Mansikkainen mustikkakakku – close enough

Löysin mukavalta kuulostavan italialaisen mustikkakakun ohjeen, kaikkea muuta löytyi paitsi mustikoita. Se voi jonkun korvaan kuulostaa esteeltä, mutta minusta se oli vain pieni töyssy ja tein kakun mansikoista. Tai en minä kakkua varsinaisesti tehnyt mansikoista, se nyt olisi vaikeaa, mutta laitoin kakkuun mustikoiden sijaan mansikoita ja lopputulos oli aika kiva, vaikkakin ulkonäöllisesti vaisu, sillä mansikka nyt vaan on paistettuna valjumpi kuin mustikka. Kun ohjetta tarkastelee hieman enemmän, huomaa sen olevan itseasiassa limoncellokakku, jossa on mausteena mustikkaa, joten eihän tämä nyt niin huonosti mennyt, teinkin sitruunaliköörikakun, jonka maustoin mansikoilla. Mitat konvertoin tapani mukaan laveasti, mutta onnistuneesti. 

Mansikkainen limoncellokakku + 2 muffinia

• nokare voita vuoan voiteluun + hieman vehnäjauhoja jauhottamiseen
• 5 dl vehnäjauhoja
• 0,5 tl leivinjauhetta
• 0,5 tl ruokasoodaa
• ripaus suolaa
• 2 kananmunaa
• 2 dl sokeria
• 1 tl vaniljasokeria
• 1 dl sulatettua voita
• 0,5 dl limoncelloa (kotitekoista)
• 0,5 dl sitruunamehua
• 1,5 dl maustamatonta jogurttia
• noin 10-12 mansikka pikkupaloihin leikattuina
• annoksen koristeluun muutama mansikka, suklaajäätelöä ja tomusokeria

Voitelin aika pienen alumiinisen rengasvuoan huolellisesti voilla ja jauhotin sen, hieman huolellisemmin olisin jauhottamisen voinut tehdä. Kuumensin uunin 180 asteeseen. Mittasin kaikki ainekset valmiiksi ja pilkoin mansikat. Vatkasin voin, sokerin ja vaniljasokerin paksuksi vaahdoksi, äidillä on todella uskollinen vanha vatkain, se vaan jaksaa porskuttaa. Vatkasin sillä ensimmäinen sokerikakkunikin joskus 1973. 

Lisäsin taikinaan sulatetun voin, jogurtin, limoncellon ja sitruunamehun, suolan, jauhot, soodan ja leivinjauheen. Sekoitin taikinan nuolijalla tasaiseksi, tämä oli juuri sellainen taikina, jonka saa helposti sitkeäksi tahnaksi, eikä se enää kohoa hyvin. Vältin tämän täpärästi. Lisäsin mukaan viimeisenä mansikkapalat nuolijalla kulhon reunoja myöten pyöräyttäen. Lusikoin taikinan vuokaan, arvaukseni osui oikeaan sen suhteen, että vuoka oli vähän liian pieni taikinalle. Olin varannut kaksi suurenpuoleista paperista muffinivuokaa ja kaavin loput taikinat niihin. Tasoittelin taikinan pinnat vuoissa ja paistoin niitä ensin noin 25 minuuttia. Siinä vaiheessa muffinikokoiset alkoivat olla jo kypsät, mutta paistopinta oli vielä hailakka, kakku oli vielä raaka. Paistoin vielä 10 minuuttia ja silloin muffinit olivat valmiit, kakku vielä hailakka. Kun kakku oli ollut uunissa kaikkiaan 40 minuuttia, sen paistopinta oli aavistuksen halkeillut, nätin kullanruskea ja tikku pistoksen jälkeen puhdas. 

Yritin harjoittaa itsehillintää ja antaa kakun rauhassa jäähtyä, mutta eihän se onnistunut. Kumosin sen noin 10 minuutin kuluttua, jolloin sen pinta hieman kärsi, ehkä alumiinivuoka muutenkin oli paisto-ominaisuuksiltaan minulle hieman vieras. Muffinit olivat erittäin nätisti kohonneet ja söimme ne lämpiminä päiväkahvin kanssa, ne olivat niin muhkeat, että kaksi riitti halkaistuina neljälle oikein hyvin. Kakkua söimme sitten myöhemmin jälkiruokana  tomusokerilla pölytettynä, suklaajäätelöpallon ja mansikoiden kanssa. Vaikka mansikat tosiaankin menettivät kakussa kauniin punaisen värinsä, oli kakku mehevää ja maistui kesältä.

Giro d'Italian kolmanneksi viimeinen etappi oli vuoripitoinen ja sen kärjessä kulki pitkään hatka, jonka ajajilla ei ole tekemistä kokonaiskilpailun kärjessä, siksipä heidän annettiinkin mennä menojaan. Esteban Chaves kiusasi hatkassa muita nytkyttämällä vauhtia viidellä viimeisellä kilometrillä ja lopulta saikin muut pudotettua. Olipa kiva nähdä hänen voittavan etapin. Hänen äitinsäkin oli paikalla ja hyppeli hermostuneesti viimeisten kilometrien aikana. Kokonaiskilpailua johtaa edelleen Richard Carapaz ja toisena on edelleen Vincenzo Nibali, kolmantena Primoz Roglic. Jännittettävää riittää siis loppupäiviksikin. Jäljellä on enää huomenna yksi vuorietappi ja sunnuntaina henkilökohtainen aika-ajo, joka päättää kilpailun.

Palaneita pizzoja

Jos ei olisi tässä menossa #italianfoodchallenge niin en postaisi tätä, sillä palaneen ruoan postaaminen ei ole tähtihetkeni. Mutta menköön. Teimme pizzoja ja vieraan paistolaitteen kanssa ei onnistuminen ollut ihan parasta, taikinassa oli toivomisen varaa ja sen kanssa paistaja teki parhaansa. Tässä pieni kuvakooste siitä, mitä söimme suupielet noessa.

Giro d'Italia ei nyt jaksa innostaa minua, se saisi jo loppua minun puolestani. Minua miellyttävä lopputulos olisi se, että Vincenzo Nibali voittaisi ja toiseksi tulisi Primoz Roglic. Mutta epäilen, ettei toiveitani oteta huomioon. Ehkä huomenna  innostun uudelleen aiheesta. Silloin katson, kuka voittikaan tänään. Päätän täältä tähän.

Pinaatti-parmesankanaa

Ihan vähän alkaa jo Italia pursua korvista, muttei liikaa. Tänään tein meille pinaatti-parmesankanaa ja keitin sille kaveriksi hyvää Rummo-pastaa. Ohjetta en varsinaisesti ottanut mistään tarkemmin, mutta kun ateriassa on parmesania ja pastaa, niin ihan varmasti menee toleransseihin!

Pinaatti-parmesankanaa neljälle ja vähän tähdenlennoksikin

• oliiviöljyä  paistamiseen
• 750 g broilerin sisäfileitä
• 2 suurta tomaattia (tai aurinkokuivattua tomaattia)
• 2 kevätsipulia
• 1,5 dl kanalientä
• 1 dl kermaa
• raastettua parmesania niin paljon kuin sielu sietää
• suolaa ja pippuria (musta ja rose)
• babypinaattia
• basilikaa ja lehtipersiljaa
• 500 g fusillipastaa

Silppusin sipulin ja leikkasin tomaatit suikaleiksi. Aurinkokuivattu tomaatti sopisi tähän paremmin, mutten muistanut ostaa sitä. Sen syvempi maku olisi ollut just sopiva juttu. Kuumensin äidin hyvää vokkipannua ja sillä lorauksen oliiviöljyä. Kuullotin sipulia ja tomaattisuikaleita hetkisen ja siirsin ne lautaselle odottamaan. Lisäsin hieman öljyä ja pintapaistoin kahdessa erässä broileripalat, maustoin ne suolalla ja pippurilla. Palautin sipulit ja tomaatit pannulle broileripalojen seuraksi ja kaadoin mukaan kuumaa kanalientä. Annoin kiehua reippaasti noin 5 minuuttia. Samaan aikaan kiehautin ison kattilallisen reilusti suolattua vettä. 

Keitin pastaa pakkauksen ohjeen mukaan 8 minuuttia ja pastan kypsyessä lisäsin vokkiin ison lorauksen kermaa, raastettua parmesania, pinaattia ja yrtit. Maistelin ja lisäsin pippuria. Kastike sai kiehua aika reippaasti niin, että se sakeni sopivasti ja kun pasta oli kypsää, kaadoin sen ensin lävikköön ja siitä vokkipannulle kastikkeen päälle. Sekoittelin ja nostin pöytään. Lisänä oli mozzarellaa appelsiinin ja mansikoiden kanssa. 

Giro d'Italian 17. etappi oli taas vuoristoinen ja rankka, mutta näytti, ettei vesisade kiusannut. Yksinään maaliin saapui ensimmäisenä ranskalainen Nans Peters ja toiseksi tuli kisan kauneimman hymyn mies, Esteban Chaves. Kokonaiskilpailun kärkiajajana jatkaa Richard Carapaz ja toisena on Vincenzo Nibali. Ai, että minua korpeaa tuo Eurosportin vieraileva kommentoija, taas oli kisassa mukana Karapatsia ja Roklitsia. Ottaisi nyt mallia Peteristä. Huominen etappi on ikäänkuin kääänteisvuoristoinen, alussa on nousua, sitten on pitkästi laskua ja loppukolmannes tasamaata. 

Zucchini on italiaa

Kesäkurpitsa on lempivihannekseni tähän aikaan vuodesta. Se on niin monikäyttöinen, se tuoksuu ihanalta paistettuna ja sen taipuu vaikka mihin. Tänään meillä olivat Italia-aiheisena ruokana lettuset, joiden pääosassa olivat zucchinit ja parmesan. Mikäpä sen italialaisempaa? Otin ohjeen idean täältä ja soveltelin sitä mielin määrin. 

Zucchini-lettuset neljälle

• 2 pienehköä kesäkurpitsaa
• 50 g palanen parmesania raastettuna
• pari muuta pientä palaa juustoja raastettuna
• 3 pientä kananmunaa
• suolaa ja pippuria
• 3 rkl vehnäjauhoja
• 0,5 tl leivinjauhetta
• tuoreita yrttejä, meillä basilikaa, lehtipersiljaa ja timjamia
• voita paistamiseen

Raastoin kesäkurpitsat karkeaksi raasteeksi, samoin juustot. Juustoja tuli kaikkiaan pari desiä. Sekoitin raasteet keskenään ja niihin kananmunat, yrtit, vehnäjauhot, leivinjauheen ja hieman suolaa ja pippuria. Sekoitin tasaiseksi ja paistoin voissa pienen koepalan. Suolaa ja pippuria piti lisätä hieman. Kun oli aika valmistella ruoka, kuumensin nelikoloisen lettupannun ja sillä pienet nokareet voita. Sisustin kunkin kolosen noin ruokalusikallisella lettutaikinaa, jota taputtelin tasaiseksi lusikan pohjalla.  Paistoin letut kypsiksi molemmin puolin ja pidin ne lämpiminä metallilautasella folion olla. Olivat tosi hyviä uunissa valmistetun kuhan, perunoiden ja salaatin kanssa. 

Giro d'Italian 16. etappi oli kunnollinen vuorietappi, lisämausteena oli kunnon vesisadetta. Kaksi ajajaa pysyi karussa loppuun asti ja heistä ensimmäisenä maaliviivan ylitti Trek Segafredon Giulio Ciccone ja toiseksi tuli Jan Hirt. Kokonaiskilpailua johtaa edelleen Richard Carapaz.

Italialaistyyliset juustopuustit

Päivän ruokahaastepanostuksena meillä oli italialaisiksi tituleerattuja juustopuusteja. Otin ohjeen täältä. Aivan samoja juustoja minulla ei ollut, mutta ei se niin nokonuukaa. Mitat ovat sinnepäin konvertoituja. 

Juustopuustit

• 2,5 dl lämmintä maitoa
• 25 g tuoretta hiivaa
• 1 tl suolaa
• 2 rkl hunajaa
• 2 rkl oliiviöljyä
• noin 8 dl vehnäjauhoja
• 1 kananmuna
• noin 4-5 dl juustoraastetta (meillä parmesania, manchegoa ja jotain italialaista juustoa, jonka nimeä en muista)
• tuoretta basilikaa ja timjamia
• vihreää pestoa (koska sitä oli vähän jäljellä eilisestä pastaruoasta)

Lämmitin maitoa hieman ja kaadoin sen kulhoon, lisäsin mukaan hiivan, jonka liottelin maitoon vispilällä. Aloin lisätä muut aineet mukaan, öljy, hunaja, suola, kananmuna ja lopuksi jauhot vähitellen. Vaivasin muutamia minuutteja. Peittelin taikinan leivinliinalla tunniksi kohoamaan. Sillä välin raastoin juustot.

Kun taikina oli kohonnut, kumosin sen jauhotetulle leivinlaudalle. Kaulitsin taikinan suunnikkaan muotoiseksi ja levitin peston tasaisesti taikinalevylle. Ripottelin päälle juustoraasteet ja tuoreita yrttejä. Kieritin taikinalevyn rullaksi leveämmältä sivulta ja leikkasin pötkön noin 3-4 sentin paloihin.

Nostin palat leivinpaperille leikkuupinta alaspäin ja kohotin taas noin puoli tuntia. Paistoin puusteja 180 asteessa noin 30 minuuttia, kunnes pinta oli kauniin värinen. Maistuivat makoisilta vihannessosekeiton kaverina.

Giro d'Italian 15. etappi oli 232 km mittainen ja sen alussa oli 160 km tasaista ja lopussa riittävästi nousuja ja laskuja. Etappi päättyi Comon kaupunkiin, samannimisen järven rannalle. Voittajaksi selviytyi kahden hengen hatkasta italialainen Dario Cataldo ja yhteiskilpailun johdossa jatkaa Richard Carapaz. Huomenna on vuorossa Giron toinen lepopäivä ja kisa jatkuu tiistaina vuorietapilla.

Tähdenlentopastavuoka

Eilen aloitimme ensimmäisen CampaAdria-reissun, olipa jännittävää majoittua omassa matkamajassa hieman kotipihaa kauempanakin! Saavuimme tänään synnyinseudulleni. Kevät ei ole niin pitkällä täällä  kuin meillä kotona, saamme uuden alkukevään täällä. 

Giro d'Italian eilinen etappi jäi meiltä kokonaan näkemättä, mutta sen voittajaksi ajoi Ilnur Zakarin. Tänään ehdimme katsoa etapin loppua ja kyseessä olikin jo melkoinen vuorietappi. Nyt ykköseksi ajoi Richard Carapaz ja hän sai pinkin paidan muutaman sekunnin etumatkan turvin ennen Primoz Roglicia. Huomenna on sitten ehkä aikaa katsoa alussa tasamaalla ajettavaa etappia, jonka lopussa on taas jyrkkiä nousuja.

Tämän päivän italialaisruokana meillä oli hävikistä herkuksi-teemainen pastavuoka. Äidillä oli valmiina hyvää porosta valmistettua kastiketta ja hyödynsimme sen.

Tähdenlentopastavuoka

• noin 1 litra valmista poropastakastiketta
• noin 500 g kypsää tuorepastaa
• nokare voita vuoan voiteluun
• pieni kesäkurpitsa
• kirsikkatomaatteja
• 1 pallo buffalomozzarellaa
• vihreää pestoa
• basilikaa

Kuumenna uuni 200 asteeseen ja voitele uunivuoka. Leikkaa kesäkurpitsa ohuisiin viipaleisiin ja levitä ne vuoan pohjalle tasaiseksi kerrokseksi. Levittele kypsä pasta vuokaan ja siihen päälle kastike. Laita pinnalle halkaistuja kirsikkatomaatteja, mozzarella paloiksi revittynä ja pestoa pikkulusikallisia. Paista noin 45 minuuttia. 

Manteliset mustikkakakut vai mustikkaiset mantelikakut

Jääkaapin tyhjennys on menossa ja löysin sieltä tänäaamuna jotakin tähdellistä varten tallettamani kananmunan valkuaiset. Muistin, että olin nähnyt Italia-ohjeiden foodgawkerkansiossani pienten vadelmakakkujen ohjeen, mutta silloin minulla ei ollut mantelijauhetta, jota ohje vaati. Tai itseasiassa minulla oli, löysin pussin tänään, kun kaivelin varastojani. Niinpä minulla oli nyt siis ohjeen valkuaisia ja mantelijauhetta, mutta eipä sitten ollut enää vadelmia, joku ahnepossu (lue: minä itse) söi ne pois. Mutta mustikoita, pullukoita pensasmustikoita löytyi, joten muunsin ohjetta siltä osin hieman. 

Italialaiset mustikkaiset mantelikakut (5 kpl)

• 4 kananmunan valkuaiset
• 4 rkl sokeria
• ripaus suolaa
• 2 dl mantelijauhetta
• luomusitruunan kuori raastettuna (tämän unohdin)
• 6 rkl vehnäjauhoa
• 0,5 tl leivinjauhetta
• 10 rkl sulatettua voita + vähän vuokien voiteluun
• 2 dl pensasmustikoita
• tomusokeria ja mustikoita koristeluun

Kuumenna uuni 180 asteeseen, voitele viisi pientä vuokaa, noin 2 desin vetoista. Jos arvelet, että ne kaipaavat myös jauhotusta, tee sekin, minä tein varalta. Vatkaa valkuaiset, sokeri ja suola vaaleaksi tanakaksi vaahdoksi ja sekoita joukkoon sulatettu voi, mantelijauhe, vehnäjauho ja leivinjauhe. Sekoita tasaiseksi taikinaksi. Kääntele mukaan pensasmustikat. Jaa taikina annosvuokiin ja paista kakkusia noin 15-20 minuuttia. Kokeile tikulla kypsyyttä ja jos tikku on pistoksen jälkeen puhdas, ovat kakut kypsiä. Odota niin kauan kuin maltat kakkujen jäähtymistä ja kellauta ne sitten lautaselle. Koristele tomusokerilla ja mustikoilla. 

Giro d'Italian 12. etappi oli sitten jo luonteeltaan mäkinen, joskaan ei vielä aivan vuoristoetappi, yksi nousuista oli kyllä ensimmäisen kategorian nousu. Ehdin katsomaan sitä vasta koosteelta illalla, kun olin saanut viimeisenkin työvuoron ennen lomaa valmiiksi.  Eilen vielä taisteltiin massakirissä, mutta tänään kärjessä olivat jo aivan toiset miehet. Kisaa käytiin kuivassa säässä ja näimme suuria aikaeroja eri ryhmien välillä ja hatkatilanne vaihteli viimeisen suuren nousun aikana ja jälkeen. Monivaiheisen etapin voittajaksi selviytyi Cesare Benedetti, oli kyllä jännittävä loppu! Kokonaiskilpailun kärjessä on nyt Jan Polanc. Seuraavilla etapeilla en välttämättä pysty kovin vaativiin kokkaussuorituksiin, sillä emme ole kotikeittiössä kisan viimeisinä päivinä. Mutta parhaani yritän.

Makaronivellin Italian serkku

Tänään minulla ei ole illalla aika kokkailla mitään, ei italialaista eikä suomalaista ruokaa, mutta tein jo aamiaiselle ruokalajin, jollaista en vielä viikko sitten tiennyt olevankaan. Selailin foodgawkeria hakusanoilla italian breakfast ja sieltä silmiini osui muutaman vuoden takainen postaus Sugar Salted-blogissa tehdystä fregolapuurosta. Fregola (tai fregula) on sardinialaista paahdettua pastaa, jota olen ostanut muutamia kertoja Hella & Herkku-kaupasta Helsingin Museokadulta. Pidän pastan rakenteesta ja monikäyttöisyydestä. Nyt minulla oli juuri sopivasti vähän yli 100 g fregolapussissa jäljellä ja tein tätä makaronivellin Italian serkkua meille keskiviikkoaamun ateriaksi. Ohje on peräisin Antonio Carluccion  Pasta-nimisestä kokkausopuksesta. Tuossa on kirja nimetty minun makuuni. 

Fregolapuuro kahdelle

• 120 g fregolapastaa
• runsas kattilallinen pastankeittovettä
• 0,5 l täysmaitoa
• 0,5 tl suolaa
• 2 rkl tummaa sokeria (muscovadon ja leipurinsokerin sekoitusta)
• lisänä paksua kirsikkakompottia Viron tuliaisina

Alkuperäinohjeessa puuro makeutettiin hunajalla, minä tahdoin vähän enemmän makua ja käytin tumman sokerin sekoitustani. Samoin aivan alkuperäisen ohjeen mansikkasose ja blogaanin tekemä omenakompotti vaihtuivat kirsikkaan, koska sitä oli vajaa purkillinen jääkaapissa. Muuten menin kutakuinkin lähteen mukaan.

Kiehautin ensin kattilallisen vettä ja laitoin mukaan suolan. Kumosin pastan kiehuvaan veteen ja kypsytin sitä ensin 10 minuuttia. Kaadoin pastan siivilään ja huuhtelin kattilan. Kuumensin samassa paksupohjaisessa kattilassa maidon lähelle kiehumispistettä ja lisäsin pastan maitoon. Vahdin kattilaa sen aikaa, että sain seoksen kiehumaan maltillisesti, mutta kuitenkin tasaisesti. Kypsyttelin puuroa sitten noin puolisen tuntia, välillä piti sekoitella ja muuttaa liekin suuruutta kattilan alla, mutta en keittänyt puuroa pohjaan enkä ylitse. Kun pasta oli pehmeää ja maito melkein imeytynyt pastaan, jaoin sakean puuron annoskuppeihin ja jätin jäähtymään hetkeksi. Lähdeblogissa puuro syötiin huoneenlämpöisenä kuuman omenakompotin kanssa, me söimme lämpimän puuron kylmän kirsikkakompotin kanssa. 

Tästä tuli kyllä mieleen lapsuuden sarvimakaronista tehty makaronivelli, sen sopiva suolan ja sokerin tasapainotettu maku on hellä ja lempeä. Ehkä fregolan paahteisuudesta on jäänyt jotain jäljelle, sillä tässä puurossa oli kyllä oma yksilöllinen makunsa. En tiedä raaskinko jatkossa tehdä fregolasta puuroa, sen hankkiminen on välillä hieman kiven takana. Antin ei voi sanoa suuresti ihastuneen tähän puuroon, enkä minäkään sitä nyt ihan hullunhyväksi sanoisi. Maku oli kyllä pehmeä ja hyvä, mutta suutuntuma hieman styroksipalleroihin viittaava, johtunee siitä perusteellisesta kypsennyksestä. 

Giro d'Italian 11. etappi on täysin tasainen, ei taida edes yhtä mäkikiripistettä olla jaossa. Minä ehdin vasta illalla nähdä tallenteelta, miten etappi meni ja ketkä eilisen kolarin osalliset ovat pystyneet jatkamaan.