Tunnustus numero 2

Minua lykästi toiseen kertaan lyhyen ajan sisälle, sain Campasimpukan toisen tunnuksen. Sen antoi ystäväni sauvajyvänen, joka on luottoihmiseni, kun tarvitaan neuvoja perinne-ja riistaruokiin tai kasvimaa-asioissa. Hän on neuvonut minua puhelimitse matkustaessaan lomanviettoon ja kertonut useampaan kertaan, miten mistäkin minulle vieraasta raaka-aineesta selvitään, kun blondiini Campasimpukan keittiössä ei taaskaan muista! Eikä vähin syy arvostukseeni ole sekään, että hänen kanssaan pääsee Helsingissä syömään kiinnostaviin paikkoihin ja löytää jänniin ruokakauppoihin, sitä maalainen osaa arvostaa. Olen nyt oikein nopea ja vastaan tunnustukseen samantien.

1. Koska aloitit blogin? Aloitin blogin yhdessä Kammenpyörittäjän kanssa toukokuussa 2011.

   

2. Mistä kirjoitat blogissasi, mitä se käsittelee? Campasimpukka on ruokablogi, joka ottaa vaikutteita eri maista sen mukaan, missä milloinkin ajetaan ammattipyöräilykisoja. Keväästä syksyyn on kiireistä, eri maita tulee keittiöömme tiuhaan tahtiin, mutta talven aikana on hiljaisempaa. Väliaikana bloggaamme muuten vain erilaisia ruokajuttuja, matkailujuttuja ja muuta mieleen juolahtavaa. Nyt on  myös alkamassa toinen kautemme harrastemielessä kasvihuoneviljelijöinä, joten sekin ehkä antaa jutunjuurta.

3. Mikä tekee blogistasi erilaisen muihin blogeihin nähden? Ketjunpyöritys ja teemamaat saattavat antaa vähän lisämaustetta ruokablogille, toivon ainakin niin.

4. Mikä sai sinut aloittamaan kirjoittamisen? Olemme katsoneet ammattipyöräilyä niin kauan, kuin sitä on Suomessa televisiossa näytetty. Toissakesänä saimme idean, että seuraavana vuonna sitten kokkaamme sen maan ruokia, missä kulloinkin ajetaan isoja kisoja ja ehkäpä teemme siitä oman ruokakirjankin valokuvaohjelmalla. Talven aikana idea jalostui blogiksi, joiden maailmaan muutenkin olin juuri sukeltanut. Emmin pitkään ja etenkin epäilin sitä, etten jaksaisi ja lannistuisin, sillä aikomus oli kokata joka päivä kolmen viikon ajan keväällä Italiaa, kesällä Ranskaa ja syksyllä Espanjaa.

5. Mitä haluaisit muuttaa blogissasi? En erityisesti halua tällä erää muuttaa blogia, mutta kuvauksessa on vielä opittavaa niin paljon, etten tiedäkään kuinka paljon. 

Olen miettinyt muutaman kerran sitä, miksi niin kovasti olen innostunut blogeista, ei vain omastani, vaan ylipäätään ruokablogeista. Olen löytänyt niistä melkoisen määrän mahtavia ihmisiä. Joihinkin olen tutustunut aivan persoonakohtaisestikin. Yksi varhaisimpia muistojani tällä saralla on Kokit ja potit-blogi, jonka innovatiivisen ja valloittavan Hannelen olen myös tavannut viime kesäisellä Oulun blogimiitillä. Niinpä annan tunnustukseni Hannelelle. Hänelle seuraava kuvakin.

Pieniä kalapiiraita ja ruusukaalipaistosta

Taloutemme muonavahvuus putosi hetkellisesti puoleen, joten pistin sordiinoa päälle, etten valmistaisi liikaa ruokaa. Eiliseltä päivälliseltä jäi vähän ruohosipulilla maustettua perunamuusia ja kaupasta lähti mukaani pieni pala savustettua lohta. Niistä sommittelin pieniin annosvuokiin minikokoiset kalapiiraat. Asettelin kalapaloja voideltujen vuokien pohjille ja päälle laitoin maitotilkalla ja kanamunalla notkistettua muusia. Sivelin muusin pinnan sulatetulla voilla. Paistoin vuokia 200 asteisessa uunissa noin 20 minuuttia, kunnes muusipinta oli kauniisti päivettynyt. Lisänä tarjosin ruusukaalia Kauhaa ja rakkautta-blogin tapaan. Laitoin pekonia hieman säästeliäämmin, koska epäilin sen riitelevän savukalan kanssa. Mutta eihän toki, pekoni nyt sopii ihan kaikkeen, varmaan kermakakkuunkin! Esikeitin ruusukaalipuolikkaita muutaman minuutin. Paistoin puolikkaita voissa silpuksi leikatun kevätsipulin ja pekonin kanssa. Lorautin päälle vähän kermaa, maustoin suolaripauksella  ja mustapippurilla. Kalapiiraat tällaisenaan sopisivat hyvin illanistujaisiin, olisivat helppoja tehdä paistamista vaille valmiiksi jääkaappiin, miksei pakastimeenkin, jos vuoat joutavat siellä oleilemaan. Ruusukaalipaistos riittäisi lounaaksi ihan itsekseenkin, etenkin jos ei ole pihi pekonin kanssa.

Siideripossua

Syömme porsaanlihaa melko harvoin, ohitan usein porsaan lihatiskeissä vilkaisematta ja päädyn johonkin toiseen valintaan. Kammenpyörittäjä oli ostanut porsaan sisäfileen aikoen valmistaa siitä jotain ruokaa, mutta aikataulullisista syistä file oli jääkaapin kylmäosastossa tänäänkin, kun vapaapäivänäni automaattisesti omin keittiövuoron itselleni. Kun ulkona oli vielä pilkkopimeää ja pakkastakin huimat 25 astetta, oli mukava heräämisen jälkeen tehdä lämmin pesä sohvannurkkaan ja alkaa etsiä sopivaa ohjetta possulle. Mietin välillä, että miksi ihmeessä ostan keittokirjoja edelleenkin, kun melkein kaikki käyttämäni ohjeet ovat nykyisin blogeista peräisin? En osaa vastata muuta kuin, että mihin sitä pakkomielteistään pääsee, minulla ei koskaan voisi olla liikaa kirjoja, vaikka muuta voisi luulla erinäisistä pinoista ja vaakapinnoille kinostuvista kasoista. 

Aamuisa foodgawker-kierrokseni tuotti tulosta possuohjeiden sivulla numero 19. Sivuja olisi ollut vielä toistasataa selattavana, joten en ollut edes huolissani vielä. Olin varma, että jotain kiinnostavaa kyllä osuisi silmiini. Selailin blogeja sieltä täältä ja ohitin tietysti kaikki kymmenet pulled pork- ja pork belly-ohjeet, vaikka niissä olikin mahtavan näköisiä herkkuja. Tenderloin-ohjeissa oli paljon erilaisia vaihtoehtoja ja pitemmäksi aikaa pysähdyin Noble pig-blogiin siiderissä haudutettujen possumedaljonkien kohdalle. Olen selaillut tuota blogia ennenkin ja nyt päätin kokeilla linkittämääni ohjetta. Siiderietikkaa ei taloudesta löydy, mutta arvelin voivani korvata sen valkoviinietikalla. Pidin ajatuksesta, että ruoka olisi nopea valmistaa, vaikka sunnuntaisin yleensä viihdynkin keittiössä pitkiäkin aikoja.

Siivosin fileestä kalvot pois ja leikkasin sen noin puolentoista sentin viipaleiksi. Ripottelin viipaleille hieman suolaa. Paistoin viipaleita padassa öljyn ja voin seoksessa (sitä omatekemääni voita, joka toimii hienosti), kunnes pinnat olivat kauniin ruskeat. Ohjeessa neuvottiin malttamaan mielensä, eikä nyhtämään lihoja irti liian aikaisin kääntämistä varten, riittävästi paistuneet palat irtosivatkin nätisti. Nostelin paistetut palat lautaselle ja kaadoin pataan kastikeainekset.

• 2,5 dl kuivaa ranskalaista siideriä
• 1,5 dl kuivaa valkoviiniä
• 1 rkl valkoviinietikkaa

Raaputtelin puisella lastalla kaikki makuainekset padan pohjasta liemeen ja annoin sen kiehua reippaasti. Nostelin lihapalat kastikeliemeen ja haudutin niitä muusiperunoiden kypsyessä.  Siirsin lihapalat toiseen astiaan, ripotin niille myllystä mustapippuria ja peittelin foliolla. Nostin kastikkeen uudelleen kiehumaan ja annoin sen kiehua kokoon niin kauan, että sitä oli jäljellä desin verran. Siinä oli intensiivinen kirpeä maku, joka sopi lihalle mainiosti. Tein lisäkkeeksi muusia puikulaperunoista ja pakastimen viimeisestä ruohosipulinipusta.  Possu oli mureaa ja hyvää, pitääkin useammin ottaa possua ohjelmaan!

Pyöräilymaailmassa seuraava merkkitapahtuma on Tour of Qatar, joka alkaa ensi viikon sunnuntaina, samaan aikaan, kuin meillä kotimaassa jännitetään presidentinvaalin toista kierrosta. Tällä kertaa näemme kilpailua myös televisiosta, mutta maisemiltaan kyseinen kisa ei ole mielenkiintoisimmista päästä. Tässä vaiheessa kautta kelpaa kyllä tämä aavikkokisakin. Suosikkini Mark Cavendish aloittaa kautensa Qatarista, suomalaisia ajajia en listoista löytänyt. Työt vievät aikani tehokkaasti Tour of Qatarin aikana, mutta toivon ehtiväni kokeilla jotain sinne suuntaan vivahtavaa ruoka, josta minulla ei ole sitten niin minkäänlaista kokemusta. Ottaisin mielelläni vastaan ehdotuksia ruokalajeista.

Pyöräily ilmeinen sukuvika? Kuvassa mukana Kammenpyörittäjän isoisoisä

Lentävä ebelskiver-pannu

Mainitsin tässä jokunen aika sitten , että yritän olla ostamatta uusia keittiövälineitä siitä yksinkertaisesta syystä, etten oikeasti tarvitse mitään. Tarkoitin tietysti sitä, etten tarvitse mitään sellaista, mitä minulla jo on. Jos huomaan kuitenkin aivan ilmiselvän, vakavan puutteen välineistössäni, asiahan on tietysti korjattava mitä pikimmiten. Tähän muotoseikkaan vedoten minun on ilo esitellä keittiöni uusi tähti: ebelskiver-pannu!
 

Pari viikkoa sitten hiljaiseksi äityneen työvuoron loppupuolella selailin foodgawkeria ja lähistöllä istunut työkaverini hihkaisi, että hei mitä nuo söpöt pallerot ovat. Ne olivat ebelskivereitä. En ollut koskaan kuullut näistä pienistä tanskalaisista pannukakkupalleroista, mutta hetken kuluttua tiesin ainakin sen, että tuollainen pannu minun on saatava. 

Tällä viikolla pannuni saapui, se aivan lensi luokseni. Perjantai-iltana sain USA:sta sähköpostin, joka kertoi pannun olevan matkalla. Maanantaina päivällä ovikello soi ja paketti oli perillä. On kyllä joskus vähän nolo olo, kun kuriiri ruskeissa polvihousuissaan tuo pakettejani juoksujalkaa ja kääreistä kuoriutuu esiin nippu etikettitarroja tai paistinpannu. Tuntuu, että noin kiireellä pitäisi kuljettaa vain jotain todella tähdellistä ja vakavaa, kuten rauhansopimuksia tai varaosia ydinvoimalaan.

Nolostus menee kyllä yleensä pian ohitse ja niin kävi nytkin. Pannu on ihastuttava, samalla tilasin pannukakkujen kääntämisen sopivat puutikut, ikään kuin mikä tahansa puikko ei siihen kelpaisi.  Selasin ohjeita ja tulin sivistyneeksi siinä määrin, että tiedän ebelskiver-kauden olevan auttamatta ohitse. Perinteisesti niitä on syöty Tanskassa joulun aikaan ja nimenomaan jälkiruokana, ei niinkään amerikkalaismallisesti aamiaisella. Kukaan ei varmasti kuvitellutkaan minun odottavan seuraavaan joulusesonkiin (enkä usko tanskalaistenkaan niin tekevän, jos ebelskivereitä tekee mieli), vaan aioin viikonloppuna tehdä ensimmäiset ebelskiverini. 

Tilatessani pannua en joko lukenut tuotetietoja riittävän hyvin (uskokaa tai älkää, joskus olen tilannut melkoisia sikoja säkissä) tai muuten missasin jotain, sillä en ymmärtänyt pannun käyvän vain kaasuliedelle. Se on täysin ymmärrettävää, viereinen kuva kertonee miksi.  Tästedes kyllä muistan  tutkailla hieman tarkemmin, mitä sinne erikoispikakiirehoppupakettiini oikein olen haalimassa. Onneksi meillä on kaasuliesi, joten en joutunut palautushommiin.

Koska omatuntoni kuitenkin hieman kolkutti uuden "tarpeellisen" pannun hankinnasta, bongailin sopivaa ebelskiver-ohjetta etsiessäni samalla muita käyttötarkoituksia pannulle. Vähentäähän se hankinnan tarpeettomuutta, jos keksin sille jotain muutakin käyttöä, kuin kerran kaksi vuodessa valmistetut pannukakut, eikö totta? Muutama kananmunaohje ainakin on jäänyt mielen pieleen kokeiltavaksi. Kokkeliseosta paistetaan pannun kolosissa, lisätään vaikka vuohenjuustomurua ja kevätsipulia, näytti hyvältä jonkun blogin ohjeessa. Kaksi käyttötarkoitusta on aina parempi kuin yksi.

En ole tunnettu kärsivällisyydestäni, tänään en jaksanut enää odottaa, viikonloppu on aivan liian kaukana. Kokeilin pannuani aamiaiselle, otin taikinan ohjeen täältä. Jälkikasvun ollessa koulussa tein puolikkaan annoksen, josta tuli kaikkiaan yksi pannullinen, 7 ebelskiveriä. Se oli oikein sopiva pieni koemaisto. Ohjeen mukaiset määrät tässä:

• 2,4 dl vehnäjauhoja
• 1,5 tl sokeria
• 0,5 tl leivinjauhetta
• ripaus suolaa
• 2 suurta kananmunaa eroteltuina
• 2,4 dl maitoa
• 2 rkl sulatettua voita (+vähän paistamiseen)

Sekoita kuivat aineet kulhossa keskenään. Vatkaa keltuaiset ja maitoa kevyesti ja lisää voisula niihin. Vatkaa valkuaiset vaahdoksi. Yhdistä maito-keltuaisseos jauhoihin ja sekoita tasaiseksi, lisää valkuaisvaahto nuolijalla sekoittaen. 

Lämmitä pannua melko miedolla lämmöllä hetken aikaa ja pyyhkäise sulatettua voita pannun kolosiin. Lusikoi nopsasti koloihin vajaa ruokalusikallinen taikinaa ja pistele taikinaan samantien muutama marja, minä käytin karpaloita. Lusikoi toinen vajaa lusikallinen taikinaa päälle. Käännä pannukakkuset puisella tikulla työntäen reunasta, pallero pyörähtää nätisti ympäri. Tanskalaiset ebelskiver-spesialistit neuvovat amerikkalaisissa blogeissa, että kannattaa kääntää ensin neljäsosan verran, paistaa ihan pieni hetki ja sitten toinen neljäsosa, jolloin ebelskiveristä tulee sievän pyöreä. Melkein onnistuin tässä. Kannattaa varoa liian suurta lämpöä pannulla, etteivät pallerot saa liikaa väriä. Alle neljässä minuutissa pannukakut olivat kypsiä. Monessa blogissa vakuutettiin, että paksuhko taikina käyttäytyy nätisti tavallisella lettupannullakin, vaikkei sen matalissa koloissa saakaan aikaan pyöreitä pannukakkuja. Voin tekemisestä jäänyt hera olisi sopinut tähän taikinaan hyvin, mutta olin käyttänyt sen jo sämpylätaikinaan.

Ebelskiverit maistuivat ihastuttavan kevyiltä ja karpaloiset sattumat poksahtivat kivasti suussa tuoden upean arominsa peliin. Pidin näistä tosi paljon ja viikonloppuna paistan näitä lisää, myös suolaisia vaihtoehtoja, joiden perässä meninkin linkittämääni blogiin. 

Spiraaliperunat

Joku aika sitten etsin perunoille jotain uutta valmistustapaa ja huomioni kiinnittyi kuviin tällaisessa blogissa. Helpoin tapa hoksata miten homman on mahdollista hoitua, on kurkata postauksen video. Ja sitten ei kun kokeilemaan. Kerron heti kättelyssä, mikä tuotti vähän vaikeuksia. 

• Ei kannata varata tähän perunoita juuri sen verran, kuin aikoo tarjota. Suosittelen särkymävaraa ainakin ensimmäisellä kerralla. 
• Perunoiden on hyvä olla mahdollisimman tasamuotoisia, soikuloita ja pyöreitä, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Perunat, joita minä olin jemmannut tätä kokeilua varten, olivat kyllä soikeita, mutta pitkittäin litteitä, ei hyvä. Pyöreän perunan saisi varmasti kiepsahtamaan tikussa ympäri paremmin. 
• Ei kannata yrittää tökätä puista tikkua tuosta vaan perunan läpi, se ei niin vain onnistukaan, puolivälissä tikku jämähtää eikä sitä saa nykäistyä poiskaan ja saattoipa joku katketa perunan sisäänkin (tässä kohtaa niitä varapottuja saa olla). Muutaman tärvingin jälkeen tein ensin reiän perunaan metallisella kakunkokeilutikulla ja olin ihan tyytyväinen, että älysin sen jo hyvän matkaa ennen perunoiden puoliväliä. 

Terävä ohut veitsi on tarpeen ja sitten kieli keskellä suuta leikkaamaan. Sain jonkun perunoista poikki enkä ollenkaan onnistunut leikkaamaan niin ohuita kierteitä, kuin videossa. Mutta muutama onnistui sen verran hyvin, että sain kierteitä ainakin vähän aukaistua ja pääsin paistamaan näitä spiraaleja. 

Kuumensin neutraalia öljyä korkeassa kattilassa, käytin parsakattilaa, joka on kapea. Näin vähempi öljy riitti peittämään perunat ja ne oli helppo laskea öljyyn tikusta pitäen ja nostaa pois. Kun öljy oli 165-asteista laitoin 4 perunaa tikkuineen kattilaan ja uppopaistoin niitä 5 minuuttia, nostin ne vatiin ja paistoin toisen erän. Kun muu ruoka alkoi olla valmista, kuumensin öljyn vielä uudelleen, nyt 170 asteeseen ja paistoin kaikki 8 perunaa toiseen kertaan, tälläkin kertaa noin 5 minuuttia. Nyt kun perunat olivat jo melkein kypsiä eivätkä kylmentäneet öljyä, ne mahtuivat yhtä aikaa paistumaan. Kun perunat olivat kypsiä ja rapeita, nostin ne hetkeksi talouspaperin päälle ja ripotin niille suolakiteitä ja mustapippuria. Perunat olivat oikein hyviä ja rapsakoita, sen lisäksi että ne näyttivät hauskoilta. Aion valita seuraavalla kerralla perunat tarkemmin ja ehkä kokeilla tikkujen esiliotusta, ehkä märkä tikku edesauttaisi spiraalin aukeamista.

Kotivoita

Voita näyttää jälleen olevan kaupoissa ihan valittavaksi asti, mukaani lähti viime viikolla tanskalaista Lurpak-voita, lähinnä hauskan nimen vuoksi ja siksi, että omatoimimatkoilla sitä on usein ollut matkajääkaapissa pienen pakkauskokonsa vuoksi. Nyt en käyttänyt Lurpakia mihinkään, vaan käytin pari purkkia ikääntymään päin ollutta kermaa. Osuin tällaiseen postaukseen ja sen myötä moniin muihinkin blogeihin ja kotimaisiin sivuihin, joissa voita oli tehty nykykonstein. Minä olen sen verran kaupunkilaistaustainen, ettei minulla ole muistoja mummosta kirnuineen tai muuta nyt maalaisromanttiselta kuulostavaa, vaikka varmasti vointekeminen ihan jatkuvasti on ollutkin kovaa työtä. 

Toimin linkin ohjeiden mukaan. Kylmensin ensin Kitchen Aidin kulhoa ja lankavispilää hangessa, pakastimeen ei mahdu niin isoa möllikkää. Kaadoin sitten puhtaaseen, kylmään ja kuivaan kulhoon noin puoli litraa kuohukermaa ja laitoin vispilän soimaan. Ohjeissa neuvottiin peittämään kulhon suu löyhästi vaikka keittiöpyyhkeellä, sillä aluksi kerma tahtoo roiskua ja myöhemmin hera alkaessaan erottua. 

Kone vatkasi  toiseksi suurimmalla nopeudella ja minä vahtasin vieressä, kellon mukaan viidenellätoista minuutilla alkoi hera erottua ja parissa minuutissa voi oli muodostunut melkoiseksi paakuksi vispilän lankoihin. Hera tosiaan roiskui viime hetkillä aikamoisesti, joten pientä siivoamista tarvittiin. Laitoin toisen kulhon päälle siivilän, johon viritin palan puhdasta lakanakangasta. Minulla on käytöstä poistetuista lakanoista revittyjä palasia keittiökäytössä milloin mihinkin puuhaan. Nostin vispilän voimöykkyineen kankaan päälle ja kaadoin heran, jossa myös lillui pieniä voimuruja siivilään. Puristin nopeasti (ettei voi lämpene käsieni lämmöstä) kankaan läpi heran niin tarkkaan irti voista kuin mahdollista. Otin heran talteen sämpylätaikinaa varten. Pesin voita jääkylmässä vedessä puhtailla käsillä työstäen, heraa vielä irtosi jonkun verran saaden kylmän veden sameaksi. Kun sitä ei enää tapahtunut, muotoilin voin palleroksi. Varsinaista voimuottia minulla ei (vielä) ole. 

7 minuutin kohdalla

15 minuutin kohdalla

En suolannut voita, sillä pidän eniten suolattomasta voista ja se on kätevää leivonnassa. Voista tuli kauniin keltaista ja se tuoksuu ihanan puhtaalta. Puolesta litrasta kermaa tuli melkein tarkalleen 200 g voita ja 3 dl heraa. Säästösyistä voin tekeminen ei kannattane kotioloissa. Eri lähteissä puhutaan viikon säilyvyydestä, mutta mainitaan tietysti pakastamisen sopivan voille.

Päivällinen Delicardin tapaan

Joku viisas on sanonut, että sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistelee. Muistelen nyt kuitenkin oman turvallisuuteni uhallakin, mitä joulun alla tapahtui. Eräänä päivänä posti toi meille yllätyksen, itseasiassa kaksi yllätystä. Useamman vuoden mitä ilmeisimmän tuhmuuden jälkeen olimme onnistuneet olemaan kilttejä, sillä työnantaja antoi meille lahjan, jopa kokonaan pois työstä olevalle. Saimme kumpikin Delicardin lahjakortin ja ne pistivät kyllä suun messingille. 

Jouluna ruokaa oli jo riittämiin taloudessa, joten jätimme suosiolla lahjojemme käytön tuonnemmas. Uuden vuoden lähdettyä hyvin käyntiin haastattelin niitä työkavereita, jotka olivat jo käyttäneet omat korttinsa ja sain vähän vinkkiä, mitä meidän kannattaisi kokeilla. 

Tällä viikolla päätimme käyttää toisen korteista ja tein tilauksen kuluvan viikon maanantaina netin kautta. Työnantaja oli suuressa viisaudessaan esivalinnut puolestamme setin, jossa oli kolme vaihtoehtoa kuhunkin kolmesta päivällisen ruokalajista. Olimme sen verran valistuneet jo etukäteen, ettemme odottaneetkaan valmista ateriaa vaan raaka-aineita, joista ruoka oli määrä valmistaa kotona itse hankituin lisukkein.

Päätimme ottaa alkuruoaksi serranoa ja tapenadea, pääruoaksi ankanrintaa ja suklaisen jälkiruoan. Perjantaina sitten odottelin matkapuhelin tanassa iteljoonin toimitusta edeltävää ilmoitusta. Se tulikin niinkuin oli luvattu, jopa 10 minuuttia etuajassa. Paketti toimitettiin residenssiimme silloin kuin pitikin ja pääsimme kurkkimaan samantien sisältöä. Ystävämme oli kertonut, että paketti kannattaa avata samantien, heidän pakettinsa oli ollut yön yli avaamatta jääkaapissa ja valmis jälkiruoka oli ollut kallellaan paketissa ja vähän valuttanut sisältöään. Pakettimme ruokatavarat oli pakattu hyvin ja olivat kylmiä, liha vielä jääkohmeessa.

Delicard-firma tarjoaa sivuillaan ruokaohjeita saatavilla olevien raaka-aineiden tueksi. Olin valmistanut ankanrintaa kerran aikaisemmin, enkä mitenkään päässyt sfääreihin, joten nyt otin tukea palveluntarjoajan sivuilta. Ohjeita tarkemmin syynätessäni päädyin tekemään alkuruokaa tämän ohjeen mukaan, koska aineksia oli sattuvasti kaapissa. Ainoastaan leipä puuttui, joten aloitin päivällisvalmistelut leipomalla vaaleaa leipää. Muutoin alkupalaan tarvittiin:

• 1-2 viipaletta leipää/ruokailija
• tapenadea
• säilöttyjä artisokanpohjia
• marinoitua paprikaa
• serranokinkkua
• pippuria, basilikaa

Paahdoin leipäviipaleet oliiviöljytilkassa pannulla molemmin puolin. Sivelin leivän pinnan tapenadella, asettelin viipaleen paprikaa ja puolikkaan artisokonpohjaa leivälle ja ylimmäksi sommittelin serranoviipaleen, somistin pippurirouhaisulla ja basilikalehdellä.  Hyvää ja helppoa. Suosittelen rasvareunuksen poistamista serranosta puraisun helpottamiseksi. Toinen paketti serranoa ja loput tapenadesta jäivät myöhempää käyttöä varten.

Otin pääruokaa varten ankanrinnat lämpenemään pöydälle pari tuntia ennen paistamista. Neljälle hengelle oli kaksi rintapalaa, yhteensä ne  painoivat 775g. Ohjeena käytin tätä paistamisen ja maustamisen suhteen. Leikkasin ankanrintojen nahkapuoleen muutaman viillon. Ripotin suolaa ja pippuria lihan päälle. Paistoin aluksi nahkapuolta, kunnes rasva alkoi irrota ja pinta paistui rapeaksi. Paistoin toisen puolen kevyesti. Maustetahnaa varten tarvitsin:

• 1/2 dl juoksevaa hunajaa
• 1 tl fenkolinsiemeniä (ohjeessa korianterinsiemeniä, mutta niitä ei ollutkaan kaapissa)
• 1/2 tl inkivääriraastetta

Raastoin palan inkivääriä. Paahdoin fenkolinsiemeniä hetken kuivalla pannulla ennen kuin hienonsin niitä kevyesti morttelissa. Sekoitin kaikki maustetahnan ainekset yhteen ja sivelin ankanrinnat seoksella. Laitoin toiseen rintapaloista paistimittarin anturin ja paistoin ankkaa 100 asteessa, kunnes sisälämpötila oli 65°C. Käärin fileet folioon puoleksi tunniksi, jonka jälkeen käytin fileitä vielä kuumalla pannulla lämpenemässä nahkapuoli alaspäin,  ennen kuin leikkasin ne ohuiksi viipaleiksi. Ohjeen kastiketta en tehnyt, sillä fenkolia meillä ei ollut. Lisäkkeinä meillä oli ankanrasvassa paistettuja  perunalohkoja ja salaattia.

Ankka onnistui aivan täydelleen, liha oli hennon punaista ja maistuvaa, kaksi rintafilettä riitti neljälle aivan mainiosti, muutama viipale jäi jäljelle. Sen sijaan ankanrasvassa paistetut perunat menivät viimeistä palaa myöten. Olin todella tyytyväinen onnistumiseeni ja mielelläni kokkaan ankanrintaa uudelleenkin.

Jälkiruokana meillä oli valmiit annokset, joissa oli keksipohja, suklaamoussea ja kahvinmakuinen ylin vaahtokerros. Pieneltä näyttävä annos oli aikuiseen makuun enemmän kuin riittävä, teinit auttoivat niiden syömisessä.

Kaikkiaan tämä ensimmäinen kokeilu oli oikein mukava. Odotuksemme olivat varmaankin oikealla tasolla, emme kuvitelleetkaan saavamme valmista ruokaa, vaan osa lahjaa oli juuri se, että kotiovelle tuoduista aineksista hyvin ohjein  valmistamme itse aterian, joka on vähän jotain arkiruoan yläpuolella. Luulen, että vuosi sitten en olisi ilahtunut tästä lahjasta näin paljon, sillä ajatteluni ruoasta ylipäätään on muuttunut totaalisesti. Toisen kortin käytämme tuonnempana valiten toisenlaisen kombon. Voisimme hyvin kuvitella antavamme samankaltaisen lahjan jollekin ruoanlaitosta pitävälle ystävälle.

Lamingtoneja ja butterstickejä

Vaikka maailma on pullollaan asioita, joita en tiedä, niin tiedän sentään, ettei Martha Stewart ole australialainen. Hänen sivuiltaan kuitenkin löysin sellaisen Lamington-ohjeen, jota halusin kokeilla. Aussiperäisissä blogeissa  ja ruokaohjesivuilla oli tietysti useita Lamington-ohjeita ja -versioita, mutta niissä oli aina jotain, johon en heti tykästynyt. Tai sitten joku ainesosa, jota minulla ei ole kaapeissani. Niinpä Yhdysvaltojen lahja maailmalle neuvoi minua, miten valmistetaan Australian perinneleivonnainen, ohje Marthan tapaan täällä. Suurin, oikeastaan ainoa, vaikeus tämän leivonnaisen äärellä on kookos. Riemastuin nähdessäni jossain blogissa nonparelleissa pyöriteltyjä kakkupaloja, mutta eivät ne ole sitä, mitä tässä haetaan. Tässä pitää olla kookoshiutaleissa pyöriteltyjä kakkupaloja.

Amerikkalaiset ilmaisevat ohjeissaan määriä joskus erikoiselta kuulostavilla tavoilla, esimerkiksi voita mitataan usein stickeissä. Ellen olisi itse nähnyt näitä voitankoja kaupoissa, olisin ollut ihmeissäni ensimmäisiä kertoja mittayksikköön törmätessäni. Täällä on käyttökelpoinen konvertteri näissä voiasioissa, ettei tarvitse tuumia miksi ihmeessä ohjeessa on juuri 113 g voita. Yksi stick on 1/4 pound, eli 113g. Rukkaskurssilla 1 pound on noin puoli kiloa, joten siitäkin kalkuloimalla päästään sinne seutuville, että yksi voipötkylä on vähän päälle 100 grammaa. Saman linkin takaa löytyy muitakin muunnostaulukoita ruoanlaittotarkoituksiin.  Leipomisessa pidän enemmän aineiden punnitsemisesta, mutta käytän tarvittaessa desimittoja ja cup-mittoja, jälkimmäisiä varten minulla on sopiva setti kupposia.  Bloggaamissani ohjeissa mittayksiköitä käytetään kyllä aika hulvattomasti sikinsokin, sillä jäljestän ohjeita hyvin erilaisista lähteistä. Yritän pitää mielessäni, että muuntaisin ne parhaani mukaan niin, että ohjeet ovat muidenkin helposti kokeiltavissa. Ei ole mahdottomuus, että blondiinin laskupää pettää ja postaukseen päätyy väärin muunnettu mitta, kiitollisena otan vastaan korjaukset!

Lamingtonien pohja on sponge cake. Googlailujen perusteella kyse ei ole samasta asiasta kuin meikäläinen sienikakku. Ymmärtääkseni sienikakun nesteenä käytetään kiehuvaa vettä, jota taas sponge cake-ohjeissa ei näytetä käytettävän. Jos joku tietää tästä enemmän, olisin iloinen kommentista. Näin Martha ohjeistaa (puolitin ohjeen, määrät sen mukaiset, alkuperäiset siis täällä):

• 115 g voita (113g nyt on vaan kuulostaa hölmöltä)
• 3,3 dl vehnäjauhoja
• 2,3 dl sokeria
• 1 tl vaniljauutetta
• 2 suurta kananmunaa
• 1 tl leivinjauhetta
• ripaus suolaa
• 1,2 dl maitoa
• 1 dl mansikkahilloa täytteeksi

Kuumensin uunin 160 asteeseen. Sivumennen sanoen: Fahrenheitit Celsiuksiksi saa nopsasti täällä. Alan kyllä jo muistaa yleisimmät lämpötilat muutenkin.

Martha näyttää olevan tarkka ehkäisyssä, hän käytti leivinpaperia, voitelua ja jauhottamista vuokaansa, minä en ollut ihan niin tarkka,  tyydyin vain laittamaan vuokaan leivinpaperia. Käytin irtopohjaista 18 x 18 cm neliömuotoista vuokaa.

Martha kirjoitti vaahdottavansa sokeria ja voita, kunnes niitä tulee  kevyttä ja  ilmavaa (vaahtoa?). En kyllä ikinä kuuna päivänä ole saanut aikaan mitään erityistä kevyttä ja ilmavaa (jotain?) näistä kahdesta aineksesta, lähinnä sellaista rakeista massaa, mutta tällä on menty tähän asti ja taas mentiin.  Lisäsin vaniljauutteen (sitä omatekemää!) ja kananmunan kerrallaan. Sekoitin tasaiseksi. Sitten oli jauhojen vuoro, niihin oli sekoitettu jo valmiiksi leivinjauhe ja suola. Lisäsin taikinaan vuorotellen jauhoja ja maitoa, niin että viimeiseksi jäi jauhoja (näin Martha neuvoi, joku taika siinä lienee).

Koska Martha teki tolkun kokoisen annoksen, hän jakoi taikinan kahteen vuokaan. Tunnettuna kohtuuden puolestapuhujana olin siis puolittanut ohjeen ja yksi vuoka piisasi hyvin. Paistoin kakkua noin 45 minuuttia. Kokeilin tikulla kypsyyttä ja kun tikku oli tökkäyksen jäljiltä puhdas, päättelin kakun olevan kypsää. Annoin kakun jäähtyä hetkosen ennen seuraavaa vaihetta. Marthan kakkupohjat ovat varmaan ohuemmat, joten paistoaika on alkuperäisohjeessa siksi lyhyempi.

Lamingtoneissa näkyy useimmiten olevan jotain täytettä. Joku käyttää hilloa, toinen laittaa kakkuun kuorrutetta välikerrokseksikin. Koska olin Marthan matkaan lähtenyt,  käytin myös hilloa. Jotten kuitenkaan olisi ihan lammas, poikkesin Marthan viitoittamalta polulta sen verran, että halkaisin ainokaisen kakkupohjani ja tälläsin mansikkahillon tähän väliin. Marthahan levitti marjaherkun yhden pohjan päälle ja nosti toisen sen päälle.  Leikkasin kakkupohjan sitten suupalan kokoisiksi neliöiksi.

Seuraavaksi oli ohjelmassa kuorrutuksen, längvitsiksi icingin valmistaminen.

• 1,2 dl maitoa
• 25 g suolatonta voita
• 0,5 rkl vaniljauutetta
• 7-8 dl tomusokeria 
• 1,2 dl kaakaojauhetta

Tomusokerin määrä kuulostaa hurjalta, mutta sitä voikin säätää kuorrutusta sekoittaessa. Kuorrutteen tulee olla sopivan juoksevaa, että kakkupalojen kastaminen onnistuu vaivatta. Mittasin voin ja maidon kattilaan ja kuumensin seosta sen verran, että voi suli. Kaadoin seoksen sellaiseen kulhoon, joka istuu mukavasti vesikattilan päälle. Sekoitin tomusokerin, kaakaon ja vaniljauutteen nesteeseen, niin että sain aikaan tasaisen kuorrutetaikinan, joustava nuolija on tässä hyvä vekotin, sillä saa ainekset kulhon reunoja myöten sekoittumaan tasaisesti. Jotta kuorrute pysyisi sopivan juoksevana, asetin kuorrutekulhon vesikattilan päälle, kattilassa muutama sentti vettä kiehui hyvin lempeästi ja piti kuorrutteen lämpimänä.

Toiseen kuppiin olin kaatanut kookoshiutaleita. Olin saanut blogikaveriltani luimupupulta vinkin, että esimerkiksi Ekolossa myytävät kookoslastut (joista voi jauhaa itse hiutaleita) ovat paljon paremman makuisia, kun markettien hiutaleet. Ikävä kyllä minulla ei ollut aikaa käydä tuotetta kyselemässä, joten käytin aiemmin ostamiani hiutaleita.

Haarukan avulla kastoin kakkupalasen kuorrutteeseen, annoin sitten ylimääräisen kuorrutteen valua pois. Nostin kakkupalan kookoshiutalekuppiin ja nostelin puhtaalla haarukalla hituleita kakkupalan päälle ja pyörittelin sitä varovasti saadakseni tasaisen kookoshiutalepinnan palaseen. Nostelin valmiit palat ritilälle jähmettymään. Kuorrutetta tuli ainakin kaksi kertaa niin paljon, kuin tarvitsin. Jos joskus tekisin uudelleen Lamingtoneja, puolittaisin vielä kuorruteohjeen. Luultavasti laittaisin suhteessa vielä vähän enemmän tomusokeria ja voita, jolloin kuorrute olisi vähän tanakampaa, nyt kakkupalat imaisivat kuorrutetta melko reippaasti.

Tämmöisen näköisiä ovat siis Lamingtonit! Eivätkä ne kookoksesta huolimatta hassummilta maistuneetkaan. Nyt tosin kookoskiintiö on täynnä vähäksi aikaan!

Tour Down Under on loppusuoralla. Ilman kuvallista materiaalia on ollut lähes mahdotonta virittäytyä sohvaurheilun hypnoottiseen tunnelmaan. Tulospalvelun nimilistat eivät vain kertakaikkiaan sytytä minunlaiseni pyöräilyfanin intoa. Mutta kevättä kohden tässä mennään ja lähetyksiä alkaa tulla kevään klassikoista, jolloin oikeasti pääsee näkemään kuinka miehet taas sonnustautuvat spandexiin ja Peter Seliniä lainatakseni, tälläävät revanderinsa pyöränpenkkiin!