Kaksi vuotta sitten emme olleet käyneet yhdessäkään Michelin-tähden ravintolassa. Lokakuussa 2013 Italian matkalla kävimme Modenassa Osteria Francescanassa. Aloitimme kolmesta tähdestä, eikä ylempää (tähtimielessä) voisi aloittaakaan. Se ateria jäi mieleemme ja siellä se on edelleen. Juttelemme siitä yhä aika-ajoin, kuukausittain ainakin.
Kun suunnittelimme Berliinin matkaa, Kammenpyörittäjä hoiti melkein kaikki matkajärjestelyt, mutta yllytti minua varaamaan yhden illallisen johonkin hyvään paikkaan. Aloin etsiä ruokapaikkaa hotellin läheisyydestä. Valitsin matkan lauantai-illalle Berliinin Regent-hotellin yhteydessä olevan Fischers Fritzin. En siis tässä vaiheessa huomannut paikan olevan hotellin ravintolan, emme yleensä pidä sitä suotavimpana. Varaus sujui helposti ja nopeasti. Ensimmäistä kertaa luottokorttitietoja kysyttiin jo varausvaiheessa, mutta eipä minulla ollut mitään sitä vastaan. Samantien varauksen tekemisen yhteydessä sain tiedon siitä, että varaus tulisi varmistaa puhelimitse vielä vuorokautta ennen ajankohtaa. Tämä kuulostaa aina jännittävältä minusta, joka en lainkaan pidä puhelimessa puhumisesta. Mutta selvisinpä samasta asiasta Francescanankin kanssa, vaikka emme tainneet paikallisen Massimilianon kanssa ymmärtää yhtään mitään toistemme puheesta. Varaus kuitenkin piti kutinsa silloin ja se riitti minulle.
Berliinissä meillä oli aikaa katsastaa ravintola ulkopäin etukäteen, kuten Modenassakin. Se vähentää ainakin minulla jännitystä, jonka kehitän jostain, jos kyseessä on huomattavan hyvä ravintola. Ei minua jännitä huonolla tapaa, vaan jotenkin hyvällä tapaa. Ei sitä osaa oikein selittää. Me kuitenkin katsastimme ravintolan päältä päin jo perjantaina. Se kyllä tarkoitti vain sitä, että ymmärsimme ravintolan sisäänkäynnin olevan saman kuin viiden tähden hotellin. Siellä päivysti kadulla livreepukuisia ovimiehiä, tai mikä heidän tittelinsä onkaan. Ajatukseni piipahtaa aulassa suli siihen, etten kerta kaikkiaan tohtinut. Mistä tällainen ujous oikein kumpuaa? Samaan aikaan kadulla liikkui aasialaisia fleecetakeissaan ja retkeilyhousuissaan ja he kyllä lappasivat ovista sisään ja ulos aivan reippaasti. Olen kyllä ennenkin sanonut, ettei liika luksus ole minun juttuni.
Perjantaina rohkaisin mieleni ja soitin varmistussoiton ravintolaan Kammenpyörittäjän ollessa kuvausreissullaan. En käsitä minkä takia minua jännitti. Puhun töissä kaiken aikaa englantia ja osaan sitä aivan hyvin. Soitto sujui nopeasti ja hyvin ja meidät toivotettiin tervetulleiksi seuraavana iltana.
Perjantaina rohkaisin mieleni ja soitin varmistussoiton ravintolaan Kammenpyörittäjän ollessa kuvausreissullaan. En käsitä minkä takia minua jännitti. Puhun töissä kaiken aikaa englantia ja osaan sitä aivan hyvin. Soitto sujui nopeasti ja hyvin ja meidät toivotettiin tervetulleiksi seuraavana iltana.
Lauantai-iltana valmistauduimme hienoa illallista varten huolella (lue:makasimme sohvalla telkkaria katsellen viime tippaan asti). Me jopa kävimme vaateostoksilla! Hankimme Kammenpyörittäjälle pikkutakin ja paidan, mutta solmioon asti emme taipuneet. Hänellä oli kyllä siistit vaatteet mukanaan muutenkin, mutta minä hieman yllytin häntä. Minulla oli mukanani siistein hameeni, paitani, kenkäni ja niihin sopiva laukkuni. Ja sukkahousut! Pistäkää rasti seinään ja käyttäkää niksiäni vapaasti: kun puet yllesi sukkahousut, uskallat menne minne vaan!
Kun lähdön aika koitti, ulkona satoi kaatamalla. Matkaa oli noin 500 metriä. Minua stressasi ajatus sitä, mihin saisin märät sateenvarjot, mutta ravistelimme ne ulkona hotellin lipan alla ja laitoimme muovipussissa laukkuuni.
Olimme epämuodinmukaisesti 7 minuuttia etuajassa, joten katselimme hieman ympärillemme hotellin ylellisessä aulassa. En usko, että haluaisin asua sellaisessa hotellissa, vaikka minulla pitäisi olla erilliset lompakot satasille ja viisisatasille. Ravintolan ovet aukaistiin täsmälleen kello 18.30 ja meidät ohjattiin heti pöytäämme.
Siinä vaiheessa, kun pääsen istumaan ravintolan pöytään, sulaa jännitykseni yleensä pois, olipa kyse millaisesta paikasta hyvänsä. Niin kävi nytkin. Tilasimme aterian alkuun lasilliset samppanjaa ja niitä maistellessamme teimme valintamme listalta. Samaan aikaan eteemme tuotiin jo ensimmäinen keittiöntervehdys. Pöydässä ei ollut valmiina mitään ruokailuvälineitä, vaan ne tuotiin samaan aikaan ruokalajien kanssa. Tämä on minusta mukavaa, ei ole erehtymisen vaaraa.
Olimme katsoneet listaa jo valmiiksi netissä ja päädyimme valitsemaan Prestige Menun viidellä ruokalajilla. Tähän menuun saattoi itse valita joko neljä, viisi tai kaikki kuusi ruokalajia ja me jätimme täydestä menusta pois Demeter Onsen eggin. En ole ihan selvillä, millainen on onsen egg, ymmärsin sen liittyvän japanilaiseen keittiöön.
Heti ravintolan avautumisen jälkeen muutamiin pöytiin tuli asiakkaita, enimmäkseen ulkomaalaisia, mikä on ymmärrettävää hotellin ravintolassa. Muut asiakkaat olivat pukeutuneet melko samankaltaisesti kuin mekin, jokunen t-paita pikkutakin alla näkyi.
Ravintolan sommelier valitsi puolestamme viinit ateriaan ja hän kävi maistattamassa jokaisen viinin meillä molemmilla. Ikävä kyllä hänen tietojaan en löytänyt ravintolan sivuilta, uusiseelantilaisen head sommelierin kylläkin. Tarjotut viinit olivat sopivia ruokiin, hyvänen aika, niin tietysti piti ollakin. Talon leipäkori oli kaunis ja monipuolinen.
En tälläkään kertaa ala analysoida ruokalajeja, enkä kuvailla niitä kovin tarkkaan, sillä minulla ei ole siihen kompetenssia. Ruoka oli kuitenkin mielestämme hyvällä tapaa yksinkertaisempaa kuin toisessa Michelin-ravintolakokemuksessamme, Francescanassa. Hauskimmassa annoksessa oli sammakonreisiä. Niiden kanssa tuotiin pöytään kuumat pyyhkeet ja saimme kehotuksen syödä ruoka sormin, mikäli vain haluaisimme, luille tuotiin pieni oma lautasensa. Sammakonreidet olivat todella hyviä.
Ruokalajit tulivat tasaista tahtia eteemme, ei ollut kiireentuntua, eikä myöskään liian pitkiä taukoja. Tarjoilu oli huomaamatonta, todella ystävällistä, muttei imelää. Toiveitamme kyseltiin sopivissa määrin ja kaikki sujui kuin tanssi. Sali oli noin puoliksi täynnä ateriamme ajan, enimmäkseen pariskuntia, mutta myös yksi suurempi seurue, jossa ilmeisesti juhlittiin nuoren miehen syntymäpäivää. Pianisti soitti hillittyä musiikkia salin reunalla ainakin osan aikaa, mutta hän oli minun suunnastani suuren kukka-asetelman takana, joten en ensin huomannut, että kuuntelimme elävää musiikkia.
Erääseen pöytään tilattiin Homard à la Presse, joka tarkoitti pöydän äärellä viimeisteltyä hummeriateriaa kahdelle. Siinä tarjoilija sai oikein keitellä ja paistella pöydän ääressä, hän maistatti kastiketta asiakkailla ja puristi rutisevia hummerin kuoria lientä varten näyttävällä prässillä. Meidän pienet keisarihummeriannoksemme olivat myös kauniit, vaikkei niiden vuoksi häärittykään pöydän ääressä.
Aterian lopulla saimme valita ylellisen juustovaunun antimista muutamia makupaloja. Vaunun kannen avaaminen toi ympäristöön mitä aromikkaimman juustontuoksujen vyöryn, olisinpa voinut väittää usemmankin juuston olevan ilmiselvää ulkojuustoa. Asiantunteva tarjoilija kyseli mieltymyksistämme ja teki valinnat puolestamme. Hän työnsi tuoksuvan ajopelinsä hieman kauemmas ja leikkasi juustot ja asetteli ne kauniisti lautasille yhdessä pähkinöiden ja siementen kanssa, hilloja lautaselle ei tullut. Yhtä Kammenpyörittäjän juustoa en uskaltanut maistaa, mutta kaikki muut olivat todella minunkin makuuni.
Viiden ruokalajin lisäksi saimme kolme keittiönterveydystä eri kohdissa ateriaa. Ne olivat mukava lisä ateriaan, sopivan pieniä, mutta kuitenkin täydellisiä pieniä annoksia. Upein niistä oli ennen jälkiruokaa tarjoiltu pienten makeitten suupalojen kimara.
Käytimme ateriaan kaikkiaan noin kolme ja puoli tuntia, mikä meni kuin hujauksessa. Missään kohtaa ei tullut tunnetta, että kumpa tämä jo loppuisi, ei tullut minkäänlaista ähkyn tunnetta, vaan lopussa olo oli sopivan kylläinen ja mieli rauhallinen.
Olen epäröinyt kertoa blogissa näiden kalliimpien aterioiden hintoja, vaikka ne ovatkin luettavissa ravintoloiden sivuillakin menuissa. Olen miettinyt, että onko pröystäilevää mainita hinta, onhan se ilmiselvää, että tällainen ruokailu on kallista. Toisaalta se ei ole mikään salaisuuskaan, joten tällä kertaa puhun myös rahasta.
Tämä kahden Michelin-tähden ravintolan ateria meiltä kahdelta maksoi 475 euroa. Sillä rahalla eteemme kannettiin siis lasilliset samppanjaa, viisi ruokalajia, kolme keittiöntervehdystä ja lasilliset erikseen valittuja viinejä ruokalajia kohden ja kaksi pulloa vettä. Kahvia emme tilanneet. Ateria Francescanassa kaksi vuotta sitten maksoi hieman enemmän.
Kun olen miettinyt asiaa nyt muutamia päiviä, olen sitä mieltä, että Fischers Fritzin ateria oli parempi ja koko kokemus oli miellyttävämpi. En sitten tiedä kuinka tarpeen kokemuksia on vertailla tähän tapaan, mutta mielestäni saimme rahallemme vastinetta enemmän tällä kertaa. En tahdo verrata tällaista ravintolakokemusta vaikkapa suomalaisiin lempiravintoloihimme, sillä resurssit ovat aivan toista luokkaa näissä tähtipaikoissa. Ja silti ruoka voi olla aivan yhtä hyvältä maistuvaa ilman, että ravintolalla on yhtäkään tähteä, tai ravintola on suorastaan vaatimaton. Tätä ravintolakokemusta vertaan siksi vain toiseen kokemukseemme, jossa resurssit ovat samalla tasolla.
Juttelimme myöhemmin siitä, että hienompien ravintoloiden ujostelu on aivan turhaa (meistä siis vain minä olen se ujostelija). Jos meistä tuntuu, että ravintolan hintataso on meille mahdollinen ja onnistumme varauksen tekemään, meillä on yhtälainen "oikeus" syödä siellä kuin kenellä tahansa ihmisellä. En ole muuten koskaan vielä kokenut missään ravintolassa sellaista palvelua, joka olisi saanut minut tuntemaan, ettei minun olisi pitänyt mennä sinne, etten olisi tarpeeksi hieno asiakas. Muissa suhteissa olen joskus ollut hieman tyytymätön palveluun, muttei koskaan tässä mielessä. Luin paljon arvosteluja Fischers Fritzistä ja monissa niissä moitittiin palvelua jäykäksi ja jopa ylimieliseksi. Mitään sellaista tunnetta meille ei tullut, joten ehkäpä kyse on joskus myös asiakkaan asenteesta, hän voi olla halukas tulkitsemaan saamaansa kohtelua negatiiviseksi.
Kävelimme kauniissa illassa pientä kiertoreittiä hotelliimme ja tuumimme, ettemme varmaankaan mene koskaan uudelleen Fischers Fritziin. Ei siksi, ettemme olisi pitäneet siitä, vaan juuri siksi, että pidimme niin paljon. En usko, että voisimme kokea sen suurempaa aterianautintoa menemällä uudelleen syömään samanlaista hienoa ruokaa. Seuraavalla kerralla Berliinissä menemme johonkin toiseen upeaan paikkaan syömään, tai käymme läheisessä oluttuvassa ja todellakin otamme sen kilon palan possua, ehkä kuitenkin jaettuna meille molemmille. Ei sentään omaa kummallekin.
Liitän tämän postauksen Campasimpukan yläreunasta löytyvälle Valmiissa pöydissä-välilehdelle, jonne olemme keränneet ravintola-aiheisia postauksiamme.
Kun lähdön aika koitti, ulkona satoi kaatamalla. Matkaa oli noin 500 metriä. Minua stressasi ajatus sitä, mihin saisin märät sateenvarjot, mutta ravistelimme ne ulkona hotellin lipan alla ja laitoimme muovipussissa laukkuuni.
Olimme epämuodinmukaisesti 7 minuuttia etuajassa, joten katselimme hieman ympärillemme hotellin ylellisessä aulassa. En usko, että haluaisin asua sellaisessa hotellissa, vaikka minulla pitäisi olla erilliset lompakot satasille ja viisisatasille. Ravintolan ovet aukaistiin täsmälleen kello 18.30 ja meidät ohjattiin heti pöytäämme.
Siinä vaiheessa, kun pääsen istumaan ravintolan pöytään, sulaa jännitykseni yleensä pois, olipa kyse millaisesta paikasta hyvänsä. Niin kävi nytkin. Tilasimme aterian alkuun lasilliset samppanjaa ja niitä maistellessamme teimme valintamme listalta. Samaan aikaan eteemme tuotiin jo ensimmäinen keittiöntervehdys. Pöydässä ei ollut valmiina mitään ruokailuvälineitä, vaan ne tuotiin samaan aikaan ruokalajien kanssa. Tämä on minusta mukavaa, ei ole erehtymisen vaaraa.
Olimme katsoneet listaa jo valmiiksi netissä ja päädyimme valitsemaan Prestige Menun viidellä ruokalajilla. Tähän menuun saattoi itse valita joko neljä, viisi tai kaikki kuusi ruokalajia ja me jätimme täydestä menusta pois Demeter Onsen eggin. En ole ihan selvillä, millainen on onsen egg, ymmärsin sen liittyvän japanilaiseen keittiöön.
Heti ravintolan avautumisen jälkeen muutamiin pöytiin tuli asiakkaita, enimmäkseen ulkomaalaisia, mikä on ymmärrettävää hotellin ravintolassa. Muut asiakkaat olivat pukeutuneet melko samankaltaisesti kuin mekin, jokunen t-paita pikkutakin alla näkyi.
Ravintolan sommelier valitsi puolestamme viinit ateriaan ja hän kävi maistattamassa jokaisen viinin meillä molemmilla. Ikävä kyllä hänen tietojaan en löytänyt ravintolan sivuilta, uusiseelantilaisen head sommelierin kylläkin. Tarjotut viinit olivat sopivia ruokiin, hyvänen aika, niin tietysti piti ollakin. Talon leipäkori oli kaunis ja monipuolinen.
Ruokalajit tulivat tasaista tahtia eteemme, ei ollut kiireentuntua, eikä myöskään liian pitkiä taukoja. Tarjoilu oli huomaamatonta, todella ystävällistä, muttei imelää. Toiveitamme kyseltiin sopivissa määrin ja kaikki sujui kuin tanssi. Sali oli noin puoliksi täynnä ateriamme ajan, enimmäkseen pariskuntia, mutta myös yksi suurempi seurue, jossa ilmeisesti juhlittiin nuoren miehen syntymäpäivää. Pianisti soitti hillittyä musiikkia salin reunalla ainakin osan aikaa, mutta hän oli minun suunnastani suuren kukka-asetelman takana, joten en ensin huomannut, että kuuntelimme elävää musiikkia.
Erääseen pöytään tilattiin Homard à la Presse, joka tarkoitti pöydän äärellä viimeisteltyä hummeriateriaa kahdelle. Siinä tarjoilija sai oikein keitellä ja paistella pöydän ääressä, hän maistatti kastiketta asiakkailla ja puristi rutisevia hummerin kuoria lientä varten näyttävällä prässillä. Meidän pienet keisarihummeriannoksemme olivat myös kauniit, vaikkei niiden vuoksi häärittykään pöydän ääressä.
Aterian lopulla saimme valita ylellisen juustovaunun antimista muutamia makupaloja. Vaunun kannen avaaminen toi ympäristöön mitä aromikkaimman juustontuoksujen vyöryn, olisinpa voinut väittää usemmankin juuston olevan ilmiselvää ulkojuustoa. Asiantunteva tarjoilija kyseli mieltymyksistämme ja teki valinnat puolestamme. Hän työnsi tuoksuvan ajopelinsä hieman kauemmas ja leikkasi juustot ja asetteli ne kauniisti lautasille yhdessä pähkinöiden ja siementen kanssa, hilloja lautaselle ei tullut. Yhtä Kammenpyörittäjän juustoa en uskaltanut maistaa, mutta kaikki muut olivat todella minunkin makuuni.
Viiden ruokalajin lisäksi saimme kolme keittiönterveydystä eri kohdissa ateriaa. Ne olivat mukava lisä ateriaan, sopivan pieniä, mutta kuitenkin täydellisiä pieniä annoksia. Upein niistä oli ennen jälkiruokaa tarjoiltu pienten makeitten suupalojen kimara.
Käytimme ateriaan kaikkiaan noin kolme ja puoli tuntia, mikä meni kuin hujauksessa. Missään kohtaa ei tullut tunnetta, että kumpa tämä jo loppuisi, ei tullut minkäänlaista ähkyn tunnetta, vaan lopussa olo oli sopivan kylläinen ja mieli rauhallinen.
Olen epäröinyt kertoa blogissa näiden kalliimpien aterioiden hintoja, vaikka ne ovatkin luettavissa ravintoloiden sivuillakin menuissa. Olen miettinyt, että onko pröystäilevää mainita hinta, onhan se ilmiselvää, että tällainen ruokailu on kallista. Toisaalta se ei ole mikään salaisuuskaan, joten tällä kertaa puhun myös rahasta.
Tämä kahden Michelin-tähden ravintolan ateria meiltä kahdelta maksoi 475 euroa. Sillä rahalla eteemme kannettiin siis lasilliset samppanjaa, viisi ruokalajia, kolme keittiöntervehdystä ja lasilliset erikseen valittuja viinejä ruokalajia kohden ja kaksi pulloa vettä. Kahvia emme tilanneet. Ateria Francescanassa kaksi vuotta sitten maksoi hieman enemmän.
Kun olen miettinyt asiaa nyt muutamia päiviä, olen sitä mieltä, että Fischers Fritzin ateria oli parempi ja koko kokemus oli miellyttävämpi. En sitten tiedä kuinka tarpeen kokemuksia on vertailla tähän tapaan, mutta mielestäni saimme rahallemme vastinetta enemmän tällä kertaa. En tahdo verrata tällaista ravintolakokemusta vaikkapa suomalaisiin lempiravintoloihimme, sillä resurssit ovat aivan toista luokkaa näissä tähtipaikoissa. Ja silti ruoka voi olla aivan yhtä hyvältä maistuvaa ilman, että ravintolalla on yhtäkään tähteä, tai ravintola on suorastaan vaatimaton. Tätä ravintolakokemusta vertaan siksi vain toiseen kokemukseemme, jossa resurssit ovat samalla tasolla.
Juttelimme myöhemmin siitä, että hienompien ravintoloiden ujostelu on aivan turhaa (meistä siis vain minä olen se ujostelija). Jos meistä tuntuu, että ravintolan hintataso on meille mahdollinen ja onnistumme varauksen tekemään, meillä on yhtälainen "oikeus" syödä siellä kuin kenellä tahansa ihmisellä. En ole muuten koskaan vielä kokenut missään ravintolassa sellaista palvelua, joka olisi saanut minut tuntemaan, ettei minun olisi pitänyt mennä sinne, etten olisi tarpeeksi hieno asiakas. Muissa suhteissa olen joskus ollut hieman tyytymätön palveluun, muttei koskaan tässä mielessä. Luin paljon arvosteluja Fischers Fritzistä ja monissa niissä moitittiin palvelua jäykäksi ja jopa ylimieliseksi. Mitään sellaista tunnetta meille ei tullut, joten ehkäpä kyse on joskus myös asiakkaan asenteesta, hän voi olla halukas tulkitsemaan saamaansa kohtelua negatiiviseksi.
Kävelimme kauniissa illassa pientä kiertoreittiä hotelliimme ja tuumimme, ettemme varmaankaan mene koskaan uudelleen Fischers Fritziin. Ei siksi, ettemme olisi pitäneet siitä, vaan juuri siksi, että pidimme niin paljon. En usko, että voisimme kokea sen suurempaa aterianautintoa menemällä uudelleen syömään samanlaista hienoa ruokaa. Seuraavalla kerralla Berliinissä menemme johonkin toiseen upeaan paikkaan syömään, tai käymme läheisessä oluttuvassa ja todellakin otamme sen kilon palan possua, ehkä kuitenkin jaettuna meille molemmille. Ei sentään omaa kummallekin.
Liitän tämän postauksen Campasimpukan yläreunasta löytyvälle Valmiissa pöydissä-välilehdelle, jonne olemme keränneet ravintola-aiheisia postauksiamme.
