Mikä pääsi karkuun?

tuolta se tuli ja tuonne se meni

Olemme kiinnostuneita maapallon ulkopuolisesta elämästä (kukapa ei olisi?) ja iloksemme Kammenpyörittäjän ufoansassa oli eilen saalista. En ehtinyt tutkia vielä olentoa tarkemmin ja nyt harmittaa. Kun tulin töistä aamulla, se oli päässyt karkuun. Ilmeisesti se oli vain luonut nahkansa ja lähtenyt. Mistä se tuli ja minne se meni, sitä emme tiedä. Nämä ovat niitä elämän mysteereitä. Ensi kerralla laitamme kannen päälle. 

tyhjä katse

Tänään puuhastelen jälleen pakastimien aarteiden parissa, eilen otimme sulamaan pussillisen jotain. Sitä syömme myöhemmin, paljon myöhemmin ja lisää aiheesta seuraa, kunhan homma etenee. Mukavaa, aurinkoista, kylmää launtaita!

Humppaava poro

Kuten olen sanonut, meillä on menossa pakastimentyhjennysoperaatio. Se on kyllä suuri urakka, sillä joku on hamstrannut meille ruokaa aivan tolkuttomasti. Tänään töissä ollessani pyysin henkilökohtaista kotimiestäni ottamaan jotain sulamaan päivällistä varten. Hän otti.

Kokkauksen alkaessa minulla oli raaka-aineena 400 g poron sisäfilettä (2 kpl), pullo punaviiniä, kupillinen puolukoita ja pussi puikulaperunoita. Eihän siinä tarvitse pohjoisen tytön kauan ihmetellä. Kolmelle syntyi nopeasti päivällinen, josta ei ollut kyynelin kerrottavaa.

Siivosin fileistä vähät kalvot ja jätin lihat vielä leikkuulaudalle lämpenemään. Kuorin pienen kattilallisen puikulaperunoita, jotka pilkoin kypsymisen nopeuttamiseksi muutamaan palaan. Laitoin perunat kypsymään höyrykattilaan. Sulatin nokareen voita pannulla ja paistoin fileiden pinnat kauttaaltaan, yhteensä vain noin kolme minuuttia, sillä Petteri P:n sisukka on pieni ja ohut. Käärin fileet folioon odottamaan. Lorautin samalle pannulle punaviiniä ja annoin sen hieman kiehua kokoon. Riivin tuoreita timjamin lehtiä ja lisäsin niitä pannulle ja hetken päästä noin desin verran kermaa. Kastike kiuhui miedolla lämmöllä kasaan sen aikaa, että perunat olivat kypsiä, niissäkään ei mennyt kuin 10 minuuttia kaikkiaan. Tein perunoista hiutaleita perunapusertimella ja sekoitin mukaan kunnon kimpaleen voita ja pari desiä kuumaa maitoa, maustoin perunamuusin suolalla, pippurilla ja ruohosipulisilpulla. Nakkasin kattilan uuniin 100 asteeseen siltä varalta, etteivät poronfileet olisi loppukypsyneet valmiiksi foliossa, vaan tarvisivat myös uunia. 

Avasin folionyytin ja kaadoin siellä olevan liemitilkan kastikepannulle ja koeleikkasin toisen fileen poikki. Se oli juuri sopivaa, en voisi paremmin sanoa. Aivan täydellistä. Nostin kastikkeen vielä lämpimäksi ja sekoitin liemitilkan mukaan, maustoin kastiketilkan suolalla ja pippurilla. Leikkasin fileet viipaleiksi, annosteli lautaselle perunamuusia, päälle filepaloja, kastiketta ja reunoille puolukoita. Annoksen pinnalle pyöräytin pippuria ja ripautin muutaman suolakiteen. Nyt oli kuulkaa niin hyvää ruokaa, että poikakin peruutti sanomisensa. Ensin hän sanoi, että kiitti safkasta. Sitten hän korjasi, että ei, vaan kiitos erittäin hyvästä ruoasta. 

Poroteemaa jatkaakseni suosittelen lämpimästi Humpfonia-konsertteja Kuopiossa ja Helsingissä. Eikä voi olla suosittelematta Eläkeläisten kevään Keski-Euroopan kiertuettakaan, jolle mekin olemme hyökkäämässä jollekin kohtaa!

Sattumasämpylät

Joululomalla pääsin irti lähes päivittäisestä leipomisvimmastani, mutta tänään annoin periksi ja leivoin aamun hiljaisena tuokiona setin sämpylöitä työkavereiden aamun iloksi. He kyselivät syötyään, että mitä ne sattumat olivat. Kerroin, että lattialta lakaisin.

• 0,75 l vettä
• 2x11g pussia kuivahiivaa
• noin 10 dl sämpyläjauhosekoitusta
• 80 g pähkinä- ja siemensekoitusta
• ripaus suolaa ja sokeria
• 1 dl oliiviöljyä

Sekoitin vedestä, hiivasta, suolasta, sokerista ja parista jauhodesistä vellin, joka sai ottaa vauhtia muutaman minuutin. Hetken kuluttua lisäsin jauhoja ja pähkinäsekoituksen ja vaivasin taikinan joustavaksi palloksi. Kohotin taikinaa noin 40 minuuttia ennen kuin leivoin sen sämpylöiksi, joita kohotin vielä toiseen kertaan. Paistoin sämpylät 225 asteessa noin 12 minuuttia. Hyvin kelpasi, etenkin kun laitoin tarjolle juustoa, kinkkua, paprikaa ja kurkkua.

Kaukolohta lähelle tuotuna

Eilen aamulla Kammenpyörittäjällä oli pikainen herätys, kaksi minuuttia silmien avautumisen jälkeen hän oli ostamassa lohta, kotiovelta, pyjamassa. Meillä käy toisinaan (nyt kiihtyvällä tahdilla) kalakauppias Kemistä. Hän on käynyt naapurissa ilmeisesti jo vuosia, mutta joulun alla piipahti meidänkin ovellemme. Tälläkin kertaa iso Norjan lohi päätyi paloina pakastimiimme, niihin johon ei mahdu yhtään mitään. 

Minun ollessani täyttämässä kansalaisvelvollisuuttani työpaikalla, Kammenpyörittäjä tiedusteli vapaamuotoisesti, mitä mahtaisimme tehdä kalasta. Pikaisesti ehdotin palasen graavaamista ja toisen palan käyttämistä lohikeittoon, jollaista oli tehty vastikään Perinneruokaa prkl!-blogissa. Äitini teki myös lohikeittoa aina ollessaan täällä poikasten vahtina, mutta minä olin silloin matkalla, enkä tätä herkkua saanut. 

Työntuiskeen (no jaa) keskeltä ehdotin myös, että Kammenpyörittäjä keittäisi minulle valmiiksi liemen, että pääsisin heti keitontekoon töistä päästyäni ja tuotuani sopivia perunoita kaupasta kotimatkalla. Sen hän tekikin, kunhan viestitse tuumimme, mitä liemeen pitäisi laittaa. 

Kun tuli kotiin, täällä leijaili aivan ihana kalaliemen tuoksu, graavipala odotti tilliä ja keittopala minun veitseröintiäni. Ei pahemmin misattu. Kuorin muutaman kiinteämaltoisen perunan ja kolme porkkanaa. Leikkasin porkkanat siivuiksi ja silpuksi kolme kevätsipulia. Perunat leikkasin melko pieniksi kuutioiksi. Sulatin nokareen voita uuden laakean kasarini pohjalla. Ostin kasarin germaanimarketista vain siksi, että sen kansi passaa paistinpannuuni, muistatteko kun litistin varpaani rikkoessani edellisen kannen joulun alla? Kasari onkin osoittautunut mainioksi, tein pastakastikkeen siinä toissapäivänä ja eilen keiton. 

Kuullotin hetken porkkanoita ja sipuleita ennen kuin kippasin mukaan perunat ja litran verran tupituoretta kalalientä. Ripauttelin mukaan hieman suolaa ja pippuria. Keitin porkkanat ja perunat ihan melkein kypsiksi, ennen kuin lisäsin mukaan kalapalat, jotka olin leikannut fileestä harmaata rasvaa nahan alla väistellen. Olin maustanut lohipaloja leikkuulaudalla kevyesti suolalla, pippurilla ja yhden sitruunan mehulla. Kalapalat kypsyivät muutamassa minuutissa. Ihan lopuksi kaadoin kasariin sen verran täysmaitoa, että lientä oli tarpeeksi. Annoin keiton kuumentua kunnolla ja maistoin suolan ja pippurin. Jälkimmäistä tarvittiin hieman lisää. 

Ruisleipä on hyvä kumppani täyteläiselle lohikeitolle. Oli mukava istua aterialle yhdessä, kun nuorinkin saapui kotiin. Liemessä oli todella hyvä ja vahva maku. Mukava päivä, kaunis sää, upea auringonpaiste ja kimaltelevat lumihiutaleet.

Jos se olis helppoa, se ei olis vaikeaa

vähän kesken vielä

Jotkut asiat eivät ota onnistuakseen. Yleensä ne ovat niitä helppoina pidettyjä juttuja, niitä "lapsikin sen osaa"-tason hommia. Minusta on muuten tylsää, kun noin sanotaan. Jokainen vanhempi tietää, että melko pian lapsen elämässä tulee hetki, jolloin hän todellakin osaa ja vanhemmat katsovat vierestä, että ai, osaako hän jo tuonkin. Seuraavaksi jo pyydämmekin, että hei voisitko neuvoa, miten se ohjelma ladataan tai oliko se niin, että...

Kuten huomaatte, elän äitiydessä luopumisen vaihetta. Enää sydänalani ei väpätä, raskin jopa pestä esikoisen vaatteet pyykkikorista, vaikka harkitsin kyllä hetken olisiko kotoisampaa, jos jättäisin sinne edes sukkaparin. Tuoreempi painos saa kyllä huomiota ainakin tarpeeksi, pyörin ja häärin hänen ympärillään ja kyselen, tahtoisiko hän jotain. Tähän asti huumori on riittänyt, eikä hän ole sanonut kuin kerran, että joo, olla vaikka rauhassa vähän aikaa. Tänä aamuna hän kyllä kysyi, että koska se velipoika tuleekaan ekalle lomalle. Jakamaan äidin huomiota kai. 

Minun oli tarkoitus puhua keitetystä kermasta, panna cottasta. Tai pannacottasta, miten vain tahdotte, en tiedä kumpi muoto on oikea, tasaväkisesti niitä kumpaakin näkee. Panna cotta ei oikein ole ottanut onnistuakseen minulta. Ensimmäisellä kerralla lopputulos maistui ihan hyvältä, muttei lähtenyt astiasta, mutta nyt tiedän astioiden olleen aivan vääränlaiset kumoamista ajatellen. Toisella ja kolmannella kerralla kokeilin suklaista panna cottaa. Näistä ensimmäinen otos oli liian löysää ja toinen aivan sikamaisen tanakkaa. Liivate ei ole minun kaverilistoillani. En seuraa sitä Twitterissä. 

Televisio-ohjelmista suosikkini, Masterchef Australia toimii minulle usein opetusohjelmana. Tässä männäviikolla Matt Moran teki master classissa jogurttista panna cottaa ja sehän näytti olevan niin helppoa, että nauratti. Yksi kilpailijoista teki samanlaisen jälkiruoan luovuustestissä ja epäonnistui pahoin. Tämänhän minä en antanut itseäni lannistaa. Tein ulkomuistista sunnuntaina panna cottaa, puolitin ohjeen. On todella viisasta kokeilla muistin varassa jotain, missä on ohjeidenkin kanssa epäonnistunut tähän mennessä. 

• 1,5 dl kermaa
• 1,5 dl kreikkalaista jogurttia
• 42,5 g (heh) sokeria
• 1 tl vaniljatahnaa
• 2 liivatelehteä

Laitoin liivatelehdet kylmään veteen lötkistymään siksi aikaa, että muut aineet kuumenivat kattilassa lähelle kiehumispistettä. Sekoitin velliä kokoajan. Aluksi se oli aika paksua, mutta oheni kuumentuessaan, eikä minulla ollut aavistustakaan, oliko se oikein vai vasein. Mittasin seoksen lämpötilaa, sillä tiesin, ettei jogurttia pidä mennä keittämään. Georgekin irvisti maistaessaan Julian rakeista panna cottaa. Lämpötilan lähetessä 85 astetta arvelin sen olevan tarpeeksi. Puristin liivatteista vettä pois, ajattelin Nigellaa ja sekoitin liivatteet kuumaan kerma-jogurttiin. Kaadoin seoksen pieneen kannuun, josta se olisi helppo kaataa annosastioihin, paksureunaisesta kattilastani ei ole hyvä kaataa pieniin kuppeihin ja se painaakin kuin synti. 

Käytin monenlaisia astioita katastrofin minimoimiseksi. Kaadoin kolme annosta, alle desin vetoista, pieniin silikonisiin muffinivuokiin, yhden metallikuppiin ja yhden lasiseen astiaan, josta jälkiruoan voisi lusikoida, mikäli kipattavat eivät suostuisi irtoamaan. Laitoin vuoat ensin ulos pakkaseen jäähtymään ja myöhemmin nostin ne jääkaappiin. Iltasella en viitsinyt enää keitellä marjakastiketta, mutta kokeilin yhden annoksen kippaamista. Käytin siihen metallisessa kupissa olleen. Noudatin Mattin neuvoa ja kastelin ensin puhtaat käteni, sitten kastoin kupin hetkeksi kuumaan veteen ja käänsin kupin nurin lautasen yllä pitäen märkää kättäni alla vastaanottamassa vanukasta. Ei se ihan täydellisesti sieltä lumpsahtanut, mutta melkein. Maistoimme tämän yhden annoksen aivan sellaisenaan. Maku oli vähän liian jogurttinen minusta, tai sitten mittaamani käsikopelolla kaatamani sokerimäärä ei ollut ihan riittävä. Rakenne oli kyllä tasainen ja sileä. 

Eilen kokeilin silikonivuokaisten annosten kippaamista pasta-ateriamme päätteeksi. Yönyli seisotus ei tehnyt jälkkärille pahaa. Silikonimuoteista panna cotta pienellä reunojen venytyksellä lähti kuin lähtikin kauniisti irti ja ehjänä lautaselle. Päästin pienimuotoisen riemunkiljahduksen. Keitin pakastevadelmista, sokerista ja vesitilkasta pienen annoksen kastiketta, josta siivilöin vadelmansiemenet pois. Lusikoin kastiketta panna cottan ympärille. Kastike teki annokselle terää, taittoi jogurttimaisuutta. Neljäs kerta toden sanoi! Tosin luulen, että pitäisin kuitenkin enemmän versiosta, jossa ei ole jogurttia.

Aito jäljennös

Käydessämme Tallinnan Lennusadam-museossa tutustuimme kiintoisaan Titanic-näyttelyyn. Siellä sai ihailla vitriineissä esillä olevia eri matkustajaluokkien päivällisastiastoja, joista minun silmääni miellytti eniten toisen luokan serviisi. Kolmannen luokan mukeissa oli muuten todella paljon samaa näköä kuin alkuajan Pentikeissä. Näyttelyn jälkeen tiemme vei tavanomaiseen tapaan museon myymälään ja sieltä aina kuvausastioita haalivana en koettenutkaan vastustaa myytävänä ollutta toisen luokan lautasmallin kopiota.  

Tänään, kun ruokakuntamme entisestään pieneni, olin silti reipas ja kokkasin meille kahdelle. Meillä oli ollut jo jonkun aikaa jääkaapissa pakkaus mustaa tuorepastaa ja sille kehittelimme yhteistyössä kastikkeen. Tätä en ottanut mistään kirjasta tai blogista, vaan mietimme omissa pikkupäissämme (ihan selvinpäin kyllä) millainen soosin pitäisi olla. Päätimme jo kaupassa, että siinä pitää olla jotain punaista, muttei se saa olla muttitomaattikastike, sillä arvelimme kokopunaisen kastikkeen vievän mustan pastan väristä tehon. Lopulta kahden hengen annokseen meni:

• 250 g mustaa tuorepastaa
• n. 20 raakaa jättikatkarapua
• 1 kevätsipuli
• n. 10 kirsikkatomaattia
• yhden limen mehu
• pari pärskäystä vihreää tabascoa
• 1 tl sokeria
• ripaus suolaa ja pippuria
• oliiviöljyä
• 1,5 dl kermaa
• 2 rkl kirjolohenmätiä
• tuoretta basilikaa

Sulatin katkaravut ja kuivasin ne. Tein niille marinadin, johon tuli limen mehu, tabascoa, suolaa, sokeria ja pippuria. Laitoin kuivatut katkaravut marinadiin maustumaan. Kiehautin ison kattilallisen vettä pastaa varten. Sitä odotellessa silppusin sipulin ohuiksi suikaleiksi ja leikkasin tomaatit muutamaan viipaleeseen. Kuumensin oliiviöljyä kasarissa ja kippasin ravut marinadeineen päivineen kuumalle pannulle. Sijoittelin ravut toistensa kanssa vierekkäin, niin että jokainen pääsi paistumaan alapuoleltaan. Hetken kuluttua käänsin ravuilta kylkeä ja melkeinpä ne sai samantien ottaa lautaselle odottamaan. Pannulle jäi hyväntuoksuinen paistoöljyn ja marinadin sekoitus, johon kaadoin sipulit ja tomaatit kypsymään. Kun pastavesi kiehui, suolasin veden anteliaasti ja asetin jopa ajastimen 3 minuuttiin. Samaan aikaan kaadoin kerman pannulle sipuleiden ja tomaattien kaveriksi. Kerma kiehui sakeaksi kastikkeeksi parissa minuutissa ja viimeiseksi minuutiksi ennen kuin pasta oli kypsää, lisäsin ravut vielä lämpenemään kastikkeeseen. Annokseen asettelimme keon pastaa lautaselle ja sen päälle muutaman lusikallisen kastiketta rapuineen päivineen. Ihan päällimmäksi ripotimme hieman kirjolohenmätiä. 

Kastike oli oikein onnistunutta ja  ravut juuri sopivan kypsiä, ei tietoakaan kumimaisuudesta. Joko lime tai kerma tappoi kyllä mädin maun kokonaan. Tosin sen tärkein tehtävä olikin näyttää nätiltä. Olimme hyvillämme, ettemme tuhlanneet annokseen siian tai muikun mätiä. Musta pasta oli dramaattisen näköistä ja kerrankin sattui niin, että kypsyyskin oli pastassa aivan oikea. Sattuu sitä paremmissakin piireissä.

ihmeiden aika ei ole ohi, blogaanin ruoka on oikeasti kuumaa

ruoka maistui aidolta jäljennökseltä

Päivällistä pienperheelle

jäälyhtymuotia vuodelta 2014

Olen tässä viikon aikana oppinut laskemaan kolmeen neljän sijasta, tosin tänään kyllä katoin neljälle aluksi. Kuten monessa muussakin keittiössä, meilläkin on pakastimien tyhjennysoperaatio menossa. Se on kyllä aika epätoivoinen tehtävä. Eilen otimme pullollisen mehua ja lohipalan sulamaan, eivät ne isoa koloa tehneet. 

Käytin lohen valmistamiseen L' Exquisit-blogin ohjetta paneroiduille lohitikuille. Perunavinkit otin jostain toisesta blogista, mutten nyt millään löydä sinne takaisin. Aloitin perunoiden valmistelusta. Ohje on melko samanlainen, kuin taannoinen pommes anna-kokeiluni, mutta tässä käytettiin voita vain vuoan voiteluun, mikä ei liene paha asia sekään. Kuorin kolme isoa rosamunda-perunaa ja viipaloin ne mandoliinilla ohuiksi siivuiksi. Voitelin kevyesti metallisen muffinivuoan kolosia ja asettelin kuuteen koloon muutamia perunaviipaleita pohjalle. Pyöräytin ihan vähän suolaa ja pippuria päälle. Lisäsin perunaviipaleita aina muutama kerrallaan ja väliin mausteita, kunnes oli jäljellä enää yksi kerros laittamatta. Siihen väliin laitoin suolakiteiden ja pippurin lisäksi pienen oksan timjamia ja päälle vielä perunaviipaleen kanneksi. Viipaleita jäi vielä sen verran, että täytin vielä kaksi pellin kolosista, kaikkiaan perunapinoja tuli kahdeksan kolmesta isosta perunasta. Valutin joka koloon ruokalusikallisen kermaa ja paistoin perunapinoja 200 asteessa noin 50 minuuttia. 

Seuraavaksi valmistelin lohitikut odottamaan, ne paistuisivat noin 25 minuuttia, joten perunat ottivat vähän etumatkaa. Nypin lohipalasta ruodot ja poistin nahkan ja rasvaiset osat. Leikkasin kalapalan poikittain tikuiksi. Leivitin tikut pyörittämällä niitä ensin suolalla ja pippurilla maustetuissa vehnäjauhoissa, sitten kananmunassa ja viimeiseksi korppujauhojen ja raastetun parmesanin sekoituksessa. Nostin leivitetyt lohitikut leivinpaperin päälle uunipellille ja kun perunoiden paistoaikaa oli vielä puolet jäljellä, laitoin kalat uuniin paistumaan. Käänsin tikut puolivälissä. Samaan aikaan muutama pieni terttutomaatti kypsyi uunissa. 

Olin käyttänyt kermaviilin ja maustamattomat jogurtit johonkin tähdelliseen, joten emme saaneet tsatsiki-tyyppistä kastiketta, kuten olin suunnitellut. Sen sijaan puristelimme viime tippoja kaupallisista majoneeseista ja remouladepurkista, tuli jääkaappiinkin hieman tilaa. 

Perunapinot olivat tosi hyviä, ne irtosivat lusikalla pyöräyttäen muffinipellin koloista ja olivat pehmeitä ja täyteläisiä, vaikkei kermaa ollutkaan kuin lusikallinen kolosta kohden. Ne myös kypsyivät suurta kermaperunavuokaa nopeammin. Lohitikut olisivat voineet olla vähän topakammin maustettuja, kastike olisi kyllä hoitanut homman kotiin. Tämän kalaruoan valtti oli se, ettei siihen holvattu rasvaa lainkaan. 

Kammenpyörittäjällä on rajaton Tacxin käyttöoikeus

Laatikon tyhjennystä - mandariinikakku

Ostin joulun alla pienen laatikollisen mandariineja, vai mitähän satsumia ovatkaan. Söimme niitä ensin kaksinkäsin, mutta sitten into hiipui, kun avasimme rasian vihreitä kuulia. Nyt muutama mandariini on vielä jäljellä ja himoan jo saada tuon kivan laatikon pantryyni johonkin, vielä tuntemattomaan uuskäyttöön. Ehkä siitä tulee lusikkalaatikko, ehkä pidän siinä alati laajenevaa muffinipaperikokoelmaani.

Eilen sain muutaman oranssin palleron käytettyä kanaruokaan, tänään loput saavat lähteä, tavalla tai toisella. Selailin foodgawkeria ja aika pian silmiini osui klementiinikakku, close enough. Girl versus Dough-blogin kakku oli postattu eilen. Minulla oli vain tavallisia vehnäjauhoja tällä erää, joten käytin niitä.

• 3,5 dl vehnäjauhoja
• 2 tl leivinjauhetta
• 0,5 tl suolaa
• 2,4 dl kreikkalaista jogurttia
• 3 d sokeria (2+1 dl)
• 3 kananmunaa
• 2 pienen mandariinin kuori raastettuna
• 1 rkl vaniljauutetta
• 1,2 dl öljyä (käytin sulatettua voita)
• 1 dl mandariinimehua (4-5 mehukasta mandariinia)
• loraus Grand Marnieria (oma lisäykseni)
• tomusokeria koristeluun
• kermaa vaahdotettuna tarjoiluun

Kuumensin uunin 180 asteeseen ja voitelin ja jauhotin 25 senttisen irtopohjavuoan. Mittasin jauhot, leivinjauheen ja suolan kulhoon, sekoittelin. Keräsin toiseen kulhoon jogurtin, 2 dl sokeria (1 dl jäi myöhemmin keitettävään siirappiin), mandariininkuoriraasteen, vaniljauutteen ja kananmunat ja vatkasin ne sekaisin. Kumosin mukaan kuivat aineet ja pyöräyttelin taikinan tasaiseksi nuolijalla. Viimeiseksi lisäsin mukaan sulatetun voin. Kaavin taikinan valmisteltuun vuokaan ja paistoin kakkua noin 40 minuuttia, kokeilin kypsyyttä kakkutikulla, kun tikku oli puhdas pistoksen jälkeen, kakku oli kypsä. Annoin kakun jäähtyä ensin hetkisen vuoassaan, ennen kuin kumosin sen leivinpaperin päälle ritilälle. 

Kakun jäähtyessä keittelin mandariinisiirapin mehusta ja jäljellä olevasta sokeridesistä. Lisäsin pikkuisen Grand Marnieria siirappiin. Lurittelin kuuman siirapin lämpimän kakun päälle ja annoin sitten kakun jäähtyä kokonaan, ennen kuin sirottelin päälle uudesta purkistani tuhk suhkuria. 

Vatkasin pikkuisen kuohukermaa vaahdoksi ja lorautin vaahtoonkin vähän Grand Marnieria. Kakku oli erinomaista kahvin kaverina ja lusikallinen kermavaahtoa kruunasi jälkkärinautinnon. Kakun rakenne oli mukavan sienimäinen ja mandariinisiirappi teki siitä mehevää.

Toimme Virosta pari kätevää pussinsulkijaa, joissa on kaatonokkaosa. Ne sopivat erityisesti sokeripussille, joka minulla usein repsottaa ja kylvää sokeria sinne tänne (en suinkaan minä). Olisi pitänyt tuoda useampi.