksien joukkoon kuuluvaan Vigelandin patsaspuistoon. Se on ilmainen nähtävyys, jossa ei lippuja kysellä ja sinne mahtuu väkeä niin paljon, ettei ruuhkista ainakaan syksyisenä tiistaina voinut puhua. Vaeltelimme puistossa hyvän aikaa patsaita katsellen ja kauniista auringonpaisteesta nauttien. Minä ilahduin jotenkin tosi paljon Vigelandin puistoon saapuessamme, se oli ihana paikka. 

<- oho, puolikas koira

Oota, mä laitan yhen instakuvan

Älä katso mun suuntaan!

Aivan puiston kohdalta pääsimme takaisin keskustaan taas ratikalla, ne eivät olleet keskellä päivää mitenkään täysiä, turisteja oli kyllä varmaan puolet matkustajista, mutta tungeksia ei tarvinut. 

Jäimme kyydistä lähellä kaupungintaloa ja kävelimme kiinnostavaa rantabulevardia pitkin Astrup Fearnley-museoon. 

Se on modernin ja nykytaiteen museo, mutta täytyy kyllä sanoa, että jos emme olisi käyttäneet Oslo-passejamme, olisi lipunhinta mennyt kyllä hukkaan, tämänhetkiset näyttelyt olivat aika epäkiinnostavia meille. Mutta hienot rakennukset olivat kyllä näkemisen arvoiset. Katselimme siinä rannan kävelykatua kulkiessamme, että sinne suuntaan voisi hyvin tulla syömään, ravintoloita oli vierivieressä vaikka kuinka paljon. Erilaisia vanhoja teollisuusrakennuksia oli tuollakin otettu uusiokäyttöön ja monenlaista taidetta oli joka silmäyksellä nähtävänä.

Vaikka kartalla näyttää siltä, että ovatpa eri paikat lähellä toisiaan Oslon keskustassa, liikkuminen paikasta toiseen julkisilla ja välillä kävellen vei kuitenkin sen verran aikaa, ettemme ehtineet tuona päivä juuri muuta, sillä ravintolavarauksemme oli niin aikaisin. Seuraavana päivänä sitten jatkoimme Osloon tutustumista ja aloitimme kävelemällä ensin kuninkaallisen palatsin puistoon. Siinä matkalla näimme, miten julkisia kesäkukkaistutuksia vaihdettiin tehokkaassa tahdissa syksyisiin ja talvisiin kanerva-asetelmiin eri puolilla kaupunkia. 

Kuninkaalliseen palatsiin pääsee näköjään tutustumaan sisällekin opastetuilla kierroksilla, mutta me kävelimme vain puistossa. Siellä oli koululaisia viettämässä päivää ja kansalaiset käyttivät puistoa kulkureittinään, mikä on minusta hyvin sympaattista. Ei suljettuja portteja, ei pönötystä, vaan norjalaista avoimuutta parhaimmillaan. 

Olimme jo ajelleet ratikalla, bussilla ja metrolla, mutta seuraavaksi hyppäsimme junaan ja ajoimme noin 20 minuutin matkan päähän Henie Onstad-taidekeskukseen. Sonja Henie oli minulle vieras kuuluisuus, mutta nyt tiedän hänen olleen menestynyt taitoluistelija, näyttelijä ja elämänsä lopulla merkittävä taiteenkeräilijä. Taidekeskukseen pääsi linjan L1-junalla ja Blommenholmin asemalta oli noin vartin kävelymatka merenrannassa sijaitsevaan 1960-luvulla rakennettuun keskukseen. Myös bussilla nro 160 pääsee sinne helposti ja lähemmäs vielä kuin junalla. 

Keskuksessa on toistaiseksi (tai pysyvästi, en ole ihan varma) pieni osasto Kusaman taidetta, samankaltainen peilisali erivärisiä palloja kuin Helsingin HAM:ssa oli silloin muutama vuosi sitten. Päänäyttelynä oli tällä erää Jakob Weidemanin suurnäyttely, hänestä en ollut koskaan kuullut aikaisemmin. Keskuksella on juuri menossa 50-vuotisjuhlavuosi ja sen näyttelyssä oli paljon talon kokoelmien taideteoksia nähtävillä. Laajassa puistossa on myös paljon veistoksia ja puistoalue näytti olevan niin päiväkotilasten kuin äiti-vauvaporukoitten ajanvietto- ja kuntoilupaikka, aivan kuin Melk-sarjassa. 

Museoituamme tarpeeksi keskuksessa lähdimme kävelemään takaisin somalle Blommenholmin asemalle, josta pitäisi päästä takaisin keskustaan noin vartin välein. Sitä ennen huomasimme jo, että tosiaan bussillakin pääsee ja juuri kun olimme pysäkin kohdalla, bussi nro 160 tulikin ja me hyppäsimme kyytiin. Bussilla pääsi noin 20 minuutissa keskustaan ja jäimme taas kyydistä lähellä kaupungintaloa. Olimme ajatelleet mahdollisesti käydä Nobel Peace Centerissä ja koska se oli aivan siinä lähellä, menimme sinne seuraavaksi. 

Etenkin tämä näyttely oli kiinnostava, samoin alakerran valokuvanäyttely, mutta siitä en löytänyt nyt tarkempia tietoja. Yläkerrassa on osasto, jossa esitellään kaikki Nobelin rauhanpalkinnon saaneet henkilöt. Keskuksessa on myös työpajoja ja luentosaleja erilaisiin tarkoituksiin. 

Kävimme katsomassa Oslon tuomiokirkkoa, joka oli sisäpuoleltaan yllättävä, se näytti kuin suomalaiselta puukirkolta. 

Tällaisella voisi meilläkin DHL tuoda paketit pihaan!

Tämän kierroksen jälkeen minä olin valmis pienelle päivälevolle ja sain tehtäväkseni etsiä meille päivällispaikan, Antti lähti käymään vielä Norjan vastarintamuseossa. Siitä minä en osaa sen enempiä sanoa, kun en mennyt mukaan. 

Käytin aikani selailemalla tripadvisoria ja valitsinkin pari paikkaa ehdolle. Emme halunneet syödä niin fiinisti (ja kalliisti) kuin edellisiltana, halusimme syödä jotain merenelävää ja ravintola saisi olla melko lähellä. 

Norjan tv näyttää Strömsötä iltapäivisin, kui hienoo se on?

Kun Antti palasi, ehdotin että menisimme syömään edellispäivältä tutun rantabulevardin varrella olevaan Louise-nimiseen kalaravintolaan. Sinne sai netin kautta tehtyä varauksen ja lista  näytti lupaavalta. Ennen ravintolaa menimme sitten vielä yhdelle ratikka-ajelulle ja katsomaan korkealla mäen päällä olevaa Ekebergin patsaspuistoa. Sinne pääsi hyvin ratikalla nro 18 tai 19 (en olen enää ihan varma) ja matka kesti noin 10 minuuttia. Puiston reunalta oli hyvät näkymät kaupunkiin.

Puistossa on ainakin 40 erilaista patsasta ja muuta taideteosta erittäin mäkisessä maastossa. Kuljeskelimme jonkun aikaa katsellen taideteoksia, halusimme nähdä ainakin kävelevän naisen ja Dilemma-nimisen teoksen. 

Puistossa oli juuri jonkun uuden teoksen julkistamistilaisuus, jonne mekin olisimme kuulema olleet tervetulleita, mutta jätimme väliin. Alueella kulki ihmisiä ulkoiluttamassa koiria ja lenkkeilemässä, mutta pimeän aikaan siellä ei kannattane liikkua ainakaan pienemmillä poluilla, sillä valaistusta ei näyttänyt olevan ja korkeuserot, puidenjuuret ja kivet voivat olla nilkoille vaaraksi. Puisto on aina avoinna ja maksuton. Ajoimme takaisin keskustaan ja nyt ratikassa oli ihan tyhjää, kun mennessä oli ihan täynnä. 

Louise oli aika täynnä, kun menimme sinne seitsemän aikaan. Istuimme terassilla ja vaikka ilta viileni, ei meitä palellut. Minulla oli jopa hieman kuuma, sillä lämmitin porotti kuumuutta niskaani niin, että melkein piti siirtyä pöydän toiselle puolelle. Antin selän takana ollut pariskunta oli aika toisiinsa syventynyt. 

Moni otti samantapaisen merenelävävadin kuin mekin. Myös liharuokaa oli listalla, joten pelkästään kalaravintolasta ei siis ollut kyse. Meidän annoksemme oli nimeltään Meren herkkuja ja se maksoi 475 NOK/henkilö. Sen kanssa tarjottiin erilaisia kastikkeita ja leipää. Setti oli oikein sopivan kokoinen, ei ollut mitään sellaisia otuksia, joita olisi arveluttanut maistaa, söimme kaiken. Tai saattoi muutamia sinisimpukoita jäädä. Ne tarjottiin kuumina omasta kattilastaan, muut syötävät olivat yhteisellä vadilla jäämurskan päällä. 

Mukavan aterian jälkeen oli kiva astua viileään iltailmaan, pukea päälle takit ja kävellä lyhyt matka hotelliin. Oslo oli näyttänyt hyvät puolensa, sää oli ollut erinomainen. Olimme ehtineet moneen paikkaan, mutta paljon nähtävää jäisi vielä toisellekin vierailulle. 

Leikitään, että tämä kännykkäkuva on taiteellinen. 

Oli ollut erittäin hyvä käyttää julkisia kulkuneuvoja ja antaa auton olla parkkikellarissa koko Oslossa viettämämme ajan. Mielestämme saimme hyvin hyödynnettyä Oslo-passejamme, tyypillinen lipunhinta museoihin tuntui olevan 120 NOK ja käytimme julkisia lukuisia kertoja. Norjan hintataso ei tuntunut ihan niin kalliilta kuin olimme luulleet etukäteen, emme tosin ostaneet oikeastaan yhtään mitään Oslo-passien ja ravintolaruokailujen lisäksi. Shoppailu jäi nolliin. 

Mietimme jo valmiiksi, millä konstein pääsisimme parhaiten seuraavana aamuna pois keskustasta. GPS ei tiennyt suurista rakennustyömaista mitään ja sen neuvoihin ei auttaisi luottaa ennen kuin hieman ulompana. Mutta se olisi seuraavan päivän juttu, kun matka jatkuisi takaisin Ruotsiin ja Tukholmaan. 

Liitän tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidan Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme maittain aakkostettuina. Sieltä löytyvät jo tämän matkan osa 1 ja osa 2. Samoin kertomus Kontrast-ravintolakokemuksestamme löytyy välilehdeltä Valmiissa pöydissä.