Blinit

Uudessavuodessa ei ole muuta vikaa, kuin että se tulee liian pian joulun jälkeen. Ei oikein ole ehtinyt toipua henkisesti ja fyysisesti joulun herkutteluista. Ajatuksissa ovat kaikenlaiset tipattomuudet ja rasvattomuudet, keveydet ja uudet elämät. Mitäänhän niistä ei koskaan tule, mutta jotenkin tuntuu, ettei nyt juuri pitäisi mässäillä, eikä kokkailla ylettömästi. Eikä tietysti tarvitsekaan. Perheen miesväki oli tapansa mukaan avulias, kun kyselin mitä tahtoisivat syödä vuoden viimeisenä päivänä. Sain kuulla mm. jotain hyvää ja kaikki käy. Se helpottaa mukavasti kauppareissua. Pari kiloa tuota kotimaista luomuhyvää ja sitten vähän pienempi pala siivuina tuota kaikki käytä. 

Ehdotin sitten itse itselleni, että kävisivätkö blinit. Se sopi minulle oikein hyvin ja miesväkikin oli sopivan johdatellusti samaa mieltä. Tein blinejä viimeksi kaksi vuotta sitten myös uutena vuonna ja silloin ystäväni sauvajyväsen ohjeella. Tuolloin olin saanut ohjeen sähköpostitse, eikä minulla ollut sitä tallella enää. Tänään ohjetta etsiessäni en älynnyt katsoa sauvajyväsestä, vaan otin ohjeen täältä. Saisipa nähdä tulisiko yhtä hyviä. Olinhan unohtanut kokonaan tuon voin kirkastamisenkin. 

Taikinan tekeytymisaika jäi nyt muutamaan tuntiin, sekin epäilytti. Olisi pitänyt aloittaa jo eilen. Turskale, niin monta keittiöjuttua pitäisi älytä aloittaa jo eilen. Taikinaan tuli:

• 4 dl maitoa
• 1/3 pakettia tuoretta hiivaa
• 3 dl tattarijauhoja
• 3 dl vehnäjauhoja
• 3 kananmunaa keltuaiset ja valkuaiset eroteltuina
• 0,5 dl voisulaa
• 2 dl olutta
• 1 tl suolaa

Lämmitin maidon kädenlämpöiseksi ja musertelin hiivan kulhon pohjalle. Sekoitin maidon mukaan ja liuotin hiivan maitoon. Mittasin tattarijauhot ja sekoitin ne maitoon. Sitten seurasi pikayö, joka kesti kolmisen tuntia. Sen aikaa taikinanalku tekeytyi huoneenlämmössä. Erottelin kananmunista keltuaiset ja valkuaiset eri kulhoihin ja vatkasin valkuaiset vaahdoksi. Sulatin voin ja mittasin vehnäjauhot. Otin esille kulhon, jossa taikinanalku oli tekeytymässä ja lisäsin sinne vuoronperään keltuaiset, oluen, sulatetun voin, suolan ja vehnäjauhot. Vispilöin taikinan tasaiseksi ja lopuksi kääntelin mukaan valkuaisvaahdon. Jätin taikinan edelleen huoneenlämpöön ja toivoin, ettei se menisi jotenkin pilalle sillä välin, kun kävisimme perinteisillä uudenvuoden glögeillä naapurissa. 

Myöhemmin illalla paistoin blinit runsaassa voissa ja söimme herkut kukin mieluistensa lisäkkeiden kanssa. Tarjolla oli punasipulisilppua, kirjolohen mätiä, smetanaa, savulohta, jokirapuja, graavilohta, pikkukurkkuja ja makeina vaihtoehtoina hilloja ja kermavaahtoa, mutta niitä emme ensisyömisellä jaksaneet.

Les saveurs du Palais

Kävin katsomassa eilen aivan ihastuttavan ruoka-aiheisen elokuvan Haute Cuisine-Mestari keittiössä. Vuoden lopussa homehtuvat kulttuurisetelit innostivat minut lähtemään kolostani näinkin hyvissä ajoin ja sainpa vielä ystävänikin lähtemään mukaan. En kyllä tiedä millä bingolla näitä elokuvien nimien suomennoksia arvotaan, usein ne ovat toinen toistaan kökömpiä.

Käännöksestä huolimatta, olipa ihana elokuva! Olin  toiveikas jo aiheen vuoksi, ruoka on mitä parhain aihe elokuvalle. Myös alkuperämaa ja pääosan esittäjä lupasivat hyvää. Tarina sinänsä oli melko pieni, mutta ah niitä kuparipannuja, kauniita ranskalaisen keittiön klassikoita lautasilla, se tunnelma, kevyen pirskahteleva ranskalainen huumori ja upeat roolisuoritukset! Jossakin vaiheessa ystäväni kysyin kuiskaten, että minun varmaan pitää tehdä sellaista lohella täytettyä savoijinkaalta ja nyökyttelin pontevasti, aivan varmasti pitää. Kotimatkalla juttelimme siitä, miten hieno elokuvan äänimaailma oli, paljon puhetta, kaunis musiikki, ei räiskettä (ellei naapurisalin action movien jyminää lasketa), tämä oli aivan täydellinen pakkaus.

Suosittelen lämpimästi jokaiselle ruokabloggaajalle! Tehdään sitten lohitäytteistä savoijinkaalta porukalla!

Lisäys 1.1.2013: Kertokaa ihmeessä, jos olette jo nähneet tämän elokuvan, palaisin halusta tietää, kokiko joku muukin ruokaintoilija samantapaisia mielihyvän tunteita sen äärellä! 

Muuttolinnut ovat saapuneet! Kalkkuna Jamien neuvoin

joulukukkien loppukäyttö ennen kompostia

Koko syksyn katsoin semihimoiten marketin pakastealtaan seitsenkiloisia kotimaisia luomukalkkunoita, joita myytiin 2,99 €/kg (vai olikohan se 3,99). Taisinpa kirjoittaa niistä ystävälleni sauvajyväsellekin useita kertoja, ihme ettei hän hermostunut ja kirjoittanut takaisin, että osta jo tai lopeta se jaarittaminen! Tsuumailin birdejä käsi poskella, mahtuisikohan sellainen meidän uuniimme? En kuitenkaan ostanut. Suurin este ostokselle oli se, että pakastimet olivat kotona ihan täynnä, eikä sellainen mötikkä olisi mahtunut niiden viereenkään. Toisekseen epäilin taitojani saada niin iso lintu maistumaan hyvältä. Niinpä edullinen luomulintu jäi ostamatta ja ne hävisivätkin sitten marketin altaasta kinkkujen saavuttua. 

Joulun alla näin germaanimarketin altaassa hieman kohtuullisemman kokoisia kalkkunoita, ne eivät varmasti ole nähneetkään kotimaata saati luomua. Tai toivottavasti ne kuitenkin ovat nähneet kotimaansa, mutta luomusta lienee turha haaveilla. Kompakti koko ja huokea hinta veivät minua kuin pässiä narussa ja ostin kalkkunan odottamaan joulun jälkeistä olotilaa, jossa sianlihan houkuttavuus olisi alimmalla vuotuisella tasollaan, eikä vastikään hankittuja poropaloja vielä raskisi syödä. 

Lintu oli umpitunnelissa, korjaan -jäässä,  koko joulun ja eilen nostin sen aamulla varaston viileyteen sulamaan pikkuhiljaa. Töiden jälkeen kalkkuna (siis minun töitteni jälkeen, ei lintuparalla enää ollut muuta työtä kuin sulaa ja paistua, tulla syödyksi ja sitten lopulta liemiksi keitellyksi) pääsi sisälle sulamaan. Illalla viimetöikseni kiikutin linnun uudelleen varastoon, sillä en halunnut päästää sitä liian lämpimäksi yön aikana. 

Olin katsellut jonakin joulunalusajan luppohetkenä Jamie Oliverin joulusarjaa. Heppu veti aivan överiksi, mitä tuli joulukoristeluun ja sarjan tekoaikaan kauniina vihertävä luonto tekolumella kuorrutettuna oli jokseenkin amerikahtava, mutta pätevänoloisesti hän lintuja lykki uuniin ja sieltä ulos. En tietenkään kirjoittanut muistiin mitään, mitä hän kalkkunoista haasteli. Arvelin voivani myöhemmin katsoa pätkän uudelleen. No, eihän sieltä Katsomosta enää juuri sitä osaa löytynyt, mutta onneksi minulla on valtavan hyvä muisti. Sillä mennään!

Ensitöikseni tänään otin sulan kalkkunan tarjottimelle, jolla saattaisin pyöritellä sitä mielinmäärin. Kuivasin sen pinnan ja kastelin sen sitten oliiviöljyllä, se sai oikein viimeisen voitelunsa (anteeksi mauton ilmaisuni), tämän öljyämisen pitäisi Mr Oliverin mukaan taata linnulle rapean pinnan. Noin sanottuna voisi kuvitella, että siitä olisi linnulle itselleen jotain iloa, mutta se ilo taitaa olla kokonaan syöjien puolella.

Lintu sai jatkaa edelleen hieman lämpenemistä kohti uuniinmenotemperatuuriaan ja minä valmistin yrttivoin hyvään muistiini tukeutuen. Pilkoin pussinpohjallisen kuivattuja karpaloita karkeaksi silpuksi. Otin puolet eilen ostamastamme tuoreen timjamin nipusta ja silppusin sitäkin vähän. Hain kasvihuoneesta muutaman oksan rosmariinia. Siellä tosiaan on ruukussaan hyvälle tuoksuvaa rosmariinia, vaikka kasvihuone jäisine laseineen muistuttaakin Lumikuningattaren huvimajaa. Keräsin astiaan yrtit, karpalot, kunnon ripauksen suolaa, vielä kunnollisemman pippuria ja 150 g voita. Puristelin kaikki sekaisin yrttivoiksi ja laitoin seoksen hetkeksi jähmettymään jääkaappiin.

Seuraavaksi oli se ikävä vaihe edessä. Sain monta vuotta sitten sisareltani ja langoltani hyvän neuvon  koskien kokonaisina paistettavia lintuja. Niitä pitää voidella "takin alle". Kun kerran saa hyvän neuvon, sitä on vaikea unohtaa. Linnun voi toki päällystää pekonilla, sitä voi valella voilla, mutta mikään ei ole niin hyvä konsti, kuin voidella takin alle. Harmi vain, että se on minusta oikein vastenmielistä, vaikkei siinä ole mitään ihmeellistä, eikä se ole vaikeaa. Minusta se vain tuntuu niin kovin tunkeilevalta, mikä on tietysti aivan typerä tunne, kun ottaa huomioon mikä on linnun tietoisuus ja yksityisyydentarve tuossa vaiheessa ruoanvalmistusta. Mutta tämä on niitä juttuja, joille vaan ei oikein voi mitään. Kun ilettää, niin ilettää. Sama juttu, kun pitää poistaa kalalta kidukset. Sekin tuntuu liian tunkelevalta.  

Jamie sai kuitenkin tämän vaiheen näyttämään joulusarjassaan siltä, että kai minäkin siitä selviäisin. Hän otti käteensä ison lusikan, tunki sen linnun peräpäästä nahkan alle ja alkoi hivuttaa sitä kupera puoli linnun nahkaa vasten kohti rintaosaa, tällä tavalla saadaan tasku ja tilaa yrttivoille. Minä parhaani mukaan, ajatellen jotain muita mukavia ajatuksia, kuten vaikka ensi kesää, hivutin myöskin isoa lusikkaa linnun nahan alla. Sitten otin yrttivoin jääkaapista, se oli parahultaisen jähmeää. Otin sitä suuren lusikallisen ja tuuppasin linnun lihan ja nahkan väliin ja päältäpäin nahkan pintaa pitkin pusersin voin tasaisesti (no miten sen nyt ottaa) pitkin rintaosan pintaa kohti linnun kaulapäätä. Sain kuin sainkin yrttivoin ängettyä kalkkunan takin alle melkoisen kattavasti. 

En aikonutkaan tehdä mitään varsinaista täytettä, stuffinkia. Sen sijaan tein kuten Jamie, halkaisin kaksi mandariinia ja laitoin ne linnun sisälle. Ne toisivat kosteutta ja sitruksista aromia lintuun, mutteivat hidastaisi sen kypsymistä. Jamie neuvoi, että lintua kannattaa vähän parsia kokoon sekä kaulapuolelta, että peräpäästä niin, ettei kaikki voi hetimiten valu pois maustamasta ja mehevöittämästä lintua. Tein pienen cocktailtikkuvirityksen, jonka toivoin riittävän. Suojasin kalkkunan koivet foliolla, etteivät ne kuivuisi ennen aikojaan. Oi, miten hämääväishuomaavaiselta sekin kuulostaa.

Lämmitin uunin 250 asteeseen ja nostin linnun uunipannulle, jonka pohjalla on kätevä ritilä, kiitos Ikean. Heti kun laitoin linnun uuniin, laskin uunin lämpötilan 180 asteeseen ja varauduin paistamaan lintua 35 minuuttia/kg. Linnussa oli erittäin epäluomu paistovahtikin, joten sitäkin meinasin tiirailla, mutta myös käyttää nenääni, vaistoani ja tuuriani sen suhteen, että linnusta tulisi prikulleen sopivan kypsä.

Parahin ystäväni Jamie näytti ohjelmassaan hyvää hyvyyttään myös muutaman konstin, jolla tietää kokonaisen linnun olevan kypsä. Muistan niistä ainakin yhden. Siinä lintu otetaan uunista ja sitä nostetaan ilmaan kahdella kunnon haarukalla valkoisen tarjottimen tai vadin päälle ja katsotaan valuuko siitä vähääkään punertavaa nestettä. Jos näin olisi, lintu takaisin uuniin, luukku kiinni ja kypsymistä odotellessa hoidellaan palovammoja, joita saatiin, kun painava lintu luiskahti haarukoista. Jamielle ei tietenkään käynyt niin.

Muistan minä toisenkin konstin. Siinä otetaan pitkä- ja teräväpiikkinen haarukka tai joku  muu piikki ja tökätään se linnun rintaan paksuimpaan kohtaan. Pienen hetken päästä haarukka nyhtäistään irti ja kokeillaan huulenpieleen onko ase kuuma. Jos se on polttavan kuuma, lintu on kypsä. Tällöin linnun voi peitellä folioon ja keittiöpyyhkeisiin pariksi tunniksi, jonka aikana hoidellaan huulen palovammaa. 

Kun tässä nyt aivan huippumuistiseksi ryhdyin, muistin kolmannenkin neuvon. Ilmeisesti jossain vaihetta paisto-operaatiota Jamie, tuo kullankallis neuvonantajani, oli ottanut foliokääreet pois linnun koivista, koska ne olivat myös saaneet kauniin paistopinnan. Koivesta Jamie otti puristusotteen palovammoista piittaamattomilla sormillaan ja puristi. Jos liha irtoaisi vaivatta koivesta, olisi lintu kypsä. 

Koska minulla oli näin kosolti hyviä neuvoja, arvelin että selviäisin tästä hommasta. Kalkkuna painoi kääreen tarran mukaan 3,8 kg. Mahdollisimman lyhyen lukion matikkani ja siitä saadun B:n turvin (tuo on elämäni lähes synkin salaisuus, joten kerrottehan sen vain kaikkein luotetuimmille ystävillenne) kalkuloin paistamiseen menevän parisen tuntia. Ja niin menikin. Lintuun rakennusvaiheessa asennettu paistovahti pompahti ylös kahden tunnin kohdalla ja kymmenen minuuttia sen päälle tekee aina hyvää, eikö vaan? Nostin sitten linnun vuokineen päivineen uunista, pistelin, nostelin ja puristelin sitä. Kypsää on, päätin. Joten käärin linnun folioon ja Jamien neuvojen mukaan myös keittiöpyyhkeisiin ja jätin sen jäähtymään pariksi tunniksi. 

Lisäkkeiksi päätin valmistaa ruusukaalia pekonilla ja uuniperunoita. Minulla oli joulusta jäljellä tuskastuttavan pieniä ruusukaaleja, joiden siistiminen oli yhtä tuskaa. Mutta hyviä niistä tuli, kun esikeitin niitä muutaman minuutin ja sitten viimeistelin ne pannulla yhdessä pekonisilpun ja kermatilkan kanssa. Maustoin pippurilla ja dijonsinapilla, suolaa nämä suloiset pallerot eivät pekonin myötä tarvineet. Kapriksia minun piti myös laittaa, mutta unohdin.

Uuniperunat valmistin Nigellan tapaan. Onpa minulla näitä brittiystäviä nyt ihan pilvin pimein! Nigella säästää luontoa jättämälllä foliokääreet pois uuniperunoista. Hän tökkää isot perunat grillivartaisiin ja laittaa sellaisinaan uuniin 200 asteeseen noin 45 minuutiksi. Metallinen varras kuumenee perunan sisällä ja kypsentää perunaa sitäkin kautta nopsemmin. Tämä on minunkin suosikkitapani nykyään. Etenkin jos uuniperunoita jää tähteeksi, niille ei käy ikävästi, kuten helposti käy, jos ne unohtaa foliokääreeseen. Siinä jäähtyessään peruna tummenee ilkeästi ja muuttuu kumiseksi, eikä sitä enää tee mieli käyttää tähdenlentoihin seuraavana päivänä.

Hävikistä herkuksi-lohitortut

Eilen alkoi jo tuntua, että jouluruokakiintiö oli ihan täynnä, kukaan ei enää haikaillut aamiaisella kinkkuviipaletta tai kysynyt, onko vielä porkkanalaatikkoa. Kerrankin mitoitimme jouluruokien määrän melkoisen oikein, mitään ei varsinaisesti mennyt pilalle, pieniä kipeniä toiseen kertaan lämmitettyjä annoksia meni kompostiin. Savustettua lohta oli vielä vähän ja pakastimessa neljä levyä torttutaikinaa.  Niistä sommittelin välipäivän kaapintyhjennysaterian. 12 pientä lohitorttua valmistui näistä:

• 4 torttutaikinalevyä
• noin 100 g savustettua lohta
• 12 kirsikkatomaattia
• 2 kananmunaa
• 1,5 dl kermaa
• muutama raapaisu emmentalia raasteena
• pippuria
• tillinoksia

Sulatin taikinalevyt ja kuumensin uunin 200 asteeseen. Kaulitsin jokaisen levyn pitemmäksi ja ohuemmaksi, niin että siitä sai leikattua kolme kutakuinkin neliön muotoista palaa. Asetin palan kuhunkin muffinivuoan 12 kolosta. Taikinakuoppaan leikkasin kirsikkatomaatit puolikkaiksi ja jaoin kristillisesti lohen rippeet joka koloon. Sekoitin kerman, kananmunat, tillin, juustoraasteen ja pippurin tasaiseksi massaksi ja lusikoin sen tasaisesti taikinakoloihin. Paistoin torttuja uunin keskitasolla noin 20 minuuttia. Olivatpa ne mukavan ilmavia ja maukkaita vähän jäähdyttyään! Söimme ne salaatin ja lohipateen lopun kanssa. Pienet piiraset sopisivat hyvin alkupaloiksi tai illanistujaisten napostelupöytään tai eväsretkikoriin.

EDIT: Lisään tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidasta löytyvälle Tähdenlennot-välilehdelle, jonne kerään kaikki jämäruokia käsittelevät postauksemme.

Joulunpyhinä sain tietää, että 11 polkupyörää taloudessamme ei ole enää paikkaansapitävä tieto. Kammenpyörittäjä on hankkinut itselleen vanhan Peugeot-polkupyörän. Hankintaan on oikein hyvä syy. Olemme aikeissa parin lähivuoden kuluessa osallistua ranskalaiseen tapahtumaan nimeltä Anjou Vélo Vintage. Minun vanha ajokkini on myös Peugeot-merkkinen ja huomaavaisena miehenä Kammenpyörittäjä arveli, että minun "vanha tyttöni" tarvitsee tietysti poikaystävän, niinikään ranskalaisen vanhan pösön. Kammenpyörittäjä on kyllä vannonut, ettei talouteen tule enää koskaan yhtään ranskalaista kulkupeliä, mutta poikkeushan aina vahvistaa säännön!

pyöräperheemme uusin jäsen

Lohipatee

Joulupöydässämme on aina tilaa uusille kalaruokalajeille. Löysin hyvänkuuloisen ohjeen ja sen myötä kiinnostavan blogin, Kirjatoukka ja Herra Kamera. Unohduin aatonaattoiltana lukemaan blogia ja katsomaan sen kuvia niin pitkäksi aikaa, etten ehtinytkään tehdä lohipateeta silloin. En ole siitä pahoillani, löytö oli niin mieluinen. Otin perusneuvot taiteilijan lohipateesta, toki hieman sovelsin.

• 700 g lohta
• 1 tl suolaa
• 4 kananmunaa
• 2 dl kuohukermaa
• 1 rkl tomaattisosetta
• 2 rkl perunajauhoja
• pippuria
• tilliä

Tarkastin kalan ruototilanteen, ruotoja nolla! Leikkasin kalan nahkaa myötäillen irti parhaani mukaan ja kuutioin sen. Hienonsin kalan monitoimikoneen leikkuuterällä ja maustoin silpun suolalla. Lisäsin kananmunan kerrallaan ja sitten loput ainekset. Lähdeohjeen chilikastikkeen jätin pois, syystä ettei meillä sellaista ole ja toisekseen olen edelleen kauhea chilinössö. Annoin koneen suristella ainekset tasaiseksi massaksi. Otin sitä lusikallisen ja kypsensin sen mikrossa mausteiden tarkistamista varten. Niitä oli sopivasti. 

Vuorasin noin litran vetoisen pitkänmallisen lasivuoan leivinpaperisuikaleilla, jotka vielä sutikoin voinokareella rasvaisiksi. Kaadoin massan vuokaan. Lähteessäni oli tehty välikerros kylmäsavulohesta ja tillinoksista, mutta minä jätin sen osuuden väliin. Käänsin leivinpaperisuikaleiden vuoan reunan yli tulleet osat kalamassan päälle ja asetin vuoan isomman uunivuoan pohjalle. Isoon vuokaan kaadoin kiehuvaa vettä niin paljon, että sen pinta oli suunnilleen kalamassan pinnan korkeudella ja kypsensin lohipateeta noin tunnin ajan, kunnes se oli kiinteytynyt. Sepä onkin jännä juttu, kun tekisi mieli tökkiä paistosta ja tuumii, että milloin se nyt on kypsää, muttei vielä muuttunut kumimaiseksi ja ylikypsäksi. Tällä kertaa onnistuin aika mukavasti ja lohipatee pääsi jouluajan aterioillemme ensin haaleaksi jäähtyneenä ja sitten jääkaappikylminä viipaleina.

Joulupuuroa ja sekametelisoppaa

mustarastas jouluaattoaamuna

Peilikin sen kertoo, ettei tässä olla enää mitään tytönhupakoita. Toinen varma kypsymisen merkki on se, että aamulla herätessään on iloinen, kun kello on jo kuusi. Talo oli tänä  aattoaamuna ihanan hiljainen, mitä nyt tiskikone  hurisi ja liesituuletin humisi. Muut perheenjäsenet vielä nukkuivat, teinit teiniyttään ja Kammenpyörittäjä työyön jälkeistä pikakoomaa. Riisipuuro tekeytyi vesihauteessa, sekametelit turposivat kattilassa odottaen kiisselitemppua ja porkkanalaatikko kypsymistä uunissa. Kinkkurasvat vartosivat kompostivastaavan hellää huolenpitoa, piti kyllä huomattavasti valostua, ennen kuin tohtisi tuonne tontin laidalle, samalla reissulla lintuystävämme saisivat pöydän koreaksi. Ystäviemme leivinuunista illalla toimitettu kinkku varmasti esitti jo kutsuhuutoja sinapin ystävälle, muttei se kuulunut varaston jääkaapista tänne asti. Kaikki hyvin, rauha tiluksilla.

Keitän riisipuuroa oikeastaan vain jouluna, vaikka se onkin aivan herkkua, kun sen sille vain antaa aikansa. Keitin neljän hengen annoksen ja siihen meni:

• 2 dl puuroriisiä
• 2 dl vettä
• 1 l kulutusmaitoa
• 1 tl suolaa
• 1 manteli

Mittasin haudekattilan yläosaan riisit ja veden ja annoin hetken aikaa näiden kahden ainekset tehdä tuttavuutta. Kun vesi oli alkanut imeytyä riisiin, lisäsin maidon ja sekoittelin puuroaihiota niin, ettei riisi jäänyt paakkuihin. Sitten vain kaasu pienelle, kansi päälle ja odottelemaan perheen heräämistä. Sekoittelin puuroa noin vartin välein ja kolmen vartin kuluttua puuro alkoi sakeutua kunnolla. Lisäsin suolan ja maistelin sopivuutta, riisipuuro kyllä tarvitsee suolansa! Tunnin keittelyn jälkeen puuro oli sakeaa ja kermaisen pehmeää, piilotin sekaan mantelin hyväonnisen löydettäväksi.

• pussillinen kuivattuja sekahedelmiä
• 1 l vettä
• 3 rkl ruokosokeria
• 2 rkl perunajauhoja + tilkka vettä sakeuttamiseen

Pohjoisessa sekahedelmäkiisseliä sanotaan sekametelisopaksi. Sitäkään en tee kuin kerran vuodessa, juuri riisipuuron kaveriksi. Pilkoin pussillisen sekahedelmiä pienempiin paloihin saksilla suoraan kattilaan. Laskin päälle vettä ja lusikoin joukkoon ruokosokeria. Keitin hedelmiä noin kymmenen minuuttia ja maistoin sokerin sopivuuden. Sekoitin pienessä kupissa perunajauhon vähän alle desiin kylmää vettä, niin että seoksesta tuli tasaista valkoista lientä. Nostin kiisselikattilan pois tulelta ja lurutin perunajauhovellin norona sekaan ja hämmensin samalla kiisselin tasaiseksi. Se sakeutui samantien. Nostin kattilan takaisin liekille ja annoin kiisselin pulpahtaa kerran ja jätin sen sitten jäähtymään kylmälle levylle. Vähän jäähtynyt sekametelisoppa kuuman riisipuuron kanssa kunnolla hiekoitettuna, se on herkkua! Onni suosii ensi vuonna Kammenpyörittäjää.

Saako näin tehdä? Taatelikakun tuunaus

Millaisia joulumusiikkityyppejä te olette ja tunnistatte ympäriltänne? On olemassa ainakin Varpunen jouluaamuna-ihmisiä ja Jingle bells-tyyppejä ja sitten on sellaisia kuin minä, joiden jouluherkkyyden virityksessä tarvitaan vaikkapa Eläkeläisten Joulutorttua tai Juicen Sikaa.  Eilen laitoin soimaan Nyrok Dolls-kokoonpanon  Kinkkuelämää-levyn (pidän kappaleesta Perunalaatikko, jossa äite kysyy, että imelläksää vielä, ei Tampereella kukaan enää imellä) ja otin tahrakantisen Ruutukokkini esille. 

Kerroin viime joulun alla, että olen tehnyt monet kerrat taatelikakkua Ruutukokin ohjeella, jossa ei ole mitään vikaa, päinvastoin se on luotettava ja hyvä. Miksi siis mennä korjaamaan sitä, mikä ei ole rikki? Voisi kuvitella, että tein jotain aivan valtavaa, en kuitenkaan tehnyt. Tein aivan kuten ennenkin, mutta  lisäksi pilkoin mukaan pienen levyn tummaa suklaata. Vaikka kuulostaa kieltämättä jotenkin luonnonvastaiselta, lopputulos oli ihanan ilmava ja kevyt taatelikakku. Talouden nuori aikuinen toimi koemaistajana. Hän ehti maistaa vain pikkupalan, kun jo tiesi mikä kakussa on uutta.

• noin 20 taatelia
• 200 g voita
• 2 dl sokeria
• 3 dl vettä
• 2 kananmunaa
• 3,5 dl vehjäjauhoja
• 1 tl ruokasoodaa
• 1 tl leivinjauhetta
• 1 rkl vaniljauutetta
• 100 g tummaa suklaata

Kivettömät, muutamaan palaan pilkotut taatelit, sokeri ja vesi laitetaan kattilaan ja keitellään soseeksi. Tämä vie noin puoli tuntia. Kattila nostetaan liedeltä ja mukaan lisätään voi, suklaa ja vaniljauute. Sekoitellaan, kunnes voi ja suklaa ovat sulaneet kokonaan.  Seoksen annetaan hetken aikaa jäähtyä, odotellessa uuni lämmitetään 180 asteeseen. Jauhot, sooda ja leivinjauhe mitataan ja sekoitetaan keskenään. Kun taatelisose lisukkeineen on hieman jäähtynyt, siihen sekoitaan mukaan kananmunat ja jauhot. Tämän annoksen mahtuu hyvin tekemään kattilassa, ei tarvitse sotkea erillistä taikinakulhoa. Ainekset käännellään nuolijalla tasaiseksi taikinaksi. Jollet käytä silikonivuokaa, voitele ja jauhota vuoka huolellisesti. Taikina lusikoidaan suurehkoon rengasvuokaan. Suklaasta johtuen taikina on aika paljon vetelämpää kuin sitä ilman, joten taikina asettuu vuokaan sopuisasti, eikä siihen ole tarvetta piirtää lusikalla syvennystä estämään kakun keskikohdan turpoamista. 

Kakkua paistetaan uunin keskiosassa noin tunti. Kun taikina ei tartu kakkutikkuun, kakku on kypsä. Sitten koetellaan leipurin kärsivällisyyttä, minä maltoin noin 15 minuuttia ennen kuin kumosin kakun. En muuten pidä juurikaan silikonituotteista keittiössä, mutta tällaisten kakkujen kanssa se on hyvä, sillä en pidä korppujauhopinnasta kakussa.

Tein eilen myös hedelmäkakun,  sörkin senkin ohjetta. Käytin sattumina kuivattuja karpaloita, manteleita, cocktail-kirsikoita ja suklaanappeja. Skippasin pitkänomaisen kakkuvuoan voitelun ja jauhottamisen, koska olin laiska ja vuoan pohjassa luki uhmakkaasti non stick. Toivoin, ettei tulisi paha kakku, tulisi hyvä kakku, ilmaisin toiveeni myös Kokit ja potit-Hannelelle hänen eilisessä vaahtokarkki-lumiukko-postauksessaan. Toiveeni ei täysin toteutunut. Kakku ei irronnut vuoasta aivan suosiolla. Hyvää se on, mutta hedelmät ovat vähän liiaksi kinostuneet kakun pohjalle ja pinta on rupinen. Tämä saa sitten luvan olla tämän joulun keittiömoka ja kaikki muu onnistuu täydellisesti, vai mitä?

lailalalai

Ensimmäiset satatuhatta!

kuvan raaste ei liity postaukseen

Tasan vuosi sitten merkitsin tietokoneen työpöydällä olevaan kalenteriin luvun 20 000. Sen verran oli Campasimpukan laskurissa tuona joulunaluspäivänä. Olin iloinen ja innostunut uuden sadon bloggaaja, joka ei meinannut uskoa, että todella olin jaksanut blogata jo monta kuukautta. Eilen illalla, täsmälleen vuotta myöhemmin pyörähti Bloggerin vähän niitä näitä näyttävään laskuriin 100 000. Nyt olen jo vähän kokeneempi bloggaaja, mutta ainakin yhtä innostunut ja iloinen kuin vuosi sitten. Mukavaa on ollut ja luulenpa, että on tulevaisuudessakin! Kiva kun olette piipahtaneet, käykää jatkossakin!