Pannukakku perhepäivälliselle

Kohta seitsemän vuoden blogaaniuden aikana olen tutustunut mahtaviin ihmisiin. Sitä voi pitää melkoisena ihmeenä, sillä olen aina ollut sitä mieltä, että laadukkain seura on omani. Lähinnä siksi olen paras seuralaiseni, että voin olla rauhassa hiljaa, eikä minun tarvitse jakaa mitään. Niin vain näitten vuosien aikana olen päästänyt vähitellen irti yksityisyydestäni ja huomannut, ettei siinä ole käynyt kuinkaan! 

Nyt kun minulle tulee pulma ruokamaailmassa, minäpä otan ja kysyn neuvoa. Tai kun tarvitsen vinkkejä, kysyn ja muutamassa minuutissa olen saanut vinkkejä ja suosituksia. Eikä mitä tahansa vinkkejä tai neuvoja, vaan hyviä ja sopivia ihmisiltä, joihin luotan ja joista pidän. Ja toisinaan näköpiiriini putkahtaa uusia ihmisiä, eivätkä he enää ole uhka vaan mahdollisuus. Olen tästä henkilökohtaisesta muutoksesta iloinen ja onnellinen. Sen lisäksi olen oppinut paljon paremmaksi ruoanlaittajaksi ja ylipäätään keittiöihmiseksi. 

Juuri muutama päivä sitten sain hyviä ja toimivia vinkkejä ruoka-aiheissa ryhmässä. Olin luvannut tehdä pannukakun perhepäivälliselle ja mietin, että millaisiahan tutut (tai vieraammatkin, mutta samassa ryhmässä olevat) blogaanit ovat pitäneet hyvinä, elleivät parhaina. Hyvin nopeasti sain vinkkejä toimiviin pannukakkuihin ja ensimmäistä linkkiä klikatessani huomasin heti, että tämänhän minä olen lukenut aikaisemminkin ja minähän siellä olin ensimmäisenä  kommentoimassakin. Mutta en ollut kokeillut sitä kyseistä ohjetta aikaisemmin. 

Kun olin tekemässä pannukakkua, tarkistin jotain omista arkistoistani ja huomasin eron valmistustavassa. Taas kysyin neuvoa ja nopeasti sain varmistuksen asialle, joka minua askarrutti. Pannukakku valmistui ja se kävi kaupaksi oikein hyvin. Tällaisista asioita minä pidän ruokabloggaamisessa. Ihmisten halusta jakaa ajatuksiaan, kannustaa ja neuvoa, joskus kehuakin ja kannatella. Blogaani on valmis auttamaan, suosittelemaan ja hyvin harvoin missään ruokablogien kommentoinnissa (joka on tosin viime aikoina ylipäätään vähentynyt harmittavasti) tai muussa yhteydenpidossa on mukana mitään kahnauksia tai morkkaamista. 

Pannukakku Jonnan neuvoin ja Riikan vinkkaamana

• 9 dl  maitoa 
• 3 kananmunaa
• ripaus suolaa
• 1 rkl sokeria
• 4,5 dl vehnäjauhoja
• reilusti voita
• pinnalle sokeria
• koristeluun tomusokeria ja marjoja

Vatkaa kananmunat kevyesti ja lisää maito, suola ja sokeri. Sekoita mukaan jauhot ja jätä taikina ässehtimään ainakin tunniksi. Tänä aikana jauhot turpoavat, se on avain kuohkeaan pannukakkuun. Kun on aika paistaa pannari, kuumenna uuni 240 asteeseen ja laita pelti uuniin kuumenemaan mukana. Ohje on 60 senttisen uunin syvälle pellille sopiva, jos teet pannukakun pienemmällä pellillä, tai uunivuoassa, pienennä taikinaa. 

Kun uuni on kuuma, ota pelti pois uunista ja lisää sille suuri kimpale voita (tämä on sitten kunkin asia, mikä on suuri, minä laitoin noin 50 g). Laita pelti takaisin uuniin ja vahdi voin sulamista. Kun voin kuohu on asettunut ja voi alkaa jo hieman ruskistua, nosta pelti taas pois uunista ja kallistele peltiä niin, että voi leviää koko pellille, reunoille myös. Kaada pannukakkutaikina pellille ja laita pelti uuniin keskitasolle. Taikina alkaa pian kuplia ja siihen nousee kukkuloita. Avaa luukkua ja pistele kukkulat puhki, etteivät niiden huiput pala. Paista pannukakkua noin puoli tuntia, kunnes se on kauttaaltaan kauniin värinen ja kypsä. Käännä pelti, jos uunisi ei paista aivan tasaisesti, kuten meillä. 

Ripottele valmiin, kuuman pannukakun päälle hieman sokeria ja leikkaa kakku palasiksi. Riittävä voimäärä takaa sen, ettei pannukakku tartu peltiin. Jos olet vellihousu, voit käyttää leivinpaperia. 

Minä laitoin tarjolle marjoja ja sirottelin vielä päälle tomusokeria ja pyöräytin vegaanista vaniljajäätelöä (joka oli muuten tosi hyvää). Hämmästyttävän monta palaa nuorukaiset jaksoivat syödä, vaikka lohta ja perunamuusiakin meni kunnioitettavat määrät. Jonnan äidin bravuuripannukakku oli erittäin hyvää, liitän postauksen CampaSimpukan ylälaidan Pannukakut ja vohvelit-välilehdelle muitten pannaripostausten joukkoon. 

Ja mitä minä sitten vielä halusin tietää kesken taikinanteon? No sitä, etteikö tässä ohjeessa ole ollenkaan leivinjauhetta. Aikaisemmin käyttämissäni on ollut, mutta tässä ei ollut, eikä pitänytkään olla ja pannukakusta tuli just täydellinen. 

Vuotuinen rautalankakuuri

Toisinaan ihminen kokee merkittäviä hetkiä elämässään, sellaisia joissa liikahtaa jotain enemmän kuin eilinen päivällinen suolistossa (anteeksi). Ei niitä hetkiä ole liian usein ainakaan minun elämässäni. Sattumoisin sellainen oli edellisen kerran melkein tarkalleen vuosi sitten pienessä espanjalaisessa kylässä, kun tanskalainen peregrina puhui minulle caminosta, elämästä, hyggestä ja ylipäätään tanskalaisesta versiosta meikäläistä, minulle rakasta ellunkana-filosofiaa. Silloin koin nolostuksen tunteen, joka oli harvinaista kyllä vapauttava. Olen satavarma, että matkaa jatkoi seuraavana aamuna parempi ihminen. Ehkä vaikutus on jo haalistunut, mutta tuolloin askel oli kevyempi, otsa vähemmän rypyssä ja mieli valoisa aivan maaliin asti ja pitkälle sen jälkeen. Jokin peruuttamattomasti muuttui ajatusmaailmassani ja nimenomaan hyvään suuntaan. 

Viikonloppuna oli uuden henkisen ravistelun hetki. Toista kertaa järjestetyn What's Cooking Helsinki-tapahtuman aamuseminaarin pääpuhujaksi kutsuttu Luisa Weiss hoiti homman tällä kertaa. Kuten huomaatte, kaava on selvä, Campis ei tajua mitään omin nokkineen, tarvitaan joku toinen tarjoamaan vuotuisen rautalankakuurin. Käy se niinkin. Olkoon huhtikuu henkisen kasvun kuukauteni.

Luisa Weiss oli minulle ennalta tuntematon blogaani ja keittokirjailija, enkä tiedä alanko tästedeskään lukea hänen blogiaan. Mutta hänen sanansa niin sanotusti menivät tunteisiin. (rakastan näitä bensalenkkareitten tositeevee-sanontoja, vaikka tulen paljastaneeksi, että olen katsonut vilkaissut ko. ohjelmia) Tämä amerikkalaisen isän ja italialaisen äidin tytär, Saksassa syntynyt, Yhdysvalloissa varttunut ja nykyään jälleen Saksassa asuva energinen nainen puhui asioita, joitten en ennakolta arvellut koskevan minua lainkaan, sillä puheen otsikossa puhuttiin myrkystä nimeltä brändääminen. Sehän ei passaa minulle lainkaan ja helpotukseni oli suorastaan valtava, kun Luisa puhui mielestäni oikeastaan käänteisbrändäämisestä. Siitä miten bloggaamisen voi tehdä ihan niin kuin haluaa (kun ei siis ole sidottu yhteistyösopimuksiin, jotka luonnollisesti velvoittavat, kuten pitääkin), kunhan tekee se itselleen sopivalla tavalla. 

Luulen, että ymmärsin hieman enemmän, mitä brändi tarkoittaa ja luulenpa, että minullakin on brändi, vaikkei se tarkoitakaan sitä mitä olen luullut sen tarkoittavan. Myös aiemmin hieman allergiaoireita aiheuttanut communityn, yhteisön käsite avautui minulle uudella tapaa. Olen usein rypistänyt kulmiani sille, miten aiheessa jos toisessa ihmiset omistautuvat yhteisölleen ja sen tuki ja sen tukeminen on niin tärkeää. Olen oman tieni kulkija, enkä ole halunnut antaa itsestäni enempää kuin on ollut pakko. Olen ollut aivan tyytyväinen katsoessani montaa asiaa sivusta, reunalta, ulkokehältä. 

Pahoittelen sitä, etten osaa nyt jäsentää kovin tiivistetysti, mikä Luisan puheessa vaikutti minuun eniten ja mahdollisesti myös sitä, etten ymmärtänyt häntä oikein. Puhuihan hän tietysti englantia, mutta vaikka kielitaitoni olisi ollut riittämätön, sain silti jonkunlaisen potkun persuksiini ja toisaalta ystävällisen taputuksen olalleni, että oikealla tiellä olen ollut jo jonkun aikaa. Luultavasti noin CampaMiitistä ja enenevässä määrin viime kevään hyggeravistelusta asti. Yhden askeleen lisää otin viime heinäkuussa otsikoidessani postauksen nimellä Aikansa kutakin luopuessani osaksi anonymiteetistäni. Tosin Campa tai Campis olen edelleen juuri heille, joista on tullut minulle rakkaita blogaaniystäviä!

Luisa myös puhui siitä, miten hän bloggaamisen aloittaessaan ei suurin surminkaan tahtonut kenenkään tietävän, että hänellä on blogi, hän pysytteli tiukasti piilossa Wednesday Chef-nimimerkin takana. Osaksi työnsä vuoksi, mutta myös siksi, että hän (omituiselta, mutta niin tutulta kuulostavalla tavalla) nolosteli tai ainakin ujosteli tuoda esille blogiaan. Olisi ollut noloa, jos joku olisi tiennyt hänen olevan Wednesday Chef. Aivan samoin minä ajattelin ja melko pitkäänkin. Olin toisaalta ylpeä CampaSimpukasta, mutta toisaalta ujostelin valtavasti sitä, että joku tietäisi juuri minun olevan CampaSimpukka. 

Se on oikeastaan ihan pöhköä, miksi näin oli. Iloni oli suuri, kun ensimmäisen blogaanikesän aikana CampaSimpukka mainittiin Eurosportin pyöräilylähetyksessä ja kävijämäärä teki hämmästyttävän piikin. Silti ujostelin kertoa, että se olen minä, joka kokkaa hiki hatussa blogin teeman mukaisia ruokia. Varmaankin siinä oli mukana omat epäilykseni siitä, miten ylipäätään jaksan koko revohkan ja projektilla oli eräänlainen päätepiste, mahdollinen, jopa todennäköinen loppunsa ensimmäisen Vuelta-savotan jälkeen.

Loppua ei tullut, tuli uusi maailma, jonne olen ottanut askeleita vähitellen ja nyt huhtikuussa 2017 melkein kuuden vuoden bloggaamisen jälkeen huomaan olevani aika erilainen ihminen kuin alussa. Luisa puhui siitä, miten kunkin blogista ja blogeista yhdessä muodostuu palapeli ja sen luovat nimenomaan blogaanit itse, yhdessä. Minua aivan vavahdutti se ajatus, ettei se yhteisön luominen tarkoita sitä, että silloin olisi itse yhteisön keskipisteessä, eikä se yhteisön tärkein asia ollenkaan. Eikä luominen ole oikeastaan muuta kuin olemassa olemista, tekemistä ja antamista. Ei taikuutta eikä temppuja. Eikä ole kyse (luojan kiitos) minusta vaan siitä yhteisöstä.  Moni ja varmaan suurin osa on tajunnut tämän muutenkin, mutta minä en ollut. 

Tämä blogaanimatka on ollut minun ilmajoogani, minun henkinen caminoni, jossa keskiössä en olekaan minä itse, vaan se syntynyt yhteisö. CampaSimpukka on osanen ruokablogien yhteisössä, jonka ovat mahdollistaneet blogaanit, blogien lukijat ja siellä kommentoivat ihmiset. Se on aivan mahtava tunne tajuta, että minun ei tarvitsekaan olla muunlainen kuin olen, minun ei tarvitse olla tähti, minun ei tarvitse uskaltaa enempää, eikä edes astua sieltä mukavuusalueeltani (anteeksi, kliseebingo alkoi), jollen halua. Se riittää, että haluan olla osasena, palasena blogien yhteisössä ja antaminen on huomattavasti tärkeämpää kuin saaminen. 

Antamiseen liittyi sekin ajatus, että tiukka anonymiteetti vähentää antamisen mahdollisuutta. Jos ei kerro itsestään mitään, voi lukija yhtä hyvin tarttua Ruutukokkiin etsiessään hernerokan ohjetta. Antamisen tapoja on monia, ehkä liikaakin. Luulen löytäneeni oman tapani. Kun ajattelen niitä blogeja joita luen, huomaan jokaisessa olevan tarinoita, palasia siitä ihmisestä, joka painaa postauksen valmistuttua enteriä. Niistä paloista muodostuu ruokareseptin ympärille kuva kirjoittajasta. Jonain päivänä ehkä tapaan kirjoittajan, ehkä en. Kaikki käy. Pelkän reseptin etsin kirjasta. 

Minusta Luisan puheen yksi tärkeä anti oli myös se, miten tärkeää on, ettei blogia sörkitä. Tästä hän puhui yleisökysymyksen myötä. Jos siis sen valinnan tekee, ettei sörkitä, annetaan blogin olla kasvutarina, memoir ja arkisto, jota ei kumiteta eikä muunnella sievemmäksi tai tyylikkäämmäksi jälkikäteen. Ei palata katsomaan, miltä ne ensimmäiset ruokakuvat näyttivät, jollei ilkeä. Tai sitten käydään hellyydellä niitä katsomassa, vähän kuin omien lasten vauva-ajan valokuvia. Oi kuinka sievät pienet varpaat! 

Vaalivalvojaisten jälkeisenä aamuna voinee käyttää nipun vaalikliseitä, jotta ne voi taas unohtaa seuraaviin vaaleihin asti. Joten: Lopuksi haluan kiittää kaikkia mahtavia ihmisiä blogien takana aina Hangosta Utsjoelle, turuilla ja toreilla, tuvissa ja teltoilla. Te olette tehneet mahdolliseksi minunkin olla osana tätä hienoa yhteisöä ja totuushan on, että joukossa on voimaa ja voima on joukkoa. Myös kaikki lukijat, te blogien henki ja elämä, teitä minun on kiittäminen, että tässä seison nyt nöyränä ja kiitollisena. Ilman teitä mistään ei tulisi hittojakaan! (kliseet loppuivat) 

Oikeasti: What's Cooking Helsinki oli hieno tapahtuma, oli hyvä saada potku persuksiin, vaikka se johtikin jonkunlaiseen aivomyrskyn jälkeiseen lamaannukseen ja introvertti-Campiksen piti lähteä Latvaan GT:lle. Oli hauska nähdä loistavia blogaaneja ja saada aivan oma leipäjuurikin! Sen kanssa me aiomme kasvaa ja kehittyä. Yhdessä, käsi kädessä. 

Siellä se juuri on virvoitusjuomien keskellä hotellin minibaarissa, enkä edes unohtanut sitä sinne!