Sydänsimpukoita linguinen kanssa – yksinkertaista matkaruokaa

Huomatkaa hieno merinäköalamme pääsiäisen ajan

Nyt olemme asettuneet pääsiäisen viettoon Portugalin etelärannikolle, kirjoittelen erikseen matkaosuuksista, mutta nyt on vuorossa ruoka-aiheinen postauskin. Pääsimme ensimmäistä kertaa kokkaamaan itse, meillä on oikein hyvä keittiö käytössämme aina maanantaihin asti. Tein meille päivälliseksi sydänsimpukkapastaa ja se kävi helposti vieraassa keittiössäkin. 

Simpukkapastaa kahdelle

• 1 pussi sydänsimpukoita
• 3 kevätsipulia
• 25 g voita
• 2 rkl oliiviöljyä
• 1 dl kuivaa valkoviiniä
• suolaa ja pippuria
• kuivattua tomaattia jauhettuna
• korianteria
• sitruunamehua ja sitruunalohkoja
• 100 g kuivaa linguinea
• hevisti suolattua keitinvettä pastalle
• parmesaania

Simpukoita olisi piisannut puolikaskin pussillinen, mutta paikallinen Inter Marche myi vain kokonaisia pussillissia (tai en osannut pyytää), sen hinnaksi tuli 3,29 €. Laitoin simpukat kylmään, suolattuun veteen noin puoleksi tunniksi. Simpukkaressukat luulivat olevansa meressä ja sylkivät sisällään olevan hiekan pois, eikä se sitten rahissut enää hampaissa. 

Kun oli aika tehdä ruoka valmiiksi, laitoin pastaveden kiehumaan. Meillä on käytössä liesi, jossa on kolme kaasupoltinta ja yksi sähkölevy. Suolasin veden topakasti, pasta tarvitsee kunnolla suolaisen veden. Veden kuumetessa silppusin kevätsipulit ja riivin korianterin lehdet varsista ja leikkasin sitruunan lohkoihin. 

Kun pastavesi kiehui, laitoin sellaisen reippaan, etusormeni ja peukaloni kieppiin mahtuvan nipun  pastaa kypsymään suolattuun veteen. Toisessa, isommassa kattilassa sulatin nokareen voita ja lisäsin mukaan hieman oliiviöljyä. Kun voi oli sulanut, nakkasin mukaan sipulisilpun ja kuullotin sitä hieman. Kaadoin simpukat pois suolavedestä siivilään ja laskin päälle kylmää vettä. Kulhon pohjalle jäi hyvä määrä hiekkaa, eipä roiskuisi hampaissa. Kaadoin simpukat kattilaan sipulisilpun päälle ja sekoittelin. Lisäsin kattilaan ison lorauksen valkoviiniä ja sekoitin taas. Laitoin kannen kattilan päälle ja annoin simpukoiden kypsyä muutamia minuutteja. Kun kuoret alkoivat olla enimmäkseen auki, laitoin liekin kattilan alta pois ja kiersin mausteeksi suolaa ja pippuria myllyistä. Ostimme matkakäyttöön pienet suola- ja pippurimyllyt. 

Kippasin kypsän pastan kivalle vadille (täällä on astioita ainakin 10 hengelle) ja kauhoin päälle simpukoita. Ripottelin päälle vielä tuoretta korianteria ja parmesaaniraastetta. Emme yleensä koskaan käytä valmiiksi raastettua juustoa, mutta nyt hintapolitiikka muutti periaatetta. Sitruunaa vielä annosten päälle ja syömään. En ole edes kovin leuhka, vaikka sanonkin, että oli tosi hyvää pastaa.

Potilaat Portugalissa – ensimmäiset lomapäivät

Viikko sitten sunnuntaina lähdimme kotoa, emmekä olleet parhaissa voimissamme. Kummallekin oli iskenyt melkoinen lomanaloitusflunssa ja yskimme kilpaa jo pari edeltävää yötä. Haaveilemamme kattava museokierros Helsingissä lentoa edeltävänä päivänä kutistui hieman vaisuksi Kiasma-kurkkaukseksi. Kävimme sentään syömässä illalla, olimme varanneet pöydän Passioon kuudeksi, mutta pyysimme päästä sinne etuajassa, että ehtisimme aikaisin nukkumaan. Aikomamme viiden ruokalajin päivällinen kutistui sekin, tilasimme kolme ruokalajia ja siinäkin oli kahdelle nuhanenälle vähän liikaa. Mutta Passio ei pettänyt, saimme hyvää, kaunista ja kekseliästä ruokaa eteemme ja söimme niin paljon kuin ikinä jaksoimme. Kaikkein paras oli kala-annos, se teki mielen iloiseksi, vaikka makuaisti olikin hieman hukassa. 

Maanantaina aamulla lensimme Lissaboniin, meillä oli paikat koneen etuosassa ja jalkatilaa aivan ruhtinaallisesti. TAP on kyllä tällä erää lempilentoyhtiömme ihan heittämällä. Edullisimpaankin lippuluokkaan kuuluu lämmin ateria ja sen saattoi ihan hyvin syödä, vaikka riisiä ei olisi riisiksi tunnistanut, ellei olisi ottanut silmää käteen ja katsonut. Olimme perillä Lissabonissa jo puoliltapäivin ja tällä kertaa autovuokraamoksi oli valikoitunut yhtiö, jonka autot olivat oikeasti lentoasemalla, eikä tarvinnut lähteä yhteiskuljetuksilla minnekään kauemmas autoa noutamaan. Meidän ajopelimme on hieman naarmuinen pikkuinen Opel, johon laukkumme mahtuvat enemmän kuin napakasti. 

Ensimmäinen kohteemme tämän vuoden Portugali-kiertueella oli Évora, jo aiemmilta matkoilta tuttu vanha yliopistokaupunki. Évoraan on Lissabonista noin parin tunnin ajomatka ja poikkesimme matkalla lounaalle Vendas Novasiin. Siellä saa hyviä bifanaksia, osuimme lounasajan huippuhetkeen, koko pikkukaupunki oli syömässä tätä hyvää kanavoileipää. Sää ei ollut kauhean kesäinen, pikkuisen satoikin, mutta olihan se sentään toista kuin Suomen kirpeä pakkassää. 

Olimme jopa niin urautuneita, että valitsimme Évorassa saman hotellin kuin vuosi sitten, sillä se nyt vaan oli niin kiva ja hyvä. Ja auton sai pysäköityä hotellin kellariin, se on aina hyvä juttu vanhoissa ahtaissa kaupungeissa, joissa parkkipaikoista on uupelo. 

Saatuamme auton kellariin ja huoneen itsellemme lähdimme heti kävelemään aurinkoisille Évoran kujille. Évoran keskusta kuuluu Unescon maailmanperintökohteiden listalle, sillä olevat Portugalin kohteet olemmekin melkein kaikki käyneet katsomassa. Tähän aikaan vuodesta ei turisteja ollut pilvin pimein, mutta muutama bussikuormallinen kuitenkin. Meidän oli tarkoitus käydä taidemuseossa, sillä siellä oli menossa WAH-niminen taidenäyttely portugalilaisten naistaiteilijoiden töistä, mukana oli myös ystävämme Rita Vargas töineen. Museon ovet olivat kutsuvasti auki ja siellä oli töissä ainakin vartija ja siivoaja, mutta luonnollisesti museo oli suljettu, koska oli maanantai. Tulisimme seuraavana päivänä uudelleen. 

Iltasella kävimme uudelleen kävelemässä pitkin kaupunkia ja edelleen puolikuntoisina emme halunneet syödä mitään kovin suureellista. Menimme Vinarium-nimiseen viinibaariin syömään hieman juustoja ja juomaan puolikkaan pullollisen paikallista punaista viiniä, sen enempää emme olisi jaksaneetkaan. Alkoi kuitenkin vaikuttaa siltä, että molempien flunssa oli lakipisteessä ja toipuminen alussa. 

Tiistaina sitten pääsimme katsomaan WAH-näyttelyä ja oli hauska nähdä Ritan töitä siellä muiden joukossa. Vähän olin niiden sijoitteluun tyytymätön, sillä ne sijaitsivat käytävillä salien sijasta, mutta kyllä ne sieltäkin erottuivat edukseen. 

Tämä ei ollut Ritan työ

Portugalin televisio on kyllä näistä Eteläisen Euroopan televisioista paras, elokuvia ei dubata ja uutisiakin kestää katsella, sillä naisilla on asialliset vaatteet päällä, eivätkä he istu kenenkään polvella. Elokuvia tulee todella paljon, olemme katsoneet viikon aikana vaikka kuinka monta leffaa, monta noin puolivälistä loppuun, sekin on hauskaa. Eilen tuli mm. Gladiaattori, josta en yllätyksekseni muistanut paljon mitään ja suomalainen Big Game, joka on ihan pöhkö elokuva, mutta olihan se hauska kuunnella, kuinka Portugalin telkkarissa kirotaan suomeksi. Pyöräilyä ja snookeria voi myös katsoa Eurosportilta. 

Paikallinen Tanhupallo

Kevät ei ole kauhean pitkällä täällä, jonkun verran keltaisia kukkia on jo, ikivihreät lehtipuut tietysti ovat vihreitä, mutta moni puu on vielä ihan kalju. 

Évorasta jatkoimme matkaa kohti pohjoista sisämaata keskiviikkoaamuna. Sää oli ollut tähän asti kaunista, lämmintä noin 10-15 astetta, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, samanlaisena se jatkui vielä keskiviikon ja torstainkin. Tarkoituksemme oli viipyä pari päivää sisämaassa eri kohteissa ennen viikonlopun viettoa tutussa Praia da Barrassa. 

Keskiviikkona kävimme monessa pienessä kaupungissa, joista ensimmäinen oli nimeltään Evoramonte. Korkealla mäellä, ei nyt ihan vuorella, sijaitsi linna, kuten melko monilla Portugalin mäistä. Tämä pieni kaupunki oli aivan hiljainen, emme nähneet yhtään ihmistä sen kapeilla kujilla tai linnan pihassa. 

Seuraava kaupunki oli nimeltään Estermoz, kaupunkia ympäröi muuri ja kuljeskelimme hetkisen aurinkoisia, melkein autioita katuja. Muutama vahtikoira näkyi, toinen niistä viitsi haukahtaa meitä makuultaan.

Välillä on vaikea tulkita portugalilaisten nähtävyyksien aukioloaikoja, eivätkä nettisivujen tiedot pidä välttämättä paikkaansa. Halusimme nähdä Vila Viçosan Paço Ducalin. Olimme siinä uskossa, että tähän aikaan vuodesta paikka olisi auki vasta iltapäivällä, mutta päätimme kuitenkin kurvata paikalle tarkistamaan asia. Palatsihan olikin auki silloin aamulla kymmeneltä, puoli yhdeltätoista olisi ensimmäinen opastettu kierros, omin nokkineen paikkaan ei päässytkään. Opastus olisi vain portugaliksi, mutta otimme sen, sillä halusimme nähdä paikan. Kylläpä oppaalla olikin sitten asiaa, hän posmitti tunnin verran kierroksella, jolla näimme upean palatsin erilaisia suuria huoneita ja saleja. Vaikka kuinka koitimme pinnistellä, emme paljon muuta ymmärtäneet kuin, että osa palatsin kalusteista ja keramiikasta oli italialaista. Pidin eniten palatsin keittiöstä, siellä oli kuparia niin paljon, että ihan silmiä kirveli. Nuori nainen oli siellä kiillottamassa kattiloita, siinä olisi työtä kyllä koko kesäksi, arvaan. 

Seuraava kaupunki, jonne poikkesimme oli nimeltään Elvas. Sekin kuuluu jo tässä postauksessa mainitulle Unescon maailmanperintökohteiden listalle. Sitä ympäröivät keltaiset muurit ja kaduilla soi paikallisradio ärsyttävän kovaa. Keskusaukiolla oli pelastuslaitosten ja poliisin yhteisnäyttely, johon liittyi pontevaa pasteerailua ja pienen peltikolarin katselua etäältä. Viranomaisten ilmeet olivat selvästi tyyliä "jaaha, akka ratissa, ei tehdä mitään". Nautimme kepeät portugalilaiset kahvit kadun varressa ennen kuin jatkoimme matkaa. Poislähteissämme huomasimme kaupungin pienen akveduktin. 

Yöpymiskaupungiksi olimme valkanneet Castelo Branco-nimisen kaupungin. Mutta koska tämä postaus on jo aivan liian pitkä, päätän tämän tähän ja jatkan huomenissa siitä, millainen paikka Castelo Branco oli ja mitä sieltä lähdettyämme näimme. Liitän postauksen CampaSimpukan ylälaidan Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme maittain. 

Lidlvinkki on uusi pirkkaniksi

Tämän postauksen lukemisessa ei kulu pitkää aikaa, mutta tarjoan teillekin tiedoksi hauska keittiövinkin. Luin sen kevään Lidl-lehdestä, joka on muuten aika kiva ruokalehti. Usein käy niin, että kun alkaa tehdä ruokaa tai leipoa, ei olekaan muistanut ottaa voita lämpenemään ajoissa. Voin pehmentäminen mikrossa johtaa usein osittaiseen sulamiseen, eikä se aina passaa tekeillä olevaan ruokaan tai leipomukseen ollenkaan. 

Ainakin noin 100-150 gramman verran voita saa näppärästi ja nopeasti pehmenemään tällä kätevällä vinkillä, kunhan valitsee riittävän suuren juomalasin. Ensin voi laitetaan lautaselle ja kiehautetaan vettä sen verran kuin valittu juomalasi vetää. Kaadetaan vesi lasiin ja annetaan lasin kuumentua hetkisen. Ei kannata käyttää mitään sellaista lasia, jonka mahdollinen hajoaminen saisi silmät kyyneliin, useimmat juomalasit kestävät kiehuvan veden. Sitten kaadetaan vesi pois ja asetetaan kuuma lasi lautaselle voin päälle niin, ettei voi osu kuumaan lasipintaan. Annetaan olla hetkisen. Pieni pala voita pehmenee nopeasti, parissa kolmessa minuutissa, isompi ottaa vähän kauemmin. Tällä vinkillä saa täydellisen pehmeän voin, joka ei ole lainkaan sulanut. En tiedä mistä vinkki on alunperin kotoisin, minä en ainakaan ollut kuullut sitä aikaisemmin.

Muuten olen vähän allapäin, sillä juuri ennen pitkään (viime elokuusta asti) odotettua lomaa tulin kipeäksi ja nyt on olo kuin jyrän alle jäänyt. Tulin juuri kotiin viimeisestä yövuorosta ja nyt pitäisi sitten olla innolla lähdössä matkalle. Nettikin on ollut kotoa poikki kohta viikon, joten olen pihalla vähän kaikesta. Toivottavasti paranen pian ja Portugalissa on hieman keväisempää kuin täällä Suomessa!

Kaappientyhjennysvohveleita

Menossa ovat olleet jälleen kaappientyhjennysviikot, olemme ostaneet mahdollisimman vähän ruokaa ja käytämme kaikenlaisia loppuja, pikkupussukoita ja purkinpohjia. Viime sunnuntaina söimme vohveleita, joiden päälle kasasimme herkkuja siihen malliin, ettei olisi arvannut olevan kaapintyhjennysruokaa. 

Juustoiset vohvelit (6 kpl)

• 2,5 dl maitoa
• 1 kananmuna
• 2,5 dl vehnäjauhoja
• 1 tl leivinjauhetta
• 1/4 tl ruokasoodaa
• 1/2 tl suolaa
• 2 rkl sulatettua voita
• 0,5 dl raastettua parmesaania, gruyereä tai muuta mieluista juustoa
• hieman voita paistamiseen

Päälliset

• viiriäisenmunia + tryffelisuolaa
• jokiravunpyrstöjä
• muikun mätiä
• punasipulia
• turkkilaista jogurttia
• sitruunamehua
• suolaa ja pippuria

Aloitin tekemällä vohvelitaikinan turpoamaan. Sekoitin kaikki ainekset lukuunottamatta paistamisvoita pienessä kannussa tasaiseksi taikinaksi. Taikinan tekeytyessä keitin viiriäisenmunia ja kuorin ne keittokattilassa, kun ne olivat valmiita. Laskin kattilaan kylmää vettä ja siellä veden alla viiriäisenmunat saa helposti kuorittua ilman, että menee hermot. Halkaisin munat juustolangalla puolikkaiksi. 

Laitoin pieniin astioihin silputtua punasipulia, muikunmädin, hieman jokiravunpyrstöjä ja viimeiseen kuppiin valutettua turkkilaista jogurttia suolalla, pippurilla ja sitruunamehulla maustettuna. Meillä ei ollutkaan yhtään smetanaa, joten korvasin sen tällä paksulla jogurtilla. 

Kuumensin vohveliraudan ja sutikoin paistokoloihin hieman voita. Meidän vohveliraudalla tulee kaksi vohvelia kerrallaan ja lusikoin niille kaksi suurta lusikallista taikinaa. Painoin kannen kiinni ja koitin malttaa odottaa merkkivalon vaihtumista, en koskaan muista kumpi pitää palaa missäkin vaiheessa, punainen ja vihreä valo. Tällä kertaa en laittanut liikaa taikinaa kuin viimeiseen erään, mutta tulva ei ollut kovin paha. Vannon, että siivosin raudan paistamisen ja jäähtymisen jälkeen kunnolla.

Annokseen lusikoimme mieluisia päällisiä, lue: kaikkia. Jaksoimme kumpikin kaksi vohvelia, joten kaksi jäi tähteeksi. Voisin vielä kolmanneksen pienentää taikinaa niin, että siitä tulisi neljä vohvelia yhteensä. Parmesaani maistui mukavasti vohveleissa ja päällisissä nyt ei voinut mitään vikaa ollakaan. Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidan Pannukakut ja vohvelit-välilehdelle, koska minä voin. 

Kylmää ja kuumaa

Leivoin eräänä pakkaspäivänä tällaisen kakun, siitä tuli kylmä ja kaunis, ohje on yksinkertainen. Sommittelin juuri vielä elossa olevia tulppaaneja kakkuvuokaan ja kaadoin päälle vettä. Paistoin  kakkua ulkona pakkasessa niin kauan, että se jäätyi. Kumosin vuoan tiskialtaaseen ja annoin hetken aikaa asettua, pian saatoin nostaa kakkuvuoan pois. Todellisuudessa kaadoin päälle hieman kuumaa vettä, jolloin vuoka irtosi ja kakku kalahti altaan pohjalle. Tätä kakkua ei voi syödä, mutta sen keskelle voi laittaa kynttilän ja saa ulos portinpieleen kauniin jäälyhdyn. Jos sattuu olemaan tulossa suojasää, lyhty on erilainen joka päivä, kunnes se sulaa  ja lopuksi vettyneet kukat voi nostaa kompostiin. Meillä lyhty on takametsän kiven päällä, siellä eivät kukanvarret haittaa ketään, vaikka unohtuisivat sinnekin.

Eilen leivoin myös tähdenlentopiirakan, joka täytti montakin tarvetta. Sillä täytti vatsan Paris-Nizza- ja Tirreno-Adriatico-kisoja katsoessa ja loput syömme töissä lounaana. Samalla tulin jatkaneeksi viime viikot hieman taka-alalla ollutta haastetta. Nyt jatkui taas #suurikeittokirjahaaste, jonka Minna-kuitetekee aloitti viime kesänä. Tarkoitus on tehdä ruokaa ainakin yhden ohjeen mukaan jokaisesta omistamastani keittokirjasta. Siinä sitä on sarkaa, onneksi haasteella ei ole takarajaa. 

Tähdenlentopiirakan pohjan ohjeen otin Michel Rouxin Piirakkakirjasta. Minulla on ollut se jo vuosikausia ja näytti siltä, että ainakin vuonna 2011 olen valmistanut piirakkapohjan kirjan ohjeen mukaan. Sivu oli hieman jauhoinen siltä kohdalta ja olen laittanut sinne muutaman merkinnän ihan kynälläkin. Kirjassa on laajalti ohjeita erilaisiin leipomuksiin ja sitä selatessa tulee tunne, että jätänpä erilaiset ostotaikinat kauppaan. Ainakin siihen asti, että taas kerran on kiire tai laiskuus. Mutta vaikeaa piirakkataikinan tekeminen ei ole, eikä se vielä paljon aikaakaan.  

Tähdenlentopiirakka

Pohja

• 250 g vehnäjauhoja
• 150 g voita
• 1 kananmuna
• 1 tl suolaa (jätin pois, käytin saarenmaalaista runsassuolaista voita)
• pieni hippu sokeria
• 1 rkl kylmää maitoa

Jauhot mitataan kulhoon ja mukaan lisätään kylmä, kuutioiksi leikattu voi, kananmuna, suola ja sokeri. Seosta aletaan työstää sormenpäillä niin, että hierotaan voinokareisiin jauhoja tai toisinpäin, kuinka vaan. Aluksi tuntuu, ettei tästä tule yhtään mitään, mutta kyllä se voi alkaa sieltä antautua jauhoille tai toisinpäin. Tarkoitus on saada aikaan hiekanmurua muistuttava rakenne. Homma on myös tarkoitus tehdä melko nopeasti, ettei voi lämpene liikaa, vaan jää hienoisiksi voiliuskeiksi jauhoihin. Tällä saavutetaan lehtevyyttä ja mehevyyttä taikinaan. Kun muruseos on saatu aikaan, lisätään mukaan tilkka kylmää maitoa ja uskomattoman pieni määrä auttaakin siihen, että massasta saa kaksin käsin muotoiltua kiinteän taikinan. Sitä työstetään muutaman kerran keskeltä reunoille päin, jolloin rakenteesta tulee yhtenäinen taikina. Se taputellaan pyöreäksi palloksi, kääritään kelmuun ja laitetaan kylmään ainakin puoleksi tunniksi. Tiiviiseen rasiaan pakattuna taikina säilyy viikonkin kylmässä ja on myös hyvin pakastettavissa. 

Uuni kuumennetaan 180 asteeseen ja levännyt taikina otetaan jääkaapista ja joko kaulitaan käytettävän vuoan muotoiseksi tai taputtellaan sormin vuokaan suoraan. Minä käytin noin 20 senttistä, korkeareunausta lasivuokaa. Taikina riittää oikein hyvin myös reunoille. Myös irtopohjavuoka sopii hyvin. Pohjaan pistellään muutama reikä haarukalla tai kalapiikillä ja laitetaan pohjan päälle leivinpaperista leikattu vuoan muotoinen, mutta hieman suurempi palanen. Pohjan päälle kaadetaan piirakkapainoja ja levittellään ne tasaisesti, niiden tarkoitus on estää pohjan nouseminen keskeltä esipaistamisen aikana, samoin reunojen valumisen minimointi. Jos sinulla ei ole varsinaisia keraamisia piirakkapainoja, tähän tarkoitukseen käyvät hyvin kuivat herneet tai riisi. Niitä voi pitää purkillisen ihan tätä käyttöä varten aina saatavilla. Leivinpaperi estää niiden rasvoittumisen ja jäähdyttyään ne voi kaataa takaisin purkkiin myöhempää uutta käyttöä varten. 

Pohjaa esipaistetaan ensin painojen kanssa 15 minuuttia. Vuoka nostetaan pois uunista ja painot siirretään pois varovasti paperin reunoista nostaen ja jätetään jäähtymään. Jos piirakkapohjan keskusta on kohonnut uunissa, sitä voi varovasti painaa joustavalla lastalla tai nuolijalla. Pohjan paistamista jatketaan ilman painoja vielä viisi minuuttia. Pohja otetaan pois uunista ja lämpöä lisätään 200 asteeseen.

Täyte

• muutama suikale entrecôtejämiä perjantain päivälliseltä
• muutama perunanpuolikas kuutioiksi leikattuina samalta aterialta
• 6 kirsikkatomaattia halkaistuna
• puolikas punasipuli
• 1 kevätsipuli
• 6 vartta broccoliinia
• 2,5 dl kermaa
• 3 kananmunaa
• paljon raastettua parmesaania
• suolaa ja pippuria

Kun pohja on paistumassa, valmistellaan täytteet. Tähän käyvät erilaiset tähdenlennot, mitä sattuu olemaankaan kaapissa. Voi käyttää kinkkukuutioita, erilaisia kasviksia, juustoja ja mausteita aivan oman mielen mukaan. Minulla oli perjantain päivälliseltä muutama suikale entrecôteta ja perunapuolikkaita, leikkelin ne pienemmiksi paloiksi. Samoin halkaisin muutamia todella pehmeiksi ehtineitä kirsikkatomaatteja ja silppusin aamiaiselta jääneen punasipulin puolikkaan ja yhden kevätsipulin. Broccoliineista siivosin pois puisevammat varret ja jätin kukinnot odottamaan. Sekoitin yhteen kananmunat ja kerman, raastoin mukaan parmesaania ja maustoin tasaiseksi vispilöimäni massan suolalla ja pippurilla. 

Pohjan esipaistamisen ja hetkellisen jäähtymisen jälkeen kaikki täytteet ripotellaan pohjan päälle mahdollisimman tasaisesti ja kerma-kananmunaseos kaadetaan pinnalle. Pinnalle voi vielä raastaa lisää parmesaania ja piirakka nostetaan uuniin paistumaan 200 asteeseen noin 40 minuutiksi. Loppupuolella piirakka kannattaa peittää leivinpaperilla, jos pinta alkaa näyttää liian ruskettuneelta, mutta kerma-kananmunaseos ei ole vielä hyytynyt. 

Tämän piirakan on viisainta antaa jäähtyä melkein huoneenlämpöön ennen leikkaamista, täyte ehtii vetäytyä sopivasti. Emmehän me malttaneet, joten täyte oli hieman kosteaa vielä syödessämme, mutta maku oli mitä parhain. Sinne menivät niin pihvipalat, perunat kuin käyttöä kiljuvat kasviksetkin. Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidan Tähdenlennot- ja #suurikeittokirjahaaste-välilehdille.

Häkellyttävä suklaajälkiruoka

Eilisen tolkuttoman onnistuneen ankkapäivällisen jälkiruokana meillä oli merkillistä kakkua. Ei se tainnut oikeastaan olla kakku lainkaan. Osuin ohjeeseen foodgawkerin kautta ja se vaikutti niin mielenkiintoiselta, että sitä oli kokeiltava. Puolitin alkuperäisohjeen annoksen.

Suklaakohokas/kakku/vanukas

• 2,5 dl kananmunanvalkuaisia
• 2,5 dl tomusokeria
• 2 rkl kaakaota
• 1 tl kanelia
• 2 tl pikakahvijauhetta  (oma lisäykseni)
• voita muottien voiteluun

Kuumensin uunin 160 asteeseen ja voitelin 8 individuaalista noin 2 dl vetoista annoskuppia. Käytin neljää alumiinista fondantvuokaa ja neljää teräksistä armeijan ylöspäin levenevää korvatonta mukia. En osannut aloittaessani arvioida kuinka paljon taikinaa tulisi, joten otin astioita esille tarpeeksi. Alkuperäisohjeen jälkiruoka paistettiin kakkuvuoassa, mutta minä halusin annoskokoisia jälkiruokia. Voitelin ensin alumiinikupit ja pari teräsmukia. 

Laitoin yleiskoneen vatkaamaan valkuaisia, minulla sattui olemaan niitä vanhentumassa marenkeja varten. Olivat jääneet joltakin kerralta, jolloin olin tarvinnut vain keltuaisia, enkä koskaan tule tehneeksi niitä marenkeja. Niinpä oli todella hyvä juttu hoksata käyttää valkuaiset tähän. Luulisin, että 2,5 dl valkuaista on noin kuuden suuren kananmunallisen verran. 

Siivilöin tomusokerin, kaakaon, kanelin ja kahvijauheen toiseen kulhoon ja sekoitin tasaiseksi. Kun valkuaiset olivat vatkautuneet kovaksi vaahdoksi, kääntelin kuivat aineet mukaan nuolijalla kulhon reunoja kierrellen. Näin taikina pysyisi mahdollisimman ilmavana ja sitä se kyllä olikin. Lusikoin taikinaa neljään alumiinimuotiin ja kahteen teräsmukiin ja silti taikinaa oli vielä jäljellä JA olin jo puolittanut taikinan. Voitelin kaksi teräsmukia lisää ja ne täytettyäni taikina oli kutakuinkin lopussa. Täytin astiat noin 4/5 täyteen. Aavistuksen verran vähemmän/astia olisi ollut hyvä. 

Kiehautin vedenkeittimessä noin litran verran vettä ja asetin annoskupit isoon lasivuokaan, siihen missä tein perhekokoista lasagnea vanhoina hyvinä aikoina. Kaadoin kiehuvaa vettä vuokaan annoskuppien väleihin noin puoleen väliin kuppien reunoja ja nostin vuoan uuniin. Koska käytän kiertoilmaa kaikkeen paistamiseen (en koska voin, vaan koska minun täytyy), tasolla ei ole niin väliä, mutta jos käyttää normaalia tasalämpöä, lienee hyvä laittaa vuoka noin keskitasolle, tai yksi pykälä siitä alemmas. 

Asetin paistoajaksi ensin vartin. Lähdeohjeessa kehotettiin paistamaan suurta (siis kaksinkertaista) annosvuokaa noin tunnin verran ja ajattelin, että pienet annokset kypsyvät nopeammin. Sen ne tekivät, mutta kyllä siinä kuitenkin meni ensin se vartti ja siinä vaiheessa ylöspäin levenevissä teräsmukeissa taikinamassa kohosi raivokkaasti ja ratkesi avautuen kuin kukka. Suorempireunaisissa alumiinikupeissa taikina kohosi kauniin kohokasmaisesti. Mutta kypsiltä ne eivät kummatkaan näyttäneet. Paistoin lisää vartin ja vielä sittenkin 10 minuuttia. Uskaltauduin kokeilemaan yhtä paistoksista tikulla neljänkymmenen paistominuutin jälkeen ja tikku oli puhdas pistoksen jälkeen. 

Otin vuoan pois uunista ja nostelin annoskupit pihdeillä ritilälle jäähtymään. Varoittelin jo Anttia, että mahdollisesti meillä olisi jälkiruokana vain kahvia, mikäli aikaansaannokseni lässähtäisivät tai olisivat muuten liian omituisia. Maltoin odottaa noin 10 minuuttia ennen kuin kumosin ensin teräsmukissa olleen annoksen. Se ei irronnut aivan kunnolla ja kohokaskakkuvanukas kellahti voileipäpaperipalan päälle hieman vinoon. Ei se niin nuukaa, annoksiahan oli meille kahdelle kahdeksan! Alumiinikupeista annokset irtosivat paremmin ja ne näyttivätkin sievemmiltä. Yhden niistäkin kellautin kumoon ja vielä luiskautin vahingossa muotin kakkusen kylkeen, mutta edelleen sain kumottua tarpeeksi aivan ehjiä ja sieviä annoksia paperipaloille jäähtymään. Annokset olivat joustavan pehmeitä, mutta eivät hämmästyksekseni lässähtäneet. Suosittelen, että kannattaa käyttää vain suorareunaisia annosastioita, ei ylöspäin leveneviä, sillä kohokas ei käyttäydy sellaisissa kauniisti vaan massa repeilee. 

Marsalakerma

• 2 dl kermaa
• 1 rkl marsalaa
• 1 tl sokeria

Kohokkaiden kanssa tarjosin marsalalla maustettua kermaa. Ohjeessa kerma oli maustettu sherryllä, mutta meillä ei ollut avattua sherrypulloa, marsalaa sen sijaan oli. Sekin sopi oikein hyvin. Vatkasin kerman pehmeäksi ja lisäsin siihen parissa erässä marsalaa ja vähän sokeria. Lusikoin kermaa kohokasannoksen viereen  pienille lautasille ja laitoin annokset jääkaappiin odottamaan jälkiruoka-aikaa. Kohokkaat oli helppo siirtää paperin päältä lautasille lastalla, paistopinta oli sen verran kuiva, etteivät olleet tarttuneet paperiin. 

Ensimmäinen lusikallinen oli hämmästyttävä. Tämä jauhoton jälkiruoka oli erikoinen kokemus, se maistui muhevan suklaiselle, eikä oudosti ollut liian makea, vaikka tomusokeria oli yhtä paljon kuin valkuista. Rakenne oli ilmava ja vältti munakasmaisuuden mielestäni aivan hiuksenhienosti. Eniten häkellytti se, ettei muutaman tunnin säilyttämisenkään jälkeen näkynyt merkkejä kokoonluhistumisesta. Kohokas tämä jälkiruoka ehdottomasti oli silti, ei niinkään kakku. Marsalakerma sopi makupariksi hyvin. Loput ehjinä säilyneet annokset ovat jääkaapissa ja tutkimme tänään miten syötäviä ne vielä ovat iltapäivällä tähdenlentopäivällisen jälkeen. 

Olemme muuten aloittaneet taas pyöräilyjen seuraamisen. Viime viikonloppuna ajettiin Strade Bianche ja tällä viikolla ovat olleet menossa viikon mittaiset Paris-Nizza ja Tirreno-Adriatico. On ollut taas mahtavaa sukeltaa ammattipyöräilyn pariin ja tutustua tämänvuotisiin joukkueisiin, niiden uusiin ajoasuihin ja katsella millainen on kevät Ranskassa ja Italiassa. Ei kovin keväiseltä kyllä vielä vaikuta kummassakaan. Juuri Ranskassa ajattevan kilpailun vuoksi tämän viikonlopun ruoat ovat olleet ranskalaiseen keittiöön kallellaan ja ehkä tänään saan aikaan jotain italialaistakin. Tästä se pian alkaa taas, CampaKeittiön ruokahaastekausi, kun toukokuussa Giro pyörähtää käyntiin. Tänä vuonna haastamme itseämme jo kahdeksannen kerran italialaisen, ranskalaisen ja espanjalaisen ruoan pariin.

Hitto kun tuli hyvää!

Nyt pitää kyllä sanoa, että tänään valmistamani ruoka oli todella hyvää. Sitä olisin kehdannut tarjota ihan kenelle vain. No, en vegaanille, se on myönnettävä. Mutta kaikille lihaa syöville olisin kehdannut. Valmistelut alkoivat jo aamulla, kun heti herättyäni otin kaksi ankankoipea sulamaan loppuun. Aamiaisen jälkeen laitoin pienemmän haudutuspadan töihin ja kuutta tuntia myöhemmin söimme harvinaisen hiljaisen päivällisen. Ei ehtinyt jaaritella. 

Ankankoipiconfit

• 2 ankankoipea
• 1 sitruuna
• 1 valkosipuli
• 2 isoa oksaa rosmariinia
• 2 laakerinlehteä
• suolaa ja pippuria
• 1 l oliiviöljyä (tai ankanrasvaa, jos sitä sattuu olemaan)

Laitoin pienemmän haudutuspadan lämpenemään high-asetuksella ja kaadoin padan pohjalle noin desin oliiviöljyä. Avasin vakuumipaketeista sulaneet ankankoivet ja taputtelin ne paperilla kuiviksi. Kiersin myllyistä niiden molemmille puolille kunnolla suolaa ja pippuria ja nostin koivet limittäin pataan. Rikoin valkosipulin ja irrottelin päällimmäisiä kuoria pois ja tiputtelin irralliset kynnet pataan lihapalojen päälle ja väliin. Leikkasin sitruunan puoliksi ja laitoin puolikkaat pataan, samoin rosmariinioksat ja laakerinlehdet. Kaadoin pataan oliiviöljyä niin paljon, että koivet peittyivät kokonaan öljyyn. Minulla ei nyt ollut purkitettua ankanrasvaa, mutta oliiviöljy toimii aivan yhtä hyvin. 

Jätin padan töihin kuudeksi tunniksi high-asetuksella. Siinä ajassa ankankoivet olivat todella valmiit luopumaan luistaan. Juuri ennen ruoka-aikaa nostin varovasti koivet kahdella kauhalla peltilautaselle ja Antti tohotti koipien nahkoja sillä välin, kun minä viimeistelin lisäkkeen. 

Kurpitsapyree sifonilla

• 300 g kurpitsakuutioita
• 3 dl vettä
• sahramia
• kurkumaa
• suolaa ja pippuria
• 100 g voita
• parmesaania (enhän minä mitään voinut olla käyttämättä parmesaania, anteeksi italialaiset lehmät)
• rosmariinia
• 1 ilokaasupatruuna

Minulla sattui olemaan pakastimessa jostain aikaisemmasta kokkauksesta jäänyttä kypsää kuutioitua kurpitsaa. Kaadoin jäiset kuutiot kattilaan ja laitoin sinne hieman vettä ja alle liekkiä. Lisäsin mukaan hieman sahramihippuja, lähinnä väriä voimistaakseni, kurpitsani oli melko vaaleankeltaista, lajiketta en muista.  Keittelin paloja sen aikaa, että ne olivat sulaneet. Kauhoin palat blenderin kannuun ja lisäsin sinne hieman  jauhettua kurkumaa, pippuria ja suolaa. Surruutin seoksen tasaiseksi massaksi ja lisäsin sinne mukaan voin ja paljon parmesaania. Maistelin pyrettä, se kaipasi lisää suolaa ja pippuria, myös hieman parmesaania. Surruutin lisää. Kaadoin pyreemassan tiheän siivilän läpi pieneen kattilaan. Siivilään jäi kaikki pienetkin kököt, pippuripaloja lähinnä. Ne ovat myrkkyä sifonille. Jätin pyreemassan kattilaan odottamaan sitä hetkeä, jolloin Antti tohottaisi ankankoipien nahkoja.

Kun oli aika laittaa ruoka esille, kuumensin pyreen uudelleen ja kaadoin sen puolen litran sifonipulloon. Massaa oli noin 4 dl. Laitoin kannen tiivisteen huolellisesti paikalleen, kiersin keittosuuttimen kiinni omalle paikalleen ja kannen kiinni piukkaan, muttei liioitellun piukkaan. Kiersin ilokaasupanoksen kahvassaan paikalleen niin, että se päästi kaasun pullon sisälle. Hetkessä pullon pinta kuumeni niin, ettei sitä melkein voinut pitää paljain käsin, joten patalaput tai keittiöliina olivat tarpeen. Ravistin pulloa  kymmenkunta kertaa ja pursotin pyrettä lautasille. 

Pyreen päälle nostin aivan hajoamispisteessä olevat ankankoivet ja raastoin pinnalle vielä hieman parmesaania ja tiputtelin muutaman pienen kiehkuran rosmariinia. Tämä oli kyllä niin hyvää ruokaa,  että oksat pois, vaikka aivan yksinkertaista olikin.

Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidan Sifoni- ja Crock pot-välilehdille, joille kerään aihepiirien postauksia. 

Pihviperjantai yhteisvinkein

Täällä Keskimaassa ei kannata mennä sillä mielillä kauppaan, että haluanpa tehdä tietystä raaka-aineesta ruokaa ja menen tuosta vain ostamaan sitä. Kannattaa mennä sillä mielin, että ostan mitä löytyy ja teen siitä ruokaa. Toimii se niinkin. Eilen ostin entrecôteta ja siitä sitten tänään tein ruokaa. Kysyin aamulla lemppariryhmästä vinkkejä ja niitähän tuli paljon. Kokosin sitten aterian meille ideoita yhdistellen. Ensi kesään jää Sivumaku-Janin heittämä ajatus grillata suoraan hiilillä. Tänään piti pakkas- ja lumisadepäivänä tyytyä paistinpannuun. Ikävä kyllä meillä ei ollut punajuuria, joten Riikan vinkkaamaa lisäkettä en voinut tehdä. Myös Viikonloppukokin vinkkaamat sumakkiperunat jäivät muhimaan mieleen. Annekin antoi kivoja vinkkejä. 

Entrecôte kahdelle

• 2 viipaletta entrecôteta
• suolaa ja pippuria
• 1 rkl oliiviöljyä
• 1 rkl voita
• 1 iso oksa rosmariinia
• 4 pientä valkosipulikynttä

Otin lihapalat lämpenemään pari tuntia ennen paistamista. Juuri ennen h-hetkeä ripotin pihveille suolaa ja pippuria kummallekin puolelle. Kuumensin pannulla oliiviöljyä oikein kuumaksi. Kun pannu melkein savusi, nostin pihvit pannulle paistumaan. Laitoin rosmariinioksan ja valkosipulikynnet pannulle mukaan. Paistoin alapuolta noin viisi minuuttia siihen asti, että toiselle puolelle alkoi nousta pieniä punertavia lihasnestepilkkuja. Se on merkki kääntää pihvit. Kun olin kääntänyt pihvit, laitoin pannulle mukaan hyvän nokareen voita ja nostin valkosipulinkynnet ja rosmariinia pihvien päälle. Kallistin pannua sen verran, että voin ja oliiviöljyn seos valui toiselle reunalle. Lusikoin seosta pihvien päälle ja valelin niitä muutaman hetken seoksella. Kun pihvit olivat paistuneet yhtä monta minuuttia molemmilta puolelta, nostin ne peltiselle lautaselle ja käärin lautasen folioon. Jätin pienen ilmaraon folioon, etteivät pihvit kypsyisi liikaa peitettyinä. Annoin pihvien levätä puolet siitä ajasta, jonka olin niitä paistanut, eli noin viitisen minuuttia.

Sinä aikana kun pihvit lepäsivät, viimeistelin perunat ja broccoliinit. Lisäkkeenä oli myös marinoitua mozzarellaa ja tomaattia. Ai niin, teinhän minä vielä karpalovoitakin! Alunperin sain idean Hannalta Nannan blogissa olleesta puolukkavoista, mutta meillä löytyi helpommin karpaloita. Sekoitin murskattuja karpaloita pehmeään voihin, maustoin seosta vielä tuoreella rosmariinilla, suolalla ja pippurilla. Lusikoin seoksen pieniin metallisiin kuppeihin ja laitoin ne pakastimeen. Kun oli aika syödä, maustevoi olikin jo kylmää. Maistui mainiolta entrecôten kanssa.