Kagges – silkkaa iloa ja pientä muistinmenetystä

Syyskuisen skandireissun aiemmista vaiheista voi halutessaan lukea täältä, täältä, täältä, täältä, ja täältä. Nyt on käsillä viimein reissun viimeinen ravintolapostaus ja se käsittelee toisen Tukholman illan ravintolaa, vanhassa kaupungissa sijaitsevaa Kaggesia. Oslon Kontrastista kertovassa postauksessa jo mainitsin siitä, että ravintolamakumme on palaamassa rustiikkisempaan suuntaan ja arvelin, ettemme mahdollisesti enää koskaan mene Michelin-tähtipaikkoihin. Tukholman Kaggesilla ei ole tähtiä, mutta Bib Gourmand-maininta kylläkin. 

Olin valinnut Kaggesin toisen Tukholman-iltamme päivällispaikaksi trip advisorin avulla, lähinnä minua kiinnostivat ravintolat, joihin olisi helppo kulkea ja hintatasokin saisi olla kohtuullinen, olisihan meillä tuolloin takana jo kalliimpi ateria Oslossa. Kagges vaikutti heti kiinnostavalta, vaikkakin niiden omat sivut eivät kauhean informatiiviset olekaan. Piti käyttää vapaaehtoisruotsiakin, ymmärsin kyllä riittävästi. Aivan kuin olisin aikaisemmin lukenut ravintolan kotisivua englanniksi, mutta nyt en sitä kohtaa löytänyt. Tein varauksen noin 10-14 päivää etukäteen ja silloin saatoin valita meille sopivan ajan heti ravintolan avauduttua tuona perjantai-iltana. 

Olimme aamusta asti liikkeellä keskustassa emmekä menneet välillä Skärholmenin hotelliimme ennen päivällistä. Vettä satoi välillä päivän kuluessa, mutta sade oli tauonnut sopivasti, kun lähdimme kävelemään ravintolaan. Se löytyi helposti ja moni muukin oli jo ovella odottamassa, että paikka aukeaisi. Edellämme sisään pujahti muutama aasialainen turisti, mutta heillä ei ollut varausta ja he joutuivat kääntymään ovelta ulos. 

Ravintola on ymmärtääkseni vasta vuoden ikäinen, mutta saavuttanut nopeasti suosiota. Sali on pieni ja siellä on 28 asiakaspaikkaa, joista tiskin ääressä on kuusi paikkaa. Meille oli valittu ne aivan parhaat paikat tiskiltä reunasta, joten sain seinän toiselle puolelleni ja toiselle Antin. Ei olisi voinut paremmin sattua. 

Meidät otti vastaan hyvin ystävällinen nuori tarjoilija, joka kertoi meille paikan ruoasta. Tarjolla oli lyhyt menu, jossa oli noin 10 annosta. Hän suositteli meitä ottamaan annoksista kootun keittiömestarin suosittelumenun, jossa olisi neljä ruokalajia. Saisimme kyllä halutessamme tietoa ruoasta, mutta me emme tahtoneet etukäteen tietää mitään tarkkaa. Pyysimme häntä valitsemaan meille sopivat juomat annoksiin. Ravintola oli melkein täysi heti ensi hetkistä ja iloinen puheensorina oli sillä tasolla, että saattoi hyvin itse jutella hillitysti, eikä muiden jutut häirinneet. 

Tiskin takana hääri kaksi kokkia (paikan omistajat ymmärtääkseni), joista toinen valmisteli komponentit ja toinen sommitteli ne annoksiksi meidän tiskin äärellä istuvien silmien alla. Yksi kokintakkinen teki apuhommia, toimitti annoksia asiakkaille kahden tarjoilijan ollessa liian kiireisiä ja teki jälkiruoat valmiiksi, kuskasi astioita ja järjesti paikkoja loputtomasti, niin että koko ajan kokeilla oli kätensä ulottuvilla juuri oikeat astiat ja työvälineet. Ilmeisesti lieden ääressä työskentelevällä kokilla oli myös silmät selässä, sellaisella tarkkuudella hän nosti tietyltä paikalta sifonipullon tiskin puolelle juuri sillä sekunnilla, kun sitä tarvittiin ja hetken päästä hän kääntyi nostamaan pullon takaisin paikalleen hyllylle. Se oli kuin synkronoitua tanssia. 

Ateriamme alkoi pienillä suupaloilla ja leivällä, voi oli piilossa puupalikkaan tehdyssä kolosessa leivän alla. 

Ensimmäinen ruokalaji oli jotain sellaista, mitä en itse koskaan olisi tullut ajatelleeksi. Siinä oli ranskakermaa sipaistuna lautaselle, lohenmätiä, grillattua kaalia ja ruskistettua voita. En sanoisi tätä kaikkein kauneimmaksi annokseksi, mutta jestas se oli hyvää! Ja sen voi melko varmasti toistaa kotona ainakin auttavasti. Pidimme kumpikin tästä aterian aloituksesta ja olimme mitä parhaimmilla mielin. 

Toisena annoksena eteemme ilmestyi sitten sellainen setti, että minä en pysty muistamaan mitä siinä oli uppomunan ja herneiden lisäksi, enkä saa noista kuvistakaan oikein selkoa. Sipulia kenties? Miten huono voi ihmisen muisti olla? Mutta sen muistan, että lautasemme olivat tyhjiä nopeasti ja nuoleskelimme huuliamme tyytyväisinä tässäkin vaiheessa. 

Kolmantena saimme kalaa ja lajiksi olen muistavinani turskan. Näin miten se valmistettiin, ensin kattilaan kaadettiin tomaatti-consomméa ja sitä keitettiin kokoon vähän aikaa. Kala kypsennettiin pienessä avouunissa peltilautasella, kalan lämpötilaa mitattiin kerran pari ja lopuksi kala käväisi pannulla, jolle kokki nosteli voita suuresta astiasta lieden ääreltä. Tiskin ääressä toinen ruokavelho pilkkoi erilaisia tomaatteja ronskeihin paloihin ja ne pääsivät liemeen hetkeksi yhdessä basilikan lehtien kanssa. Lopuksi kalapala nostettiin liemeen ja lautaset kiidätettiin eteemme. Maukasta, hyvin yksinkertaista. 

Sitten oli aika syödä lihaa. Kyseessä oli vasikkaa. Sitä oli valmiiksi puolipaistettuina paloina iso vadillinen työpisteessä ja niitä otettiin sitä mukaa, kun tilaukset etenivät. Meille kahdelle oli yksi sellainen pieni pötkylä. Sitä paistettiin hetkinen pannulla, sen annettiin levätä ja lopuksi juuri ennen tarjoilua se leikattiin ohuisiin viipaleisiin. Mukana oli parsakaalipyrettä ja mehukkaita tomaattipaloja. Kastikekin sopi miedolle lihalle hyvin. Tuossa meidän edessämme viikattiin puhtaita keittiöliinoja joka välissä, kun oli muutamakin sekunti aikaa. Minun teki mieleni napata vati ja rullata luutut ollakseni avuksi. 

Mietimme noin kolme sekuntia ottaisimmeko vielä jälkiruokaa, tietysti otimme. Antin valinta oli jotain omenaista tai päärynäistä, mutta joko minä en lainkaan maistanut sitä, tai sitten olen kokonaan menettänyt muistini. Olisiko se voinut olla jonkunlaista juustoa vai minikokoinen bundt cake? Minulla oli tahmeaa piirakkaa tai kakkua ja jäätelöä. Nuo pienet nappulat jäätelöpalloni päällä olivat friteerattuja kapriksia! Tuon kuvan ottohetkellä puhtaita laseja kuivattiin ja järjestettiin silmiemme edessä, olisimme voineet auttaa siinäkin vähän.

Ateria maksoi 238 euroa. Olimme todella tyytyväisiä poislähtiessämme. Tunnelma Kaggesissa oli niin rennon mukava ja iloinen, että päivällinen nousi koko reissun kohokohdaksi. Tarjoilu oli reipasta ja sopivan rupattelevaa, ei liian. Oli ilo katsella hyvin toimivaa tehokasta keittiötä, syödä melko yksinkertaisia ruokia, joissa ei ollut kikkailuja eikä omituisuuksia. En keksi yhtään asiaa mistä en olisi Kaggesissa pitänyt. Melko usein, riippumatta siitä pidämmekö jostain ravintolasta, ajattelemme, ettemme varmaankaan mene sinne koskaan uudestaan. Kagges oli poikkeus, sinne menisimme mielellämme seuraavallakin Tukholman matkalla. Pitäisi vain muistaa varauksen yhteydessä pyytää paikkoja tiskiltä, että saisi taas katsella ja oppia.

Kun alustavasti kirjoitin tätä juttua, Antti ei ollut paikalla. Ajattelin, että voisin kysyä häneltä muistaisiko  hän paremmin noita kahta annosta ja voisin korjata postausta. Mutta ei hänkään muistanut. Mietimme sitten, mitä se oikein tarkoittaa. Emmekö olleet tarkkaavaisia, olimmeko hiprakassa, eikö meitä kiinnostanut, onko meille se ja sama, mitä suuhunsa lappaa? No ei. Tai ehkä pikkuisen hiprakassa, sillä olimme käyneet predrinkilläkin ennnen ravintolaa. Mutta ihan varmasti kiinnosti, ihan varmasti kuuntelimme eikä ollut ollenkaan se ja sama mitä söimme. Silti emme muista, kokonaisuus, tunnelma ja positiivinen (ai että, en sano pöhinä, en varmasti sano) kuhina tekivät ravintokokemuksesta niin hyvän, että jotkut osaset ovat voinet unohtua (melko nopeastikin), mutta silti tuntuu, että olipa mahtavaa. Ja haittaako se sitten? Ei meitä, mutta se voisi ehkä haitata annoksen tehnyttä, jos se hänelle sanottaisiin, mikä ei tietenkään ole tarpeen.

Ehkä on niin, että mitä mukavampi ravintolakokemus, sen helpommin joku yksityiskohta saattaa unohtua. Kun ei ole mitään valittamista, syntyy kokonaisuus, jossa vain ilokseen leijuu ja aterian päätteeksi vielä leijuu ulos kadulle? Käykö teille koskaan näin? Osaset hämärtyvät, mutta kokonaisuus kirkastuu?

Vielä on tiedossa yksi skandireissupostaus, jossa kerron vähän erikoisemmasta "autokaupasta" ja mitä kaikkea ehdimme nähdä Tukholmassa.

Liitän tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidan Valmiissa pöydissä-välilehdelle, jonne kerään ravintolakokemuksiamme. 

Oslossa

Syksyisen skandikierroksen Oslo-osuus oli aurinkoinen ja mukava, välillä oli aivan kesäistäkin, lämmintä melkein 20 astetta. Ensimmäisenä iltana kävimme vain hieman kävelemässä keskustassa ja toisena iltana söimme Michelin-tähtiravintola Kontrastissa. Siitä kerroin jo omassa postauksessaan, mutta edeltävä päivä oli kulttuurin- ja nähtävyyksien täyteinen. 

Heti aamiaisen jälkeen lähdimme liikkeelle ja aloitimme hankkimalla Oslo-passit, joilla saa liikkua kaikilla julkisilla kulkuvälineillä vyöhykkeillä 1 ja 2 ja pääsee 30 museoon. Myös muita etuja on saatavilla, kuten sisäänpääsy jonnekin maauimalaan tai opastetuille kävelykierroksille, mutta nämä kaksi etua riittivät meille. Kävimme ostamassa passit päärautatieaseman visitor centeristä. Valitsimme 48 tunnin liput, jotka maksoivat 595 NOK henkilöltä (noin 63 euroa).  Lapsille, iäkkäille henkilöille ja opiskelijoille oli edullisempia lippuja saatavilla. Kun lippua alkoi käyttää, siihen kirjoitettiin kuulakärkikynällä aloitushetki, päivämäärä ja kellonaika.

Kulkuneuvoissa lippua ei tarvinut enää mitenkään aktivoida käyttöön, mutta tarkastajan osuessa kohdalle sitä näytettäisiin, samoin bussiin noustessa. Museoissa lippua käytettiin lukijassa ja se rekisteröi käynnit. Lippujen mukana tuli pätevä pieni kirjanen, jossa oli tietoa museoista ja muista paikoista, jossa lippua voisi hyödyntää. Me loikkasimme heti viiden minuutin päästä ensimmäiseen julkiseen kulkuneuvoon ja aloitimme Oslo-kiertueemme. 

Tämän ison kissan takana on Visitor Centerin ovi!

Jouduimme hieman pettymään, sillä Munch-museo oli tuolla viikolla jostain syystä suljettuna useana päivänä. Tiedot netissä olivat hieman ristiriitaisia, joidenkin mukaan se olisi ollut normaalisti auki, mutta museon virallisilla sivuilla luki notta kiinni. Emme lähteneet siis sinne suuntaan kaupunkia, vaan menimme ensimmäiseksi National Galleryyn.  Se sijaitsee muutaman ratikkapysäkin päässä rautatieasemalta, mutta aivan kohdalla oleva pysäkki on nyt ja vielä pitkään katuremontin vuoksi suljettu, joten ajoimme yhden pysäkinvälin pitemmälle ja kävelimme takaisinpäin. Museossa näimme useita Muncheja, joten Munch-museon kiinni oleminen ei niin harmittanut. Muuten kansallisgalleria oli aika pieni, kun vertaa vaikka Ateneumiin. 

Seuraavaksi ajelimme ratikalla nro 12 varmasti Oslon kuuluisimpien nähtävyyksien joukkoon kuuluvaan Vigelandin patsaspuistoon. Se on ilmainen nähtävyys, jossa ei lippuja kysellä ja sinne mahtuu väkeä niin paljon, ettei ruuhkista ainakaan syksyisenä tiistaina voinut puhua. Vaeltelimme puistossa hyvän aikaa patsaita katsellen ja kauniista auringonpaisteesta nauttien. Minä ilahduin jotenkin tosi paljon Vigelandin puistoon saapuessamme, se oli ihana paikka. 

<- oho, puolikas koira

Oota, mä laitan yhen instakuvan

Älä katso mun suuntaan!

Aivan puiston kohdalta pääsimme takaisin keskustaan taas ratikalla, ne eivät olleet keskellä päivää mitenkään täysiä, turisteja oli kyllä varmaan puolet matkustajista, mutta tungeksia ei tarvinut. 

Jäimme kyydistä lähellä kaupungintaloa ja kävelimme kiinnostavaa rantabulevardia pitkin Astrup Fearnley-museoon. 

Se on modernin ja nykytaiteen museo, mutta täytyy kyllä sanoa, että jos emme olisi käyttäneet Oslo-passejamme, olisi lipunhinta mennyt kyllä hukkaan, tämänhetkiset näyttelyt olivat aika epäkiinnostavia meille. Mutta hienot rakennukset olivat kyllä näkemisen arvoiset. Katselimme siinä rannan kävelykatua kulkiessamme, että sinne suuntaan voisi hyvin tulla syömään, ravintoloita oli vierivieressä vaikka kuinka paljon. Erilaisia vanhoja teollisuusrakennuksia oli tuollakin otettu uusiokäyttöön ja monenlaista taidetta oli joka silmäyksellä nähtävänä.

Vaikka kartalla näyttää siltä, että ovatpa eri paikat lähellä toisiaan Oslon keskustassa, liikkuminen paikasta toiseen julkisilla ja välillä kävellen vei kuitenkin sen verran aikaa, ettemme ehtineet tuona päivä juuri muuta, sillä ravintolavarauksemme oli niin aikaisin. Seuraavana päivänä sitten jatkoimme Osloon tutustumista ja aloitimme kävelemällä ensin kuninkaallisen palatsin puistoon. Siinä matkalla näimme, miten julkisia kesäkukkaistutuksia vaihdettiin tehokkaassa tahdissa syksyisiin ja talvisiin kanerva-asetelmiin eri puolilla kaupunkia. 

Kuninkaalliseen palatsiin pääsee näköjään tutustumaan sisällekin opastetuilla kierroksilla, mutta me kävelimme vain puistossa. Siellä oli koululaisia viettämässä päivää ja kansalaiset käyttivät puistoa kulkureittinään, mikä on minusta hyvin sympaattista. Ei suljettuja portteja, ei pönötystä, vaan norjalaista avoimuutta parhaimmillaan. 

Olimme jo ajelleet ratikalla, bussilla ja metrolla, mutta seuraavaksi hyppäsimme junaan ja ajoimme noin 20 minuutin matkan päähän Henie Onstad-taidekeskukseen. Sonja Henie oli minulle vieras kuuluisuus, mutta nyt tiedän hänen olleen menestynyt taitoluistelija, näyttelijä ja elämänsä lopulla merkittävä taiteenkeräilijä. Taidekeskukseen pääsi linjan L1-junalla ja Blommenholmin asemalta oli noin vartin kävelymatka merenrannassa sijaitsevaan 1960-luvulla rakennettuun keskukseen. Myös bussilla nro 160 pääsee sinne helposti ja lähemmäs vielä kuin junalla. 

Keskuksessa on toistaiseksi (tai pysyvästi, en ole ihan varma) pieni osasto Kusaman taidetta, samankaltainen peilisali erivärisiä palloja kuin Helsingin HAM:ssa oli silloin muutama vuosi sitten. Päänäyttelynä oli tällä erää Jakob Weidemanin suurnäyttely, hänestä en ollut koskaan kuullut aikaisemmin. Keskuksella on juuri menossa 50-vuotisjuhlavuosi ja sen näyttelyssä oli paljon talon kokoelmien taideteoksia nähtävillä. Laajassa puistossa on myös paljon veistoksia ja puistoalue näytti olevan niin päiväkotilasten kuin äiti-vauvaporukoitten ajanvietto- ja kuntoilupaikka, aivan kuin Melk-sarjassa. 

Museoituamme tarpeeksi keskuksessa lähdimme kävelemään takaisin somalle Blommenholmin asemalle, josta pitäisi päästä takaisin keskustaan noin vartin välein. Sitä ennen huomasimme jo, että tosiaan bussillakin pääsee ja juuri kun olimme pysäkin kohdalla, bussi nro 160 tulikin ja me hyppäsimme kyytiin. Bussilla pääsi noin 20 minuutissa keskustaan ja jäimme taas kyydistä lähellä kaupungintaloa. Olimme ajatelleet mahdollisesti käydä Nobel Peace Centerissä ja koska se oli aivan siinä lähellä, menimme sinne seuraavaksi. 

Etenkin tämä näyttely oli kiinnostava, samoin alakerran valokuvanäyttely, mutta siitä en löytänyt nyt tarkempia tietoja. Yläkerrassa on osasto, jossa esitellään kaikki Nobelin rauhanpalkinnon saaneet henkilöt. Keskuksessa on myös työpajoja ja luentosaleja erilaisiin tarkoituksiin. 

Kävimme katsomassa Oslon tuomiokirkkoa, joka oli sisäpuoleltaan yllättävä, se näytti kuin suomalaiselta puukirkolta. 

Tällaisella voisi meilläkin DHL tuoda paketit pihaan!

Tämän kierroksen jälkeen minä olin valmis pienelle päivälevolle ja sain tehtäväkseni etsiä meille päivällispaikan, Antti lähti käymään vielä Norjan vastarintamuseossa. Siitä minä en osaa sen enempiä sanoa, kun en mennyt mukaan. 

Käytin aikani selailemalla tripadvisoria ja valitsinkin pari paikkaa ehdolle. Emme halunneet syödä niin fiinisti (ja kalliisti) kuin edellisiltana, halusimme syödä jotain merenelävää ja ravintola saisi olla melko lähellä. 

Norjan tv näyttää Strömsötä iltapäivisin, kui hienoo se on?

Kun Antti palasi, ehdotin että menisimme syömään edellispäivältä tutun rantabulevardin varrella olevaan Louise-nimiseen kalaravintolaan. Sinne sai netin kautta tehtyä varauksen ja lista  näytti lupaavalta. Ennen ravintolaa menimme sitten vielä yhdelle ratikka-ajelulle ja katsomaan korkealla mäen päällä olevaa Ekebergin patsaspuistoa. Sinne pääsi hyvin ratikalla nro 18 tai 19 (en olen enää ihan varma) ja matka kesti noin 10 minuuttia. Puiston reunalta oli hyvät näkymät kaupunkiin.

Puistossa on ainakin 40 erilaista patsasta ja muuta taideteosta erittäin mäkisessä maastossa. Kuljeskelimme jonkun aikaa katsellen taideteoksia, halusimme nähdä ainakin kävelevän naisen ja Dilemma-nimisen teoksen. 

Puistossa oli juuri jonkun uuden teoksen julkistamistilaisuus, jonne mekin olisimme kuulema olleet tervetulleita, mutta jätimme väliin. Alueella kulki ihmisiä ulkoiluttamassa koiria ja lenkkeilemässä, mutta pimeän aikaan siellä ei kannattane liikkua ainakaan pienemmillä poluilla, sillä valaistusta ei näyttänyt olevan ja korkeuserot, puidenjuuret ja kivet voivat olla nilkoille vaaraksi. Puisto on aina avoinna ja maksuton. Ajoimme takaisin keskustaan ja nyt ratikassa oli ihan tyhjää, kun mennessä oli ihan täynnä. 

Louise oli aika täynnä, kun menimme sinne seitsemän aikaan. Istuimme terassilla ja vaikka ilta viileni, ei meitä palellut. Minulla oli jopa hieman kuuma, sillä lämmitin porotti kuumuutta niskaani niin, että melkein piti siirtyä pöydän toiselle puolelle. Antin selän takana ollut pariskunta oli aika toisiinsa syventynyt. 

Moni otti samantapaisen merenelävävadin kuin mekin. Myös liharuokaa oli listalla, joten pelkästään kalaravintolasta ei siis ollut kyse. Meidän annoksemme oli nimeltään Meren herkkuja ja se maksoi 475 NOK/henkilö. Sen kanssa tarjottiin erilaisia kastikkeita ja leipää. Setti oli oikein sopivan kokoinen, ei ollut mitään sellaisia otuksia, joita olisi arveluttanut maistaa, söimme kaiken. Tai saattoi muutamia sinisimpukoita jäädä. Ne tarjottiin kuumina omasta kattilastaan, muut syötävät olivat yhteisellä vadilla jäämurskan päällä. 

Mukavan aterian jälkeen oli kiva astua viileään iltailmaan, pukea päälle takit ja kävellä lyhyt matka hotelliin. Oslo oli näyttänyt hyvät puolensa, sää oli ollut erinomainen. Olimme ehtineet moneen paikkaan, mutta paljon nähtävää jäisi vielä toisellekin vierailulle. 

Leikitään, että tämä kännykkäkuva on taiteellinen. 

Oli ollut erittäin hyvä käyttää julkisia kulkuneuvoja ja antaa auton olla parkkikellarissa koko Oslossa viettämämme ajan. Mielestämme saimme hyvin hyödynnettyä Oslo-passejamme, tyypillinen lipunhinta museoihin tuntui olevan 120 NOK ja käytimme julkisia lukuisia kertoja. Norjan hintataso ei tuntunut ihan niin kalliilta kuin olimme luulleet etukäteen, emme tosin ostaneet oikeastaan yhtään mitään Oslo-passien ja ravintolaruokailujen lisäksi. Shoppailu jäi nolliin. 

Mietimme jo valmiiksi, millä konstein pääsisimme parhaiten seuraavana aamuna pois keskustasta. GPS ei tiennyt suurista rakennustyömaista mitään ja sen neuvoihin ei auttaisi luottaa ennen kuin hieman ulompana. Mutta se olisi seuraavan päivän juttu, kun matka jatkuisi takaisin Ruotsiin ja Tukholmaan. 

Liitän tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidan Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme maittain aakkostettuina. Sieltä löytyvät jo tämän matkan osa 1 ja osa 2. Samoin kertomus Kontrast-ravintolakokemuksestamme löytyy välilehdeltä Valmiissa pöydissä.