Iloinen yllätys Apeldoornissa - Ravintola Sizzles

Jätettyämme Opiskelijan matkastamme jatkoimme hieman pohjoisemmas tuossa pikkuisessa maassa, jossa saa koko ajan olla varovainen, ettei ajaudu vahingossa ulkomaille. Meillä oli tarkoitus mennä seuraavana päivänä katsomaan Paleis Het Loo-nimistä paikkaa, joka oli Alankomaiden kuninkaallinen palatsi vuosisatoja aina 1970-luvulle asti, jonka jälkeen paikka on ollut museona. 

Ennen museovierailua olimme kuitenkin yötä Apeldoornissa, jonka kirjoitusasu on joissain lähteissä Apeldoom, minun piti monta kertaa tarkistaa olenko lukenut kirjaimet rn yhdessä kirjaimeksi m, mutta en ilmeisesti. Olimme yötä mukavassa ravintolan yläkerran hotellihuoneessa, josta oli näkymät aukiolle, joka varmasti kuhisee väkeä vähänkin kesäisempinä päivinä. Tripadvisor oli neuvonut minua illallispaikan suhteen ja hyvä, että neuvoi, sillä Ravintola Sizzles ei olisi osunut iltakävelyreitillemme, sen verran sivumpana keskustasta se oli. Nyt kun ateriasta on parisen viikkoa, joudun palauttamaan illan kulkua mieleeni kuvien avulla, mutta niillä se onnistuu. 

Olin varannut pöydän ravintolan nettisivujen kautta vain muutama tunti aikaisemmin ja ehtinyt saada vahvistuksenkin. Mietin kävellessämme ravintolaan miten tarpeellinen varaus nyt sitten olisi keskiviikkoiltana, mutta jollei se ollut aivan tarpeellinen, niin ainakin se toi mukavan olon, sillä paikassa oli väkeä todella runsaasti ja jälkeemme tuli vielä monta pariskuntaa tai pientä seuruetta.

Ravintola oli sisustukseltaan hyvin miellyttävä, pöydät pitkinä kahden tai neljän hengen setteinä seinien vierellä, joten tarjoilijoiden ei tarvinut kovin paljon pujotella päästäkseen asiakkaiden luokse. Sisustus oli tummanpuoleinen, rauhallinen ja viihtyisä. 

Heti kun istuimme pöytään meille tuotiin keittiöntervehdykset, mikä oli mukavaa. Se oli pienessä purkissa ja siellä oli karpalohillossa pieni pate ja jonkunlaista kinkkua. 

Pian sen jälkeen saimme menut käteemme, mutta olimme jo ennakkoon päättäneet nettisivun perusteella ottaa viiden ruokalajin Menu Creatifit. Samalla tiedusteltiin vielä mahdollisia allergioita ja otettiin juomatilaukset. Meille alettiin muuten puhua aluksi hollantia, joten emme olleet ilmeisesti kovin leimallisesti ulkomaanpellen näköisiä, mutta kun ilmaisimme täydellisen tolloutemme mitä tulee tuohon kauniiseen kieleen, saimme palvelua hyvällä englannilla. 

Ensimmäinen ruokalaji (tai toinen tervehdys) saapui aika pian ja sitä ennen vielä korillinen hyvää leipää ja kulhollinen levitettä, jota olisi syönyt lusikalla suoraan. Oli hyvää. Meillä oli melkoisen nälkä tullessamme, joten piti vähän toppuutella itseään, ettei syönyt leipää heti kuin leipää. Annos oli eräänlainen rapumousse, on pakko myöntää, etten kauhean tarkkaan muista enää, mutta kuvasta olen niin tulkkaavinani ja makujeni muistoarkistoa selatessani olen melkoisen varma, että niin se oli. 

Seuraava ruokalaji näytti ensivilkaisulla siltä, että siinä on riisikakulle koottu vähän päällisiä, mutta kyse oli mehevästä kalarilletestä. Annos ei näyttänyt suurelta, mutta olisi se voinut olla pienempikin. Pidin kovasti lautasesta, jolle ruoka oli laitettu.

Seuraavaksikin meillä oli kalaa, jonka päällä oli myös mustekalan lonkeroa, johon olisi varmasti suhtautunut epäilevämmin ilman sitä Tuljakin lonkeroa. 

Sitten päästiin liharuokiin, joista ensimmäisessä oli jotain punaista lihaa ja seuraavassa oli muistaakseni punaista lihaa. On se kumma, miten pääkopasta häviää tietoa, kuin siivilästä. Kaksi viikkoa, eikä kuvakaan tuo paljon muuta mieleen. Kyllä minä nyt vähän saan mieleeni, että ensimmäisessä oli possunkylkeä tuossa päällä ja jälkimmäisessä oli peuraa ja monenlaisia hassuja kekoja juureksia ja kasviksia. 

Sitten päästiin jälkiruokaan. Niitäkään ei ollut yhtä, vaan kaksi, joten viiden ruokalajin menusta sukeutui illan kuluessa kahdeksan lautasen tiskipino. Onneksi annokset olivat pieniä, niin ei tullut ähkyä. Jälkkärit olivat monista elementeista koottuja, etenkin illan viimeinen annos oli hieman rauhaton kokonaisuus, mutta onneksi taas suklaavapaa. 

Emme ottaneet kahvia ja muisti on tosiaan mennyt sen verran, etten muista laskuakaan ihan tarkkaan, vähän alle kahden sadan se jäi alkujuomien ja viinipakettien kanssa. Ruokien osuus oli 110 euroa kahdelta. Pidimme Sizzlesistä todella paljon. Tunnelma oli koko illan mukavan rento, mutta silti lautaset liikkuivat ja ateria eteni mukavan tasaisesti. Jotenkin hieman epäuskoisen onnellisina kävelimme hotelliin ja mietimme, että tämmöinenkin paikka osui kohdalle! 

Liitän tämän postauksen Campasimpukan ylälaidasta löytyvälle Valmiissa pöydissä-välilehdelle, jonne kerään ravintola-aiheisia postauksiamme. Matkaa koskevat aiemmat postaukset löytyvät Poissa kotoa-välilehdeltä ja tästä: osa 1, osa 2 ja osa 3. 

Ihan hyvä tekosyy

Monesta kodista löytyy joitakin keittiövälineitä ja pieniä laitteita, joita tulee käytettyä harvoin tai tuuriluontoisesti. Ne on saatu lahjaksi tai ostettu siinä luulossa, että kyllähän meillä ihan koko ajan tehdään leipää tai jogurttia, puristetaan itse appelsiinimehua ja tuutataan makkarataikinaa kuoreen. Useinkaan niin ei kuitenkaan käy ja laitteita saattaa olla unohduksissa pitkään. Niitä saatetaan yrittää tuupata kotoa muuttavien lasten tai sukulaislasten matkaan. Jos he eivät edes tiedä mikä on pastakone, ei se heitä välttämättä innosta ja nätisti ostopakkauksessa nököttävä laite jää edelleen äidin pantryyn odottamaan sitä hetkeä, että on aikaa/innostusta tehdä pastaa. Vohvelirauta on ollut tällainen muisto noin 90-luvun alusta ja siellä se taitaa olla pantryn kaapin nurkassa edelleenkin. Se on niitä malleja, joilla voi tehdä vain ohuita, välittömästi lötköksi heittäytyviä vohveleita, sen paistopinnat huutavat aina lisää rasvaa ja muovinen ulkokuori on joskus ollut valkoinen. 

Olen yrittänyt pitää sitä linjaa, etten osta meille pientäkään keittiölaitetta, mikäli meillä on jo sellainen. Ihan hyvä periaate, eikö olekin? En voi perustella itselleni miksi ostaisin leivänpaahtimen, kun meillä on jo sellainen. En osta edes sellaista, joka tekee Mikki Hiiren kuvan leipäpalaan. Vastikään kuitenkin tingin tästä periaatteestani ja ostin meille vohveliraudan. Ostin jopa rumanvärisen vohveliraudan, mitä on todella vaikea perustella. Taloudessa ei liene toista lähes neonvihreää esinettä, eikä taida tullakaan. Mutta syy miksi tuo laite meille tuli on tietysti Eneco Tour. Tai muut Belgiassa ajettavat pyöräkisat. 

Koko CampaSimpukan olemassaoloajan olen loppukesäisin koittanut löytää jotain belgialaisia ruokaohjeita kokeiltavaksi silloin, kun ammattipyöräilyn tapahtumat sijoittuvat tuohon Hercule Poirotin kotimaahan. Tulokset ovat olleet laihahkoja ja useimmiten hakutulokset tuottavat friteerattuja perunoita ja paksuja belgialaisia vohveleita. Viimemainittuja ei viime vuosisadalta peräisin olevalla lötköpaistimellamme saa aikaan. Nyt kun lähistöllemme avattiin uusi Lidl, oli siellä ilokseni myynnissä vohvelirauta, jolla saa tehtyä paksuja belgialaisia vohveleita. Valittavana oli kaksi rumaa väriä, joista valitsin vihreän. Laite ei tule asumaan keittiössä näkösällä, vaan pääsee pantryyn muitten vempeleitten seuraan. Tänään kokeilin vohvelirautaa ensimmäisen kerran. Luonnollisesti muuntelin ottamaani ohjetta melko paljon, mutta tästä se kuitenkin lähti.

Kuusi belgialaista vohvelia 

• 2,5 dl vehnäjauhoja
• ripaus suolaa
• 1 tl leivinjauhetta
• 1/4 tl ruokasoodaa
• 1 kananmuna
• 2,5 dl maitoa tai piimää (tai jotain maitotuotetta)
• 2 rkl voita sulatettuna (tai öljyä)
• (hieman neutraalia öljyä raudan voitelointiin)

Sekoita kaikki ainekset tasaiseksi taikinaksi ja anna sen asettua puolisen tuntia. Kuumenna vohvelirauta ja sipaise paistopuolia hieman öljyllä. Lusikoi alapuolen ruudukolle pari suurta lusikallista taikinaa ja paina kansi päälle. Paista noin viisi minuuttia. Minä laitoin ensin vähän liian vähän taikinaa ja vohveleihin jäi toiseen reunaan reikiä, mutta ei se haitannut. 

Söimme vohvelit aamiaisesta brunssiksi venähtäneellä ruokailulla ensin suolaisina versioina graavilohen, muikunmädin ja smetanan kanssa. Syödessämme huomasimme, että punasipulisilppu olisi vielä kruunannut annoksen. 

Jälkiruokavohvelien kanssa meillä oli vaahterasiirappia ja vadelmakastiketta, jonka keitin pienestä annoksesta pakastevadelmia, konjakkitilkasta, vaniljajauheesta ja sokerista. 

Taikina oli erittäin pätevä, vohveleista tuli sopivan paksuja, eivät lötkistyneet ja sokeriton taikina takasi yhtälailla makeitten kuin suolaisten lisäkkeiden sopivuuden. Rauta toimi oikein hyvin, eikä siihen tarvinnut laittaa rasvaa enempiä kuin sen ensimmäisen pikkusipauksen. Ohjeen mukainen viisiminuuttinen oli juuri oikea paistoaika ja kannen merkkivalo kertoi selvästi milloin rauta on tarpeeksi kuuma ja koska vohveli on valmis. Ei ole turhia säätöjä, sillä ei tässä olla tekemässä tiedettä.

Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidan Pannukakut ja vohvelit-välilehdelle, jonne on kerättynä kaikki aihepiirin postaukset. 

Kaksi saksalaista suosikkia

Nyt tuntuu, että jutut kinostuvat tapahtumina päähäni ja kuvina koneelleni, eikä aika riitä kaiken purkamiseen. On kuitenkin tapahtunut niin kivoja juttuja, että haluan kirjoittaa niistä ja saada muistot talteen, sillä en enää kirjoita erillistä matkapäiväkirjaa kuten ennen blogaaniksi ryhtymistäni. Niin että vaikka lukijaa ei kiinnostaisikaan miten ihania roskiksia näimme sateisessa Aachenissa tai miten kiva oli jälleen kerran käydä Kölnin komeassa katedraalissa, niin kirjoitan kumminkin. 

Aikaisemmissa lokakuisen minilomasen matkakertomuksen osissa olimme Alankomaissa Opiskelijan kotikulmilla Nijmegenissä ja lähikaupungissa Utrechtissa. Koska Opiskelija oli puolittain syyslomalla tuolla viikolla, hän ehti lähteä kanssamme pienelle Saksan reissulle, hän on aina pitänyt Saksasta siinä kuin mekin. 

Köln on tuttu paikka meille monilta matkoilta, viimeksi olimme siellä kaksi ja puoli vuotta sitten, eikä nyt ollut kauniiden puitten kukinta-aika, vaan lehdet olivat joko pudonneet tai juuri lähtemässä. Meille sattui sateinen päivä tuolloin maanantaina, kun saavuimme kaupunkiin. Meillä oli muutamat selkeät reittipisteet, joissa halusimme käydä. Museoihin ei tietenkään ollut asiaa viikonpäivän vuoksi, mutta sitä enemmän halusimmekin käydä kaupoissa. 

Espresso Perfetto on aivan mainio kahvikauppa, jossa olemme käyneet jo monet kerrat. Nykyään sillä on samassa risteyksessä vastakkaisessa kulmassa toinenkin toimipiste, joka keskittyy kahvin myyntiin kuppi kerrallaan, tämä missä me kävimme on sekä kahvikonemyymälä, että pieni kahvila. Siellä on myös laajin kuppivalikoima, jonka olen nähnyt ja kahvia on ostettavissa pusseittain. Myös muutamissa muissa kaupungeissa on Perfettoja, esimerkiksi Düsseldorfissa, Haagissa ja Kairossa. Opiskelija on ollut luontaisessa kahvilakossa, sillä hän ei ole oikein etsinyt/löytänyt hyvää kahvipaikkaa kulmiltaan, joten kyllä nyt maistui kunnon cappuccino. 

Samassa katujen risteyksessä on hieno keittiötarvikeliike, josta olen ennenkin maininnut, Kölner Kochhaus, josta piti taas hankkia uusia tarpeellisuuksia, kuten polkupyörän muotoisen piparkakkumuotin ja jouluisia muffinivuokia. Voisin vaellella kaksikerroksisessa kaupassa vaikka kuinka kauan.

Seuraavaksi menimme sovittamaan rinkkoja. Antti tarvitsee tulevaa caminoa varten rinkan ja minä en tarvitse uutta rinkkaa, vaikka kuinka yrittäisin asiaa itselleni perustella. Kokeilin kuitenkin ainakin yhtä montaa rinkkaa kuin tuleva caminokumppanini. Parhaiten tämä sovitusurakka onnistuu Globetrotterilla, jossa kaikki tarjolla olevat merkit ja mallit ovat roikkumassa samalla seinällä, eikä vain paperitolloilla täytettynä ja pullistettuna, vaan oikeasti painavaksi pakattuna, varmaankin osa yli kymmeneen kiloonkin. Niitä oli jonkunlainen omituinen ilo nostella selkäänsä ja pois. Mutta emme kumminkaan ostaneet vielä yhtään rinkkaa, edes minulle. Opiskelija katseli meitä sen näköisenä, että tuleekohan tuosta yhtään mitään eikä ihan väärässä ollutkaan, ei siitä siis varsinaisesti tullut. Minä haluaisin hieman pienemmän rinkan ja sitten haluaisin Antin rinkan olevan kauniin värinen, mutta luultavasti minulla ei ole siihen asiaan sanomista. Kunhan vain pidän huolen omista asioistani. Kuvallista todistusaineistoa meillä ei ole tästä tapahtumainkulusta, sillä olimme sen verran keskittyneet remmeihin ja solkiin, rinkkojen taskuihin ja painopisteisiin. Hieman aiheeseen liittyy kuitenkin Aachenissa kuvattu caminoreitin merkki, eiköstä vaan?

Kölnissä ei voi agnostikkokaan käydä vierailematta katedraalissa, emmekä me yritäkään. Siellä vaan pitää piipahtaa. Nyt ei ollut yhtään liiduilla kirkon edustan kiveykseen piirtävää taiteilijaa, sillä vettä satoi aika kaatamalla. Olimme myös sitä mieltä, että kirkosta oli nyt eri osat rempassa kuin viimeksi käydessämme. Niin suuressa rakennuksessa varmasti riittää koko ajan jotain pientä fiksaamista. 

Majoitukset olivat etukäteistutkinnassa niin hurjan kalliita tuolla viikolla, että lounaan jälkeen ajelimme toiseen suosikkikaupunkiimme, Aacheniin. Sielläkin on tullut käytyä muun muassa humpalla. Majoituimme yhteen kaupungin asiallisista Ibis-hotelleista ja iltasella kävimme syömässä Opiskelijan kanssa hauskassa Kultaisessa Siassa. Se oli perussaksalaista ruokaa pikkuisin tvistein, mutta niin suurin annoksin, ettei jälkiruoalle jäänyt tilaa yhteenkään seurueemme vatsoista. 

Seuraavana päivänä Opiskelijan piti palata kirjastoon lukuhommiin, joten aamuisen kaupunkikävelyn ja muutaman kaupan jälkeen kyyditsimme hänet takaisin Nijmegeniin. Aamuinen Aachen oli oikein sympaattinen, juuri sellainen saksalaiskaupunki, joista pidän todella paljon. Kävimme kirjakaupassa, josta löytyi paljon lukemista pojalle ja tuliaisiakin kotiinpäin. Myös Aachenissa on kiva keittiötarvikeliike, josta en tarvinnut yhtään mitään, mutta tietysti ostoskassin kanssa sieltä lähdettiin. Päivän kirkkona toimi Aachenin suuri kirkko, vaikka en minä tiedä onko siellä suurempiakin. 

Kun olimme palanneet takaisin Alankomaihin ja vieneet Opiskelijan kotiinsa, oli aika jatkaa omin nokkinemme minilomastamme. Seuraavassa osassa kerron matkan mukavimmasta ateriasta Apeldoornissa, hieman Rotterdamista ja sen mahtavasta kauppahallista ja vielä muutamasta muusta jutusta, mikäli saan ne suosiolla sopimaan samaan postaukseen. 

Tämän jutun liitän CampaSimpukan ylälaidasta löytyvälle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään matka-aiheisia postauksiamme. 

Haluatko sinäkin olla humpalla? Osallistu lippuarvontaan!

Nythän on niin, että ihmisten humppatietoisuus on harmillisen vähäistä. Aivan kaikki potentiaaliset humppaintoilijat eivät ole vielä tietoisia siitä, että Jyväskylän Lutakossa on tarjolla maailmallakin laajalti arvostettua taidetta Eläkeläisten keikan muodossa aivan tuota pikaa, suomeksi sanottuna ensi lauantaiehtoona. 

Sen ymmärrän, etteivät kaikki kovin nuoret sinne voi tulla, sillä keikka on K-18 eivätkä toisaalta kovin vanhatkaan, sillä soitanto alkaa vasta niinkin myöhään kuin kello 22. Moni ikäiseni on siihen aikaan jo tiukasti unten mailla, tai ainakin tulisi olla. Näitten kahden ääripään väliin jää kuitenkin vielä iso porukka väkeä, joilla ei ole mitään kunnon syytä olla humppaamatta 12.11. klo 22 Jyväskylän Lutakon Tanssisalilla. Jottei 13-17 euron korkea lipunhinta nousisi vihoviimeiseksi esteeksi, arvomme kaksi lippua ja toimitamme ne voittajille ennenkuin kello on sata. Taksia emme maksa paikalle emmekä kotio, emmekä takkinaulakkomaksua, mutta yhdestä oluesta voimme neuvotella, mikäli satumme törmäämään humppajunan ravintolavaunussa. 

Arvonta tapahtuu samaan tapaan täysin mielivaltaisesti, kuten viime kerralla, jolloin olimme kulttuurin nimissä samassa puuhassa. Meille voi runoilla aivan niin pitkälti kuin haluaa, tai sitten voi vain ilmoittaa kommenttilaatikossa tai sähköpostilla, että liput tänne niin kuin olisi jo. Me sitten itse suuressa viisaudessamme päätämme kutka ovat niitä onnellisia, jotka voivat sanoa olevansa keikalla sponsored by CampaSimpukka. Osallistumisaikaa on huomiseen iltaan kello 18 asti ja sen jälkeen ilmoitamme voittajille, että on syytä alkaa tehdä kotona anomusta iltalomasta. 

Vielä kerran: Osallistu Eläkeläisten Jyväskylän Lutakon Tanssisalin keikan 12.11.2016 klo 22 (lämmittelijä aloittaa klo 21, en muista kuka se oli, sorry) lippujen arvontaan tämän postauksen kommenttilaatikossa tai laittamalla elektroonista postia osoitteeseen campasimpukka@gmail.com huomiseen 8.11.2016 klo 18 mennessä. Lippuja on arvottavana 2 kpl ja käytämme täyttä valtaa sen suhteen annammeko liput samalle osallistujalle, vai kahdelle eri tyypille. Useampaan osaan emme lippuja kuitenkaan jaa, vaikka olen valmis myöntämään, että joskus puolikin keikkaa voisi ihan hyvin riittää. 

Tee itsesi niin tunnistettavaksi sähköpostiosoitteella, ettei tarvitse alkaa salapoliisitoimiin sen suhteen mistä saamme voittajan kiinni. Mikäli voittaja ei ilmoita itsestään niin ajoissa, että ehdimme toimittaa liput postin mukana, annamme lipun tai liput sitten Lutakon jonossa jollekin, jolla ei ole vielä lippua ostettuna. Tuliko selväksi?

EDIT 8.11. Arvonta on ohitse ja lipuille löytyi ottajat. Kiitos kaikille, jotka ette osallistuneet! :D

Utrecht - tuo mainio Mini-Amsterdam

Minilomasemme toisen päivän vietimme Opiskelijan kanssa hänelle jo ennalta tutussa Utrechtin kaupungissa. Siellä sijaitsee Alankomaiden suurin yliopisto ja se on ollut yksi Rooman valtion rajapaikoista. Sinne oli vain noin tunnin ajomatka, mutta maisemia emme paljonkaan mennessä nähneet, sen verran tanakka sumu vallitsi. Tuulimyllyjen lapojen ilmestyminen verkkaiseen tahtiin sumusta ja sinne katoaminen oli suorastaan aavemainen näky.

Utrechtissa oli sattumoisin suuri pyöräalan näyttely valtavassa messukeskuksessa ja Antti suostui lähtemään sinne minun ja Opiskelijan mieliksi. Hänhän tietysti pitkästyi puolikuoliaaksi, mutta huvitti itseään ottamalla noin sata kuvaa. Kuluuhan se aika niinkin. Toisessa osassa messuhallia oli suuri Lego-tapahtuma, sinne näytti virtaavan jatkuva vuo lapsiperheitä, joiden alle metrin mittaiset jäsenet olivat vähän enemmän kuin innoissaan. 

Nuo velikullat olivat paikalla vain kuvana, ei sen enempiä ihailtavina, kylläpä Peterillä on hieno kampaus!

Näyttelyosuuden jälkeen kävelimme saman pysäköinnin puitteissa valtavan juna-aseman halki kaupungin keskustaan. Oli hauskaa, että Opiskelija oli jo ehtinyt käydä kyseisessä kaupungissa, joten saimme kuulla monia kiinnostavia juttuja tuosta Amsterdamin pienoismallista. Kanaviakin oli kuten pääkaupungissa ja sunnuntaipäivänä kauppoja oli mukavasti auki, samoin kahviloita ja ravintoloita. Kaupungin tärkein nähtävyys lienee Domtoren, joka on Alankomaiden korkein kirkontorni. Se on osa aikoinaan keskenjäänyttä katedraaliprojektia ja osan kirkkorakennuksesta romahdettua 1600-luvun lopulla jäi 112,5 metriä korkea torni omilleen seisomaan. Opiskelija tiesi kertoa, että taikauskoiset opiskelijat eivät kävele koskaan tornin lävitse kulkevaa alituskäytävää, sillä joskus opiskelijajoukon siitä mennessä oli joku pudonnut tornista ja pudotessaan surmannut yhden opiskelijoista itsensä lisäksi. Nyt kyllä kaikki menimme portista lävitse eikä meidän onneksi käynyt kuinkaan. Olisin ollut valmis pitämään Opiskelijaa kädestä, mutta hän vakuutti pärjäävänsä. Tuollaisista asioista tietää milloin oma lapsi on aikuinen. 

Kävelimme tovin aurinkoisia katuja ja kanavarantoja ennen kuin menimme syömään oikein hyvät burgerit. Niin Belgiassa kuin Alankomaissakin on hyvin yleistä, että ravintoloiden terassit ovat auki ympäri vuoden, lämmittimien ja fleecehuopien avulla niissä tarkenee hyvin syödä, vaikkei olisikaan lämmin ilma.

Paluumatkalla Nijmegeniin kävimme Alankomaiden kansallisessa militaarimuseossa, mitenkähän se oikeasti suomeksi sanottaisiin? Olimme siellä perillä vähän tunti ennen sulkemisaikaa, paikka kuhisi väkeä. Juuri tuolloin siellä oli panssarivaunujen ja muitten rauhaapuolustavien kamppeitten lisäksi valtava pienoismallinäyttely. 

Oli jos jonkunlaista rekkaa, laivaa, lentokonetta ja muuta valkohiuksisten papparaisten rakentamaan laitetta. He ajelivat rekoillaan innokkaasti museon varsinaisten näyttelyesineitten väliin aidatuilla ajoradoilla ja puhisuttivat minikokoisia höyrykoneitaan. Ulos oli sommiteltu altaita miniveneitten uittamiseen ja ilmatilaa oli varattu kauko-ohjattavien koptereiden ja muitten värkkien lennättämiseen. Lapsille oli monenlaista temppurataa ja joka puolelta kuului itkua ja parkua, sillä kukaan ei halunnut vielä lähteä kotiin. Minilomasen ensimmäisenä maksullisena nähtävyytenä emme vielä tällä kohtaa osanneet oikein äimistellä pääsylippujen hintoja, mutta tämän paikan 12,5 euron hinta/henkilö oli kin sieltä edullisemmasta päästä. Meillä toista vuotta käytössä oleva Museokortti on muuten matkittu Alankomaista, muttei meillä tietenkään ollut sen maan museokorttia.

Ilokseni Marie Kondo otetaan täälläkin vakavasti

Tuon päivän iltana menimme Nijmegenissä pizzalle, sillä joko vähän fiinimmät ravintolat olivat ammuttu täyteen tai sitten kiinni kokonaan. Kun olin edellisiltana ollut oikeassa sen suhteen, että lauantaiehtoona alankomaalaiset lähtevät ulos, niin siten he näyttivät tekevän myös sunnuntaisin, joka on aika huopatossupäivä meilläpäin. Saimme kuitenkin mukavat pizzat kreikkalais-italialaisessa paikassa, jonka epäilemättä huonoimpaan pöytään meidät ulkomaanpellet pistettiin istumaan. Aina ei voi voittaa. Kolmen hengen pizzat ja oluet maksoivat 35 euroa, joten ei siinä menty konkurssiin.

Arjen koittaessa jätimme Alankomaat hetkeksi ja matkustimme Opiskelija mukanamme Saksaan, siitä seuraavassa osassa. Lisään tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidan Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme.

Ainakin melkein Risto Mikkolan yrttivoi ja ehdotus pääministerille

Keväällä tapasin HK:lla Risto Mikkolan, tuon kaikkien moottoriturpien kokinessuisen isän. Hän oli yksi hauskan kokkauspäivän isännistä ja kotimatkalla junassa lupasin lakata mankumasta Nannalta blogaanimiittiä tälle vuodelle. Tuo päivä porchettapötkylöineen täytti senkin vuosittaisen tarpeen. Sittemmin olen törmäillyt somessa Risto Mikkolaan siellä täällä, etenkin Habanerokitchen-ihanjytätyypin tuplaselfieissä. Niitä ei voi nauramatta katsoa. 

Mitä Risto Mikkola tekee sitten tämän postauksen otsikossa ja vähän leipätekstissäkin (pun intended), johtuu siitä, että leivoin eilen leipää. Tai teknisesti ottaen leivoin sämpylöitä ja ne tarvitsivat päälleen sipauksen voita. TOP100-ruokasivustosta on hävinnyt hakutoiminto (ja vähän kuvatkin), mistä olen syvästi pahoillani ja jouduin turvautumaan muihin hakutoimiin. Googlasin vaahdotettu voi sillä kaipasin sen tapaista levitettä, jota esimerkiksi Passiossa saa leipäselleen, ilmavaa ja kuohkeaa ihanuutta. Toisena hakutuloksissa taisi olla Iltalehden sivuilla ollut Risto Mikkolan ohjeella tehtävä vaahdotettu tillivoi. Iltalehti on julkaisu jonka lukemisessa minulla menee aina ennätysaika, joka hipoo tällä erää noin kolmea sekuntia. Anteeksi vaan kaikki Iltalehden tekijät ja lukijat, ei vaan pysty parempaan.

Ohje oli juuri niin lyhyt ja ytimekäs, kuin sopii odottaakin. Itse asiassa se oli sellainen, että se olisi pitänyt älytä ihan itsekin, mutta onneksi avulias herra Mikkola oli kuitenkin tuottanut ohjeen minunkin luettavakseni. Vaikka itse tykkään kuvailla ruoantekoa viimeistä suolahippusta myöten, niin toisaalta pidän myös näistä vähäsanaisista ohjeista. Ota voita ja yrttejä ja tee niistä vaahto. Ei siinä sen enempää. Ja muista syödä se kans. En saanut omasta voivaahdostani niin kauniin vihreää kuin Iltalehden kuvissa, mutta salaa epäilen kuvaa manipuloidun. Enkä tainnut saada siitä niin vaahtoakaan, kuin kuvassa, mutta sinne päin. 

Joka tapauksessa, eilisen juhlapäivällisen (lue:nuoriso tuli syömään) kateleiville (kuulostaa fiinimmältä kuin sämpylät) levitimme tätä vihreää voita ja hyvältä maistui. Enhän minä voihin tilliä laittanut, ei meillä ollut tuoretta tilliä, vaan laitoin basilikaa ja timjamia, koska niitä on melkein aina.

Siitä tulikin mieleeni, että timjamin voisi tehdä lakisääteiseksi mausteeksi ihan jokaiseen keittiöön. Se työllistäisikin, kun timjamitarkastajat kiertäisivät ovelta ovelle, kuten tv-lupatarkastajat ennen vanhaan. Muistattehan heidät? Nyt on vaikea uskoa, että sellainen ammatti tosiaan oli (ilman että ollenkaan väheksyisin tätä jo menneisyyteen jäänyttä ammattia ja sen harjoittajia, kunhan juttelen). Aattelepa nyt itekkin, joku kulkee ihmisten kotien liepeillä katselemassa hohtaako ikkunoista kalvakkaa valoa tai kuuluuko kuinka Antero Mertaranta selostaa kiekkoa siinäkin talossa, jonka isäntä ovella vakuuttaa, että mitään en oo kattonut.

Timjamitarkastaja nuuhkisi rappukäytävissä, että onko täällä oikea tuoksu ja talonväki kiikuttaisi timjamiruukkunsa ovelle nähtäväksi, etenkin rospuuttoaikaan, jolloin tarkastajaa ei haluta päästää kyökkiin rapakengissään. Joku ovela tietenkin hommaisi muovisen tekotimjamin, mutta eivätpä uutterat yrttipoliisit menisi siihen vipuun. He vaatisivat päästä tekemään tarkemman kuin silmämääräisen tarkastuksen, he voisivat jopa maistaa. Kylläpä yrttiyrittäjilläkin bisnes kukoistaisi ja sähköntuottajat hieroisivat käsiään yhteen, kun kirkkaat valot yötä päivää posottaisivat läpi talven kasvihuoneitten rivistössä varmistaen timjamintuotannon katkeamattomuuden. 

Niin se ohje. Tuliko muuten selväksi, että tykkään timjamista? Ellei tullut, niin voin sanoa, että se on lempiyrttini. Meillä saisi tarkastaja pistäytyä ovella vaikka päivittäin ja mielelläni maksaisin pienen sakkomaksun, mikäli timjamini olisi päässyt kuivahtamaan. Se olisi minulle ihan oikein. Mikähän se pääministerin sähköpostiosoite onkaan, pitänee laittaa vinkkiä menemään. Tiedä vaikka saisin ensi vuonna kutsun linnanjuhliin, kun presidenttikin kuulisi mitä olen keksinyt? Minä voisin olla ensimmäinen hakemaan tätä työtä. Minut saisi määrätä siihen.

Tillivoi ilman tilliä

• 200 g voita
• tuoretta basilikaa ja timjamia niin paljon kuin sielu sietää
• ripaus suolaa ja sokeria
• liraus sitruunamehua
• 1 dl oliiviöljyä

Ensin suurruuttelin yrittejä, suolaa, sokeria, sitruunamehua ja oliiviöljyä bamixilla sen aikaa, että siitä muodostui viherkellertävä samea liemi. Sitten lisäsin mukaan muutamana palana huoneenlämpöistä voita ja suurruuttelin lisää. Kyllä siitä aika kuohkeaa tuli, väri jäi hieman vaisuksi, sen myönnän. Sitruunamehu oli oma panokseni reseptiikan vaativassa kehittelyssä.

Merenpinnan alla (kind of)

Emme ole kuninkaallisten hovikuvaajia, joten se osuus kuvasta on lainaa.

Joitakin maita on sitten vaikea käsittää. Aattelepa nyt itekkin. Esimerkiksi niitä, joissa on kuninkaallisia. On kuningas, kuningatar, liuta prinsessoja, hovinaisia ja lakeijoita. On palatseja, joitten hevostalleissa on kiemuraisia kruunajaisvaunuja ja puistoissa kullattuja patsaita. Sitten on niitä maita, joissa kaikki, aivan kaikki ajavat pyörillä, usein molemmat kädet taskussa ja ilman kypärää ja sitten on vielä niitäkin, joissa GPS:n korkeusmittari saattaa näyttää miinusmerkkisiä lukemia. Kaiken lisäksi on olemassa paikka, jossa kaikki tämä toteutuu yhtä aikaa ja silloin kyseessä ovat Alankomaat. En ollut etukäteen selvillä kovin tarkkaan siitä milloin voi sanoa Hollanti ja milloin pitää ehdottomasti sanoa Alankomaat, enkä ole vielä viikon minilomasen jälkeenkään. Joka tapauksessa olimme juuri Antin kanssa matkalla, josta riittää juttua ainakin parin postauksen verran. 

Syy miksi matkustimme lokakuun viimeisellä viikolla Alankomaihin juontaa hieman yli 22 vuoden takaiseen aikaan, sillä silloin syntyi meidän Opiskelijamme. Nyt on vierähtänyt aikaa rapiat pari vuosikymmentä ja Opiskelija on lennähtänyt maailmalle, ei vain lapsuudenkodistaan ja kotikaupungistaan, vaan vieläpä kotimaastaankin. Äidin onneksi ainakin toistaiseksi väliaikaisesti, sillä kyseessä on opiskelijavaihto. Elokuun alussa hän lähti ja näin kauan maltoimme mielemme ennen kuin matkustimme katsomaan, ettei se poika siellä mitään vaan möhli (kuten Aki&Turo lauloivat jo 80-luvulla). Kutsua emme varsinaisesti saaneet, mutta miten se sanonta meneekään, hiljaisuus on vaikenemisen merkki? 

Koska emme saaneet ehdotonta kieltoa matkustaa tuohon merkilliseen maahan ja meille oli jopa kerrottu osoite, jossa perillisemme majailee, katsoimme nämä seikat riittävän kutsuksi ja lennähdimme kalpean sinisellä ilma-aluksella Schipholin kansainväliselle lentoasemalle varhain toissa lauantaina. Se on muuten julmetun iso mesta, siellä kesti kohtuu pitkän ikuisuuden kävellä matkatavarahalliin, mutta kyllähän sellainen onnistuu, onhan tässä kävelty pitempiäkin matkoja. Pian sen jälkeen, kun iloinen jälleennäkeminen matkalaukkujen kanssa oli ohitse (on aina hieman kuumottavaa odotella hihnan ääressä, että tuleeko se oma kapsäkki sieltä vai ei), jatkoimme kävelyä toisen ikuisuuden päästäksemme autovuokraamoon. Mieluummin kyllä kävelen aina vuokraamon tiskille kuin odottelen tupakkakatoksen välittömässä läheisyydessä jotain epämääräisesti merkittyä shuttle bussia, josta ei voi olla varma viekö se maailmanmatkaajan oikeaan byrooseen vaiko väärään. 

Saimme nopeasti allemme autoista parhaan (lue volkkarin) ja näpelöimme uudehkoon GPS-aparaattiimme Opiskelijan osoitteen. Minä edelleen hieman kaipaan vanhaa tompsukkaamme, joka jäi sairaseläkkeelle kesän Norjan matkan jälkeen. Loppumatkasta se nukahteli omia aikojaan ja heräsi välillä kesken pitkän erämaataipaleen sanomaan, että tee u-käännös, jos mahdollista, vaikkei risteystä oltu nähty sitten Kittilän. 

Vaikka tälläkin minilomasella minä osallistuin ajamiseen vain matkustajan ja ajoittaisen kartanlukijan ominaisuudessa, saatoin vierestäkin päätellä, että nyt oli helppo ulosajo (so to speak) lentoasemalta. Toisinaan sitä on jouduttu heti väärälle puolelle tietä (yöllä, sumussa) tai sellaiseen moottoriteiden viidakkoon, että arempaa  hirvittäisi. Amsterdamin kansainvälisen lentoaseman sijainti oli meidän määränpäähämme nähden ihanteellinen ja muutamassa minuutissa olimme menossa oikeaan suuntaan, eikä lauantaiaamun liikennetiheyskään ollut hiuksianostattava. Sitä olemme joskus miettineet Hollannissa, että onko maassa tosiaan niin paljon liikennettä, että melkein koko maa on päällystettävä moottoriteillä, usein samaan suuntaan menee 4-6 kaistaa. Nyt kun viivyimme maassa hieman pitempään, näimme että asvalttikaistaleiden väleissä on kuin onkin vihreitä rantuja, sekä kyliä ja kaupunkeja. Mutta ymmärrämme hieman paremmin, että maata on tosiaan ollut tarpeen hankkia lisää, vaikka merenkin pohjalta. 

Lelystadin lentokenttä oli vielä 60-luvulla merta

Ennen kuin kello oli 12, olimme perillä Nijmegenissä, jossa Opiskelija opiskelee (näin minulle on vakuutettu ja miksen uskoisi?). Löysimme poikamme kaupungin keskustasta, jonne hän oli pyöräillyt varmaankin molemmat kädet taskussa ilman kypärää, ilman takkiakin, kuten heti huolestuneena pistin merkille. Emme vielä päässeet hotelliimme siihen aikaan, joten saimme pienen kiertueen pojan kotikulmilla ja saatoin tehdä kaikkien äitien rakastaman tupatarkastuksenkin hänen asunnollaan. Kyllä siellä kelpaa lapsosen asustella. 

Tutustuimme kaupungin keskustaan, kävimme syömässä mehevät voileivät keskusaukion ravintolan terassilla ja puhua pälpätimme aivan kuin emme olisikaan olleet näkemättä toisiamme yli kahteen kuukauteen. Poika mainitsi, ettei ole sitten elokuun alun nähnyt muita suomalaisia vaihto-opiskelijoita kertaakaan, mutta siinä istuessamme syömässä heitä kulki ohitse aivan kaksin kappalein. Suomalaiset vetävät toisiaan puoleensa tehokkaasti. 

Majoituksemme sijaitsi samassa talossa kuin viime vuoden kiertueen kaunein pyörämuseo, Velorama. Emmepä vain silloin tienneet, että Opiskelija olisi tulossa kaupunkiin uudelleen aivan asumaan asti. Tähän varmaan sopii klisee siitä, miten maailma on pieni, mutta onkos tuo nyt kummakaan. Alankomaatkin on niin pieni. Iltapäivän loikoilimme hotellissa hieman leväten ja jutellen, Opiskelija katsoi televisiota ensimmäistä kertaa sitten kotoalähdön, joten aivan tv:n orjaksi häntä ei voine sanoa. Antti kävi Veloramassa uudelleen, mutta sulkemisaika oli niin lähellä, ettei hän ehtinyt viipyä siellä kuin reilun tunnin. Pyöräkuvia tuosta tuokiosta ei ole sataakaan. 

Illaksi meillä oli varattuna pöytä Bistro Floresista. Olin tehnyt etukäteen tutkimustyötä löytääkseni päivällispaikan, joka täyttäisi kolme tärkeintä kriteeriä. 

1. paikan täytyisi olla kävelymatkan päässä majoituksesta
2. sillä saisi olla mukavat verkkosivut, mielellään myös englanniksi
3. plussaa olisivat annoskuvat
4. hinta ei olisi päätähuimaava
5. varauksen saattaisi tehdä netin kautta

Pikaisella laskutoimituksella kriteerejä näyttäisikin olevan viisi, mutta en olekaan mikään ornitologi. Listaamistani kriteereistä tällä kertaa toteutui kolme ja puoli. Sivut oli vain hollanniksi (enkä edes löydä menua nyt sivuilta), eikä annoskuvia juurikaan ollut, mutta varauksen saattoi tehdä netissä ja menu vaikutti kiinnostavalta, niin paljon kuin siitä nyt ymmärsinkään. Käytän paljon tripadvisoria, en niinkään arvosteluiden vuoksi, nehän saattavat olla mitä tahansa tuubaa, vaan lähinnä löytääkseni vieraassa paikassa ravintoloita ja niiden verkkosivuja. Näin toimin nytkin ja kun Opiskelija vielä kertoi tietävänsä missä ehdottamani Flores sijaitsi, niin sieltäpä sitten varasin pöydän meille seitsemäksi. Arvelin, että alankomaalaiset ovat niin outgoing folks, että lähtevät lauantaiehtoona ihmisten ilmoille. Enkä väärässä ollutkaan. 

Paikka oli lähes täynnä, kun täsmällisesti saavuimme kello 19 Floresiin. Tilaaminen kävi sukkelasti englanninkielisestä menusta. Söimme ankkaa, viiriäistä, jotain vaaleaa kalaa, kasviskroketteja, flank steakia ja lampaanpotkaa. Jälkiruokiakin tilasimme kaksi, joista etenkin opiskelijan kaunis annos oli hyvä. Minulla oli hieman kummallinen murumainen teos. Antin tuplashotti espressoa oli pätevä. Juomina meillä oli alkuun kuohuviiniä ja ruokien kanssa vettä ja pullo roseviiniä. Lasku kolmen hengen ateriasta oli noin 150 euroa, mitä pidimme oikein kohtuullisena. Paikka oli oikein miellyttävä, tarjoilu ripeää ja vilkas lauantai-ilta kului Bistro Floresissa mitä parhaiten. Jos satutte Nijmegeniin, niin tätä voimme suositella päivällisravintolaksi. Tosin ainakin tähän vuodenaikaan se on sunnuntaisin ja maanantaisin suljettu. 

Ennen yöpuulle vetäytymistämme Opiskelija veti meille vielä pienen iltaisen kävelyretken keskustassa, jossa ravintolat olivat hiljenemään päin, mutta pikaruokaluukulla riitti kuhinaa. Poika tunnusti joskus kokeilleensa tällaista pienestä lokerosta ostettavaa hampurilaista, josta ei kauheasti ollut kuulema mainesanoja sanottavaksi, mutta vastaa meikäläisiä snagareita aamuyön tunteina. 

Seuraavissa osissa vierailemmme mm. Utrechtissa, karkaamme Saksaan ja piipahdamme Rotterdamissa. Liitän tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidasta löytyville Valmiissa pöydissä- ja Poissa kotoa-välilehdille, joille kerään ravintola- ja reissuaiheisia postauksiamme. 

Red velvet-tiikerikakku

Joskus tulee tunne, että haluaa leipoa. Ei välttämättä niinkään syödä leivonnaisia, tai ei ainakaan kovin paljon, mutta leipoa tekee mieli. Toisinaan on kyllä juuri päinvastoinkin, tekisi mieli kyllä syödä kaikenlaisia hyviä leivonnaisia, muttei viitsisi leipoa. Viime viikolla oli tuollainen ensimmäisen sortin päivä. Halusin myös käyttää pois maidottoman rasvan (sellainen paketti, mihin töissä liimataan päälle tarra päällikön voiteluun) ja kananmunat, sillä tällä viikolla en ole niitä käyttämässä mihinkään. Kuuden kananmunan kakku ei ole mikään pikkuleivos, joten kakun oli määrä mennä Antin mukana töihin loppuunsyötäväksi, maidottomana kun se sopisi myös sille voideltavallekin. Löysin kakun ohjeen Ihearteating-blogista. Muutin ohjetta siis sen verran, että kakusta tuli maidoton. 

Redvelvet-tiikerikakku

• 225 g maidotonta margariinia (muutoin tietysti voita)
• 4 dl sokeria (vähensin määrää, pussi meni tyhjiin ja muutenkin melkein 6 dl kuulosti kamalan paljolta)
• 6 kananmunaa (ohjeessa oli 5 suurta, minulla oli 6, joista pari oli aika pieniä)
• 7 dl vehnäjauhoja
• 2 tl leivinjauhetta
• 2 dl kookosmaitoa (alkuperäisohjeessa jogurttia ja maitoa)
• 0,7 dl kaakaota
• 2 tl vaniljajauhetta 
• ripaus suolaa
• punaista elintarvikeväriä
• kuorrutteeksi tilkka kookosmaitoa, tomusokeria ja punaista elintarvikeväriä sopivasti 

Kuumensin uunin kiertoilmalla 180 asteeseen ja valmistelin suuren rengasvuoan voitelemalla sen samalla maidottomalla rasvalla ja jauhottamalla vehnäjauhoilla. Vaahdotin rasvan ja sokerin, lisäsin mukaan kananmunan kerrallaan ja kookosmaidon. Yhdistin mukaan keskenään sekoitetut jauhot, leivinjauheen, suolan ja vaniljajauheen. Erotin taikinasta pois noin 2/3 ja jäljelle jääneeseen sekoitin mukaan kaakaon ja lopuksi punaista elintarvikeväriä niin paljon, että se oli mielestäni jokseenkin punertavaa. Tässä vaiheessa mukaan olisi pitänyt laittaa vielä hieman nestettä taikinaa notkistamaan, mutta minäpä unohdin. Olisin laittanut vielä sitä kookosmaitoa, jos olisin huomannut. 

Kaavin puolet vaaleasta taikinasta vuoan pohjalle ja tasoittelin taikinaa lusikalla. Asensin punertavan taikinan seuraavaksi ja tasoittelin taas. Lopuksi kaavin loput vaaleasta taikinasta päällimmäksi ja tasoittelin taas. Pyöräytin muutaman kerran terävää veistä taikinassa kutakuinkin vuoan pohjalle asti toivoen sen saavan aikaan hieman sopivaa sekoitusta taikinakerroksiin. Paistoin kakkua kiertoilmalla uunin keskiosassa 65 minuuttia. Kokeilin kakun kypsyyttä tikulla 50 minuutin kohdalla. Kun tikku oli pistoksen jäljiltä puhdas, oli kakku kypsä. Otin kakun pois uunista ja kärvistelin tarvittavat 10-15 minuuttia, ennen kuin kumosin kakun lautaselle. Miten voivatkaan minuutit olla joskus pitkiä? Mietin tekisinkö tomusokerista, elintarvikeväristä ja kookosmaitosta pienen kuorrutteen kakun päälle ja teinkin sitten, kun kakku oli kunnolla jäähtynyt. Yleensä teen kaikki kuorrutteet liian aikaisin ja ne imeytyvät kakkuun samantien.

Kakku kohosi uunissa todella korkeaksi ja leikatessa huomasi, että olisi sitä tekoväriä olla vieläkin enemmän, että väri olisi ollut punaisempi. Mutta maku oli oikein hyvä, rakenne ilmava ja kuorrutekaan ei kadonnut kakun sisälle sen tein.