Vannon kautta kiven ja kannon

Huhtikuu on kulunut kahdella tapaa, pääosin se on ollut yhtä tervassa tarpomista, mutta toisaalta tuntuu, että se on livahtanut jonnekin aivan huomaamatta. En enää edes muista kuinka mones viikko tämä on tätä poikkeustilannetta. Monta kertaa olen ollut päivistä sekaisin ja tuntuu, ettei mikään edisty. Tällä viikolla rytmittömyyttä on lisännyt lomautus, jonka aikana olen lähinnä nukkunut tai odottanut nukkumaanmenoaikaa. Eilen oli poikkeuksellinen päivä, katsoin elokuvan, joka alkoi klo 21 ja katsoin sen loppuun, vaikka se oli ränkkäli. Olipa se hyvä! Tosin kaikki elokuvat, joissa Ethan Hawke esiintyy, ovat minusta hyviä, koska Rakkautta ennen-trilogia. Älkää kysykö lisätietoja. 

Eilen oli myös siinä mielessä harvinainen päivä, että söimme ihan kunnolla, oikein kolmen ruokalajin päivällisen. Se kyllä venähti ainakin kolmen tunnin mittaiseksi, sillä en viitsinyt panostaa ajoitukseen, vaan söimme ensin nypertämäni alkuruoan ja sen jälkeen sitten verkkaiseen tahtiin pääruoan ja jälkkärin monta tuntia myöhemmin. Ajoittamisessa minulla on edelleen paljon oppimista. 

Alkuruokana meillä oli beef tartare. Olen tehnyt vain yhden kerran aikaisemmin tartaria naudan lihasta ja eilen oli toinen kerta. Tuolloin vuonna 2017 kyseessä oli keittiöpeikko, muttei enää. Jostain kummasta minulle hiipi toissapäivänä ajatus siitä, että jo aiemmin sulamaan otetun lohen lisäksi haluaisin tehdä alkuruokaakin ja vieläpä tartaria. 

Beef tartare kahdelle

• palanen naudan sisäfilettä
• 4 isoa kaprista
• 1 viipale maustekurkkua
• 1 retiisi (kauheita määriä siis)
• pari lehteä persiljaa ja salaattia (ihan nimikokoisia)
• puolikas pienestä punasipulista
• 2 kananmunan keltuaista
• oliiviöljyä
• suolaa ja pippuria
• ruohosipulia
• ruislastuja
• paahtoleipää

Ostin palasen sisäfilettä, sitä jäi kalvojen ja näkyvän rasvan poistamisen jälkeen noin 150 g. Laitoin palan pakastimeen noin tunti ennen annoksen valmistamista. Siinä odotellessa viipaloin mandoliinilla yhden pikkuisen retiisin aivan läpinäkyvän ohuiksi viipaleiksi ja leikkasin sipulin pieniksi kuutioiksi, samoin maustekurkkuviipaleen. Otin valmiiksi kostean talouspaperiarkin hoiviin pikkuisen persiljaa ja salaatin kaikkein pienimpiä lehtiä. Silppusin ruohosipulia pieneksi. 

Kun file oli jähmettynyt pakastimessa noin tunnin verran, otin sen leikkuulaudalle ja viipaloin sen niin ohuelti kuin vain pystyin, vähän alle puolen sentin viipaleisiin. Ne leikkasin ensin suikaleiksi ja sitten kuutioiksi. Jaoin lihakuutiot kahteen noin yhtä suureen (itseasiassa pieneen) kasaan ja taputtelin ne palloksi. Pallot nostin lautasilla oleviin stansseihin ja painelin kevyesti. Painoin pienellä snapsilasilla tartariin kolon kananmunankeltuaista varten.

Rikoin kananmunat varovasti ja erotin keltuaiset, jotka luisutin lusikasta tartarin päälle tehtyyn koloon. Sitten koristelin annoksen niin nätisti kuin osasin. Päälle kiersin myllystä suolaa ja lurittelin pullosta oliiviöljyä, suola oli lautasella miniatyyrilusikalla syöjän itsensä annosteltavissa. 

Pääruoka oli sitten lohta sous vide, vakumoin kaksi annospalaa ruodotonta lohta, jotka olin ennalta suolannut ja pippuroinut. Unohdin kokonaan sen, että olisi ollut hyvä suolata kala etukäteen suolavedessä, en lukenut omia merkintöjäni aiemmista sous videilyistä tarpeeksi tarkkaan. Kuumensin veden 50 asteeseen ja lohi oli vedessä pussissa noin 40 minuuttia. 

Lisäkkeinä oli parsaa ja paahdettuja perunoita. Kastike oli hyvin yksinkertainen smetana-mätikastike. Siihen tuli mausteeksi suolaa, pippuria, sitruunamehua, tilliä ja ruohosipulia. Kun oli aika syödä, käytin kalapaloja pussista ottamisen jälkeen pannulla nahkapuoli alaspäin, mutta varoin kypsentämästä kalaa enää paljon lisää. Vaikka pääruokakin oli minikokoa, emme meinanneet jaksaa syödä pääruokaa. Pitempien menujen syöntikuntomme on aivan kuralla. 

Jälkiruoka oli sitten aiemmin viikolla syöty marjakakku, josta emme ole selvinneet kunnialla. Yritin tehdä pienen kakun, mutta sekin oli liian suuri. Käytin samaa ohjetta kuin Valamon luostarin omenapiirakassa, jonka ohjeen olen vuosia sitten ottanut sauvajyväsen blogista. Sen verran minä ohjetta sörkin, että käytin maidon tilalta smetanaa, koska sitä oli jäämässä vanhaksi. Ja omenoitten tilalla käytin mustikoita ja karpaloita, sain näin pari pussinpohjallista pakastimesta pois. Kakun leipomispäivänä söimme sitä palaset ja sitten minun oli tarkoitus laittaa se paloina pakastimeen, mutta arvatkaa sainko niin vaativan urakan tehtyä. No, en saanut ja kakku oli jääkaapissa eilen muistuttamassa minua siitä, ettei pitäisi enää ehkä leipoa ollenkaan. 

Tein kakusta sitten annokset meille jälkiruoaksi, otin pienellä stanssilla kakusta pyörylät ja laitoin päälle marjoja ja reunalle pallon jäätelöä. Onneksi se oli pieni annos, sillä teki tiukkaa jaksaa syödä se. 

Nyt on sitten tämän näköinen blogaanin kakku jäljellä. Onko kenellekään muulle koskaan käynyt näin?

Otsikossa tein vannomuksen. Se koskee aikaa, jolloin emme ole enää virtuaalitapaamisten varassa, vaan voimme oikeasti mennä ainakin Suomessa minne mielimme vapaasti ja tavata ketä tahdomme. Silloin kutsun sinut, rakas blogaani, tänne meille viettämään CampaMiitti kakkosta. Olitpa mukana vuonna 2015 tai et, olet tervetullut, myös vaikkei sinulla enää olisikaan aktiivista blogia. Miltä kuulostaisi, joskus loppukesästä tai alkusyksystä? Tulisitko? Silloin juhlin myös uutta vaihetta elämässäni ja mikä olisikaan parempi tapa kuin tavata kaikkia mahtavia tyyppejä vuosien varrelta ja myös sellaisia, joita aiemmin en ole tapaamalla tavannut. 

Tästä vannomuksesta voi päätellä kaksi asiaa, joko olen vähemmän introvertti kuin olen luullutkaan, tai sitten tämä #poikkeusvuosi2020 on jopa pesunkestävälle erakolle liikaa ja alan kaivata muita ihmisiä. Ehkä molemmat pitävät paikkaansa. 

Kahdessa kuplassa

Viime viikot ovat olleet kyllä kummallisia, eikä paluu tavalliseen eloon ole vielä nähtävissä edes tulevaisuushorisontissa (suosikkini BS-bingossa). Tunnen eläväni kahdessa erilaisessa kuplassa, vaihdan niistä toiseen kymmenen kilometrin työmatkan aikana enkä tiedä kummassa oloni olisi normaalimpi. Olen alkanut kyseenalaistaa jopa sitä, kuin introvertti lopulta mahdankaan olla. Saattaisinko sittenkin kaivata joskus jotain sosiaalista kanssakäymistä? Niin pitkälle en sentään tohdi vielä mennä. 

Jos oma arkeni onkin monella tapaa nyt sekaisin, niin se tuntuu monilla muillakin olevan. Omani on oikeastaan hyvin helppo, käyn töissä tavalliseen tapaan, kotona minulla ei ole muita velvollisuuksia kuin pitää itsestäni huolta niin hyvin pystyn, mikä ei aina ole ihan parasta priimaa, sen myönnän. Minun ei tarvitse tehdä kotona töitä työnantajalle, ei tarvitse huolehtia lasten etäkoulusta, ei pissattaa koiraa pikaisesti muita ihmisiä vältellen eikä murehtia tällä hetkellä kenenkään läheisen voinnista. Viime mainitun toivon jatkuvan niin tulevinakin viikkoina. 

CampaKeittiössä on menossa uudenlaiset teemaviikot, tehdään ruokaa, jos viitsitään ja syödään,  jos jaksetaan. Monta kertaa olen saanut jotain sentään tehtyä, mutta lautasen ääreen istuttuani en meinaa jaksaa haarukkaa nostaa, mikään ei oikein maistu sille, mitä halusin ja joka kerta ruokaa on liikaa. Käymme kaupassa noin kerran viikossa lyhyesti täsmäostaen. Pantryn hyllyt ovat jo ehkä hieman väljemmät kuin kuukausi sitten, pakastimissa ei ole vielä nähtävissä huomattavaa vajentumista. Jos jotain tiedän, niin sen, että varastoissamme on ruokaa yllin kyllin, vaikkemme kävisi kaupassa puoleen vuoteen. Ei tietenkään tuoreita kauden tuotteita, mutta elossa pitävää ravintoa kyllä. En osta pastaa ennen kuin näen pastahyllyn takaseinän. Ja tiedoksi itselleni, että viikunahilloa on tarpeeksi. Ehkä jopa liikaa. 

Se minua hieman surettaa, ettei alla olevan kuvan kirjoille ole nyt käyttöä. Ei tule uutta CampaAdria-reissua ihan pian. Mutta hyvää kahvia saa kotona, siinä ei ole ollut mitään toimitusvaikeuksia. Ja reissuunkin päästään vielä, siinäkään ei ole mitään isompaa suremista.

Raittiissa ilmassa

Kävimme aamupäivällä ulkoilemassa, sillä tänään aurinko on paistanut eikä tuule niin paljon kuin monena päivänä on tehnyt. Ehdotin ensin retkeä Pyhähäkin kansallispuistoon, mutta hylkäsimme sen, koska emme tiedä Saarijärven seudun lumitilannetta. Niinpä päätimme mennä lähempänä olevaan lempikohteeseemme, Saraakalliolle. Maisema oli sieltä kallion päältä aivan yhtä kaunis kuin ennenkin ja aamiaisleivät ja maitokahvi maistuivat kivellä istuen. 

Minä jänistin laskeutumisesta alas kalliomaalauksille, vaikkei polku ollutkaan liukas tai jäinen. Antti meni katsomaan maalauksia, vaikka arvelikin niiden näkyvän nyt aika heikosti, koska oli niin kirkas auringonpaiste ja kallio kuiva. Näin olikin. Paras sää kalliomaalausten näkymiseen on sateinen, jolloin kallio on märkä. 

Palasimme autolle ja huomasimme, että kalliolle opastava kyltti onkin kaatunut. Nostimme se pystyyn, mutta eipä se kovin paljon vinkkiä nykyisellään anna. Toisaalta, pysyypä hieno kohde melko piilossa ja turvassa vahingonteoilta, joita kalliomaalauksille on joissakin paikoissa ikävä kyllä tehty.

Makkarakeittoa ja muutama päätös

Viime päivinä median kuluttamiseni on mennyt aivan ylitse, tuntuu etten muuta teekään kuin selaan eri lähteitä ja foorumeita rauhattomana. Tein itselleni muutaman säännön, joitten myötä toivon saavani hieman mielenmalttia. 

1. Lopetan iltapäivälehtien nettiversioiden lukemisen kokonaan. (paperisia en ole sitten Dianan kuoleman ostanutkaan ja lukenut) Luen parempia medioita. 
2. En osallistu nettikeskusteluihin, joissa pääasiaksi nousevat pikkumaiset riidat ja jonkun oma napa, edes omani. 
3. Lopetan myöskin pätemisen ja pyytämättä neuvomisen. (vaikeaa, mutta yritän)
4. Luen joka päivä jotakin hyvää ja mukavaa, vaikkapa Austenia, se toimii lääkkeenä moneen vaivaan.
5. Kuuntelen joka päivä jonkun levyn hyllystäni, laitan oikean fyysisen levyn soittimeen ja istahdan kuuntelemaan. 
6. Teen joka päivä ruokaa, tai jos teen kerralla enemmän, myöskin syömme ne tähdenlennot. Ruokaa ei haaskata.

Päivällisenä meillä oli eilen makkarakeittoa, jonka valmistin hallituksen tiedotustilaisuuden alkua odotellessamme. Tilaisuuden alku venyi ja keitto ehti valmiiksi emmekä jaksaneet odottaa, vaan otimme lopulta lautaselliset tv:n ääreen ja täpärästi vältimme kielten polttamisen, kun oikein keskityimme.

Tiedotustilaisuusmakkarakeitto

• 1,5 l vettä
• 2 rkl kasvisfondia
• 4 pientä makkaraa
• 8 pienehköä perunaa
• 2 porkkanaa
• 1 pyöreä kesäkurpitsa
• 2 pientä suippopaprikaa
• 1 pieni tetra kikherneitä
• pussinpohja (noin kourallinen) pakasteherneitä
• kourallinen punaisia linssejä
• 2 rkl tomaattipyrettä
• 3 laakerinlehteä
• suolaa ja pippuria
• jauhettua paprikaa

Kuumensin veden kattilassa kiehuvaksi ja lisäsin siihen kasvisfondin. Kuorin ja pilkoin perunat ja porkkanat, samoin leikkasin paloiksi paprikat ja kesäkurpitsan. Laitoin kasvikset kattilaan kypsymään. Leikkasin makkarat paloiksi ja paistoin niitä hetkisen kuumalla pannulla ja kippasin nekin kattilaan. Sinne pääsivät vielä valutetut kikherneet, pakasteherneet ja linssit. Maustoin keiton suolalla, pippurilla, tomaattipyreellä, paprikajauheella ja laakerinlehdillä. Keitto hautui noin tunnin verran pienellä teholla ja kyllä sillä nälkä siirtyi. Loput syömme tänään, varoimme ottamasta kaikkia makkarasattumia eilisille lautasellisille. 

Hallituksen tiedotustilaisuus olikin sitten sen verran tanakkaa tavaraa, että oli hyvä, että ruoka oli jo vatsassa. Olisi voinut ruokahalu siirrähtää tuonnemmas silkasta hämmennyksestä. 

Oudoissa fiiliksissä

Niin kuin sillä olisi  jotain väliä

Tänä keväänä olisi ollut jo kymmenes kerta, kun CampaKeittiö sukeltaisi vuotuiseen kolmeosaiseen ruokahaasteeseen, ensin toukokuussa Italian, heinäkuussa Ranskan ja elo-syyskuussa Espanjan ruokien pariin. Nyt on jo käynyt ilmi, ettei ruokahaasteen Italia-osuuden innoittajaa, Giro d'Italiaa ajeta. Se on tällä hetkellä postponed-tilassa, mutta olen satavarma, että se vain jää ajamatta, mitään muuta ajankohtaa vuodessa ei näin suurelle kisalle ole, ei tule eikä tilata. Kaikki kevään klassikot on jo peruttu. Tour de Francen toteutuminen ei myöskään ole mitenkään varmaa. Ennemminkin arvioisin, että olisi ihme, jos se ajettaisiin. La Vueltasta ei uskalla myöskään sanoa yhtään mitään.

Niinpä olen tullut siihen tulokseen, etten tänä vuonna toteuta ruokahaastetta lainkaan, en vaikka tilanne muuttuisi nopeastikin siihen suuntaan, että maailma toipuisi ja elämä palaisi tuttuihin uomiin. Ensi vuonna CampaSimpukka täyttää 10 vuotta ja yhden välivuoden vuoksi myös ruokahaaste toteutuu silloin toivottavasti kymmenennen kerran. 

Viime päivinä on ollut kyllä mielessä monta kertaa, miten hurjasti maailma tuntuu nyt pyörivän. Se mitä luulimme eilen on vaihtunut toiseksi arvailuksi tänään ja huomenna ne molemmat voivat olla jo täysin irrelevanttia. Asioiden tärkeysjärjestys vaihtuu ja muuttuu niin nopeasti, että melkein pelottaa aamuisin avata uutishanat. 

Pysytään terveinä ja järkevinä, ajatellaan muutakin kuin omaa napaa, mutta sitäkin tarpeeksi, ei uhrauduta, muttei olla jästipäitäkään. Jos sairastutaan, sairastetaan ja parannutaan.  Kyllä tämä tästä ja niin pois päin. Ehkäpä maailmasta tulee pikkuisen parempi, jotain turhanaikaista loppuu kokonaan ja hyviä seurauksia tulee pitemmällä tähtäimellä. 

Lauantaijuttu

En muista enää miksi aloin joskus kauan sitten käyttää lauantaijuttu-tunnistetta, ei siihen luultavasti ollut edes mitään varsinaista syytä. Lauantai on kuitenkin ollut pitkään lempipäiväni viikossa. Blogin alussa me olimme vielä yhdessä asuva nelihenkinen perhe ja vuorotyöläisenä vapaaksi osuva lauantai tuntui todella juhlapäivältä. Heräsin usein aikaisin ja lueskelin muitten blogaanien postauksia, mietin päivän ruokia, etsin ohjeita ja vietin viikon mukavimmat tunnit.

Sittemmin olemme jääneet Antin kanssa kaksin, työkin on muuttunut rytmeiltään niin, että lauantaina on useammin vapaata kuin työvuoro. Mutta se on ennallaan, että minä herään varhain. Lauantaita en halua käyttää nukkumiseen! Tänään on vielä siinä mielessä erityinen päivä, että olen aivan yksin kotona. Olenkin maksimoinut lauantaista nauttimiseni siten, että menin eilen illalla aikaisin nukkumaan ja katsonut pikavauhtia kaikki kivat unet. Nyt on edessä pitkä rauhallinen lauantai, jota en anna minkään pilata. Mikä tai kuka sitä nyt haluaisikaan pilata? Lisään  postaukseen päivän kuluessa mitä kaikkea kerkiänkään tehdä.

EDIT 1: Aamu on jo valjennut aurinkoisena, pakkasta on yhä 13 astetta, melkein talven kylmimpiä öitä takana. Linnut saivat ruokansa, Antti oli laittanut minulle oven pieleen kaksi pientä sankoa, joissa oli valmiina lauantain ja sunnuntain ruoat valmiina, kui hienoo se on?

Eikä oikein voi sanoa, etten muistaisi tai osaisi, kun ämpärit oli sijoitettu strategisesti niin, ettei talosta voi kävellä ulos niitä huomaamatta. Tosin tässä oli vaarana se, etten poistu talosta, se ei ole minulle lainkaan harvinaista, olen pirttityyppiä. Takapihan hämärässä seitsemän aikaan saattoi olla varma, että myös jäniksiä on käynyt katsastamassa tarjontaa yön aikana.

Vuodevaatteet menivät avustettuina ulos tuulettumaan, nyt on jo vuoteet pedattuna puhtain liinavaattein, se on niin ihana tunne mennä nukkumaan juuri vaihdettujen liinavaatteiden väliin. Untuvapeitot ja -tyynyt tykkäävät pakkasesta. Kerran meillä unohtui talveksi T@b-vaunuun tyynyt ja kun otin ne tarkasteltavaksi, olivat tyynyliinat melkein ratkeamispisteessä, tyynyt olivat terhakoituneet kylmässä ilmassa. Ilmankos linnutkin tarkenevat talvet.

Koska laiska tunnetusti luettelee töitään, niin kerrottakoon, että sekä pyykkikone, kuivaaja ja tiskari ovat jo ahkeroineet johtaminani ja nettiradio soittaa lempimusiikkiani taajuudella .997. Lempikappaleeni tällä erää on tämä. Siitä tulee nuoruus mieleen ja toisaalta vanhemmuus.

Aamiaistakin olen syönyt. Sain toissapäivänä mieluisan postipaketin, kun lempikatutaiteilijani Nuno Costahin kuvilla koristellut mukit saapuivat. Ehjinä!

Toinen postitteluoperaatiokin tuli valmiiksi. Ostin nimittäin noin vuosi sitten Chocochili-Elinalta Kitchen Aid-blenderin rungon, joka oli jäänyt hänelle virattomaksi. Ajattelin, että kannunhan tuosta vaan ostaa, mutta se olikin pitempi projekti. Oikein missään sitä ei ollut saatavilla, tai hinta oli todella kova. Eri maiden kaupoissa tuotenumerot olivat erilaiset eikä oikein hotsittanut ostaa tuotetta epävarmana onko se oikea vai ei. Välillä olimme monta kuukautta ajattelematta koko asiaa. Olin antanut edellisen blenderini jo eteenpäin ja puolisen vuotta olimme ilman. Kyllähän sitä pärjää bamixillakin, mutta mitään sifonihommia ei oikein voi tehdä, jollei ole tehokasta blenderiä.

Viime reissulla Tallinnaan menimme käymään Ülemisten ostoskeskuksessa ja siellä Kulp-nimisessä keittiötarvikekaupassa. Siellä oli kyseistä blenderiä, mutta kannua ei ollut varaosana heti mukaan myytäväksi. Myyjä lupasi ottaa selkoa saisiko sitä tilattua. Muutaman päivän kuluttua sain postia, että kannu olisi nyt saatavana. Liike lupasi lähettääkin kannun minulle etukäteismaksua vastaan. Minähän maksoin ja muutamassa päivässä kannu saapui. Jännitti, että onkohan se oikea. Olihan se, mutta paketissa oli vain kannu. Ei minulle käynyt mielessänikään kannua kädessäni heilutellessani ja kysyessäni siitä, että se myytäisiin ilman kantta. Lisää sähköpostia siis, suomeksi muuten. Liike kertoi sitten paljonko kansi ja siihen kuuluva tulppa maksavat. Aika tyyristä. Mutta eihän kannulla mitään ilman kantta tee. Meni taas hetkinen ja liike tarjoutui lähettämään minulle liikkeessä olevan laitteen kannen postimaksun hinnalla, koska kannen tilaamisessa maahantuojalta menisi aikaa ja oli käynyt ilmeinen väärinkäsitys kannun kanssa (punastus). Näin teimme ja taas odottamaan pakettia. Nyt Suomen posti näytti taas miten asiakkaan hermot laitetaan koville, sillä paketti pötkötti monta päivää lajittelukeskuksessa. Eilen viimein sain senkin paketin ja tutisevin käsin avasin sen. Siellä oli todellakin oikea kansi ja tulppa ja ne nähdessäni ymmärsin, että ne eivät olleet ihan halpoja listahinnoiltaan, sen verran napakkaa istuvuutta ja toimivuutta oli nähtävillä. Ei siis mitään ämpärimuovia postimaksun hinnalla. Kulp saa kyllä minulta todella korkeat pisteet asiakaspalvelusta ja joustavuudesta, typerämpääkin palveltiin kuin kuninkaallista.

Nyt alkavat olla kaikki itselleni asettamat kotityöt tehtynä ja on aika siirtyä lekottelun puolelle. Kellokin on vasta kymmenen. Ihanaa!

EDIT 2: Nyt kello on vähän puoli neljä ja olen menestyksellisesti pitänyt sohvaa paikallaan. Ei ole yhtään pullikoinut vastaan. Samalla pyykkikone on tehnyt työnsä niin, että kuivaajassa on viimeinen satsi menossa, tyynyjä pitää pyörittää hyvän aikaa.

Olen jopa tehnyt itselleni ruokaa, samanlaista kuin viime keväänä, minut oli jätetty yksin silloinkin. Paistoin silloin pihvin, jota tituleerasin parhaimmakseni. Tällä kertaa onnistuin ehkä jopa paremmin. Ostin eilen palasen naudan sisäfilettä ja silmäni harittivat kaupassa sen verran, että tänään pakettia aukaistessani arvelin, että nyt haukkasin liian ison palan. Mutta hyvin siinä kävi. Pihvin paksuus oli noin viisi senttiä ja paistoin sen pannulla pinnoiltaan ja sitten laitoin sen uuniin 120 asteeseen kunnes sisälämpötila oli 58 astetta. Pihvi lepäsi folion alla sen aikaa, että tein kastikkeen, samaan tapaan pannulla kuin viime keväänä ja lopputulos oli kyllä aivan täydellinen, vaikka itse sanonkin. Omat kehut ovat niitä parhaita, tulee kerralla mieluista. Mutta rehellisyyden nimissä, pikkuisen pienempikin pihvi olisi riittänyt. Nyt ei tarvitse pihviä seuraavaan vuoteen. Lisänä oli broccolinia ja minikokoisia vadelma-mozzarellavartaita, joista unohdin balsamicon, mutta kyllä ne nielaisi ilmankin.

Nyt on edessä vaikea valinta, nimittäin minkä elokuvan katsoisin. Ehkä katson kaikki kolme, mutta taidan valita ensimmäiseksi tuon Favouriten. Ja sitten Downton Abbeyn. Tolkien voisi Anttiakin kiinnostaa, joten se saattaa jäädä pronssille. Tosin nyt on edessä vaikea koitos, saada aikaan laitteistosta yhteensopivat kuva ja ääni, se ei ole niin helppoa kuin luulisi. Yleensä se hoituu sillä, että ojennan kaikki kapulat Antille ja kehun, että sinä kun olet niin taitava, niin säädätkö sinä. Nyt pitää pärjätä ihan itse.

EDIT 3: Nyt on kaksi elokuvaa katsottu. Ensin katsoin Favouriten, eikä se jättänyt kyllä hyvää mieltä. Se oli hyvin tehty ja erinomaisesti näytelty, mutta aihepiiri oli erittäin epämiellyttävä, en osaa tarkemmin määritellä. Siitä jäi surkea mieli, samaan tapaan kuin aikoinaan elokuvasta The Dutchess. Naisen asema ei ole ollut 1700-luvulla varmaan kovin häävi missään yhteiskuntaluokassa, mutta elokuvasta peilautui liiankin tarkasti se, miten nykyäänkään ei ole monelta osin paljonkaan paremmin. En ehkä ymmärtänyt elokuvaa tarpeeksi, luin katsoessani jonkun arvostelun ja siinä elokuvaa luonnehdittiin draamakomediaksi. Minusta se oli lähinnä epämiellyttävää, vaikka siis arvostankin näyttelijöiden roolitöitä. Saa selittää, jos ymmärsin ihan väärin!

Toinen elokuva, Downton Abbey sitten oli taas sellaista pörröhöttöä fanille, ettei paremmasta väliä. Ihanaa, kaunista, loistavaa, tietysti turhanpäiväistä, mutta niin suloista sarjaa kaipaaville. Sitä katsomattomille elokuva ei varmaan aukene, mutta mitäs läksivät.

Vapaapäiväni, ihana lauantai alkaa olla lopuillaan, tämä on ollut hyvä päivä. Saattaa olla, että päivä vaatii vielä yhden Austenin, vaikkapa Pride and Prejudicen, siihen tarkkaavaisuuteni vielä voisi riittää, version jossa Brenda Blethyn esittää mama Bennetiä ja kertoo lisämateriaaleissa lempivitsini norsusta ja hiirestä. Kysy jos haluat tietää mikä se on!

Syy ja seuraus

Mielestäni alkaa olla melko aukottomasti todistettu, että hammaslääkärissä käyminen aiheuttaa flunssaa. Antti kävi paikkauttamassa hampaansa viikko sitten ja tuli pari päivää myöhemmin kipeäksi. Minullakin oli aika varattuna pitkään vetkuttelemani operaatioon, kahden viisaudenhampaan poistoon. Pidin hajurakoa Anttiin, etten saisi flunssaa. Olin ainakin kerran jo varannut ajan ja "saanut ylivoimaisen esteen" juuri ennen h-hetkeä ja nyt hammastarkastuksen yhteydessä pyysin hammaslääkäriäni komentamaan minua, että todella tulisin kiskotuttamaan ne kaksi kiusankappaletta pois. Komentaminen kyllä luonnistuu hammaslääkäriltäni vaivoitta. 

Eilen menin sitten aamulla vastaanotolle, Antti vei minut ja varmisti, että menen rakennukseen sisälle. Hampaani irtosivat joltisellakin vaivalla ja ammottavat aukot ommeltiin kiinni. Arvostan tätä vaivannäköä, sillä hampaanpoiston jälkeinen löllökohta montussa on vastenmielisintä mitä äkkiseltään keksin. Sain myös kupillisen jälkilääkitystä ja palasin kotiin makaamaan sohvalle, ei puhettakaan että olisin syönyt mitään moneen tuntiin. Kun puudutus alkoi haihtua, alkoi nuha tehdä tuloaan. Tästä voimme päätellä, että purukaluston ronkkiminen (vaikkakin erittäin ammattitaitoinen) aiheuttaa flunssaa. 

Tänään alan olla jo kunnossa, leuka on vielä kuin kolme-eräisen nyrkkeilymatsin jälkeen, sellaisen, jossa en voittanut erääkään. Nuha on keskinkertainen, muttei muita flunssan oireita. Tänään teki jo mieli syödä jotain, joten ennalta hankittu juotava jogurtti ja mehu ovat kelvanneet. Äsken tein meille pienen keiton, joka oli helposti nieltävää ja vaikken ihan tarkkaan maistakaan nyt, se oli kelvollista. 

Hammas- ja nuhapotilaiden maa-artisokkakeitto (kaksi pientä annosta)

• 8 maa-artisokkaa
• 3 dl kasvislientä
• 1,5 dl kermaa
• suolaa ja pippuria
• 2 tl savupororouhetta
• 0,5 l rypsiöljyä friteeraamiseen

Kuorin maa-artisokat ja paloittelin ne yhtä lukuunottamatta. Sen yhden raastoin karkeaksi raasteeksi. Kypsensin palaset kasvisliemessä ja soseutin ne. Lisäsin mukaan hieman kermaa ja maustoin suolalla ja pippurilla. 

Kuumensin pienessä kattilassa puolisen litraa rypsiöljyä 160 asteeseen ja friteerasin maa-artisokkaraasteen rapeaksi, se vie noin 3-5 minuuttia. Kauhoin rapean raasteen paperin päälle lautaselle.

Jaoin keiton kuppeihin ja ripottelin päälle pikkuisen savupororouhetta ja rapean maa-artisokkaraasteen. Keiton rakenne ei ollut niin sileä kuin toivoin, sillä olen edelleen blenderittä, mutta kyllä keiton lusikoi varovasti toisesta suunpielestä sisään samalla, kun pyyhki nenää. Huomista kohti, parempaa vointia ja tukevampaa ruokaa.

Jotkut ovat johtajia, mutta päälliköitäkin tarvitaan

Meillä töissä jokainen on johtaja, mutta sen lisäksi meillä on päälliköitä. Viimemainitut ovat sekä johtajia, että päälliköitä, kui hienoo se on? Eilen työpaikalla vietettiin päällikköpäiviä, joilla oli viimeisen päälle suunniteltu ohjelma. Sisäänkäyntikin oli erikseen päälliköille, me muut kuljimme sivuovesta. Ohjelmaan kuului tietysti myös ruokailua, jonka järjestämiseen myös minä osallistuin, vaikka sattuikin olemaan vapaapäiväni. 

Panostukseni oli melko vähäinen, valmistin päällikön kestävän jälkiruoan. Yksi päälliköistä noudattaa ruokavaliota, joka asettaa haasteita etenkin kokemattomalle diettikokille kuten minä. Tässä yhteydessä mainitsen, että olen varmistanut voivani käyttää tiettyjä tuotemerkkejä ja esimerkiksi kauraa valmistaessani syötävää kyseiselle henkilölle, joka ei ole keliaakikko, mutta välttää monia viljatuotteita. 

Jo vuosia sitten luin jostain, että kikhernesäilykkeen liemestä voi valmistaa marenkeja. En tuolloin kokeillut, mutta asia palasi mieleeni joitakin viikkoja sitten, kun töissä puhuttiin lounastauolla siitä, miten mistäkin yllättävästä voi tehdä jotain toista yllättävää juttua. Ja nyt sellaista yllättävää oli hyvä tilaisuus kokeilla. Ohjeen otin Chocochilistä. Se on melkein viiden vuoden takaa, joten en ihan idean aallonharjalla tässä ole. 

Mietin, että mitä voisin laittaa näitten munattomien marenkien kaveriksi, kun sen ei tulisi sisältää myöskään maitoa eikä gluteenia. Tuli mieleeni, että jonkunlainen eton mess-tyyppinen jälkiruoka voisi toimia ja sellaisen kyhäsin. 

Päällikön kestävä eton mess

Kikherneliemimarengit

• 1,5 dl kikhernesäilykkeen lientä
• 1,5 dl sokeria
• 1 rkl limemehua
• 1 tl vaniljatahnaa

Muut tykötarpeet

• gluteenittomia ja maidottomia keksejä
• Planti-kauravispiä
• Planti-kauravaniljakastiketta
• vadelmia
• pensasmustikoita

Tein marengit jo edellispäivänä, että ne ehtivät kuivua kunnolla. Kaadoin tetrallisen säilöttyjä kikherneitä siivilään ja pyydystin liemen astiaan. Sitä oli noin 1,5 dl. Kikherneet jätin odottamaan myöhempää käyttöä, tein niistä sen päivän aterialle hummusta. 

Kaadoin liemen yleiskoneen kulhoon. Liemen ulkonäkö muistutti tosiaankin paljon kananmunan valkuaista väriä ja paksuutta myöten, mutta tuoksu oli vienosti torstainen. Vatkasin pelkkää lientä ensin noin viisi minuuttia. Se tukevoitui melko nopeasti ja muuttui valkoiseksi vaahdoksi. Lisäsin mukaan sokerin, vaniljatahnan ja limemehun ja jatkoin vatkaamista. Vaahto muuttui suorastaan häikäisevän valkoiseksi ja siitä tuli viidessä minuutissa aivan mahtavan topakkaa marenkimassaa, jota hieman epäröiden maistoin. Herranen aika, se oli tavallisen marengin makuista ja rakenne oli aivan sama. Tuoksussa oli kyllä aavistus hernettä. Luulen, että vanilja ja lime käänsivät tuoksua sopivasti toisaalle. 

Kaavin erittäin paksun massan pursotinpussiin, johon olin laittanut tähtityllan ja pursotin leivinpaperille pieniä marenkeja. Niitä tuli ihan valtavasti, tuosta 1,5 dl lientä olisi tullut kaksi pellillistä pieniä marenkeja, noin sata kappaletta! Tunnustan, että pursotin vain yhden pellillisen, sillä arvelin senkin olevan tarpeeksi. En tuohon hätään ehtinyt etsiä tietoa siitä, voiko marenkeja kuivattaa kahta pellillistä samaan aikaan uunissa. Olin aikeissa käyttää uunia muuhun ruoanlaittoon myöhemmin, eikä uuni voinut olla varattuna marengeille koko päivää. Joten maailma ei pelastunut, sillä marenkimassaa meni hieman kompostiin. Anteeksi maailma.  

Kuumensin uunin 90 asteeseen ja laitoin pellin sinne aluksi 90 minuutiksi. Se on tavallinen marenkiohjeeni, 90 astetta ja 90 minuuttia. Mutta kikhernemarengeille se ei riittänyt, nostin lämpötilaa 90 minuutin jälkeen 100 asteeseen ja kuivatin vielä 40 minuuttia ja siinä vaiheessa marengit alkoivat olla kuivia. Otin lämmöt pois ja jätin marengit uuniin vielä jäähtymään noin tunniksi. Uunin luukkua avatessa marengeista vielä leyhähti aivan kevyt hernemäinen tuoksu, muttei läheskään niin voimakkaasti kuin alun liemessä oli. 

Kaikkiaan marengit olivat uunissa melkein kolme tuntia, joten uunille olikin heti muuta käyttöä, kun se viimein vapautui. Marengit irtosivat helposti leivinpaperista ja olivat aivan kuivia ja rapeita. Uskaltauduin maistamaan yhden enkä löytänyt moitteen sijaan niistä. Jätin ne pellille jatkokuivumaan seuraavaa päivää varten.

Eilen kokosin jälkiruoan paremman astian puutteessa lasiseen leipävuokaan. Murustelin ensin vuoan pohjalle muutamia kauraisia suklaakeksejä ja nostelin seuraavaksi sinne muutamia marenkeja, vadelmia ja mustikoita. Lusikoin sitten hieman Planti-nimistä kauravaahtoa, sekään ei maistunut hassummalta, en ollut aikaisemmin käyttänyt tuon merkin tuotteita. Lisäsin toisen kerroksen marenkeja ja marjoja ja lusikoin loput kauravaahdosta päälle. Koristelin vielä annoksen muutamilla kokonaisilla kekseillä ja lopuilla marjoilla ja kaadoin päälle hieman paksua kauravaniljakastiketta. 

Annos oli kieltämättä melko suuri yhdelle, mutta arvelin jonkun muunkin voivan haluta maistaa sitä. Vuoka oli kuulema mennyt päällikön mukana hänen toimistoonsa aterian päätteeksi, joten en sitten tiedä kuinka sen jakamisen kanssa lopulta kävi. Loput marengit laitoin lasipurkkiin ja vein ihmeteltäväksi, huomenna näen onko kukaan maistanut ja jos niitä on vielä, voin tehdä tuoksutustestiä ja tutkia pysyvätkö kikhernemarengit rapeina vai nahistuvatko ne nopeasti.