Vartin yli

Tuntui kyllä hieman oudolta, ellei jopa vähän väärältä lähteä reissuun takapenkki tyhjänä. Kyllä me vielä osaamme kahdestaankin reissata, kunhan tässä vauhtiin pääsemme. Matkan aluksi vietimme pakkolomaa laivalla, merimatka kesti kaikkiaan 27 tuntia. Päiväunet kyllä maistuivat hyvältä, samoin ateriapakettiin kuuluneet ruokailut. Merimatka oli leppoisa ja tyyni. 

Ajelimme eilen illalla satamaan saapumisen jälkeen hyvänmatkaa Saksan moottoriteitä, ennen kuin poikkesimme levähdyspaikalle nukkumaan rekkakuskit naapureinamme.

hyvin uni maistui

Aamulla matka jatkui Hollantiin, aina Amsterdamiin asti. Kävimme päivällä pienen reissun keskustassa ja mikäli meillä oli jotakin romanttisia kuvitelmia Amsterdamista, ei ole enää. Joko täällä ovat menossa kansalliset Roskataan yhdessä-päivät tai roskakuskit ovat olleet jo hetken lakossa, niin paljon jätteitä kaduilla emme ole nähneet missään muualla. Aikomus nauttia lasillinen aurinkoisessa ulkoravintolassa muuttui sisäruokailuksi, sillä miehenkorkuinen jätekasa terassituolin vieressä ei oikein innostanut, eikä varmaan miellytä paikallisia ravintolayrittäjiäkään.

ketä kaivattaisiin?

Polkupyöriä kaupungissa on ihan tajuttoamat määrät. Kammenpyörittäjä luki jostain, että keskustassa varastetaan päivittäin noin 300 pyörää. Useat pyörät kyllä näyttivät enemmän siltä, että ne olivat kadottaneet omistajansa. Me emme ottaneet omia ajokkejamme esille matkatelineestä, vaan hurautimme leirialueelta keskustaan ja takaisin paikallisbussilla muutamassa minuutissa. Jos kuitenkin olisimme menneet keskustaan omilla pyörillä, olisi ollut ilmeisen noloa käyttää kypärää, älypuhelinta olisi kuitenkin tullut näpelöidä ainakin toisella kädellä tai tupakoida ajaessaan.  

eivätkä tässä olleet vielä läheskään kaikki pyörät

Nyt olemme mukavalla leirialueella viettämässä iltaa Kammenpyörittäjän metsästämän viinin kera. Hollannin ja Australian välinen jalkapallo-ottelun tilanne lienee Hollannille edullinen, sillä välillä ympäristöstä kuuluu melkoista positiivisluonteista metakkaa. 

Huomenna tarkoituksemme on käydä museossa tai kahdessa, mikäli ratkaisemme jokseenkin hankalan paikoitusongelman, Amsterdam ja ajoneuvoyhdistelmät, edes pienet, eivät ole kavereita keskenään. Museovierailuiden tarkoitus on lähinnä harhauttaa Kammenpyörittäjän ajatuksia, ettei hän jo koko päivää jännitä ylihuomista ajamista Iso-Britanniassa, sillä siellä ne kahjot kuulema ajavat ihan väärää puolta tietä.

Viittä vaille

Sää ei nyt ole oikein sellainen, kuin ensimmäisenä lomapäivänä pitäisi olla. Kammenpyörittäjä, joka ei ole mitenkään herkkähipiäinen, meni aamulla ulos tavanomaisessa kesäisessä tonttiasussaan, sortseissa ja t-paidassa, vain palatakseen sisälle samantien hakemaan lisää vaatetta. Minä en uskonut, että ulkona olisi ihan niin kylmä, kuin hän väitti, mutta pieni nenän pistäminen ovesta ulos vakuutti minutkin, että kylmää on. On ihan hyvä, ettemme eilen illalla innostuneet ajatuksesta hommata liput tämän iltaiseen Sataman yöhön J. Karjalaista kuuntelemaan. Joku toinen kerta sitten. 

Matkavalmistelut ovat sen sijaan kuumimmillaan. Polkupyörät on viritetty vaunun aisan telineeseen, vaatteita ja muita tarvikkeita on kiikutettu vaunuun, uusi retkipöytä koekasattu auki ja takaisin pakkaukseen, kirjoja ja karttoja on valittu ja mieltä muutettu. Kotimiestä on ohjeistettu enemmäin kuin hän haluaa ja hänen puolestaan taitaisimme saada lähteä jo tänään, tai eilen. 

EDIT: Ruokana tänään tähdenlentoja parilta edelliseltä päivältä ja illalla avataan pullo kuohuviiniä. Viittä vaille reissuunlähtö!

Matkamme suuntautuu ensin Iso-Britanniaan ja sen jälkeen Ranskaan, mennessä ja tullessa myös Saksaan ja Hollantiin nyt ainakin.

ensin tänne

ja sitten tänne

3 FEET PLEASE

Vuosikausia ammattipyöräilykisoja televisiosta seuranneina olemme huomanneet, että paikanpäälle päässeissä katsojissa on joukko melkoisia törppöjä. Etenkin jotkut ylämäkiosuuksille kerääntyneet pyöräilynystävät näyttävät usein saavan jonkunlaisen hulluuskohtauksen, kun kestävyysurheilun kuninkaat saapuvat pitkän odotuksen jälkeen ja punnertavat itseään ja ajokkiaan ylös mutkaista ja jyrkkää tietä. Siinä tulee ilmeisesti katsojalle tunne, että on lähdettävä juoksemaan rinnalle, mieluiten ylävartalo paljaana, heristettävä nyrkkiä kannustavasti, huudettava päättömästi, toikkaroitava keskellä tietä ja pahimmassa tapauksessa alettava auttaa idoliaan tuuppaamalla miestä mäessä. Ei näin. 

Tänä vuonna Critérium du Dauphiné-kisan aikaan lanseerattiin kampanja kilpailujen katsomisen turvallisuudesta. Olemme nähneet ainakin Chris Froomen ystävälliset, mutta vakavat kasvot hänen muistuttaessaan, että tulkaa mieluusti paikalle, olkaa innoissanne, mutta älkää koskeko ajajiin, pitäkää huolta lapsistanne ja koiristanne, niin kaikilla on turvallista ja mukavaa. Jos Chrisiä ei usko, niin jo on kumma.

Kammenpyörittäjä on pitkään käyttänyt turvaliiviä, jossa muistutetaan ohittamaan pyöräilijä riittävän kaukaa, tosin Suomen teillä se on välillä kyllä melko hankalaa. Samasta asiasta Peter Selinkin on puhunut puhumistaan, eikä liikaa voi puhuakaan, siis myös aivan arkisen pyöräilyn yhteydessä, ei pelkästään kilpailuihin liittyen.

Pyöräilyn turva-asioissa pysyäksemme, minun entinen pyöräilykypäräni toimii tämän kesän taas laventeliruukkuna, kuten ensimmäisenä vuonnaankin uudessa tehtävässään, viime vuonna siinä asui äitienpäiväruusuni.

Nyt sen tein, ikioman reseptin! Suklaa-mustikkamuffinit!

En osallistu tällä mihinkään kilpailuun, paitsi siihen, jossa kerätään työpaikalla tykkäyspisteitä. Hiljainen työvuoro, loman lähestyminen ja mukavat työkaverit saivat minut kaivelemaan taukokeittiön kaappeja sillä silmällä, mitä voisi leipoa päiväkahveille. Etsiskelin vähän ohjettakin, mutten löytänyt mieleistä. Ajattelin, ettei se nyt voi niin vaikeaa olla, olen minä ennenkin muffineita leiponut. Kyllä se siitä lutviintuisi omasta tai asiakkaan päästä.

10 isonpuoleista suklaa-mustikkamuffinia

• 125 g voita sulatettuna
• 2 kananmunaa
• 1,5 dl sokeria
• 3,5 dl vehnäjauhoja
• 2 tl leivinjauhetta
• 2 rkl kaakaota
• 1 tl vaniljasokeria
• ripaus suolaa (jos voi on suolatonta)
• 1 dl maitoa
• 50 g tummaa suklaata
• 50 g valkoista suklaata
• 1 dl mustikoita

Kuumenna uuni 200 asteeseen ja etsi esille muffinivuokia, asettele ne leivinpaperin päälle pellille. Paperi sen varalta, että muffinit villiintyvät uunissa ja jättävät vuoan reunan huomiotta. Helpompi siivota. Sulata voi ja jätä se jäähtymään. Vatkaa kananmunat ja sokeri vaahdoksi. Lisää siihen muutamassa erässä vehnäjauhot, joihin on sekoitettu leivinjauhe, kaakao, vaniljasokeri ja mahdollinen suolaripaus. Lisää maito ja sulatettu voi ja sekoita taikina tasaiseksi. Viimeksi kippaa kulhoon mustikat ja paloiksi silputut suklaat. Kääntele taikinaa nuolijalla, jotta sattumat tulevat tasaisesti taikinaan. Lusikoi taikinaa muffinivuokiin, niin että vuoat ovat puolilleen täynnä. Paista uunin keskiosassa noin 20-25 minuuttia, kokeile kypsyyttä tikulla. 

Tuli muuten tosi hyviä muffineita, vaikka itse kehaisenkin, sehän ei tunnetusti ole minulle vaikeaa. Mustikat sopivat hyvin suklaisiin leivonnaisiin ja sisus oli kuohkeaa ja pinta sopivan rapsakka. Kymmenestä muffinista oli kaksi jäljellä, kun lähdin töistä, toivottavasti yövuorolaiselle jää ainakin yksi. 

puuhapaketti saapui!

Passio

Luin jokunen aika sitten Sillä sipuli-blogista uudehkosta Ravintola Passiosta Helsingin Kalevankadulla. Olen ennenkin seuraillut Merituulin ja Jukan suosituksia ravintoloiden suhteen, joten nytkin nappasin vinkistä vaarin, kun minilomanen Helsingissä oli käsillä. Noin viikkoa ennen tehty varaus onnistui nopeasti sähköpostitse, mitä arvostan kovasti, sillä olen vähän huono soittamaan minnekään missään asioissa, ellei ole aivan pakko. 

Kesäinen Helsinki näytti parhaita puoliaan, kun kävelimme Hotelli Helkasta Passioon aloittamaan illallista kello 20. Ravintola oli noin puolilleen täynnä saapuessamme. Ravintoloitsija Jussi Hukkanen piti meistä huolta koko illan ajan ja hyvin pitikin. Muistelin minun jo varausta tehdessäni maininneen meidän haluavan kokeilla paikan 5 ruokalajin yllätysmenua ja sellaiselle tielle sitten lähdimmekin. Otimme myös juomapaketin sopimaan ruokiin. Aloitimme lasillisilla samppanjaa ja kauniista viinilaatikosta tarjotulla leivällä. Leivän kaveriksi oli sipulituhkalla koristeltua vaahdotettua voita. 

Aterian aloitti keittiöntervehdys, jossa oli kaksi houkuttelevaa suupalaa sommiteltuina talon oman näkkileivän palalle. Toisessa oli pastramia ja toisessa minikokoinen tartar varmaankin viiriäisenmunan keltuaisella. Emme oikein osanneet päättää, kumpi oli parempaa, sillä kumpikin oli tosi hyvää. Tervehdyksen kanssa samaan aikaan saimme lasilliset olutta, joka sopikin hyvin yhteen lihojen kanssa ja aterian ensimmäisen varsinaisen ruokalajin kanssa niin ikään. 

Ensimmäisessä annoksessa oli alkukesän makuja yllin kyllin. Lohi oli kypsennetty hennosti ja purjopätkä saanut aavistuksen paistopintaa, kurkkua oli tehty samanlaisella palloraudalla pieniksi kuuliksi, kuin Siljan ravintolassakin. Annoksen kauneus veti vertoja sen varovaisille mauille. 

Seuraavaksi laseihin kaadettiin viinejä, mutta minulla ei ole muistiinpanoja niistä sen enempää, kuin oluestakaan. Anton Bauerin viinejä ainakin oli tarjolla. Minun pitäisi kyllä alkaa laittaa viinejä paremmin muistiin. Toisena ruokana oli aivan loistavaa risottoa ja villisianniskaa korvasienien kera. Jos tähän mennessä olen vielä empinyt, millaista hyvän risoton tulee olla, en emmi enää. Enkä ole saanut itse aikaan lähimainkaan noin hyvää. Obelixin lempiliha oli mureaa, suorastaan nyhtöisää.

Kolmannen ruokalajin kohdalla meille tarjottiin jälleen leipää, mistä olin mielissäni, sillä talon oma leipä oli erinomaista. Lautasilla oli kultaotsa-ahventa, porkkanapyrettä, valkoista parsaa, pieniä parsakaalin nuppuja ja raikkaan sitruksisia katkarapuja.

Pöytään katetuista veitsistä ja Barolon punaviinin väristä pystyi päättelemään, että seuraavaksi söisimme taas lihaa. Annoksessa oli ankanrintaa, veripalttua ja erilaisia kasviksia. Tässä kohtaa jouduin ensimmäistä kertaa jättämään hieman lautaselle, sillä annos oli melko suuri. 

Jälkiruokia oli kaksi, tai laskentatavasta riippuen kolme. Ensimmäisessä oli hienostunutta raparperisorbettia pesusienimäisen revityn kakkupalan ja marjojen kanssa ja toisessa oli ilmava, raikas kohokas ja samalla lautasella siiderisorbetti. Jälkiruoat kyllä solahtivat hyvin täysiin vatsoihin, sen verran hyviä ne olivat. 

Aterian päätteeksi tilasimme espressot ja pyysimme ravintoloitsijaa rullaamaan pöytämme viereen salaperäisen taikurinkaappinsa, joka sisälsi yhtä jos toista hyvää juomaa. Kun tässä ollaan viime aikoina grappan kanssa läträtty, otti Kammenpyörittäjä sitä ja minä piakkoin Ranskaan suuntautuvan matkan kaihoissani otin calvadosta. Kahvit olivat pitkähköjä shotteja, mikä näkyi creman ohuutena.

Kahden hengen rauhalliseen tahtiin sujunut illallinen maksoi lisäjuomineen noin 250 euroa, joka on muodostunut aika vakioksi viime aikaisissa ravintolakokemuksissamme. Pidimme hintaa oikeansuuruisena ja ateriaa tasapainoisena. Juomat sopivat kikkailematta ruokiin ja etenkin minua miellytti käsi olalla-palvelun sijaan saamamme hieman suorasukaisempi kohtelu. En voisi kuvitella Jussi Hukkasen myöskään kyykistyvän pöydän äärelle puhumaan asiakkaan tasolle, eikä tarvitsekaan. 

Muista ravintolakokemuksistamme voi lukea kootusti välilehdeltä Valmiissa pöydissä.

Kävellessämme takaisin hotelliin näimme, miten joku oli tullut lähistölle tyylillä, kurkistimme Pelagon ikkunoista ja näimme yksinäisen kengän, toivottavasti sen omistaja löytyi aamulla, yhdellä pikkutennarilla ei tee kukaan mitään. Kävelimme pikkupätkän baanaa pitkin ja bongasimme Ravintola Lusikan, jossa haluaisimme myös käydä syömässä, ehkä seuraavalla minilomasella. 

Maailman paras sillisalaatti

Postauksen otsikko on tahallaan harhaanjohtava, en ole koskaan tehnyt sillisalaattia, eikä ole aikomustakaan tehdä. Käytän sanaa sen toisessa merkityksessä, eli tarkoittamaan sekalaista kokoelmaa erilaisia asioita. Muistan, että armeijassakaan ei pyydetä anteeksi, joten sanon vain, että pahoittelen. Jos joku tuli sillisalaatin perässä tähän postaukseen, niin tarjoan vaihtoehdoiksi vaikka tätä tai tätä, sillä en tahdo kenenkään kuitenkaan närkästyvän ja olenhan avulias ihminen noin muutenkin.

Minilomasemme Helsingissä viikonloppuna sisälsi jo kerrotunlaista ruokailua Olympiaterminaalin kupeessa, mutta myös miellyttävää illastamista eräässä keväällä avatussa ravintolassa. Siitä on jo naputeltuna postaus, jonka pläjäytän blogosfääriin hieman myöhemmin. Näiden ruokailukokemusten lisäksi keräsimme myös muunlaisia kokemuksia. 

Olympiaterminaalin tuoleissa oli hämmästyttävän hyvä istua

Olemme usein sanoneet toisillemme, että pitäisi liikkua hitaammin, pitäisi olla valmiimpi tekemään poikkeamia reitiltä pienten asioiden tähden ja olemme vähän oppimassa siihen. Yksi syy, miksi ainakin minun on vaikea tehdä lisämutkia matkaan on GPS. Siihen kun on lähtiessä naputeltu määränpää, aivoni naksahtavat heti sille mallille, että perillä ollaan kuuden tunnin ja seitsemän minuutin päästä ja sillä siisti. Etuajassa voi olla, jos liikenne on sujuvaa, mutta kaikki ylimääräinen on yhtä kuin myöhästymistä ja sitä kammoan. Ennen  GPS-aikaa tein päässäni näitä laskelmia ja melkeinpä sitä oltiin +- 3 minuutin aikaikkunassa perillä silloinkin.

Tällä minilomasella teimme muutamia mukavia poikkeamia kotimatkan reitiltä heti alkaen aamusta hotellilta lähtiessä. Olimme yötä Hotelli Helkassa, mutten tiedä mistä olin siitä lukenut ja mielikuvani ammentanut, sillä hotelli oli aivan erilainen, kuin olin luullut sen olevan. Minulla oli käsitys, että kyse olisi muutaman huoneen pienestä, vähän vanhanaikaisesta majoituspaikasta, mutta mitä vielä. Huoneita oli kuudessa kerroksessa ja huoneet olivat moderneja (tai ainakin siis omamme). Mutta kyllä siellä nukkui ja herätessään katsoi kattoon asennettua kankaalle painettua kesäistä maisemakuvaa. Aamiainen oli standardi. 

Meillä on työpaikan kautta kulttuuri- ja liikuntarientoja kustantamaan saadut Mind&Body-kortit. Tuijotan nimeä aina salasanaluettelossani ja mietin, että olenko liittynyt unissani joogakerhoon, vai mihin turkaseen tämä liittyy. Kortti on ilmeisen hyvä ja pätevä, jos asuu ns. ihmisten ilmoilla. Meilläpäin sillä maksaminen on tehty lähes mahdottomaksi, eikä netin kauttakaan meinaa onnistua juuri mitenkään. Kammenpyörittäjä oli löytänyt sentään yhden paikan Helsingistä, jossa voi helposti ostaa lippuja konsertteihin ja sieltä kävimme hakemassa tulevien taide-elämysten liput. Toimi hyvin ja nopeasti. Ainoastaan lipunostomatkaa voinee pitää pitkänpuoleisena. 

Mechelininkadulla sijaitsee minun tietojeni mukaan Suomen kaunein pyöräliike, Classic Bike. Jos teillä yhtään on pyöränpuutetta, menkää sinne. Sieltä löytyy niin kauniita ajokkeja, että jopa minä aloin tuntea tarvetta uudelle polkupyörälle, nimenomaan Royal Red-väriselle. Selvisimme kuitenkin ulos ilman uutta polkupyörää tai edes tilauslapuketta, mutta saimme pyytämämme pienet tarrat autoihimme. Tuota liikettä mielellään mainostamme vastikkeetta. 

Samalta kadulta huomasimme monista blogaanien postauksista tutun Ravintola Mechen, jonka liitin wanna eat-listalleni. EDIT: otin ravintolan pois listaltani, sillä luin juuri sen sulkeutuvan heinäkuussa ja tilalle tulevan jonkun uuden ravintolan.

Ennen Helsingistä lähtöä kurvasimme Hakaniemen Kauppahalliin, sillä halusin käydä siellä eräässä lankaliikkeessä, josta voi ostaa äidille mieluisia sukkapuikkoja. Vihreä vyyhti oli kuitenkin muuttanut, muttei kauas, Toinen Linja 1:seen, joten kävimme tietysti siellä. Hallissa kävimme vain DeliDelissä, emme voineet kylmälaukutta ostaa mitään viileää vaativaa elintarviketta. DeliDelissäkin hillitsin itseäni, olemmehan pian lähdössä matkalle, jonka varrelta voi tuoda yhtä jos toista herkkua. Alemmassa kuvassa on myös Annan kaupan, Hella & Herkun tuliaiset. 

Yleensä ajamme kotiin aina nelostietä, ei vähiten Heinolan Heilan vuoksi. Tällä kertaa kuitenkin halusimme piipahtaa Vesivehmaan lentopaikalla, jossa piipahdimme pari vuotta sitten turhaan, Päijät-Hämeen ilmailumuseon oltua arkipäivänä suljettu. Nyt tiesimme sen olevan viikonloppuna auki ja pääsimme kurkistamaan vanhaan puurakenteiseen halliin ängettyjä harvinaisia ilma-aluksia. 

Jo ennen lentopaikalle tehtyä mutkaa huomasimme vähän matkan päässä tien varressa kyltin, jossa luki Antin automuseo. Päämme kääntyivät vinhasti kyltin viitoittamaan suuntaan ja näimme somia vanhoja autoja maatilan pihapiirissä. Päätimme palata paikalle lentokonebongauksen jälkeen.

Kyse oli pienestä kotimuseosta Vähälän tilalla ja se oli juuri tuona päivänä auki yleisölle kansallisen museoajoneuvopäivän kunniaksi. Tavallisesti se on avoinna vain sopimuksesta. Niinpä oli todellakin kiva, että poikkesimme samantien, emmekä jääneet tuumimaan, että tullaanpa joskus uudelleen tätä kautta. 

Loppumatkalla sitten testasimme rengastuksen kuntoa valtavassa ukkossadekuurossa ja köröttelimme jonossa kotia kohti. Suomen kesässä on vaikka mitä nähtävää, kun vain malttaa pysähtyä ja poiketa tutulta reitiltä. 

Jäljet johtavat lettutehtaalle

Sunnuntaiaamu alkaa jo edellisiltana, kun kysyn aamiaistoiveita. Enpä olisi uskonut aikoinaan, että sellaista kyselenkään, mutta niin vain kyselen. Vastaus oli eilen illalla aluksi, että kaikki käy, mutta pikkutinkauksella sain kuulla, että pannukakut maistuisivat. Sitä tosin on puolustusvoimienkin menussa aina torstaisin, mutta on kuulema ihan eri asia, vaikka onkin hyvää. Tarkistin, ettei Campasimpukan Pannukakut-välilehdeltä löydy vielä rahkalettuja, eli syrnikkejä. Muistin oikein, joten tänä aurinkoisena sunnuntaiaamuna oli siis tarjolla syrnikkimukaelmia. Kopioin ainemäärät Hesarin ohjeesta.

Syrnikit neljälle (12 kpl)

• 250 g maitorahkaa
• 3 kananmunaa
• 1 dl vehnäjauhoja
• 0,5 dl sokeria
• 1 rkl vaniljauutetta
• ripaus sokeria
• voita paistamiseen

Sekoita kaikki ainekset kulhossa ja anna taikina tekeytyä puolisen tuntia. Taikina on aika paksua, joten sen paistamiseen ei tarvita kolollista lettupannua. Minä paistoin omani crêpelevyllä. Tarjoa tuoreiden marjojen kanssa ja jos kaipaan kansainvälisyyttä pöytääsi, nosta sille vaahterasiirappipullokin.

Näistä ei tainnut tulla ihan suosikkejamme, rakenne oli niin erilainen kuin amerikkalaisten serkkujensa. Mutta nyt on kokeiltu.

Todellinen miniristeily

Edit: kaupallisessa ytheistyössä, Tallink-Siljaline

Olimme eilen Kammenpyörittäjän kanssa Silja Symphonylla syömässä uutta Menu Signaturea. Näin pienellä risteilyllä emme koskaan ole olleetkaan, sillä laiva ei liikahtanut satamasta vierailumme aikana. Tuliaisetkin olivat kaikki vatsassa pois lähtiessä, joka oli suhteellisen kätevää.

Joku voi kysyä, että mitä me siellä teimme ja vähän samaa saattaisin kysyä itsekin. Olin todella iloinen, etten änkeytynyt tilaisuuteen yksin, vaan menimme yhdessä. Yksin olisin varmaankin ollut ujona jossain nurkassa ilman Kammenpyörittäjää, henkilökohtaista small talk-vastaavaani. Sain joitakin aikoja sitten kutsun kyseiseen tilaisuuteen, mutta ohitin sen silloin, sillä minulla piti olla työvuoro. Kun työvuoro muuttuikin vapaapäiväksi ja sain vielä muistutuskutsun, sain aikaiseksi kysyä, että passaisiko paikalle tulla avecin kanssa. Tallink Silja Linen viestintäpäällikkö Marika Nöjd vakuutti, että sehän sopii. Tässä vaiheessa minä olin siinä luulossa, että tilaisuuteen tulisi melko paljon väkeä ja ehkä tuttuja blogaanejakin. Tilaisuus olikin verraten pieni, noin 15 vieraalle ja muutamalla laivayhtiön edustajalle, ja viinitalo Cono Surin edustukselle. Mikäli yhtään ymmärsin, moni vieraista oli lehdistön edustajia ja minua meinasi ujostuttaa, kun en tunnistanut ketään muuta blogaaniksi. 

Meidät johdatettiin laivan Bon Vivant-ravintolaan ja muutamien tervetuliaissanojen jälkeen alkoi pöytään virrata niin ruokaa kuin juomaakin. Meidän kanssamme samaan pöytään tulivat Winestaten Annika Roos ja Cono Sur-viinitaloa edustanut Mathieu Tiché. Ruoat esitteli Brightonista kotoisin oleva keittiömestari, jonka nimi meni minulta ikävä kyllä ohitse, mutta aksentti ei unohdu aivan heti. Viinit esitteli Master of Wine Tuomas Meriluoto ja Cono Sur-viinien osalta Adolfo Hurtado. 

Alkuun saimme Cono Sur Brut Bio Bio-kuohuviiniä, lautasilla oli keittiön tervehdyksenä soma lohipalanen haarukkaa väistelleiden kurkkupallosten ja wasabimajoneesin kanssa. 

Sama kuohuviini säesti ensimmäistä ruokalajia, joka oli nimetty halstratuiksi kampasimpukoiksi ja valkoiseksi parsaksi. Kampasimpukka nökötti sähäkän tomaattisalsan päällä. Keittiömestari kertoi salsan salaisuudeksi aivan mustiksi paahdetut tomaatinkuoret, jotka olivat mukana salsassa. 

Toinen ruokalaji oli kevyesti savustettua kyyhkynrintaa, puylinssejä ja karpalo-chutneyta. Sille oli sovitettu lasiin Peter Lehmann Black Queen Shiraz Sparkling-viini, joka oli erikoinen kokemus. Kylmä punainen viini tuntuu ajatuksena vieraalta, mutta Tuomas Meriluoto vakuutti viinin sopivan hyvin esimerkiksi lämpimällä säällä grillauksen oheisjuomaksi, kuten australialaiset sitä laajalti käyttävätkin. Minä en aivan vielä päässyt vakuuttuneeksi viinistä. 

Kolmanneksi saimme eteemme tillivoissa paistettua ahventa, muhennettuja huhtasieniä ja varhaisperunaa. Viininä oli Gerard Bertrand Domaine de Aigle Chardonnay. Tuomas Meriluoto kertoi tästä annoksesta ja sen suunnittelusta sen verran, että hän oli yhdessä keittiömestarin kanssa arponut onko kokonainen peruna fine diningia. Tähän vuodenaikaan he olivat katsoneet sen olevan sopiva lisäke ahvenelle. Minä en ollut aikaisemmin syönyt huhtasieniä, pidin niistä valtavasti. 

Ennen pääruokaa saimme pienet paletinputsausannokset, seljankukkasorbetia, jonka tuoksu johdatti heti mieleen Ruotsin ja Ikean, tosin sillälailla hienostuneesti. 

Pääruokana oli kokonaisena paistettua vasikan entrecôtea, jonka kanssa oli vuohenjuusto-oliivihöystöä ja madeirakastiketta. Laseihin kaadettiin Cono Sur Ocio-viiniä. Tämä annos oli menussa se, mikä ei mielestämme ollut aivan nappiin, höystö oli melko voimakasta ja suolaista, eikä entrecôte taida olla helpoin lihapala. 

Jälkiruokaa edelsi juusto, jona saimme comtéa viikunan ja saksanpähkinän kanssa. Juustoa kaveerasi kymmenvuotias madeira.

Koko menun kaunein annos oli jälkiruoka. Minttumarinoitujen mansikoiden ja cremè chantillyn kanssa joimme JR Reinish Rotgipfler Ausleseä. Voi miten hyvää!

Tilaisuus oli miellyttävä ja jouheva, pöytäkeskustelu ja sopivat huutelut naapuripöytiin hauskoja. Kaikenkaikkiaan oli mukavaa olla paikalla ja nauttia 139 euron menu Silja Linen tarjoamana. Kiitos siitä!

Hyvillä mielin kävelimme ulos aurinkoiseen Helsinkiin alkuiltapäivästä. Kammenpyörittäjä oli maistanut vain pieniä automiehen kaatoja viiniä, joten pääsimme jatkamaan autolla minilomastamme. Olen muuten ottanut käyttöön EasyPark-sovelluksen puhelimessani, sillä on helppo maksaa kadunvarsipysäköintejä laajalti ympäri Suomea. Järjestelmä toimii monissa Euroopan maissa, muttei liene niin kätevä ulkomaisella puhelinliittymällä, sitä asiaa en ole vielä tutkinut tarkemmin. Systeemin paras puoli on se, että maksan vain juuri siitä ajasta, jonka pysäköin ja voin etänä jatkaa parkkiaikaa, mikäli en ehdikään takaisin arvelemassani ajassa.

Mitä kaikkea muuta ehdimme tehdä minilomasellamme, kerron huomenissa. 

Muista ravintolakokemuksistamme voi lukea välilehdeltä Valmiissa pöydissä.