Ragù

Viime keväänä tein lasagnea ja postasin sen hyvin epämääräisessä hengessä lähinnä sen vuoksi, että mukaelmani ovat joka kerta erilaisia, sitä saa mitä sattuu tulemaan. Nyt etsiskelin kuitenkin sellaista ragùn ohjetta, jolla voisin ainakin kuvitella pääseväni sinne suuntaan, missä nyt Giro d´Italiaa ajetaan. Ensimmäiseksi opin, että ragù on kastiketta ja  Ragú on tuotemerkki. Melkein kaikissa ohjeissa silmiin osui varsiselleri, eikä meillä sitä ollut. Siis kauppaan! Käytän varsiselleria tosi harvoin. Punaviiniä sentään talosta löytyi ilman Alkossa poikkeamista. Luin todella monta ohjetta, osassa puhuttiin nonnan ohjeesta ja jotkut olivat saaneet ohjeen isotädiltään tämän kuolinvuoteella. Yhdistelin näitä ehdottoman autenttisuuden huipentumia seuraavaan tapaan:

• 1 kg sikanautajauhelihaa
• 0,5 kg possunniskaa viipaleina
• 2 sellerin vartta
• 2 sipulia
• 2 porkkanaa
• 2 valkosipulinkynttä
• 2 rkl oliiviöljyä
• 2 tölkkiä Mutti-tomaattimurskaa+puoli purkillista huuhteluvettä (tuotemerkki mainittu alkuperämaaelvistelymielessä)
• 100 g pekonia (pancettaa olisi vielä parempi)
• 2 dl punaviiniä
• 1 tuore laakerinlehti
• suolaa
• pippuria
• basilikaa
• persiljaa

Pilkoin pekonin, sipulin, valkosipulin ja varsisellerin pieneksi ja raastoin porkkanan karkeaksi raasteeksi.  Paistoin pekonia ja kasviksia oliiviöljyssä muutamia minuutteja, kunnes ne alkoivat pehmentyä ja saada läpikuultavuutta. Lisäsin jauhelihan pataan ja nostin lämpötilaa. Paloittelin jauhelihaa puukauhalla ja sekoittelin sitä niin, että liha kypsyi kauttaaltaan ja muuttui pieniksi muruiksi. Kaadoin pataan viinin, tomaaatimurskan ja veden ja sijoitin possunpalat liemeen, upotin ne kypsymään ja antamaan makua kastikkeelle. Lisäsin suolaa ja pippuria sekä laakerinlehden. Annoin kastikkeen muhia padassa noin kaksi tuntia kansi vähän raollaan, sekoittelin aika-ajoin pohjia myöten, ettei kastike tarttuisi padan pohjaan. Välillä käänsin possunniskapalat toisinpäin, vaikka ne kyllä olivat ihan upoksissa kastikkeessa. Lisäsin basilikan ja persiljan kypsytyksen lopulla. Parin tunnin kuluttua kastike oli melkoisen sakeaa ja pinnalle oli noussut rasvaa, lusikoin sitä vähemmäksi. Nostin possunniskapalat pois kastikkeesta ja varastoin ne huomista ruokaa varten.

Käytin täyteläisen ragùn tälläkin kertaa lasagneen. Aiemmin olen skipannut kastikkeessa punaviinin eikä se sellerikään ole ollut suosikkini, mutta nyt on kyllä sanottava, että molemmat kuuluvat hyvää ragùun. Tähän meni myös hämmästyttävän vähän mausteita. Tämä määrä riitti talouden suurimpaan  lasagneen käyttämääni lasivuokaan, josta syö ainakin 6 henkilöä ja keskikokoiseen alumiinivuokaan, johon kokosin paistoa vaille valmiin lasagnen pakastettavaksi.

Giro d´Italia jatkui kymmenennen etapin merkeissä. Lähtö tapahtui Civitavecciasta ja maali sijaitsi 186 km poljennan jälkeen Assisissa. Jännittävät viimeiset kilometrit kapeilla kujilla toivat uuden kokonaiskilpailun johtajan. Etapin ensimmäisenä selvitti Joaquin Rodriquez Katusha Teamista ja pinkki paita puettiin hänen päälleen.

oikealla päivän voittaja kolmannella etapilla

Cannoncinit

Meillä alkoi viikonloppuna pyöräilylähetysten välissä Sopranos-maraton , nuorempikin teini on päässyt siihen ikään, että äiti lupaa katsoa tämän kenties maailman parhaan tv-sarjan. Sopranos on edelleen järkyttävän hyvä. Sen ääreen jymähtää, vaikka mitä tähdellistä olisikin tehtävänä. Katselimme sarjan ensimmäistä kertaa noin 7-8 vuotta sitten, kun viisi tai kuusi kautta oli esitetty jo meilläkin televisiossa. Katsoimme kaikki yhteen kyytiin DVD:ltä. Pojat olivat siihen aikaan pienempiä koululaisia. Me aloitimme yhteisen vapaapäivän laittamalla levyn koneeseen aamulla, kun pojat lähtivät kouluun ja samoilta sijoilta meidät löysi iltapäivällä. Huidoin pojille, että tämä ei sovi teille, ottakaa sieltä kaapista jotain syötävää! 

No, kaikki hyvä loppuu aikanaan. Sopranos on sarja, joka mullistaa ihmisen mieltä. Kaikki tavallinen tuntuu kummalliselta ja väärältä. Kaikki omituinen ja väärä tuntuu ihan tavalliselta ja normaalilta. Onneksi vaikutus hälveni kyllä aika pian, eikä sitä ennen kukaan alkanut pahemmin ryppyillä meille, ettei meidän tarvinut mennä ostamaan sementtiä ja tuumia, minne ryppyilijä upotetaan. Sopranosissa ruoka on hyvin tärkeässä osassa, monet tapahtumista sijoittuu ravintoloihin ja kodeissa valmistetaan paljon ruokaa. Leivonnaisia viedään iäkkäille sukulaisille ja pahat rikolliset osaavat arvostaa hyvää italialaista ruokaa. Sarjasta opin monia leivonnaisten nimiä, yksi nimi jäi erityisesti mieleen, cannoncini (nimi on vaihdettu oikeaan, puhuin virheellisesti aluksi cannolineista, kommenttiboksista kömmähdyksen oikaisu käy ilmi).

Hankin Kööpenhaminasta cannoncini-muotteja. Olen niitä himoinnut jo aikaisemmin ja ne ovat olleet Amazonin ostoskorissani jo pitkään odottamassa seuraavaa tilausta. Nyt näitä hauskoja torvia oli Magasin-tavaratalon keittiötarvikeosastolla, enkä pitkään arponut ostanko vai en. Kuusi pientä peltitorvea lähti mukaamme. En tehnyt viime vuonna moniakaan italialaisia leivonnaisia, ne tuntuivat niin vaikeilta. Enkä ole syönytkään niitä kovin paljon, joten kokemukseni on lähinnä tiramisun varassa.

Tänään sitten rohkaistuin ja valmistin cannoncineja. Kuumensin uunin 200 asteeseen. Ostin kaupasta lehtitaikinaa, jota myydään isoissa levyissä. Käytin neljäsosan taikinasta, jonka leikkasin kahteentoista noin 2 sentin levyiseen suikaleeseen, jotka kaulitsin kevyesti noin kaksinkertaisen pituisiksi ohuiksi nauhoiksi. Voitelin peltitorvet ulkopuolelta kylmällä voinokareella ja pyöritin yhden suikaleen taikinaa kunkin torven ympärille. Asetin torvet leivinpaperin päälle taikinan pää alaspäin uunipellille. Paistoin torvia noin 13-15 minuuttia, kunnes ne näyttivät kauniin kullanruskeilta. Joistakin pää hieman karkasi aukipäin, muttei liikaa. Taikinatorvet irtosivat muoteista hyvin ja kun peltitorvet olivat jäähtyneet hetkisen, niiden päälle saattoi kääriä seuraavan taikinasuikaleen uutta paistoerää varten, uusintavoitelu ei ollut tarpeen.

Kun kaikki torvet oli paistettu ja ne olivat jäähtyneet ritilällä, vatkasin kermaa tanakaksi vaahdoksi. Pursotin torvien sisälle kermavaahtoa, sirotin runsaasti tomusokeria päälle ja liruttelin sulatettua suklaata juoviksi torvien päälle. Tyylikkäitä ja hyviä leivonnaisia, raikkaita eivätkä liian makeita.

Giron yhdeksäs etappi oli jälleen kirimiesten lempipätkä, tosin viimeisten kilometrien runsaat mutkat ja ylämäet sekoittivat pakkaa melkoisesti. Viimeisessä kurvissa tapahtui sekava kolari, johon Mark Cavendish joutui mukaan, vaikka koetti kyllä väistää viime tipassa. Loppukirin ehti sopivasti aloittaa Movistarin Francesco Ventoso Alberdi, pinkissä jatkaa edelleen Ryder Hesjedal.

päivän voittaja ensimmäisellä etapilla

Possua italialaiseen tapaan

Kaunis sää houkutteli meidät ulos jo aamusta, monenlaista kasvihuonehommaa tuli valmiiksi ja kerrankin kaikissa taimissa on nimilappu. Viime kesänä meillä oli  muutamia mysteerikasveja ja yrttituntemukseni oli kovilla. Luulin yhtä puskaa puoli kesää timjamiksi, kunnes joku tietävämpi kertoi mikä se oikeasti oli. 

Päivällissuunnitelmat olivat vielä aamusta aika avoinna, vain pääraaka-aine oli päätettynä. Auringonpaiste vakuutti minut siitä, että grillaaminen on hyvä ajatus ja niin se olikin. Olimme ostaneet possun sisäfileen ja etsiskelin sille italialaista lähestymistapaa. Se löytyikin helposti. Monessa lähteessä mainittiin parmankinkkutäytteinen possunfile ja koska jääkaapissa oli parmankinkkua, oli valinta tehty. Siistin fileestä kalvot pois ja leikkasin sen pitkittäin niin, että lihasta muodostui litteä levy. Levitin parmankinkkuviipaleita lihan päälle. Leikkasin aurinkokuivattua tomaattia (jota oli kuin olikin avattu purkki jääkaapissa) suikaleiksi ja asettelin niitä jonoksi kinkkuviipaleiden päälle. Tomaatin viereen sommittelin pieniä paloja vuohenjuustoa. Ohjeissa oli usein käytetty mozzarellaa, mutta se ei ole toisen teinin suosikkia, joten hellämielisesti vaihdoin juuston hänellekin mieluisaan. Koska täytteet olivat suolaisia, en maustanut possunlihaa muuten kuin pippurilla päältäpäin. Sidoin fileen kiinni paistinarupätkillä muutaman sentin välein ja rouhin pippuria päälle. Olin tuuminut laittaa basilikalehtiä täytteeseen, mutta unohdin ne tyystin.

Grillasin liharullia joka puolelta kuumalla parilalla noin 20 minuuttia. Pakkaus pysyi hyvin kasassa eivätkä täytteet pursuneet ulos. Samalla kun possu kärisi grillissä, lisäkkeet valmistuivat grillin toisella parillalla. Olin höyryttänyt suuria perunoita ja halkaisin ne kypsinä kahteen osaan. Öljysin niiden pinnan ja maustoin suolalla ja pippurilla. Perunat saivat rapean pinnan grillissä. Samoin grillasin halloumia ja greippilohkoja.

Tänään en onnistunut siinä, että olisin arvioinut ruoan määrän oikein. Flunssasta toipuvat teinit eivät syöneet paljon ja minullakin silmät olivat syöneet huomattavasti enemmän kuin vatsa veti. Huomenna on sitten tähdenlentopäivä, perunoita ja lihaa jäi yli sen verran, että jonkun lisäosion kanssa niistä saanee jotain pyttipannun tapaista aikaiseksi. 

Oli mukava syödä ulkona, aurinko paistoi kauniisti ja terassimme suojainen sijainti sai vain 13 asteen lämmön riittämään mainiosti. Nauroimme koko perhe minulle makoisasti, kun huomasin syöneeni esiliina ylläni, kuten kunnon emäntä ainakin! Olen oppinut, että grillatessa aina roiskuu ja käsiä pitää pyyhkiä koko ajan, riittävän monta lempipaitaa rasvaläikillä pilattuani essu on nyt päällä aina, kun teen ruokaa tai leivon.

Giron kahdeksas etappi ajettiin jälleen kauniissa kesäsäässä, moni ajaja ajeli paita auki, mutta Peter Selin tiesi kertoa jonkun kisakomitean pohtivan ankarasti pitäisikö moinen holtittomuus kieltää, samoin ajosukkien pituutta tämä tähdellinen komitea tuumii. Etapin voitti Colnago-tallin Domenico Pozzovivo, hän saavutti uransa ensimmäiset etappivoiton. Kilpailun johtaja Ryder Hesjedal piti pinkin paidan, vaikka jossakin vaiheessa näytti, että paita menee vaihtoon.

Domenico Pozzovivo ensimmäisellä etapilla

Ricotta-sitruunakakku

Kurkistin aamulla jääkaappiin ja se näytti tavallista tyhjemmältä. Olin tyytyväinen. Kävimme kaupassa keskiviikkona ja sitä ennen edellisviikolla kunnolla  täydentämässä varastoja ennen matkaa. Näin jääkaapin takaseinän ainakin kolmesta kohtaa, mikä ei todellakaan ole tavallinen tilanne. Yleensä kaappi on niin tupaten täynnä, etteivät sinne muodostuvat unohduksen saarekkeet ole mikään ihme. Nyt avasin oven aivan sitä silmällä pitäen, mikä olisi lähestymässä käyttöikänsä päätä. Takaraivossa naputti myös Italia mukavasti, sillä Giron seitsemäs etappi vaatii ehdottomasti kotikeittiömme panostusta.

Mitkä raaka-aineet siellä sitten kelpaisivat kumpaankin kategoriaan? Ensimmäisenä silmiini osui puolikas purkki maapähkinävoita, sitä luomua, jonka ostin jokunen viikko sitten, kun riehaannuimme tyystin ja söimme kaikkea kummallista Kammenpyörittäjän ollessa toisaalla. Purkki on siirtynyt pikkuhiljaa taaemmas, sinne unohduksen saarekkeen reunamille nyt ainakin. Peanutbutter kelpaisi kyllä hävikistä herkuksi-kategoriaan, mutta en kyllä keksinyt yhtäkään italialaista ruokaa tai leivonnaista, missä olisi käytetty tätä tämäkkää raaka-ainetta. Koitin kyllä googlata, mutta ilmeisesti italialainen keittiö ja maapähkinävoi eivät milloinkaan ole menneet naimisiin, eivät ehkä edes kihloihin. Kuulen kyllä mielelläni, jos näin on kuitenkin käynyt. Pieni lomaromanssi tai etäsuhdekin kelpaisi, että saisin tuon purnukan menemään.

Hylkäsin maapähkinävoin tällä erää ja silmäilin lisää. Hahaa, ricottaa! Purkissa komeili päivämäärä 10.5. Lupaavaa! Tarkistin vielä vuodenkin, sillä purkki oli epäilyttävän syvällä kaapin uumenissa. 2012. No tässä olisi jo aineksia. Seuraavaksi tartuin kauniisen italialaiseen voipakettiin, jonka toin kotiin viime syksynä Toscanasta. Silloin sisäinen marttani neuvoi minua pakastamaan suurimman osan voipaketeista ja tottelin olkapäällä istuvaa ruutuessua. Otin voita sulamaan viime viikolla, että äitini saisi tehtyä pojille obligatooriset omenapiirakat ja letut, mummilla on tapana hemmotella tyttärenpoikiaan leivonnaisilla, joita minä en viitsi kovin usein tehdä. Voita oli mennyt vain vähän. Sivuhuomautus: Rakastan italialaisen suolattoman voin valkoista väriä, siinä on jotain siistiä. Siis siisti-siistiä, ei cool-siistiä.

Sitten zoomailin lisää ympäriinsä ja huomasin, että sitruunoissa alkaa olla jo vähän sitä merkkiä, että pian huudetaan hoosiannaa. Ostimme simaa varten sitruunoita erikseen ja meillä on aina muutenkin sitruksia, joten välillä niitä tuppaa olemaan enemmän kuin Fairy-tehtaalla. Koossa oli siis jo ricotta, voi ja sitruuna. Kananmunat koittivat lokerikostaan viestiä, että hei älä unohda meitä enkä minä heitä pikkuisia herkkupakkauksia voikaan tietenkään unohtaa. Nykyään meillä on muuten ollut vallan moderaatisti kananmunia, se joulunalusajan hyökyaalto oli vähän pelottavaa.

Tämä alkoi lupaavasti näyttää, että leipomista tästä tulisi, jauhoja menisi vähän lisää taas. Jälkiruokaa emme olleetkaan syöneet muutamiin päiviin, ellei jäätelöä ja tuliaissuklaita laskettaisi. Kurkkasin foodgawkerin suosikkikansiooni ja siellähän ollamöllötti juuri sopiva ohje. Tracey lähes pari vuotta sitten postasi blogissaan ricotta-sitruunakakun, joka olisi aivan omiaan vähentämään varastojani ja tekemään joistakin aineksista jopa lopun. Ilahduin, kun ohjeessa mainittiin myös Amaretto, sillä en enää pysty muistamaan, kuinka pitkään tuo tiramisun kostukepullo on ollut kaapissa. Sanotaanhan sitä, että päivä kerrallaan, miksei myös ruokalusikallinen (tässä tapauksessa kaksi) kerrallaan kohti hamaa loppua!

Pääsin taas muuntelemaan mittayksiköitä, se on aina niin lystiä. Käytän muuntamiseen cupit deseiksi-linkkiä ja tätä, kun pitää tietää paljonko ne Fahrenheitit nyt ovatkaan Celsiuksissa. Jos ohjeessa puhutaan butter stickeistä, muunna täällä. Tuon linkin takana on paljon erilaisia kääntimiä, niitä voi ainakin itseään hauskuuttaakseen lueskella. Usein noissa konverttereissa käyteään pistettä pilkun sijaan, esimerkiksi puolitoista stickiä merkitään 1.5. Taikinaan tuli 

• 3,5 dl vehnäjauhoja
• 2,5 tl leivinjauhetta
• 1 tl suolaa
• 170 g suolatonta huoneenlämpöistä voita
• 3,5 dl ricottaa (purkillinen ei ihan riittänyt, joten laitoin loput turkkilaista jogurttia, vajaasta purkista sekin)
• 3,5 dl sokeria 
• 3 suurta huoneenlämpöistä kananmunaa, käytin 4 pientä
• 1tl vaniljauutetta (käytin ruokalusikallisen)
• 1 sitruunan kuori raastettuna (+ puolen sitruunan mehu, miksei sitä laitettaisi?)
• 2 rkl Amarettoa

Kuumensin uunin 175 asteeseen. Voitelin tavanomaisen leipävuoan ja varuiksi jauhotin sen kevyesti vehnäjauholla. Mittasin jauhot, suolan ja leivinjauheen kulhoon ja sekoitin. Toiseen kulhoon keräsin ricotan, turkkilaisen jogurtin, voin ja sokerin. Vatkasin näitä aineksia, kunnes siitä tuli suhteellisen ilmavaa ja amerikkalaisten rakastamaa ilmaisua käyttäen fluffya. Lisäsin seokseen kananmunan kerrallaan vatkaten koko ajan. Sitten kumosin joukkoon vaniljauutteen, sitruunankuoren+mehun ja Amareton. Viimeisenä lisäsin jauhot sekoittaen vain sen verran, että taikina muodostui. Taikinaa tuli niin paljon, että heti silmämääräisesti näytti, että sitä kyllä riittää kahteen vuokaan, joten voitelin ja jauhotin vielä aikoja sitten ostamani ison briossivuoan, jota en ole koskaan aikaisemmin käyttänyt.

Kaavin taikinan vuokiin ja paistoin kakkuja noin 45 minuuttia. Kokeilin kakkutikulla ja kun tikkuun ei enää tarttunut taikinaa, otin kakut uunista ja annoin niiden ensin jäähtyä vuoissa 10 minuuttia. Tämä on leipomisen ehdottomasti vaikein kohta, en millään malttaisi olla sörkkimättä leipomuksia ja kumoamatta niitä heti. Nyt maltoin mieleni ja hetkisen kuluttua kakut irtosivatkin nätisti vuoasta. 

Tracey tarjosi kakun tuoreiden mansikoiden kanssa, minä keitin pakastetuista mansikkaviipaleista pienen kompotin (ai kuinka sievä sana se onkaan!), joka oli juuri sopiva lisäke pehmeälle kakulle. Kompottiin meni toisen sitruunapuolikkaan mehu ja pari lusikallista sokeria, pakastemansikat olivat jo valmiiksi kevyesti sokeroituja. Kaiken kruunasi reilu lusikallinen kylmää kermavaahtoa. Campa-arkistoja selatessani huomasin, että tämän kakun espanjalaisserkku on kyllä todellakin samaa sukua. Mutta hyvä kakku kestää kyllä toisenkin postaamisen.

Tänään onnistuin siis sekä pelastamaan raaka-aineita jo sieltä hämärän rajamailta, että vähentämään jauhovarastoja. Myös sokerin suhteen alan päästä siihen vaiheeseen, ettei meillä pian ole enää tavallista valkoista sokeria. Ostin esikoisen rippijuhlien alla (kolme vuotta sitten) 10 kiloa valkoista, halvinta sokeria ja siitä on leivottu kahdet rippijuhlat ja mehustettu ja säilötty. Aina sitä sokeria on vain riittänyt. Mutta nyt taitaa olla viimeinen pussi menossa ja pääsen käyttämään pääsääntöisesti tummempia sokereita. Oikein hienoa valkoista sokeria kyllä pitää olla joihinkin leipomuksiin, mutta sitäkin pieni pussi riittää pitkään. Palmusokeri on nyt uusin tuttavuuteni ja muutenkin olen koittanut opetella hunajan ja siirappien käyttöä, lähinnä vaihtelun ja uusien makujen vuoksi.

Giron seitsemäs etappi oli jo melkoisen mäkinen, näimme kiintoisia irtiottoja, kauniita maisemia, ihanaa kesäistä Italiaa. Moni ajaja hyytyi ja keskeyttäjiä on jo monta. Ylämäkeen päättynyt etappi meni Astanan Paolo Tiralongon nimiin ja Lampren Michele Scarponi ehti maaliviivalle toisena. Kolmanneksi kiri kotikatsomon suosikki Fränk Schleck Radio Shack-tallista. Pinkin paidan saa ylleen ensimmäisenä kanadalaisena koskaan Garmin-Barracudan Ryder Hesjedal.

Tiralongo ensimmäisellä etapilla

1-vuotisarvonta tortanoa pureskellen

Giron kuudes etappi vaikutti hyvin ankaralta puurtamiselta. Italialaiset maisemat näyttivät ärsyttävän kesäisiltä ja sää lämpimältä, mutta kai se on ymmärrettävää, että Tanskassa oli kylmempää kuin Italiassa? Voittajaksi sinnitteli irtiottonsa pitänyt Miguel Angel Rubiano Chavez (kaunis nimi kertakaikkiaan, eikö olekin?). Lampren Adriano Malori johtaa nyt kokonaiskilpailua. Katsomme tallenteen etapilta huomenna tarkemmin, nyt vain vilkuilin leipomisen ohessa kisaa ja vakoilin lopputuloksen Steephillin sivuilta.

Kävin lukemassa taas mukavaa Pullan paikka-blogia ja mitä sieltä löytyikään? Siellähän oli ihan vastikään postattu tortano, joka on täytetty italialainen leipä! Riemastuin kunnolla, sillä tässä saisin yhdistettyä jälleen  hävikin vähentämisen ja Italian. Jauhojen määrä ei vielä ole sanottavasti pienentynyt, mutta jos tähän tahtiin leivon, alkaa se jossain näkyä. 

Vilkuilin ohjeita muualtakin, mutta palasin sitten Pullan paikan ohjeeseen. Tein aluksi taikinan, johon tuli:

• 3 dl haaleaa vettä
• 15 g tuorehiivaa
• 2 rkl oliiviöljyä
• 1 rkl hunajaa
• reilu ripaus suolaa
• 2,5 dl durumvehnäjauhoa
• 4 dl erikoisvehnäjauhoa

Jääkaapissa oli simanteosta jäänyt vajaa hiivapaketti, oli siitä poissaollessame jotain muutakin tehty, sillä ihan vähän reunoistaan kuivunut hiivapalanen oli juuri sopivan kokoinen. Hävikki vältetty! Murustin hiivan rakkaaksi käyneeseen Mason-kulhooni (joka muuten on ihan jatkuvasti minulla hukassa, iso valkoinen vati, en vain näe sitä, vaikka se olisi ihan keskellä pöytää!). Kaadoin päälle 3 dl haaleaa vettä. Eipä mennyt vettä hukkaan! No, vitsi vitsi. Lisäsin veteen suolan, hunajan ja öljyn. Raviolihommista oli jäänyt pussinpohjallinen durumjauhoja ja ne pääsivät nyt tositoimiin, pussi tyhjäksi ja taas hävikki oli vältetty ja jauhot käytetty ennen kuin parasta ennen-päivämäärä olisi ollut aikoja sitten. Lisäsin erikoisvehnäjauhoja, taas pussinpohjallisen, pikkuhiljaa ja alustin taikinan pehmeäksi joustavaksi palloksi. Taikinaan meni siis kolmea sellaista ainesta, joiden pakkaukset ovat olleet aikansa avattuina ja hyvin jo vaativat käyttöään. Itseasiassa oliiviöljykin oli peräisin kanisterista, jonka tänään käytin loppuun. Tein leipälevitettä ja kanisterin vihoviimeinen loppu meni pulloon, joka on aina saatavilla ruoanlaiton ohessa. Kammenpyörittäjä on jo himoinnut tuota kanisteria, siitä saa kuulema hyvän kasvatusruukun kasvihuoneeseen. Taikina sai kohota rauhassa kaksinkertaiseksi.

Pullanpaikassa kerrottiin, että tortanoon voi upottaa yhtä jos toista täytettä ja tämähän on aivan unelmajuttu, kun miettii kuukauden Hävikistä herkuksi-teemaa. Kammenpyörittäjä toi  maaliskuussa Saksasta mittavat varastot leikkeleitä, joita olemme yrittäneet hallinnoida päivämääräperusteisesti. Kaikesta tormakkuudesta huomimatta löysin jääkaapista yhden avatun meetvurstipaketin (jossa päivämäärää oli vielä ensi kuulle) lisäksi avaamattoman italialaisen ilmakuivatun kinkun pakkauksen, jossa komeili hämmästyttävän likeiseltä kuulostava päivämäärä, 12.5.2012. Tortano on ihan omiaan tälle lapsipuolen asemaan joutuneelle kinkulle. Hävikki vältetty kiperästi!

Juustopaloja meillä on välillä liiallisia määriä, ostamme niitä innolla, maistammekin, mutta loppuunkuluttaminen ei ole paras kohta tässä tarinassa. Keräilin erinäisiä juustopaloja pöydälle ja laitoin niistä kaikkia, jotka eivät haisseet kovin pahalle. Kammenpyörittäjä pitää hämmästyttävän pahanhajuisista juustoista, noin sivumennen sanoen. Raastoin juustot karkeaksi raasteeksi, sitä tuli noin 1,5-2 dl. Viimekesäisiä kuivattuja yrttejä on vielä vähän jäljellä, osasta on nimilappu salaperäisesti kadonnut, mutta melkein kaikki joskus vihreää ollut kelpasi. Keräsin kuppiin kaikkia, joista vähänkin aavistin, mitä ne voisivat olla, vain stevia, rosmariini ja minttu eivät saaneet armoa. Kuudesta päällekkäin kerätystä pakasterasian pinosta, jossa kuivattuja mausteita (ovat niitä hyviä rasioita, jotka pinoutuvat kätevästi ja kansi tarvitaan vain päällimmäiseen) on talven ajan ollut, meni kolme tyhjäksi! Eivätpä kummittele keittiötason reunalla, hävikki ainakin puolittunut!

Kun taikina oli kohonnut kaksinkertaiseksi, kumosin sen jauhotetulle leivinlaudalle. Pullan paikka neuvoi, ettei taikinaa kaulita, vaan taputellaan hellästi noin sentin paksuiseksi levyksi. Olin luullut, että jääkaapissa lymyilisi purkinpohja aurinkokuivattua tomaattia, mutta ei sitä sittenkään ollut. Mutta punaista pestoa oli ja senhän minä tähän käytin, ilman muuta. Olemme välillä tärvänneet pestopurkkeja useampia, kunnes aloimme olla tarkkoja siitä, että pestoa otetaan aina puhtaalla lusikalla ja purkki pidetään tiukasti suljettuna ja yritetään käyttää mahdollisimman nopeasti. Silti välillä pesto pilaantuu. Nyt pesto oli kunnossa ja kierrätyslaatikko ilahtui tyhjäksi menneestä purkista. Levitin peston taikinalevylle jättäen pienen täytteettömät reunukset. Peston päälle  sijoittelin kinkkuviipaleet, juustoraasteen ja yrttisilpun. Kostutin taikinalevyn täytteettömät reunat vedellä ja käärin taikinalevyn löyhälle rullalle, jonka nostin varovasti leivinpaperilla vuoratulle uunipellille. Käänsin rullan rinkiläksi ja puristelin päät yhteen. .

Annoin rullarinkilän kohota leivinliinan alla vielä puoli tuntia, sinä aikana kuumensin uunin 250 asteeseen. Kun laitoin leipärullan uuniin, alensin lämpötilan 200 asteeseen  ja paistoin pyöryläistä noin 35 minuuttia. Leipä oli lämpimänä todella hyvää, se ei tarvinut mitään lisuketta (paitsi kylmää valkoviiniä äidille), täyte oli mehevää ja leipä ilmavaa. Ohje jää varmasti vakiokäyttöön kaikkien kampanjoiden ja teemojen mentyäkin, kiitos vielä Pullan paikalle ideasta!

Campasimpukan synttäripalkinnon saaja on selvillä!  Koska kyse on yksivuotiaasta blogista, palkinto lähtee ykkösenä kyseisessä postauksessa kommentoineelle. Reilua vai mitä? Olen blogeista lukenut, kuinka jotkut ottavat hyvin vakavasti nämä arvonnat, käyttävät jotain ohjelmiakin arpoessaan, minä en kertakaikkiaan ole niin vakavamielinen ihminen. Niinpä Saimalle lähtee paketti, jossa on Giro d'Italian virallinen avainnauha, jonka ostanut on tukenut myös Unicefia. Toisena osiona on jo siviilipoluille pyöräilemään siirtyneen Lance Armstrongin lanseeraaman LIVESTRONG-kampanjan keltainen ranneke, joka edelleen näkyy pyöräilypiireissä. Saiman saama kappale on aivan kampanjan alussa USA:sta ostettu "antiikkikappale". Kolmantena osiona on niinikään pyöräilyyn liittyvä tämän kevään uutuus, MyKnoaky, joka on ammattipyöräilijä Andreas Klierin aloittaman projektin symboli. Olen ottanut Saimaan yhteyttä, jotta hän saa tämän kolmen tarpeellisen tarvikkeen setin mahdollisimman pian. Hän varmaan pian ihmettelee, miten tulikaan toimeen ilman niitä näinkin kauan.

Välivinkki kahvin ystäville!

Jyväskylässä on ollut aika vaatimaton hyvän kahvin tarjonta, eikä kahvilla niin ollen juuri olekaan tullut poikettua. Mutta nyt on toisin. Alkuvuodesta Torikeskukseen avattiin uusi liike, nimeltään Coffea. Siellä on tullut piipahdettua useamman espresson verran! Suosittelemme lämpimästi!

Jauhokaapin tyhjennystä focaccialla

Eilen oli vielä niin reissusta väsynyt olo sekä puolet perheestä kipeänä, ettei tullut tehtyä ruokaa ollenkaan. Tänään olimme jo paremmissa voimissa aloittamaan Italia-kokkaukset ja Hävikistä herkuksi-kampanjaan osallistumisen. Mietin omasta keittiöstä ulkoistettuna viettämieni päivien aikana millaisen lähestymistavan ottaisin tähän tärkeään asiaan.

Tulin siihen tulokseen, että koittaisin höydyntää mahdollisimman paljon jo varastoissamme olevia raaka-aineita ja hankkia uutta mahdollisimman vähän. Jouduimme eilen kyllä käymään täydennyskaupoilla, mutta nyt kokeilemme pärjäillä näillä varastoillamme. Maitotuotteita ja vihanneksia tarvitsemme kyllä lisää ainakin kerran viikossa, mutta muuten meillä on paljon raaka-aineita, joiden päätyminen jossain vaiheessa hävikiksi on enemmän kuin todennäköistä, ellen tartu tähän asiaan nyt rivakasti. 

Eniten minua harmittaa liian suureksi paisunut jauhovarastoni. Hankin melkein kaikki jauhot ruokapiirin kautta ja sillä on jakopäiviä noin 8-9 vuodessa. Ne ovat sen verran harvakseltaan, että minulla tulee tehtyä tilaus aika randomilla, usein kodin ulkopuoleltakin, niin ettei ole mahdollisuutta tarkistaa varastoja ennen kuin tilaus on tehtävä. Selittelyä, tiedän. On aivan turhaa ostaa koko ajan uutta leipää kaupasta, kun yksi kaappi on käytännössä jauhoja täynnä.

Viime kevään Italia-viikoilla en tehnyt focacciaa tai en ainakaan postannut sitä. Tänään olisi siis oivallinen focaccia-päivä. Käytin tuttua ohjetta Ruokatorstai-kirjasta.

• 4,5 dl vettä
• 1 pussi kuivahiivaa
• 1 rkl sokeria
• 1 tl suolaa
• 8-9 dl vehnäjauhoja
• 3 rkl oliiviöljyä

Lämmitin veden kuivahiivan aktivoitumisen vaatimaan lämpötilaan. Sekoitin suolan, sokerin ja kuivahiivan veteen. Lisäsin kulhoon 3 dl jauhoja ja sekoitin aineksista löysän vellin. Annoin vellin olla hetken aikaa rauhassa, kunnes hiiva alkoi toimia ja velliin muodostua kuplia. Sekoitin jauhoja pikkuhiljaa mukaan ja alustin taikinaa. Kaadoin oliiviöljyn käteni kautta taikinaan ja sain taikinan hyvin irtoamaan kädestäni. Kaulitsin taikinan jauhotetulla alustalla uunivuoan kokoiseksi ja nostin taikinalevyn leivinpaperin päälle vuokaan. Annoin leivän kohota tunnin verran. 

Kuumensin uunin 225 asteeseen. Silppuisin tuoreita yrttejä (basilikaa, rosmariinia ja persiljaa) ja sekoitin silpun puoleen desilitraan oliiviöljyä, mukaan ripsautin pari hyvää hyppysellistä suolahiutaleita. Leikkelin 4 pehmenemään päivin olevaa kirsikkatomaattia viipaleiksi. Ei tullut hävikkiä! Paistoin leipää noin 15 minuuttia. Söimme leivän lämpimänä salaatin ja yrttimarinoitujen grillattujen broilerinfileiden kanssa. 

Giro d'Italiassa oli viidennen etapin aika, lähtö tapahtuu Modenasta ja maali 209 km myöhemmin Fanossa. Täysverinen kirimiesten unelmaetappi päättyi Mark Cavendishin komeaan voittoon, joka varmasti vähän lohduttaa toissapäiväisen etapin tärvääntymistä. Pinkissä jatkaa Ramünas Navardauskas Garmin Barracuda-tallista.

Tunnustus: Hävikkiosastoon meni ananas, jonka ostin jo ennen Tanskan matkaa. Se vaikutti tuoksun perusteella oikein hyvältä vielä, mutta oli kyljellään säilytyksen johdosta mennyt sittenkin jo huonoksi toiselta reunaltaan. Harmittaa!

Giro-humusta Kööpenhaminan kautta kotiin

Kun Giro siirtyi Italiaan, meillä oli vielä yksi päivä aikaa tutustua Kööpenhaminaan. Tällä kertaa oli oikea arkipäivä ja sen kyllä huomasi liikenteessä. Kun ylitimme Ison-Beltin sillan, riemastuimme, että ilman muuta menemme espanjalaisen työntekijän luukulle maksamaan, mutta ei siellä ollutkaan kukaan Manuel vaan joku ihan paikallinen Rasmus tai Kalle. 

Nautimme lounasta Skipperkroen-ravintolassa Nyhavn-alueella. Valitsimme kalapainotteiset annokset, joista ei hetken kuluttua ollut muruakaan jäljellä, kaikki maistui mainiolle ja oli mukava istua vilttiin kääriytyneenä, infrapunalämmittimien alla aurinkoiselle kadulle järjestetyissä pöydissä. Kammenpyörittäjä oli minua rohkeampi ja otti kuvankin annoksistamme. 

 

Kävimme suuressa Magasin-tavaratalossa, etenkin sen keittiötavara- ja ruokaosastoilla. Jotain tärkeää tarttui mukaankin. Muunmuassa puolen kilon tanskalainen suolapussi kuului ostoksiin, se pääsi osallistumaan lentoasemalla turvatarkastuksen koulutustilaisuuteen. Ilmeisesti suolaköntti yhdessä pienen kiemuraisen kamerajalustan vieressä näytti laukussani sen verran kiinnostavalta, että ne pääsivät erikoiskohteluna kahdestaan läpivalaisuun ja koko koulutusporukka tuli niitä katsomaan.

Kotiinpaluun jälkeen ajatukset ovat vielä reissussa, laukkuja puretaan, pyykkiä pestään, kuvia ladataan ja tuliaisia sijoitellaan kaappeihin. Kaiken puuhailun taustalla laulaa tallenteelta Eurosportin lähetys etapeilta. Peter Selin kuului mainitsevan Campasimpukan, mikä tietysti ilahduttaa mieliämme kovasti!

Nyt on aika ja aikaa paneutua Hävikistä herkuksi-tempaukseen ja samaan aikaa kokkailla italialaista ruokaa Giron kilpailupäivinä. Eilen kisassa oli lepopäivä, joka varmasti kului kisasirkuksen siirtämiseen Tanskasta Italiaan. Tänään ajetaan joukkueaika-ajo Veronassa.