Lohta foliossa

Tänään oli viikon ainoa päivä, jolloin osuimme kaikki yhtä aikaa päivällispöytään, samoin viikon ainoa kalaruoka valikoitui tälle päivälle. Sateinen sää ei inspiroinut loimuttamiseen, sillä välttelemme nyt kastumista ja flunssaa oikein urakalla ensi viikon matkan vuoksi. Ei olisi kiva niistää ja yskiä Italiassa. Niinpä päätimme, että suomuinen ystävämme päätyy uuniin, josta sivumennen sanoen on nyt lamppu palanut, ensimmäistä kertaa. Muistelemme, että keittiöremontista on joko 4 tai 5 vuotta ja uunia on käytetty todella ahkerasti. Eivät lamput siis aivan yhtenään pala. Huomisen kauppareissulle alkaa kertyä muistettavaa, mutta kuka nyt muistilistaa käyttäisi? 

Olin merkinnyt kiinnostavaksi jo aikoja sitten foodgawkerin suosikkiosastoon ohjeen, jossa lohi käärittiin folioon. Tuumasta toimeen. Multipuuhasin samaan aikaan keittiöön viime talvelta tuttua valolaatikkoa ja kiinnitin salaman kameraan. Se on myönnettävä, että päivä on niin lyhyt ja tänään vielä sen lisäksi muutenkin pimeä paksun pilven vuoksi, että salamaan tässä on taivuttava. Miksi kesä ja valoisa aika oli niin lyhyt, pystyykö joku kertomaan? 

Kammenpyörittäjä oli käynyt kalastamassa ison merilohifileen, jonka otin talouden suurimmalle leikkuulaudalle ja pyörittelin mielessäni miten sen käsittelisin. Olen aivan surkea poistamaan nahkaa kokonaisesta fileestä, joten päätin leikata fileen annospaloihin ja leikata sitten nahkan pois. Muutenkin päätin muunnella ohjetta sen verran, että tekisin yhden annoskokoisen pakkauksen, jonka kuvaisin ja loput laittaisin paloina peräkkäin isolle foliopalalle. On muuten hyvää se paksu ja leveä folio, jota sai kesällä ostaa Lidlin grilliviikoilla. Aivan toista kuin ohuet kapeat rullat.

Siistin fileestä rasvaiset reunat pois ja tarkistin ruototilanteen. Leikkasin kalan noin 5 senttiä leveiksi viipaleiksi ja sangen käänteisammatillisin ottein leikkasin nahkan pois työntämällä veitsen terän palan puolivälistä nahkan alle ja sivaltamalla reunaa kohti, jonka jälkeen käänsin palan toisin päin ja koitin saada toisen puolin irti yhtä sulavasti. Pikkuisen olisi vielä oppimista, vaikka kalapaloista tuli suhteellisen siistinnäköisiä, ei kerrota kenellekään kuinka toimin, eihän? Kalan maustamiseen käytin seuraavia aineksia:

• tuoretta basilikaa
• suolaa
• mustapippuria
• oliiviöljyä
• 1 appelsiini
• 1 punasipuli
• aurinkokuivattua tomaattia
• kapriksia
• valkoviiniä

Asettelin basilikan lehtiä foliolle noin sille alalle, minkä kalapalat vierekkäin veisivät. Ripotin lehdille suolaa ja pippuria ja pikkuisen oliiviöljyä. Asetin kalapalat basilikan päälle riviin (ja annoskokoiseen nyyttiin kalapalan kolmen basilikalehden päälle) ja ripotin hieman lisää suolaa ja pippuria. Leikkasin appelsiinin ja sipulin ohuiksi viipaleiksi ja levitin ne kalan päälle. Ripottelin muutaman teelusikallisen pieniä kapriksia ja aurinkokuivattua tomaattia viimeisimmäksi pinnalle ja kaadoin noin puoli desiä valkoviiniä mukaan. Käärin folion paketiksi kalan päälle ja nostin paketin varovasti uunipellille. Siellä oli jo paahtumassa uunijuureksia ja tomaatteja ja sain soviteltua kalapakettini 180 asteiseen uuniin. Kala oli uunissa noin 40 minuuttia. Alkuperäisohjeessa aika oli huomattavasti lyhyempi, koska jokainen pala kypsennettiin yksinään. Olin sen verran touhuissani keittiön siivoamisessa, että siivosin pois kuvausstudionikin enkä muistanut ottaa kuvaa paistetusta annoksesta. En olisi tainnut saadakaan niin kaunista kuvaa, kuin lähdeblogissani, mutta hyvää kala oli!

Viimetipan nektariinit

Taas minulle kävi nektariinien kanssa niin, että huolella valitsemani pakkauksen keskellä oli pilalle mennyt yksilö. Onneksi ehdin huomata sen ja pelastaa vielä ehjät ja hyvät hedelmät. Niistä olisi viisainta tehdä samantien jälkiruokaa. Löysin hyvältä kuulostavan ohjeen Foodopera-blogista. Tämä jälkkäri valmistui nopeasti päivällisen jäljiltä kuumassa uunissa ja sopi mukavasti vatsassa olleisiin makeanpaikkoihin. Kokeilen tätä kyllä myös persikoilla ja luumuilla! Soveltelin ohjetta mieleni mukaan.

• 4 nektariinia
• 8 tl ruokosokeria 
• 8 tl vaahterasiirappia
• 4 tl vaniljauutetta
• pikkuisen voita
• paksua kreikkalaista jogurttia
• juoksevaa hunajaa

Uuni oli jo valmiiksi kuuma, 180 asteessa. Laitoin pienen uunivuoan pohjalle leivinpaperia ja asettelin vuokaan nektariinit halkaistuina ja kivet poistettuna leikkauspinta ylöspäin. Jaoin jokaisen puolikkaan koloon sokeria, siirappia, vaniljauutetta ja mininokareen voita. Paistoin nektariineja uunissa noin 30 minuuttia, kunnes ne olivat pehmeitä ja karamellisoituneita. Lusikoin kuppiin pari desiä paksua kreikkalaista jogurttia ja valutin sen päälle pari teelusikallista juoksevaa hunajaa. Lämpimät nektariinit maistuivat suloisilta kylmän jogurtin kanssa.

Ruususia

Näin kauniita nektariiniruusuja täällä, Diane, A Broad-blogissa. Minulla ei ollut nektariineja, mutta tahdoin ehdottomasti askaroida jonkunlaisia hedelmäruusuja, eikä minulla ollut aikaa lähteä nektariinimetsälle. Niinpä ryhdyin soveltamaan. Kaapissa oli paketti filotaikinaa ja pöydällä kulhossa kotimaisia omenia ja syöntikypsä mango. Haaveilin ensin laittaa mangosta aivan ohkaisia paloja kuorineen, jotta saisin enemmän ruusunlehtivaikutelmaa, mutta mangon kuori ei kyllä voi olla niin ohuena palana, että sitä voisi/haluaisi syödä. Niinpä tyydyin kuorittuihin mangoviipaleisiin. Omenat käytin kuorineen.

• filotaikinaa
• 1 mango kuorittuna ja ohuiksi viipaleiksi leikattuna
• 2 kotimaista omenaa kuorineen, ohuiksi viipaleiksi leikattuna
• 50 g sulatettua voita
• 6 tl ruokosokeria

Aloitin pohjien valmistamisella. Kuumensin uunin 180 asteeseen. Leikkasin filotaikinasta koko nipusta noin 10 senttiä leveän suikaleen ja leikkasin suikalepinon kahteen palaan, saaden näin kaksi kasaa noin samankokoisia palasia. Sulatin voin ja asetin filopalasen leikkuulaudalle, sudin sitä voilla, asetin seuraavan palan poikittain alimpaan nähden, taas voita päälle. Seuraavat palat asettelin aina pikkuisen vinoon edelliseen nähden, jolloin taikinakasasta tuli ikäänkuin tähdenmuotoinen. Kuuden taikinapalan kasan nostin pieneen uunivuokaan, joita yleensä käytän pienten vanukkaiden paistoon. Painelin varovasti taikinapinoa vuoan pohjalle, sain sormeni tietysti ihan voisiksi. Valmistelin kaikki kuusi vuokaa samaan tapaan. Leikkasin leivinpaperista kuusi pientä neliötä, noin samankokoista kuin taikinalevyt olivat ja asetin palasen kuhunkin vuokaan. Paperin päälle jaoin joka vuokaan tasaisesti pussillisen paistopainoja (kuivat herneet käyvät yhtä hyvin) ja esipaistoin pohjia noin 6 minuuttia, jonka jälkeen nostin vuoat jäähtymään, nostin paistopainot leivinpaperipalan mutkassa sivuun jäähtymään. 

Esipaistamisen aikana leikkasin mangon ja omenat viipaleiksi. Kun pohjat olivat jäähtyneet, asettelin pohjalle suikaleet mangoa, yhteen vuoista laitoin pelkästään mangoa reunoilta sisäänpäin täyttäen, muihin laitoin sekä omenasuikaleita, että mangoa tavoitellen ruusunlehtien näköä. Filotaikinan voitelusta jäljelle jääneen voin liruttelin tasaisesti vuokiin ja sirotin jokaiseen teelusikallisen ruokosokeria. Paistoin hedelmäruusuja vielä 180 asteessa noin 20 minuuttia. Vähän aikaa jäähdyttyään ne irtosivat hyvin vuoasta, mutta voi olla, että ne on helpoin syödä suoraan astiasta vaikkapa vaniljajäätelöpallon kaverina.

Karviaishilloa ja pannukakkua

Tänään olemme olleet liimautuneina television ääreen, sillä Hollannissa on kisattu miesten maailmanmestaruudesta maantieajossa. Mukana on iso liuta suosikkejamme. Päivällisen kuittasinne eilisen lasangen lopulla, mutta jälkiruoaksi tein uuniin pannukakun Salviaseppele-blogin ohjeen mukaan. Pannukakun kaverina söimme viikolla keittämääni karviaishilloa. 

• 3 l karviaisia
• 5 dl hillosokeria
• 1 dl vettä
• 1 sitruunan mehu

Hilloa varten  Kammenpyörittäjä keräsi kaikki loput karviaiset pihan puskista ja niitä tuli noin 3 litraa. Kumosin huuhdellut marjat isoon kattilaan ja lisäsin veden mukaan. Aloin kuumentaa marjoja ja pian ne kypsyivätkin jo vauhdilla. Vettä ei tosiaan tarvita kuin tilkka, marjoista alkaa pian irrota mehua nesteeksi. Lisäsin mukaan sitruunamehun ja keitin seosta noin puolisen tuntia, jonka aikana sekoittelin marjoja kattilan pohjia myöten useaan otteeseen varmistaakseni, ettei seos tartu kattilaan. Kuorin myös vaahtoa pois, mutta sitä ei juurikaan edes muodostunut. Lisäsin hillosokerin ja keitin seosta vielä toisen puolituntisen ennen kuin lusikoin vielä melko vetelän hillon desinfioituihin lasipurkkeihin jäähtymään. Hillosuppilo ei olisi kyllä tyhmempi ostos. Kammenpyörittäjä askaroi minulle tilapäissuppilon muovipullosta.

Pellillinen pannukakkua syntyi seuraavista aineksista (pikkuisen soveltaen):

• 4 dl vehnäjauhoja
• 1,5 dl ruokosokeria
•  1 rkl vaniljauutetta
• 1 tl leivinjauhetta
• 1 tl suolaa
• 8 dl maitoa
• 2 kananmunaa
• 100 g voita sulatettuna

Kaikki taikinan ainekset sekoitetaan keskenään juuri ainesosaluettelon mukaisessa järjestyksessä ja taikina kumotaan uunipellille leivinpaperin päälle. Pannukakkua paistetaan 200 asteessa kiertoilmalla noin 40-45 minuuttia. Tämä pannari ei ole suotta nimeltään maailman paras pannukakku! Ei sitä ehkä kovin usein kannata syödä, mutta tänään se maistui kyllä mainiolta kirpeänmakean hillon ja vaniljajäätelön kanssa. Kelpasi katsella pyöräilyä herkuttelun lomassa.

Vaniljalla maustettu pihlajanmarjamarmeladi

Pihassamme on muutamia pienehköjä pihlajia, joissa marjasato vaihtelee vuosittain. Olimme eräänä syksynä aikeissa kokeilla valmistaa punaisista marjoista jotain, mutta tilhiparvi kävi ja puhdisti puun kertaheitolla. Nyt olimme nopeampia ja keräsimme marjat yhdestä pihlajasta. Etsiskelin ohjeita ja monissa tehtiin hilloa, mutta minua ei miellyttänyt ajatus kokonaisista marjoista tässä yhteydessä. Hesarin ruokasivuilta löytyi sitten marmeladiohje, jota kokeilimme. 

• 5 dl pihjalanmarjoja
• 4 dl vettä
• 3,5 dl hillosokeria
• 1 vaniljatanko

Puhdistimme poimimamme marjatertut poistaen roskat ja huonot marjat, niitä oli lähes joka tertussa muutamia. Huuhtelin marjat huolellisesti kylmässä vedessä ja kaadoin sitten marjat paksupohjaiseen kattilaan yhdessä veden kanssa. Keittelin marjoja kannen alla noin 20-25 minuuttia. Kaadoin marjat mehuineen tiheään lävikköön keräten tietysti mehun astiaan. Puristin lusikalla marjat rikki lävikön verkkoa vasten, mehuun tuli mukaan paksua marjaseosta. Huuhtelin kattilan ja kaadoin mehun takaisin kattilaan. Halkaisin pullean vaniljatangon ja raaputin siemenet veitsen tylsällä puolella irti. Kiehautin mehun uudelleen, lisäsin sinne vaniljansiemenet ja halkaistun tangon. Sekoitin hillosokerin mukaan vispilällä ja annoin sitten seoksen kiehua 10 minuuttia. Ongin vaniljatangon seoksesta ja kaadoin tumman oranssiin vivahtavan, vielä juoksevan seoksen huolella puhdistettuun purkkiin. Kun purkki oli säällisesti jäähtynyt, siirsin sen jääkaappiin, jotta marmeladi jähmettyisi loppuun. Marmeladia tuli noin 3 dl purkki ihan täyteen ja pieni koemaistoastiallinen, josta näkisi hyytyykö marmeladi kunnolla. Jo kattilan sekoittamisessa käyttämästäni nuolijasta tehty nuolaisu ennen tiskaamista toi mieleen heti kettukarkit, vaikka puhuinkin Kammenpyörittäjälle marianneista. Onneksi hän tietää, mitä tarkoitan, kun puhun puuta heinää. Tämä marmeladi sopisi varmasti manchego-juuston kaveriksi tai paahtoleivälle.

Germaaninäkemys salaatista

Aamuinen foodgawker-seikkailuni tuotti sen verran tulosta, että valitsin päivälliskanan lisäkkeeksi ruokalajin, jolla oli vähän humoristinen nimi, saksalainen perunasalaatti (hauskaa siis oli se, että ruoan nimi oli salaatti). Se vain näytti kuvassa niin hyvältä ja olin ollut melkein koko viikon syömättä perunaa, joten perunakiintiömittarini oli pahasti punaisella. Toisekseen meillä oli nyt varmasti kaapissa kapriksia, niitä suloisia, suolaisia pikkupalleroita, joita uupui jostain taannoisesta kokkauksestani, mutta sittemmin olin muistanut ostaa. Kolmanneksi (näköjään vaatii paljon puolusteluja syödä tällaista ruokaa) sain siihen käytettyä eiliseltä pizzatehtailulta ylitse jääneet parman- ja serranonkinkkupakettien loput. Vinkit tähän "salaattiin" otin täältä. Luonnollisesti tuunasin ohjetta mieleni mukaan.

• 10 keskikokoista perunaa
• 1 punasipuli
• 2 isoa viipaletta parmankinkkua
• 4 viipaletta serranonkinkkua
• 1 rkl dijonsinappia
• 2 rkl punaviinietikkaa
• 3 rkl ankanrasvaa
• 2 rkl pieniä kapriksia
• pieniä tomaatteja
• persiljaa
• mustapippuria

Kuorin perunat ja leikkasin ne suupalan kokoisiksi. Höyrytin perunapalat lähes kypsiksi ja nostin ne lävikköön jäähtymään. Sulatin pannulla teelusikallisen ankanrasvaa ja paistoin silpuksi leikattuja kinkkuja hetkisen. Siirsin kinkkusilpun lautaselle odottamaan. Lisäsin ankanrasvaa pannulle ja kuumensin sen oikein kuumaksi. Kun ankanrasva melkein kärysi, kumosin perunat pannulle ja annoin niiden hetken kihistä ennen kuin liikuttelin niitä sen verran, etteivät ne tarttuisi pannuun. Heti perunoihin alkoi muodostua kaunista rapeaa pintaa. Pienensin hieman lämpöä ja paistelin perunoita noin 5 minuuttia, ennen kuin lisäsin mukaan punasipulisilpun. Kun perunoissa alkoi olla houkuttelevan näköinen rapea kuori ja sipulit olivat pehmenneet mukavasti, kumosin pannulle punaviinietikan ja dijonsipapin. Hetken kuluttua lisäsin kinkkusilpun, kaprikset, kourallisen keltaisia ja punaisia  pieniä tomaatteja ja rouhin päälle runsaasti mustapippuria. Juuri ennen tarjoilua koristelin pannullisen näitä herkkuperunoita vielä kasvihuoneessa viihtyvälla persiljalla. Lisäke oli erittäin maistuvaa, mieleen tuli kyllä parin viikon takainen pääroolin kahminut ruusukaalilisäke.

Aamuinen pyörälenkki oli osaltani voitokas siinä mielessä, että sain pidettyä keskinopeuden hieman aiempaa korkeampana, eivätkä Kuikan mäet kukistaneet minua. Ensimmäistä kertaa ikinä ajoin hetkellisesti pyörällä yli 50 km/h nopeudella, enkä yhtään lujempaa olisi uskaltanut lasketellakaan.

Elämää ruokahaasteen jälkeen

Campakeittiö on nyt viikon verran hengähtänyt tämänvuotisen ruokahaasteen päätyttyä. Keskellä viikkoa olin lyhyellä työmatkalla. Työperäisillä reissuilla ei juuri ole aikaa valikoida ruokailupaikkojaan, on joko liian myöhä tai liian aikainen, väsyttää, aikaa on joka tapauksessa liian vähän ja nälkäkin on väärään aikaan. En ole koskaan ollut myöhäisten illallisten ystävä ja syömällä seitsemän jälkeen illalla pilaan aamiaisvatsani, vaikka hotelliaamiainen olisi muuten mieleeni. Olen kaiketi melko huonomuistinenkin, sillä toistuvasti menen toiveikkaana hotellin ketjuravintolaan ja tilaan annoksen, josta sitten ihmettelen, että miksi. Pitäähän sitä ihmisen jotain syödä, mutta aivan oma vikani oli taas tilata ruokaa, joka jäi kummittelemaan vatsaani yön ajaksi ja näin painajaisia,  joissa kärrynpyörän kokoinen vuohenjuustokiekko vyöryi päälleni. Onneksi toisen illan kreikkalaisravintolan lampaanpaisti ja mainio seura nostivat tämän reissun ruokailut plussan puolelle.

Tänään on taas aikaa vietettäväksi mieluisten puuhien parissa. Aamukin on jo valjennut ja sää näyttää hienolta. Suunnitelmamme on lähteä pyöräilemään heti aamiaisen jälkeen, sillä nyt on käytettävä kaikki mahdollisuudet, mitä tulee maantiepyöräilyyn. Pari kuukautta vanha innostukseni ajamiseen on saanut jälleen uutta potkua Kammenpyörittäjän hankittua minulle jo toisen polkupyörän tälle kesälle. Nyt minulla on ihan ikioma maantieajokki, jonka kanssa olen tehnyt tuttavuutta kahden ajolenkin verran. Niistä ensimmäisellä tein jo perinteeksi muodostuneen kellahduksen minulle vieraan lukkopolkimen höpläytettyä minua. Nyt kyynärpäästä kuoriutunut nahka on parantunut ja henkinen hiertymäkin näyttää arpeutumisen merkkejä. Olen ajatellut tämän asian näin: viisainta hoitaa möhläykset heti alta pois ja jatkaa sitten iloisin mielin. 

Iltapäivästä on sitten aikaa katsoa Tour of Britainin viimeinen etappi ja kenties kurkata Hollannissa alkavia pyöräilyn MM-kisojakin. Päivällissuunnitelmatkin alkavat olla selvillä. Selailin aamuhämärissä foodgawkerin viime päivien suosituimpia kohteita ja poimin sieltä meille niin pää- kuin jälkiruokavinkitkin. Palaan niihin sitten, kun vatsat ovat täynnä.

Eilen Kammenpyörittäjän kotiuduttua Tähtisadeajoista kävimme pikaisesti Ween Maan Wiljaa-tapahtumassa Jyväskylän Paviljongin liepeillä. Olin nyt vähän pettynyt tapahtuman antiin, sain kuitenkin hankittua vuotuisen valkosipulilettini ja löysimme myös tuoretta maissia. Tämän vuoden näennäishumoristinen uutuus oli ilmiselvästi kastike, joka oli leikkisästi nimetty Anopin hönkäykseksi. 

Vuoden paras kisa!

Niin on Vuelta ajettu loppuun ja voittajaksi saatiin hienon paluun tehnyt Alberto Contador. En voisi olla iloisempi! Upean etappivoiton otti John Degenkolb, hän ylsi kaikkiaan viiteen etappivoittoon. Tästä kilpailusta jäi hyvä tunnelma, tällainen pitää suuren ympäriajon ollakin!

Espanja-haasteemme viimeisenä herkkupalana nautimme The Winter Guest-blogista löytämääni omenamarmeladia manchego-juuston kera. Keittelin omenamarmeladin jo eilen ja se sai kaikessa rauhassa jämäköityä jääkaapissa yön ylitse. Tein puolella alkuperäisen ohjeen määristä ja keitokseen tuli:

• 300 g kuorittua ja paloiteltua omenaa
• 1 sitruuna (sen määrää en puolittanut)
• 1 dl kuivaa omenasiideriä
• 250 g sokeria

Minun oli hieman vaikea löytää ohjeesta sitä, mihin kohtaan sitruuna tulisi mukaan muuten kuin mehulirauksena estämään omenien tummumista. Kuorin sitruunan leikkaamalla kuoren heti hedelmälihan pinnasta ja leikkasin sitruunasta kalvoja pitkin hedelmälihan viipaleiksi, erottelin siemenet pois. Kuorin myös omenat ja leikkasin siemenkodat pois. Laitoin omenapalat, sitruunalohkot, sokerin ja siiderin mikseriin. Soseutin kaikki ainekset sileäksi ja pehmeäksi pyreeksi, melkein vaahdoksi ja kaadoin seoksen paksupohjaiseen kattilaan. Keittelin seosta noin 45-50 minuuttia, jonka aikana seos kiehui kokoon noin puoleen alkuperäisestä määrästä. Kokeilin marmeladisoitumista (uusi sana?) muutamaan kertaan laittamalla pienen tiplan seosta posliinilautaselle. Annoin tiplan jäähtyä ja kokeilin siirtää sitä sormella. Aluksi se ei siirtynyt nätisti paikaltaan, mutta kun seos oli tarpeeksi keittinyt, yksi tipla sitten siirtyi jo ehjänä. Olin vuorannut pienen metallisen vuoan kelmulla ja jäähdyttänyt sen pakastimessa kylmäksi. Kaavin seoksen astiaan ja laitoin sen jääkaappiin jäähtymään, kun se ei ollut enää kovin kuumaa. 

Tänään marmeladi oli jähmettynyt ja helposti nostettavissa kelmun avulla astiastaan. Sen sai kumottua lautaselle ja leikattua viipaleiksi, jotka asetin manchego-juustoviipaleille. Tämä makeansuolainen tapa maistui mainiolle näin Vueltan lopettajaistunnelmissa. Sama omenamarmeladi maistunee hyvältä myös paahtoleivällä. Aivan niin kauniin väristä en omastani onnistunut saamaan, kuin miriammissy lähdeblogissani, mutta väri riippuu varmaan aika paljon omenalajikkeestakin.