Parempi myöhään kuin ei silloinkaan

Kuvan ginuine ei liity tapahtumiin.

Minä en ole tehnyt ikinä yhtään Batman-kakkua tai sellaista mistä törröttää Veikka Gustafsson-nukke. En sen puoleen ole järjestänyt koskaan varsinaisia teemasynttäreitäkään. Eivät ne onneksi olleet muotiakaan, kun poikaset olivat pieniä. Ostin monta pussia sipsejä ja tein avuttoman näköisen kakun. Hodarit olivat kova sana ja pienet karkkipussit, joita pikkupojat saattoivat piilottaa taskuihinsa ja viedä kotiin, kumpiakin. Juhlien jälkeen kaikki kulhot ja tarjottimet olivat tyhjät. Siitä päättelin, että synttärit olivat riittävän elämykselliset. Tosin siivotessa sipsejä ja niitä kierteisiä suikeronaksuja löytyi vielä pieni kompostikupillinen joka huoneesta, jonka ovea ei oltu suljettu tiukasti. Oi niitä aikoja. 

Vaikka poikien lapsuusvuodet ovat jo takana, olen silti tehnyt aina syntymäpäiväkakun. Paitsi kaksi vuotta sitten, kun olin caminolla ja tänä vuonna, kun olin matkalla esikoisen synttärinä. Sitä en muista enää miten heidän armeija-aikanaan tein. Mutta vannon, etten vienyt/lähettänyt kakkua Kajaaniin. Tänä vuonna synttärikakun aika on huomenna, pari viikkoa myöhässä. 

Jatkan samalla #suurikeittokirjahaaste-projektia, joka tulee pian vuoden ikään. Ku ite tekee-Minna aloitti haasteen viime kesänä ja tarkoitus on kokata ilman ajallista takarajaa jokaisesta omistamastaan keittokirjasta ainakin yhden ohjeen mukaan. Minulla haaste on minuksi hyvällä mallilla, tämä on haasteen 23. osuus. Tällä kertaa otin ohjeen kirjasta Ruokatorstai leipoo. Minulle tuli mieleen, että taisin saada tämän arvostelukappaleena aika kauan sitten, enkä tullut kirjoittaneeksi siitä mitään. Hyi minua. 

Otin kirjasta aivan perusohjeen täytekakkupohjaan. Samanlaisia olen tehnyt ennenkin, mutta hyvä kakkupohjaohje on aina paikallaan.

Kuuden munan kakkupohja

• 6 kananmunaa
• 3 dl sokeria
• 1 dl perunajauhoja
• 2 dl vehnäjauhoja
• 2 tl leivinjauhetta
• 1 tl jauhettua vaniljaa (oma lisäykseni)

Kuumenna uuni 175 asteeseen. Voitele ja jauhota 25 senttinen kakkuvuoka. Minä käytin neliskanttista irtopohjavuokaa, johon viritin leivinpaperin. Vuoka on tosi hyvä, sillä saa tehtyä hyydytettävät kakut myös. Leivinpaperin saa pysymään kaukalon muotoisena, kun kiinnittää kulmat paperiliittimillä. Niillä ei nykyään ole oikein paljon muuta käyttöä, kun kaikenlaisten paperien tarve on vähentynyt niin paljon, mutta purkillinen liittimiä voi olla keittiön laatikossa tätä tärkeää käyttöä varten. Voi uudelleenkäyttääkin, eivät ne mene uunissa miksikään.

Vatkaa kananmunat ja sokeri tukevaksi vaahdoksi ja lisään vaahtoon siivilöidyt jauhot, leivinajauhe ja vanilja. Sekoita vain sen verran, ettei taikinassa ole jauhopaakkuja. Kaavi taikina valmisteltuun vuokaan ja paista kakkua noin 50 minuuttia. Kokeile kypsyyttä tikulla siinä kolmen vartin tietämillä. Jos tikku on pistoksen jälkeen puhdas, on kakku kypsä. Mikäli taikinaa tarttuu tikkuun, paista vähän lisää ja kokeile taas. 

Jäähdytä kypsää kakkua jonkun aikaa, minkä nyt maltat ennen kuin kumoat sen. Tästä tulee hyvin kolme kerrosta ja sitten vain pitää miettiä mitä moussea taikka parempaa panaania laitetaan väleihin ja miten koristellaan. Oikeasti en tee moussea, eikä esikoisen kakussa missään nimessä saa olla banaania. Enköhän minä huomenna jotain keksi. Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidan #suurikeittokirjahaaste-välilehdelle, jonne kerään kaikki haastepostaukset. 

Se saatoin olla minä, joka painoi kakun pintaan reiän sormellaan....

Ruokatorstai leipoo-kirjasta sen verran vielä, että se on todella pätevän oloinen kirja. Mutta niinhän Hesarin Ruokatorstain ohjeet yleensä ovat. Kuvat ovat kauniita, eikä kirja ole liian laaja. Ei ole kymmentä eri kakkupohjaohjetta, löytyy kirjan julkaisun aikaan trendikkäitä kakkuja, kuten red velvet ja muutenkin kirja on sellainen, että siihen tulen tarttumaan myöhemminkin, enkä asettaakseni sitä kierrätyspinoon. 

Nopea chorizopasta vähän vajaassa keittiössä

Pääsiäisen aikana söimme nopeaa chorizopastaa. Tein mukamas ihan tavallisen kahden hengen annoksen, mutta jaksoimme syödä siitä vain vähän yli puolet. Ehkäpä ruokahalu vähitellen palailee. Kuten mainitsin aiemmin, vuokrakeittiömme paistinpannut ovat nähneet parhaat päivänsä, mutta kyllä minä parilla kattilalla sain ruoan aikaan. 

Chorizopasta 

• noin 100 g linguinepastaa
• kunnolla suolattua keitinvettä pastalle
• 1 rkl oliiviöljyä
• 1 kevätsipuli (ei ollut enempää)
• 4 punaista kirsikkatomaattia
• 4 pientä kumatotomaattia
• 10 cm pätkä chorizoa
• iso loraus punaista portviiniä
• kuivattua tomaattia (maustepurkista, jonkunlaista tomaattijauhetta)
• pippuria ja ihan vähän suolaa
• parmesaaniraastetta

Keitin pastan pakkauksen ohjeen mukaisesti ja sinä aikana pilkoimme yhteistuumin chorizon, tomaatit ja sipulin paloiksi. Kaadoin toiseen kattilaan hieman oliiviöljyä ja kuullotin sipulia minuutin pari. Lisäsin mukaan tomaatit puolikkaina ja hetken päästä makkarapalat. Kun makkarat alkoivat olla rapeita, kaadoin mukaan portviinin ja sekoitin. Annoin seoksen kiehua leppeästi sen aikaa, että pasta oli  kypsää. Kaadoin pastan vadille ja siihen päälle portviinisen makkarakastikkeen. Maustoin tomaattijauheella, pippurilla, ripauksella suolaa ja paljolla parmesaanilla. Ei tämä mikään tajuntaa laajentanut kokemus ollut, mutta retkiruoaksi ihan ok. Nyt olisi ollut sopiva työannoskin, muttei töistä tietoakaan vielä viikkoon. 

Höpsö hedelmäsalaatti

Ruokahalun oltua hieman hävöksissä, olemme syöneet kuitenkin paljon hedelmiä tällä reissulla, nyt on paras appelsiinikausi menossa. Eräänä iltana tein meille jälkiruoaksi hedelmäsalaatin, jossa maistui jo kunnolla kesä. 

Hedelmäsalaatti sinisellä kielellä

• 2 pientä portugalilaista banaania
• 2 portugalilaista appelsiinia
• suuria rypäleitä
• pieni rasia vadelmia
• 1 pieni meloni, lajiketta en tiedä
• pieni pussi m&m-karkkeja

Pilkoin banaanit paloihin, puolitin rypäleet ja otin niistä siemenet pois. Halkaisin melonin ja koversin siemenet pois, leikkasin kuoret irti ja varsinaisen hedelmän paloiksi. Fileroin appelsiinit, sekoitin kaikki hedelmäpalat ja vadelmat vadilla ja jostain syystä kippasin päälle pussillisen m&m-karkkeja. Ne toivat hauskaa rouskuvuutta jälkkäriin, mutta kieli tuli kyllä julman siniseksi.

Keittiöpeikko-osastoa – hanhenkaulat

Viime vuoden Portugalin reissun lopulla lautasillemme ilmestyi jotain pelottavaa. Olimme Praia da Zambujeira do Mar-nimisessä kylässä ja tilasimme kalaravintolassa merenelävävadin kahdelle. Siinä oli semmoinen omituinen möykky, joka näytti siltä, että se voisi lähteä kipittämään pitkin pöytää ihan milloin vain. Kyseessä olivat siimajalkaisiin kuuluvat hanhenkaulat. Ei se lähtenyt liikkelle ja tarjoilijan piti kehottaa minua pontevasti maistamaan, lähes pakottaa. Enkä minä tykännyt. Makuelämys oli kuin suolainen, sitkas nallekarkki. Mutta olin ihan iloinen, että olin kuitenkin nähnyt lähietäisyydeltä tämänkin herkuksi mainitun merenelävän. 

Tämän vuoden reissulla olin ihan varma, etten halua syödä hanhenkauloja, mutta niinpä niitä vain ilmestyi taas eteeni, kun olimme Penichessä reissun puolivälissä. Söimme hyvässä kalaravintolassa taas merenelävävadin kahdelle. Siinä hanhenkaulat olivat paljon paljon parempia kuin edellisellä kerralla ja minun piti muuttaa mieleni niiden suhteen. 

Lagosissa pääsiäisen vietossa näimme hanhenkauloja kauppahallin kalatiskissä. Emme suoriltaan niitä kuitenkaan ostaneet, sillä emme olleet silloin vielä nähneet millainen keittiö meillä olisi käytössä viikonlopun ajan. Keittiö oli ihan auttava, joten pyhien aikana kävimme uudelleen kauppahallissa ja ostimme kaksi kourallista hanhenkauloja ja pari isohkoa tiikerirapua. Olimme luulleet, että  hanhenkaulat olisivat kalliimpiakin, mutta yhdessä noiden rapujen kanssa ne maksoivat vain 8 euroa. 

Lankalauantaina sitten otimme ja kokkasimme tämä keittiöpeikon. Olimme saaneet kuulla Penichen ravintolan tarjoilijalta, miten hanhenkaulat kannattaa valmistaa. Googlasin hieman lisäinfoa ja niillä tiedoin mentiin. 

Merenelävävati kahdelle reissuolosuhteissa

• 2 kourallista hanhenkauloja
• 1 litra vettä
• 1 laakerinlehti
• 70 g suolaa (ei ollut vaakaa, mutta kaadoin ihan julmetusti suolaa keitinveteen)
• 1 rl voita
• 1 rkl oliiviöljyä
• 2 kevätsipulia
• iso ripaus kuivattua tomaattia
• 2 suurta tiikerirapua  halkaistuna ja suolistettuna, päät poistettuna
• loraus valkoviiniä
• suolaa ja pippuria
• salaatinlehtiä
• pieniä punaisia ja kumatotomaatteja
• tuoretta korianteria
• limemehua ja limelohkoja
• vaaleaa leipää viipaleina

Hanhenkauloja varten keitimme vettä kattilassa ja suolasimme veden tanakasti. Jätimme veden poreilemaan siksi aikaa, että valmistimme ravut. Antti halkaisi ravut, poisti niiden päät ja suolet. 

Sulatin pannulla voin ja lisäsin mukaan oliiviöljyn, kevätsipulisilpun ja kuivattua tomaattia, se on yleinen mauste Portugalissa, pitää hamstrata sitä kotiinkin. Lisäsin pannulle lorauksen valkoviiniä ja ravut kuori alaspäin. Kallistin pannua ja lusikoin voista viinilientä rapujen päälle. Hetken päästä käänsin ravut leikkuupinta alaspäin pannulle. 

Kun ravut alkoivat olla kypsät, Antti kypsensi hanhenkaulat. Hän laittoi ne kiehuvaan, suolaiseen veteen minuutiksi ja laittoi sitten virran pois kattilan alta. 

Minä paahdoin rapujen kanssa samalla pannulla leipäviipaleita ja nostin kypsät ravut leipien päälle, etteivät ne menisi ylikypsiksi. 

Olimme asetelleet vadille salaatinlehtiä ja pieniä tomaattipuolikkaita kehäksi. Keskelle nostimme nipun hanhenkauloja ja reunolle salaatin päälle ravunpuolikkaat ja leipäpalat, tuoretta korianteria ja limelohkoja. Ravuille pyöräytimme vielä hieman suolaa, pippuria ja ripotimme loput korianterisilpun, joka oli jäänyt toissapäiväiseltä simpukkapastalta. 

Hanhenkaulat olivat oikein onnistuneita, ne napsahtivat hyvin irti ja maistuivat suolaisen merellisiltä, mutteivat olleet ollenkaan sitkeitä. Ne olivat yhtä hyviä kuin Penichen ravintolassa. Tiikeriravutkin olivat hyviä, niitä olisi voinut olla pari lisääkin, mutta salaatin ja leivän kanssa ruoka riitti meille kahdelle oikein hyvin.

Lisää postauksen CampaSimpukan ylälaidan Keittiöpeikot-välilehdelle, jonne kerään pelottavia raaka-aineita ja valmistutapoja, onnistuivat ne tai eivät. 

Pohjoisesta etelään – Portugalin kiertueen osa 3

Praia da Barra jäi taas taakse viime viikon maanantaina. Saimme majoituksen vuokraajalta viestejä, että ajan venyttäminen onnistuisi päivän tai kaksikin, mutta sää alkoi näyttää sateentumisen merkkejä, joten jatkoimme matkaa suunnitelmiemme mukaisesti. Jätimme asunnon avaimet sovittuun tapaan kirjelaatikkoon, pudotimme viinipullon kierrätyslaatikkoon kadun varressa ja ainakin henkisesti vilkutimme Barralle. Emme muuten vieläkään päässeet sen majakkaan. Ovi on ollut kerran todistettavasti auki ja huipulla on näkynyt ihmisiä maisemia katsomassa, mutta kun Antti kerkisi alaovelle, se oli jo kiinni. Emmekä millään ilveellä osanneet tulkata, mitä ikkunaan teipatussa lapussa luki, koskiko aukioloaikoja lainkaan.

Meillä oli kolme yötä nukuttavana ennen kuin tulisimme tänne etelärannikon Lagosiin ja ensimmäiseksi pysäkiksi valitsimme Figueira da Foz-nimisen rannikkokaupungin. Sinne ei ollut kovinkaan pitkä matka Barrasta. Ajelimme tarkoituksella pieniä teitä nopean moottoritien sijaan. Emme olisi ehkä valinneet aivan niin pientä ja kuoppaista osuutta kuin Garmin, mutta kyllä sitäkin pääsi, kunhan kiemurteli potholeja väistellen. Seudut olivat kärsineet metsäpaloista nekin, joko vuosi tai kaksi sitten ja oli pelottavaa katsella kuinka lähellä kyliä palot olivat riehuneet. Joitakin taloja tuli olikin niellyt, toisia vain nuollut. Etenkin eukalyptuspuut ovat pahoja metsäpaloissa, sillä ne korkeaksi kasvavina, mutta melko joustavina puina heiluvat tuulessa ja latvuksen lehtien ollessa tulessa ne sytyttävät viereisen puun ja sitä seuraavan, vaikka jäävätkin sitten usein pystyyn osittain hiiltyneinä. Maastokasvillisuus ja erilaiset köynnöskasvit jatkavat sitten nopeasti elämäänsä seuraavana tai jo samana kesänä aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vielä paikoin näkee edellisten palojen mustuttamia liikennemerkkejä ja pihamuureja, samoin sähkölankoja pystyyn jääneisiin puihin ripustettuina varsinaisten puisten sähkötolppien hiillyttyä olemattomiin.

Portugalin loistavasta tieverkosta olen ennenkin maininnut. Täällä on ilmeisesti tiedetty millä ovella täytyy EU:ssa käydä rahasäkkien toivossa, sillä maassa on uskomaton moottoritieverkosta ja sen rinnalla alemman luokan hyvä tieverkosto. Jokaiseen paikkaan, jonne pääsee moottoritietä, pääsee myös hyvää, suoraa, loistavapäällysteistä punaista tietäkin. Moottoritieverkosto on pääosin maksullinen. Hämmästyttävintä koko liikenneverkossa on se, miten vähän sillä on liikennettä. Eihän tämä suuri maa olekaan, mutta emme ole vielä kertaakaan kokeneet edes vilkasliikenteistä hetkeä Portugalin moottoriteillä, saati sitten ruuhkaa. Kerran lauantaiaamuna Lissabonista poispäin oli jonomuodostelmaa, mutta silloinkin me menimme toiseen suuntaan. Jos Suomessa olisi samantapainen tieverkko, meillä menisi rinnakkain 30-60 kilometrin säteellä toisistaan pääkaupunkiseudulta kolme moottoritietä pohjoiseen ja jokaisessa välissä vielä nelostien tapainen väylä niitä varten, jotka eivät halua ajaa maksullista moottoritietä. Mutta niin huonokuntoinen se ei tietenkään olisi kuin vaikka nelostie. Maksaminen Portugalin moottoriteillä tapahtuu kuten muissakin maissa, ajetaan maksupisteelle, kun niitä tulee vastaan, maksetaan manuelille tai mennään nopeaa vihreää kaistaa, jos autossa on automaattilaskuri. Meillä on vuokra-autossamme sellainen. Matkan päätteeksi autoa palautettaessa tuulilasissa oleva pieni klipsutin luetaan ja meiltä veloitetaan käytetyt pätkät. Osa saattaa tulla vasta luottokorttilaskussa. 

Saavuimme maanantaina Figueira da Foziin noin puoliltapäivin. Emme tienneet kaupungista juuri mitään. Varsinaisen keskustan toivossa pysäköimme automme rantabulevardin reunan parkkipaikalle ja lähdimme katselemaan kaupunkia. Emme oikein onnistuneet, sillä kiivettyämme ylämäkeen löysimme vain suuren sairaalan ja sen vieressä hautausmaan, mikä on tietysti kätevä ratkaisu tietyssä mielessä, muttemme olleet kummankaan tarpeessa. Palasimme merenpinnan tasolle ja kokeilimme toista katua, mutta sekään ei ollut oikein hyvä valinta. Kaduilla oli hiljaista ja näytti siltä, ettei siellä mitään aiokaan tapahtua. Palasimme takaisin rantaan ja kävelimme rantakaistaleella jonkun aikaa, istahdimme kahville ja odottelimme sitä, että pääsisimme hieman keskustan (jota emme siis varsinaisesti edes löytäneet) ulkopuolella olevaan hotelliimme.

Sinne pääsikin jo kahdelta ja hotelli oli sellainen, jollaiseen emme heinä-elokuussa menisi oikein mistään hinnasta. Sellainen lomahelvetti pitkine mutkaisine käytävineen, epäloogisinen portaineen ja hitaine hisseineen. Nyt siellä ei näyttänyt olevan muita kuin me, parkkipaikka ammotti tyhjyyttään eikä suuresta huoneesta merinäköalalla, parvekkeella ja aamiaisella paljon joutunut maksamaankaan. Uima-allas oli tyhjä ja luimme huoneinfosta, ettei sitä raskita täyttääkään kuin kesä-heinä-elokuuksi. Vai oliko pelkästään heinä-elokuuksi.

Lähdimme majoittumisen jälkeen kävelemään rantatietä reunustavaa kävelybulevardia. Sitä sorttia riitti kilometrikaupalla ja siellä oli paljon muitakin kävelijöitä, perheitä, koiranulkoiluttajia ja lenkkeilijöitä. Aurinko paistoi kirkkaasti ja meri velloi maltillisesti, mutta isohkoin aalloin.

En oikeastaan halunnut tietää, miksi hotellin kellarissa oli tämmöinen häkki,
näimme sen siivoajan jättäessä ovet auki siksi aikaa, kun vei roskia.

Olimme edelleen vailla ruokahalua, joten emme lähteneet etsimään ruokapaikkaa läheltä tai kaukaa, vaan söimme eväitämme. Hotellihuoneessa oli jääkaappi ja viikonlopulta jääneet vähäiset eväät pysyivät siellä kylminä. Illan pimetessä meri katosi näkyvistä, liikennen rantatiellä väheni ja oli kuin olisimme olleet huopatossutehtaalla. Keskikesällä meininki lienee toinen. Aamiaisella huomasimme, ettemme olleet ollenkaan kahdestamme hotellissa, vieraita oli kuin olikin monta muutakin pariskuntaa, perhettä tai muuta seuruetta. Aamiainen oli ihan kohtuullinen ja sillä potkaisimme itsemme liikkeelle kohti seuraavia uusia paikkoja.

Paitsi että päätimmekin käydä eräässä ensimmäiseltä Portugalin reissulta tutussa paikassa. Silloin satoi niin solkenaan, että kokemus jäi vajaaksi, nyt paistoi aurinko, joten suuntasimme Batalhaan. Siellä olevassa suuressa, oikeastaan jättimäisessä luostarissa on keskenjäänyt kappeli. Luostari on muutenkin näkemisen arvoinen, mutta kappeli, josta puuttuu katto on todella vaikuttava. Oli se tavallaan sitä sateellakin, silloinhan sitä osaa kattoa arvostaa, mutta nyt auringonpaisteella katon puuttumista oli hauskempi tarkastella.

Luostariin opastetaan saapumaan niin, että autolla tuleva matkaaja pysäköi melko kauas jättimäisestä rakennuksesta ja joutuu kiertämään koko pömpelin päästäkseen sille ovelle, josta voi yrittää sisällekin. Ovia on vähän joka puolella, mutta ei niistä sisälle pääse, vain ulos. Tällä kertaa jo tiesimme kuinka toimia ja menimme oikeasta ovesta lippuluukulle ja ostimme kuuden euron liput. Kuljeskelimme ensin muissa saleissa ja tiloissa, joitten oikeita luostarinimityksiä en tiedä, seurasimme vahdinvaihtoakin. Pontevat sotilaat marssivat jalkojaan rytmikkäästi kopsutellen, kunnes ehtivät nurkan taakse ja siellä he jo heittivät pyssyt olaltaan ja juttelivat iloisesti, mutteivat sentään pistäneet tupakaksi. En tullut tietämään (tai muista enää) mihin tämä tipitarkka vahdinvaihto liittyi ja kuinka usein se tehdään, mutta satuimme edelliselläkin kerralla sen näkemään.

Viimeiseksi menimme katsomaan sitä katotonta kappelia ja nyt kun vettä ei mättänyt naamalle, se oli kyllä hieno nähdä. Satuimme ehtimään sinne ennen suurta aasialaisseuruetta, mikä vähensi meteliä ja selfiekeppien suhinaa minimiin. Muilla ei kepukoita enää näekään. Batalha kuuluu Unescon maailmanperintökohteiden listalle.

Ennen majoituskaupunkiamme kävimme vielä kurkkaamassa kahta muuta kaupunkia, Nazaréa ja Obidosia. Nazaré on rannikkokaupunki, jonka erikoisuus on kalankuivattaminen ulkoilmassa, sillä on pitkät perinteet ja sitä näkee yhä rantakaistaleella. Myös iloisenvärisiä pieniä kalastajapaatteja oli rannalla, niihin pyydettiin olemaan kiipeämättä, mutta hämmästyttävän moni turisti oli lukutaidoton, niin lapset kuin aikuisetkin.

Osuimme kaupunkiin noin puoliltapäivin ja siellä olikin melko ruuhkaista osan rantapätkästä ollessa remontissa. Saimme kuitenkin auton paikoitettua ja kuljeskelimme katselemassa ympärillemme. Katselimme hieman myös kiinteistövälitysten ikkunoiden mainoksia. Kaupan näyttäisi olevan joko puolentoista miljoonan lukaaleja tai sitten näitä monien mahdollisuuksien kiinteistöjä, osa niistäkin ilman kattoa, mikä ei liene yhtä vaikuttavaa kuin käymässämme luostarin kappelissa.

Tämä oli todella epämiellyttävä mainos

Óbidos on sitten taas sisämaan kaupunki, mäelle rakennettu, mitenkäs muuten. Se muistuttaa Ranskan Mont Saint Micheliä jyrkkine kapeine kujineen, eikä se varmaankaan kesän kuumimpina hetkinä olisi minun paikkani. Kaikenlaiset turisteja houkuttelevat puodit olivat avoinna, tarjolla oli paikallista kirsikkalikööriä suklaakupeissa ja kuorissa, oli käsitöitä ja ruokapaikkoja. Kaupungissa on jäljellä myös hyvä pätkä akveduktia.

Meillä on ollut melkoisia vaikeuksia portugalin kielen kanssa, niin moni kirjain ilmeisesti jätetään lausumatta, tai se vaihdetaan ihan toiseen, äänteitä suhistellaan ja terävöitetään niin, etten uskalla edes arvailla miten yöpaikkamme Peniche lausutaan. Se sijaitsee rannikolla, sinne oli noin puolen tunnin ajomatka Óbidoksesta. Osa kaupungista sijaitsee rannikosta osaksi irtiolevalla kaistaleella, en osaa sanoa onko se oikea saari vai jonkunlainen niemeke.

Ilmiselvästi Portugalin Rauma

Meidän hotellimme oli tällä irtopalalla, oikein mukavan näköisen pikkukaupungin rantakadulla. Rakennus oli 1700-luvulta peräisin, mutta sisätiloiltaan hienosti modernisoitu nykyhotelli, jossa oli varmaan  paridenkymmentä huonetta. Meillä oli mukava huone toisessa kerroksessa ja näkymät rantakadulle.

Kaupungissa luvattiin olevan hyviä kalaravintoloita ja käytimme hyvän aikaa valitessamme illallispaikkaa. Kävimme katselemassa ravintoloista päälle päin iltapäiväpaussin aikana, osa oli kyllä auki koko päivänkin. Menimme lopulta kaupungin kolmanneksi parhaimmaksi arvioituun ravintola Marisqueira Mirandumiin heti sen auetessa seitsemältä. Yhtä pöytää lukuunottamatta kaikki olivat varauslapulla varustettuja, mutta me saimme sen ainoan, jossa ei lappua ollut.

Kyse ei ollut mistään hienonhienosta ravintolasta, vaan paikasta, jossa paikalliset käyvät syömässä hyviä mereneläviä. Valkoiset liinatkin oli, tosin ne olivat paperia, kuten kalapaikoissa usein, sillä sotkeminen ja kalaruoka kuuluvat yhteen. Tarjoilija puhui hyvää englantia ja neuvoi meitä valinnassa. Halusimme olla rohkeita ja valita merenelävävadin kahdelle, mutta hinnasta päätellen annos olisi meille liian suuri. Meille luvattiin tehdä soviteltu, hieman pienempi setti ja tilasimme sen kanssa myös muita tilpehöörejä, jotka olivat paahdettua, hyvin voideltua leipää, ranskalaisia, riisiä ja sipulista salaattia. Eli vähän liikaa kuitenkin kaikkea, mutta olimme ensimmäistä kertaa koko reissulla nälkäisiä, joten  olimme oikein tyytyväisiä. 

Merenelävävadilla oli tarjolla katkarapuja, taskurapua, ravunkuori täytettynä raputahnalla, jonkun ravun jalkoja, ostereita ja hanhenkauloja. Melko samanlaisen setin otimme viime vuonna Praia de Zambujeira do Marissa, mutta emme silloin olleet ihan niin innoissamme raputahnasta emmekä varsinkaan hanhenkauloista. Minulle jäi niistä mieleen luonnehdinta suolaisista, sitkaista nallekarkeista. Sittemmin opimme, että kyse on harvinaisehkosta herkusta, jolle pitäisi antaa uusi mahdollisuus. Nyt oli sen aika. Maistoimme kauloja heti vadin saavuttua pöytään ja yllätykseksemme ne olivat oikein hyviä, ne napsahtivat helposti irti siitä kynsimäisestä rakenteestaan, eivätkä jääneet mitenkään epämiellyttävästi pyörimään hampaisiin. Saatoin sanoa oikein hyvällä omallatunnolla, että ne olivat melkeinpä herkkua, mutta liioittelu nyt on joskus paheeni. Raputahnakin oli tällä kertaa mitä mainiointa, ei puhettakaan savimaisesta tunkkaisesta mausta ja rakenteesta. Ostereihin en koskenut, Antti söi kaikki kolme. Merenelävati kahdelle monine lisukkeineen ja viinipullon kanssa maksoi muistaaksemme noin seitsemänkymppiä.

Ravintola täyttyi melko pian avautumisen jälkeen, ovella kävi kysymässä pöytää muutamia seurueita, mutta meitäkään ei mitenkään hoputettu, päinvastoin. Illan aikana t-paitainen tarjoilijanuorukainen kiipesi monet kerrat huoneen keskellä olleen vesialtaan äärelle, luulin sitä tavalliseksi akvaarioksi, mutta sieltä mies lappoi astioihin rapuja ja vei keittiöön valmistettaviksi. Kerran paahtoleipäsetti taisi palaa, sillä saliin tuli melkoinen hiiltyneen leivän haju. Tuo t-paitainen tarjoilija kertoi meille miten hanhenkaulat kuuluu valmistaa ja painoimme asian mieleemme, jos ikinä muka jostain kumman syystä saisimme päähämme hankkia näitä keittiöpeikkoja itse valmistettaviksi.

Penichen hotellin aamiainen oli myöskin oikein kiva. Pääsiäiskarkkeja oli kahvikuppien kanssa samalla lautasella, mutta ne olivat niin kovia ja isoja, ettei niitä voinut syödä, eivät olleet sellaisia suklaanamusia kuin meillä myydään. Pääsiäinen näkyy täällä tv-mainoksissa todella paljon ja muutenkin pyhiä ja niiden säitä ja liikenneruuhkia (!?!) jauhettiin koko viikon kaikissa uutisissa. Suklaa ja karkit kuuluvat pääsiäiseen täälläkin, samoin suuret leivonnaiset ja pullat.

Aamulla ennen lähtöä Penichestä kävimme katsomassa vielä meren puoleista rantaa, siellä oli upeat kalliot ja majakkakin.

Meillä oli vielä yksi yöpymispaikka ennen pääsiäistä tiedossa ja se oli nimeltään Beja. Beja on sisämaankaupunki aika lähellä alkureissun Évoraa ja ennen sinne päätymistä kävimme parissa paikassa. Hiljaisia teitä hurruuttelimme ensin Santarémiin ja siellä kävimme katedraalissa ja museossa. Kun astuimme kirkkoon sisälle, ei siellä näkynyt kuin kaksi kynttilänjalkoja kiillottavaa tyyppiä, mutta saimme pian peräämme lipunmyyjän, joka hieman tuohtuneena selitti, ettei kuvia saa ottaa, ellei osta lippua. No, mehän ostimme ja ostimme liput museoonkin, että täti leppyisi. Museossa minun kenkäni narisivat lattiaa vasten niin, etten muista koko paikasta paljon mitään, niin paljon narina häiritsi.

Mekin odotimme kiltisti, että pysäköintiautomaatti korjattiin

Kävimme myös Santarémin kauppahallissa, jossa oli lähinnä hedelmä- ja kasvismyyjiä paikalla, myyjät yhtä vanhoja kuin asiakkaatkin ja suuret marmoriset myyntipöydät. Meitä tuli puhuttelemaan pienikokoinen vanha lady. Hän tahtoi kertoa, että vielä viisi vuotta sitten halli oli täynnä myyjiä, mutta nyt kaikki ihmiset menevät markettiin ostoksille. Hän kertoi olleensa diplomaatti ja käyneensä myös Reykjavikissa, minkä arveli kiinnostavan meitä, olimmehan me suomalaisia, kuten hän kysyessään sai tietää.

Ennen Bejaa oli vielä yksi kohde, roomalaisrauniopaikka nimeltään São Cucufate. Ajelimme sinne Santarémista pieniä teitä ja tulimme paikalle porttien taakse,  mutta emme päässeet sisälle. Tulkitsimme aukioloaikoja, sen mukaan paikan olisi pitänyt olla auki, mutta eipä ollut. Tien toisella puolella laiduntavat lampaat katselivat meitä säälivästi, arvelivat varmaan, että taas noita pöllöjä turisteja.

Kurkimme aitojen ylitse raunioaluetta ja siellä näytti olevan kyllä kiinnostavaa katsomista. Iloksemme pihaan kurvasi auto ja sieltä nousi kiireesti rouva, joka avasi paikan. Emme tulleet tietämään oliko hän myöhässä vai etuajassa, mutta me kuitenkin pääsimme katsomaan raunioita muutaman euron sisäänpääsymaksulla. Hetken päästä paikalle tuli muitakin matkailijoita pari seuruetta, joten emme me ihan väärässä olleet, kun  olimme kuvitelleet paikan olevan auki tuolloin. Raunioilla vallitsi rauhallinen alkukeväinen tunnelma, kiertelimme puolisen tuntia ja katselimme kukkia, raunioita ja maisemia.

Rauniovierailun jälkeen ajoimme loput päivän matkasta Bejaan. Siitä emme tienneet kyllä yhtään mitään, eikä siellä kauheasti näkemistä ollutkaan. Kyseessä oli unelias pikkukaupunki sisämaassa. Meillä oli majoitus historiallisen keskustan ulkopuolella 80-luvun tyylin kongressihotellissa, jossa ei ollut mitään valittamista. Olimme taas ilmeisesti melkein ainoat asiakkaat ja saimme auton pysäköityä aivan oven eteen ja meillä oli iso parvekekin, joka antoi pienen ostoskeskuksen suuntaan. Kävimme kävelemässä kaduilla. Antti etsi paikan vetonaulan, linnantorninkin.

Iltasella kävelimme lyhyen matkan päähän paikalliseen kuppilaan syömään. Siellä saimme tähän asti parhaan ruokamme, mereneläviä riisin kanssa. Kuvittelimme sen olevan annos, jossa keitetyn riisin päällä on muutama katkis ja simpukka, mutta kyseessä oli höyryävä, sahramilla maustettu kattilallinen ihastuttavaa lientä, riisiä ja paljon rapuja ja simpukoita. Ai, että se maistui hyvältä, tuoksui ihanalta ja oli kuumaa aivan loppuun asti. Alkuun muuten tilasimme pienet annokset juustoa ja makkaraa, hyviä nekin, samoin leipä ja oliivit. Paikka oli tupaten täynnä, paikalliset ihmiset söivät ja seurustelivat ja ennen kaikkea tupakoivat.

Jämätkin näyttivät hyviltä

Olimme ensin ihan, että mitäkukahäh, miten tänne tulee niin vankka tupakanhaju ja tulihan se, sillä Antin selän takana kolmen hengen seurue pisti palamaan kesken annostensa. Silloin vasta huomasimme, että joka pöydässähän tosiaan oli tuhkakupit ja sisällä polttaminen tässä kohtaa EU:ta ei ollut mitenkään epäsuotavaa saati kiellettyä. Siinä missä tarjoilijat kiireesti kantoivat pois lautasellisia ravunkuoria, he myös vaihtoivat tuhkakuppeja puhtaisiin. Ei se kivaa ollut, että joka puolella salia poltettiin, siihen kun ei ole tarvinut enää tottua vuosiin missään päin, ei edes eteläisessä Euroopassa, mutta Bejan kalakuppilassa se oli ihan sallittua. Tupakanhaju ei kuitenkaan voinut pilata hyvää päivällistämme, se oli siihen astisen matkamme paras ateria, maksoi viinin ja pienten lisäkkeiden kanssa nelisenkymppiä.

Seuraavana aamuna söimme ilman tupakansavua aamiaisen hotellin suuressa aamiaissalissa, ihan kahdestaan. Meille tehtiin suuri lautasellinen munakokkelia pyynnöstämme ja muutenkin oli tarjolla monenlaista hyvää syötävää. Nostelimme taas laukut autoon ja lähdimme kohti pääsiäisenviettoa rannikolla Lagosissa. Auto piti tankata ja ostaa jo sellaista ruokaa, joka säilyisi autossa iltapäivään asti, emme vielä tienneet millainen keittiö meillä olisi käytössä viikonlopun ajan.

Liikennettä sisämaasta rannikolle, paikoin kuusikaistaista moottoritietä kohti Albufeiraa ei ollut nimeksikään. Jonkun verran espanjalaisissa rekkareissa olevia autoja ohitti meitä, niillä oli huomattavasti kiireempi kuin Portugalin rekkareissa olevilla. Koska olimme sopineet saavamme avaimet asuntoon kahdelta, päätimme kurkata Albufeiraa hieman ennen Lagosiin ajamista. Siihen riitti kyllä aivan kevyt reunan kurkkaus, tuli samanlainen tunne kuin Malagan seudulla, että nokka äkkiä toiseen suuntaan. Näimme matkalla etäältä myös Portimãon  kaupungin, sekin vaikutti  niin suurelta turismitehtaalta, että oli hauska ajaa ohitse. 

Olimme viime vuonnakin Lagosissa, vain yhden yön silloin ja kokeilimme puolivahingossa adults only-hotellia. Se ei mitenkään erityisesti kiehtonut meitä, vaikka paikassa olikin erinomainen, varmaan reissun paras aamiainen. Muistan tuolloin ajatelleeni, ettei Lagosiin tarvinne enää tulla, olihan sielläkin turisteja paljon, eikä sellaista oikean portugalilaiskaupungin tunnetta. Muutimme mielemme kuitenkin, sillä tarvitsimme pääsiäisen ajaksi tukikohdan pitemmäksi ajaksi. Aluksi olimme ajatelleet olla sen ajan pohjoisessa, Praia da Barrassa, mutta pitemmän ajan säätietoja ja aivan tervettä järkeä käyttäen arvelimme etelärannikon voivan olla sään puolesta parempi paikka pääsiäisenä. Varasimme majoituksen jo hyvissä ajoin, noin kuukautta aikaisemmin, sillä minä hätähousuna pelkäsin meidän jäävän taivasalle, kun kaikki Lissabonin väki  ja tuhannet turistit pakkaavat paikalle. Ei ollut ihan aiheellinen pelko.

Majoituksemme on resortissa. Se saa sanoa tarpeeksi. Tämän resortimmasta emme kyllä perustakaan. Ei ole onneksi vahtia portilla (ainakaan tähän aikaan vuodesta), ei ranneketta jolla pääsee kaikkiin laitteisiin tai baariin. Meidät otti vastaan ystävällinen Adelide juuri sovittuun aikaan ja päästi meidät sisälle toisen kerroksen huoneistoon talossa, jossa on kolmessa kerroksessa huoneistoja. En tiedä kuinka moni on saman omistajan hallussa, onko osa asunnoista yksityisten ihmisten omia kesäkoteja, eikä minua kiinnostakaan. Meillä on kahden makuuhuoneen, ison olohuoneen, pienen keittiön ja kahden kylpyhuoneen asunto, jossa on suuri parveke. Ja on se luvattu merinäköalakin, tosin vain pieni kaistale vasemmalle katsoessa, edessä suoraan on seuraava blokki näitä identtisiä taloja, asuntoja lienee kymmeniä tässä resortissa.

Asuntomme ei ole aivan niin täynnä koriste-esineitä kuin Barran asunto, mutta tarpeeksi tilpehööriä on täälläkin. Keittiössä on tarvittavat varusteet, ei tosin tiskikonetta, mutta käsitiskikin on välillä ihan kivaa pienissä erissä. Astioita on tarpeeksi, sekä ruoanlaittovälineitä, paistinpannut ovat karmeassa kunnossa. Pyykinpesukone on uudehko ja sijaitsee keittiössä. Pesimme sillä koneellisen vaatteita saapumistamme seuraavana aamuna ja tulin valinneeksi varmaan kaikkein hitaimman ohjelman. Noin kymmenen kertaa olimme varmoja, että nyt on kyseessä viimeinen linkous. Mutta pyykeistä tuli puhtaita, uudelle paidalle tripansyönnissä sotkemani suklaakin lähti pois. Pyykit sai kuivattua telineessä parvekkeella.

Lähellä on suuri Inter Marche-kauppa ja sieltä ostimme saapumisillaksi sydänsimpukoita, niitä kirjoitinkin jo pienen postauksen. Olemme muutenkin tehneet itse aamupalat ja päivälliset, sen mitä tässä on ruokaa tehnyt mieli. On vieläkin pikkuisen puolikuntoinen olo, ainakaan ei lomakiloja kerry, kun syömme niin vähän. Noin vartin kävelymatkan päässä olevassa keskustassa on ravintoloita vaikka kuinka paljon, mutta emme ole nyt käyneet niissä.

Olemme pääasiassa nukkuneet paljon, kävelleet rannalla, kuljeskelleet kaduilla, koittaneet päästä museoon ja katsoneet hämmästyttävän paljon huonoja elokuvia, kuten Armageddon, Con Air ja eilen yritimme katsoa James Bondin, mutta sitä ei sitten tullutkaan. Myös Simpsoneita tulee koko ajan, onneksi alkuperäisäänin, joten voimme niitä katsoa ja ymmärtääkin. Sää on ollut parempi kuin ennusteet kertoivat, joka päivä on aurinko paistanut. Lämmintä on ollut noin 15-20 astetta. Aika paljon brittejä ja saksalaisia kuuluu olevan kapungissa näin keväisenä viikkona, eilen kuulimme yhden pariskunnan puhuvan suomeakin. En tiedä järjestetäänkö tänne seuramatkoja Suomesta, eihän tuolta Albufeiran seudulta ole tännekään pitkä matka. Tänään olimme vähän aikaa rannallakin, siellä näki ihmisiä uima-asuissa ja toppatakeissa ja kaikessa siltä väliltä. Muutama uskaltautui mereenkin.

Huomenna matka jatkuu, kun viimeinen Portugalin viikko alkaa. Tänään saimme takaisin 200 euron käteistalletuksen, jonka annoimme Adelidelle torstaina. Eihän sitä olisi tiennyt, jos olisimmekin päättäneet laittaa paikan aivan palasiksi. Ainakaan tuota satakiloista kuvaputkitelkkaria emme aio vohkia.

Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidan Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissupostauksemme maittain.