Espanjalainen perunamunakas – Spanish tortilla

Tällä viikolla ajetaan Espanjassa yhtä ammattilaispyöräilyn vanhimmista etappikisoista, Volta a Catalunyaa. Olemme katsoneet kisaa ja mieleeni nousee caminoni kuuden vuoden takaa. Niin myös vakioeväs, espanjalainen perunamunakas, tortilla. Sitä söin sisareni kanssa monta kertaa tapaksena ja sämpylän täytteenä. Olen muutaman kerran yrittänyt tehdä tortillaa kotonakin, mutta kovin kaksisesti en ole aiemmin onnistunut. 

Nyt asiat ovat muuttuneet, olen onnistunut! Ohjeen otin The Iron You-blogista. Puolitin ohjeen sopimaan pieneen uudehkoon pannuuni, jonka arvelin sopivan tuikitärkeään tortillan kääntöön. Se on aikaisemmin ollut se kompastuskivi. 

Espanjalainen perunamunakas 

• 6 keskikokoista perunaa
• 3 kananmunaa
• 1 sipuli
• 3 rkl oliiviöljyä
• suolaa ja pippuria 
• koristeluun kevätsipulin vartta silppuna

Tortilla ottaa hieman aikaa, varaa noin tunti kaikkiaan. Mikäli perunat ovat ohutkuorisia, niitä ei tarvitse kuoria, kunnollinen pesu riittää. Paksukuorisemmat kannattaa kuoria.

1. Viipaloi perunat tai leikkaa ne pieniksi kuutioiksi. 
2. Viipaloi sipuli ohuesti. 
3. Kuumenna pienehkö pannu keskilämmöllä ja sillä pari ruokalusikallista oliiviöljyä. 
4. Kumoa ensin perunaviipaleet/palaset pannulle ja kuullota niitä kolmisen minuuttia. 
5. Lisää sipuli ja jatka kuullottamista pari minuuttia sekoitellen. 
6. Pienennä lämpöä ja peitä pannu kannella ja jätä perunat ja sipulit kypsymään noin 15-20 minuutiksi.
7. Sekoittele välillä, ettei pannulla tapahdu kärähdystä. 
8. Kaada perunat ja sipulit pannulta laakealle lautaselle jäähtymään. 
9. Sekoita kananmuniin suolaa ja pippuria, vatkaa seos kevyesti. 
10. Kun perunat ovat jäähtyneet haaleiksi, sekoita ne kananmunamassaan. 
11. Kuumenna pannu uudelleen ja lisää sille vielä ruokalusikallinen oliiviöljyä. 
12. Kumoa peruna-kananmunamassa pannulle ja ravista pannua sen verran, että massa on tasainen. 
13. Laita kansi päälle ja jätä tortilla hyytymään 15-20 minuutiksi, tarkkaile että lämpö riittävä. 
14. Pyöräytä nuolijalla tortillan reunoja myöten ja kurkista alapuolta. Varmista, ettei tortilla ole pannussa kiinni.
15. Kun se on sopivan kullanruskea ja munamassa hyytynyt päältä melko hyvin, on käännön aika. 
16. Ota hieman pannua isompi, matalareunainen lautanen ja aseta se pannun päälle. Suojaa kätesi patakintailla. 
17. Käännä pannu ylösalaisin nopealla liikkeellä ja tortilla kippautuu paistopinta päällepäin lautaselle. 
18. Valuta tortilla takaisin pannulle ja paista toista puolta vielä 5-10 minuuttia kannen alla. 
19. Valuta tortilla uudelleen lautaselle ja jätä jäähtymään ainakin vartiksi. 
20. Leikkaa paloiksi ja ripottele päälle hieman suolakiteitä ja silputtua kevätsipulia tai jotain mieluista yrttiä. 

Tortilla on hyvää myös kylmänä, pieninä tapas-kokoisina suupaloina, tai sämpylän välissä retkieväänä. 

Pilvipoutaa Viljandimaalla

Pärnusta Pärnuun-päivä jäi edellisessä matkapostauksessa vaiheeseen, jossa olimme katsoneet puolet päivän kohteista. Tuo oli pilvinen päivä, emmekä niin ollen saaneet sinistä taivasta kohteittemme ylle. Nyt jatkan päivän ruotimista. 

Olustvere (Ollustfer) on jo Viljandimaata ja erittäin suuren näköinen paikka. Sen omistajasuvuksi kerrotaan von Fersenit. Viimeinen omistaja ennen maareformia oli nimeltään Nikolai von Fersen.

Päärakennus on valmistunut vuonna 1905 ja on ollut silloin todella moderni, on ollut sähköt, vedet ja puhelinkin. Rakennuksen sanotaan muistuttavan englantilaisia kartanoita. Olustveressä toimi pitkään koulu, mutta nykyään se on juhla- ja kokouspaikka. Venue sanoisi amerikkalainen. 

Jaska (Jaskamois) oli seuraavan kohteen nimi, se ei ollut lainkaan niin posh kuin Olustevere. Siitä ei kovin paljon löytynyt tietoa, vain että sekin kuului von Fersenin perheelle. Sielläkin on tehty kartanokatselmus 1970-luvun lopulla. Monessa kartanokatselmuksessa olen törmännyt kuvien yhteydessä nimeen V. Ranniku ja hänet jäljitin Veljo Ranniku-nimiseksi henkilöksi, jolla oli pitkä ura virolaisen luonnonsuojelun parissa. Hän teki näitä kartanokartoituksia nimenomaan neuvostovuosina 1970-luvulla. Hän kuoli vuonna 2012 ja on haudattu Tallinnan metsähautausmaalle, jossa kävimme tämän matkan viimeisenä aamuna. 

Välgita (Welketa) oli seuraava kohteemme. Se oli helppo katsoa kohdalle pysähtyen, hankikin kantoi mukavasti, mutta emme menneet kovin lähelle. Hienosti harmaantunut rakennus. Vuoden 2000 kuvassa kartanolla on tiilenvärinen peltikatto, joka nyt on poissa ja talolla on vanhanaikainen pärekatto. Ymmärtääkseni kartano on ollut vuodesta 2004 suomalaisessa yksityisomistuksessa, oven lukko on ainakin aivan kiiltävä ja muutenkin paikka näytti siltä, ettei se ole hylätty. Ovenkarmien hienot yksityiskohdat ovat kadonneet. Ikkunoissa ne sen sijaan ovat yhä jäljellä tai ovat korjattu entiseen muotoon. Välgitassakin on inventoitu neuvostoaikaan 1980-luvulla. Ilmeisesti Hans Mitt-niminen henkilö oli jossain vaiheessa 1900-luvun alussa vuokralaisena Välgitassa. 

Sürgavere (Surgefer) ei ollut kauneimmasta päästä kartanoita, mutta syy siihen on muuntorakentaminen koulutarpeisiin juuri ennen toista maailmansotaa. Siellä toimii koulu edelleen. 1970-luvun lopulla siellä kartanokartoitettiin, aiemmin mainittu Veljo Ranniku oli kuvan ottajana, mahdollisesti koko raportin kirjoittajana. Oscar von Wahl oli kartanon viimeinen omistaja ennen vuotta 1919, tosin hän itse kuoli jo vuonna 1915. 

Henry Reissar-niminen sotilas sai kartanon haltuunsa (oli vuokralla?) joksikin aikaa, mutta hänelle kävi jonkunlainen kämmäys eikä hän täyttänyt vaatimuksia, joita sotaministeriö oli hänelle asettanut ja hän muutti Yhdysvaltoihin. Hän kuoli siellä vuonna 1939.

Pärsti (Neu-Perst) oli vuorossa seuraavana. Tämä rakennus on ns. eklektinen (sitä-sun-tätä) arkkitehtuuriltaan ja se toimii nykyään päiväkotina oltuaan ensin vuosikymmeniä kouluna. Kartanon omisti ennen maareformia Clapier de Colonguen suku.

Karula (Karolen) oli jälleen sellainen paikka, missä emme paikalle mennessämme oikein tienneet mitä etsiä ja mitä löytää. Kartanon maat ja puistoalueet kyllä löytyivät, mutta varsinainen kartano on tuhoutunut jo vuonna 1919. Kartano on ollut näin hieno rakennus.

Nyt siellä on jäljellä jotain muita kartanoon liittyneitä rakennuksia, esimerkiksi tällainen. 

Viimeiseksi  omistajaksi mainitaan von Groten suku, löysin heistä tietoa jonkun verran. Viimeinen kartanonherra oli nimeltään Heinrich Alfred Friedrich Alexander Maria von Grote ja hän eli elämänsä lopun Saksassa ja kuoli siellä vuonna 1946. Hänen rouvansa Natalie eli vuoteen 1919, hän kuoli Berliinissä.

Tässä vaiheessa päivää olimmekin jo melko lähellä Viljandia ja oli aika katsoa muutamia kirkkoja ja vesitorneja. 

Kirkoista ensimmäinen oli tämä Viljandin Pyhän Paavalin kirkko. Se on niin suuri, ettei sitä meinannut saada yhteen kuvaan mahtumaan. Tuossa kohtaa alkoi pilvikin jo ohentua, melkein aurinko paistoi.

Toisena katsoimme Johanneksen kirkon (Jaani kodugus). 

Ja kolmanneksi pienen ortodoksikirkon. 

Vesitorneista ensimmäinen tuli näkyviin ihan etsimättä. 

Toinen vesitorni sijaitsee vanhassa tulitikkutehtaassa (tikuvabrik). 

Siinä ihan vieressä olisi ollut kolmaskin vesitorni, mutta pää ei kääntynyt tarpeeksi sillä kohtaa. Viljandin vanhan vesitornin olemme nähneet ja kuvanneet jo vuonna 2018 ennen kuin katsoimme vesitorneja. 

Viljandissa tuli vilkaistua myös yksi kartano (Fellin) uudelleen, sillä se on sitten viime käynnin 2018 saanut paljon uutta pintaa ja siellä on nyt monenlaista toimintaa, kahvilaa, ravintolaa, majoitustakin. Hienot sivutkin on. 

Vuonna 2018 se näytti vielä tältä. Silloin se näytti melkoisen tyhjillään olevalta, mutta onhan siitä jo monta vuottakin. 

Tästä lähti paluumatka kohti Pärnua, eteläisempää reittiä ja jäljellä oli vielä kaksi  kartanoa ja kolme kirkkoa. 

Pinska (Lapinsky) tuli ensimmäisenä reitillemme, sitä varten piti poiketa vain lyhyt matka päätieltä. Pinskasta en löytänyt mitään varmaa tietoa, vaikka kuinka kaivelin. 

Puiatu (Pujat/Pojat)) oli päivän viimeinen kartano ja sen kohdalla kerrotaan, että tuo ylläoleva Pinska oli Puiatun apukartano. Kartano kuului von Krüdenerin perheelle ainakin osaksi aina vuoteen 1939, jolloin saksalaisperäinen väestö siirtyi Saksaan. Perheen poika Rolf kuoli vasta vuonna 2012. Rakennuksessa on toiminut lastenkoti ja jonkunlainen oppilaitos. 

Kōpun Pyhän Pietarin kirkko oli tällainen ja nyt saattoi jo sanoa auringonkin paistavan. 

Saardessa (Kilinge-Nōmme) sitten olikin taas pilvistä. 

Tahkurannan orotodoksikirkko oli päivän viimeinen kohde. 

Liitän tämänkin postauksen CampaSimpukan ylälaidan Mōis-hulluutta-välilehdelle, jonne kerään kaikki katsomamme kartanot luetteloksi ja linkeiksi niistä kertoviin postauksiin.

Merilevä-graavilohimunakasrulla

Meillä on edessä oikea voimainponnistus. Pesimme eilen sohvan selkänojatyynyjen päälliset ja tyynyt olivat ulkona monta tuntia tuulettumassa. Untuvatäytteiset tyynyt tykkäsivät raikkaasta kevätilmasta niin, että pullistuivat aivan hurjasti. Nyt päälliset ovat kuivuneet ja nuo hullunmuhkeat tyynyt pitäisi saada sullottua takaisin päällisiin. Tällainen tiedossa oleva painituokio vaatiin kunnon aamiaisen. 

Merilevä-graavilohimunakasrulla kahdelle

• 3 kananmunaa
• 1 tl miriniä
• 2 tl vettä
• 1 tl soijakastiketta
  
• suolaa ja pippuria
• tilkka öljyä
• 1 arkki merilevää neljään palaan leikattuna
• muutama siivu graavilohta

Riko kananmunat kulhoon ja mausta mirinillä, soijalla, suolalla ja pippurilla, lurauta mukaan myös tilkka vettä. Sekoita tasaiseksi. Kuumenna pannu ja sutikoi sitä öljyllä. Kaada pannun pohjalle ohut kerros munamassaa ja aseta päälle muutama ohut siivu graavilohta. Kun massa alkaa olla hyytynyt, kääri munakas rullalle ja siirrä sulla pannun reunalle. Sutikoi taas öljyä ja kaada toinen ohut kerros munakasmassaa pannulle rullan viereen. Lisää nyt palanen merilevää ja kun massa on hyytynyt, kääri taas rullalle. Toista täytettä vaihtaen niin kauan, kuin massaa riittää. Nosta rulla leikkuulautaselle ja jätä hetkeksi tekeytymään. Halutessasi voi kääriä sen sushimattoon kymmeneksi minuutiksi, minä en viitsinyt tällä kertaa. Leikkaa hetkisen asettunut rulla viipaleiksi ja tarjoa vaikkapa paahtoleivän kanssa tai sellaisenaan. 

Pärnusta koilliseen

Matkan neljäntenä päivänä oli taas ympyrämatkan aika, Pärnusta Pärnuun. Oikeammin siitä tuli kyllä lenkura. Hotellissa oli hiljaista aamulla, saimme syödä aamiaista melkein keskenämme. Vaikken yleensä ole automaattikahvin ystävä, tuo kyseinen maitokahvi oli kyllä hyvää, samaa oli Haapsalun Hestia-hotellissakin. 

Tuona päivänä oli pilvistä, mikä on toisaalta hyvä juttu. Vaikkei katsottavien kohteiden ylle saakaan sinistä taivasta, ei ole kuitenkaan vastavalo- tai varjo-ongelmia. Olimme katsoneet valmiiksi summittaisen reitin, joka veisi meidät Pärnusta koilliseen kohti Viljandia ja hieman alempaa reittiä takaisin Pärnuun. Ohjelmassa oli monenlaista katsottavaa, 13 kirkkoa, 15 kartanoa ja 5 vesitornia. 

Päivän ensimmäinen kohde vei meidät Pärnun keskustasta kohti itää ja satuimme ajamaan tuliterän Lidlin ohitse. Avajaispäivä olisi vasta seuraavana päivänä. Viroon avattiin yhdellä kertaa kahdeksan Lidliä, viisi Tallinnaan ja yhdet Pärnuun, Tarttoon ja Narvaan. Ulko- ja tv-mainontaa näkyikin jo paljon. 

Tammisten (Tammist) kartano sijaitsee Pärnujoen mutkassa ja sen päärakennus on viime vuosisadalla suurelti muunneltu nykyiseen hoivakotitoimintaan sopivaksi. 

Löysin muutamia kartanoon liitettyjä sukunimiä, mutten tarkasti henkilöön asti. Josef Wulff mainitaan viimeisenä omistajana ennen maareformia, mutta häntä en tarkalleen ottaen löytänyt. Tämän paikan jälkeen lähdimme kohti koillista Pärnujoen vartta.

Toisena kartanona katsoimme Sindin (Zintenhof) kartanon. Tai oikeammin Antti katsoi. Siellä on nyt jonkunlainen poliisi- tai muu turvallisuusalan koulutuslaitos ja minä nynnynä en uskaltanut astua autosta ulos, niin paljon puomeja ja kieltomerkkejä oli nähtävillä. Antti oli rohkea ja meni kysymään seisoskelevilta miehiltä, että onko tämä Sindin kartano, mutta he eivät tienneet. Ohjasivat kysymään joltain toiselta mieheltä, joka tietäisi, mutta tämä ei ehkä osannut kuin viroa ja venäjää tai muuten ei ollut juttutuulella. Saimme kuitenkin myöhemmin selville, että Antin pikaisesti ottama kuva on kuin onkin Sindin kartano.

Sindistä oli tosi vaikea saada mitään tietoa, vuoden 1977 kartanoinventaarion kaksisivuisen kopion löysin. Siinä on kuva kartanosta vuodelta 1969, se on otettu juuri toisesta päädystä kuin meidän kuvamme. Löysin lopulta myös henkilön, joka osti kartanon vuona 1860. Hänen nimensä oli Christian Heinrich von Wöhrmann, hän kuoli vuonna 1874. Hänestä en löytänyt kuvaa, mutta hänen vaimostaan Varvarasta kyllä, hän oli tämän näköinen. Sindin kartano liittyy vahvasti läheisen Sindin kaupungin tehtaisiin. 

Sindin ortodoksinen kirkko oli seuraava kohde, se on rakennettu 1800-luvun loppuvuosina ja on ollut 1960-luvulla teatterin varastona. Uuden itsenäisyyden alettua rakennus palautettiin kirkkokäyttöön ja tällä hetkellä noin puolet siitä on päältä päin korjattu, sisätiloista en osaa sanoa. 

Vaihtelun vuoksi katsoimme seuraavaksi Sindin kaksi vesitornia ja jätimmepä yhden katsomattakin. Nimittäin kaupungintalon torni on myös vesitorni, mutta en sitä ollut hoksannut etukäteen, enkä ole varma huomioimmeko sitä lainkaan ajaessamme talon ohitse kirkon suuntaan. Mutta vanhan tekstiilitehtaan vesitornin katsoimme, tehdas liittyy edellä mainittuun von Wöhrmannin sukuun. Vesitorni on uudempaa tekoa, se valmistui vuonna 1904. Tehtaan taru on päättynyt 1990-luvulla. 

Kerrankin pääni kääntyi sopivasti, että otettuani kuvan tuosta yllä olevasti vesitornista, näin toisen. Se on moderni torni ja siinä ei edes kasva mitään pusikoita katolla. 

Kartanoiden pariin taas seuraavaksi! Taalin kartano (Staelenhof) on nykyään aika hienossa kunnossa, ainakin verrattuna vuoden 2004 kuvaan, joka löytyy täältä. Alunperin kartano oli paljon suurempi, siitä näkee kuvan täältä. Lähteestä riippuen siitä kerrotaan osan tuhoutuneen toisessa maailmansodassa, tai sitten osa olisi aivan tarkoituksella purettu ja myyty 1930-luvulla rakennusmateriaaliksi Tallinnaan. Nykyään kartano on yksityisomistuksessa ja sen alueella on ainakin tallirakennus ehjänä. 

Tämä vahti liikuskeli lähistöllä ja sai minut pikaisesti palaamaan autoon. 

Wilhelm Heinrich Reinhold Stael von Holstain oli kartanon viimeinen omistaja. Hänen vaimonsa nimi oli Elisabeth ja heille syntyi Taalissa neljä tytärtä. Wilhelm kuoli Munchenissä vuonna 1945 ja Elisabeth myös siellä vuonna 1947. Kaikki tyttäret elivät aikuisiksi ja ainakin kolme heistä asui Saksassa elämänsä loppuvuodet. Vain Wilhelmistä löysin kuvan. 

Taalin/Randiväljän  ortodoksinen kirkko on tällainen, aivan tien varressa. Se on valmistunut 1860-luvulla, mutta neuvostovuosina se oli viljavarastona. Nykyään se ei ehkä ole aktiivisessa kirkkokäytössä. 

Torin kartano (Torgel) on sellainen pieni, sievä kartano, että sellaista mielikseen katsoo. Sen historia liittyy pitkälti hevosiin, sen lähellä on tälläkin hetkellä monenmoista hevosbisnestä. Se on ollut käsittääkseni valtion ja ritarikunnan omistuksessa ja toiminut hevostilana pitkään, enkä sen tähden löytänyt yksittäisiä ihmisiä tai perheitä sen omistajiksi. 

Torin kirkko on komea tapaus, se sijaitsee Pärnujoen rannalla. Harmillista, ettei aurinko juuri tuolloin paistanut ja että kirkon edessä oli juuri tuo likainen lumikasa. 

Tämän jälkeen ajelimme vähän pitemmän pätkän ja katsoimme Vändrassa kolme kohdetta, vesitornin ja kaksi kirkkoa. Vesitorni on tällainen moderni tapaus.

Kirkko taas tällainen. Taas on likaista lunta kuvassa. Kirkko on 1700-luvun lopulta, torni noin 50 nuorempi. 

Emme tässä kohtaa tienneet, että Vändrassa oli toinenkin kirkko, olimme jo menossa innokkaasti seuraavaa kartanoa kohti. Sen nimi oli Vōidula (Karolinenhof) ja sinne oli matkaa vähän toistakymmentä kilometriä, sinne piti ajaa vartavasten ja palata sitten Vändraan jatkaaksemme kohti Viljandia. Kartanoon liittyy sekä lasitehdas, että maitotilatoimintaa, en oikein päässyt selville missä järjestyksessä ja koska. Lasitehtaan omistajaksi mainitaan Carl Graubner.

Palasimme sitten takaisin Vändraan ja hoksasimme valtavan rakennuksen, jota ensin arvelimme kartanoksi, Vana-Vändraksi. Mutta eipä ollut, tämä on ollut kuurojen ja mykkien koulu (epäkorrekti ilmaisu nykyään).

Tämän kyltin mukaan saimme sitten lisätietoa ja hoksasimme ortodoksikirkonkin, jota emme Vändraan tullessamme edes tienneet olevaksi. 

Kirkko on neuvostoaikana menettänyt torninsa ja toiminut viljavarastona ja elokuvateatterina. Luin siitä täältä. Tällainen se on aikoinaan ollut. 

Kirkon Facebook-sivuilta (!) löysin paljon kuvia vilkkaasta toiminnasta, vaikka torni onkin hävinnyt ja ulkomuoto on vaatimaton. Miksihän sen päädyssä olevassa ristissä ei ole ortodoksisuudesta kertovaa vinoviivaa? Tällaisista tulee surullinen mieli, kun uskonnollisia rakennuksia on kohdeltu huonosti (toki muittenkin rakennusten turmeleminen tai käyttötarkoituksen raju muutos on usein surullista), mutta toisaalta sitten on iloinen mieli, että niissä yhä voi olla vilkasta elämää nyt. 

Jotkut kartanot jäävät mieleen hyvin, muistaa millainen tie sinne vei, miltä se näytti ja millainen tunnelma siellä oli. Jotkut eivät sitten jää yhtään, ei vaikka olisivat kuinka kauniita tai hyvässä kuosissa. Tällainen oli Lahmuse (Lachmes). Nimi ei sano mitään, eikä oikein kuvakaan. Mutta me siellä kävimme. Vasta kun katsoin karttaa ja sitä ainoaa kännykkäkuvaani, muistin paikan. Muistan sen, että sen piha oli ihan hirveän liukas ja Miniä kääntäessä olimme vaarassa luisua tiiliseen tallin seinään. Kartanossa on ollut koulu melkein sata vuotta. 

Lahmuse on ollut vielä kesällä 2004 keltainen. Pidän yleensä enemmän vaaleanpunaisista kartanoista. Tämä rakennus on 1800-luvun puolivälin tienoilta. Kartanon omisti von Bockin perhe viimeisinä ennen maareformia. Arthur von Bock kuoli pian tämän jälkeen jo vuonna 1922 Viljandissa. 

Hänen vaimonsa Anna Elisabeth eli paljon pitempään, hän kuoli vasta vuonna 1951 Tukholmassa. 

Heidän poikansa Berend eli vuoteen 1945. 

Päivän kohteet alkoivat piakkoin olla puolivälissä. Seuraavan paikan nimi oli Ängin (Enge) kartano.  Kartanon viimeinen omistaja oli nimeltään virolainen Jaan Kurrik. Kartanon maat jaettiin myöhemmin 1920-luvulla Vapaudenristin ritareiden kesken. Kartanon talliin perustettiin hevospostin pysäkki ja tästä nyt raunioituneen tallin päädystä meidän kuvamme on. Luin aiheesta täältä. En löytänyt yhtään kuvaa siitä, millainen Ängin kartano aikoinaan oli.  Jaan Kurrikin kuva löytyy tuosta linkin takaa löytyvästä artikkelista. 

Tähän postaukseen laitan vielä kaksi kirkkoa, kumpikin Suure-Jaanessa. Ensin katsoimme luterilaisen kirkon.

Ja sitten ortodoksikirkon. 

Jäljellä oli vielä paljon kohteita ennen paluuta Pärnuun, mutta niistä seuraavassa postauksessa. Liitän tämänkin postauksen CampaSimpukan ylälaidan Mōis-hulluutta-välilehdelle, jonne kerään kaikki katsomamme kartanot luetteloksi ja linkeiksi niistä kertoviin postauksiin.