lauantai 20. huhtikuuta 2019

Äkilliset marjapullat aamiaiselle


Joku aika sitten näin instakuvan, jossa Hanna G oli tehnyt pikacroissanttitaikinasta kanelipullia, mutta juuri tuolloin minulla ei ollut jääkaapissa taikinaa. Tänään oli, muttei nyt ollut kanelipullafiilis, joten tein marjatäytteiset pullat ja tulipa niistä makoisat. 

Äkilliset marjapullat (6 kpl)

  • 1 purkki pikacroissanttitaikinaa
  • tuoreita marjoja, minulla oli vadelmia ja pensasmustikoita, mutta joku hillokin käy yhtä lailla, tai marmeladi
  • minimaalisen pieniä suklaanappeja
  • tomusokeria
  • tilkka sitruunamehua
  • tilkka vettä
Kuumensin uunin 200 asteeseen ja avasin taikinapurkin. Levitin taikinarullan leivinpaperiarkin päälle ja leikkasin taikinan kolmeen osaa. Yhdessä palassa on siis kaksi kolmionmallista palaa kiinni toisissaan. Sommittelin pitkälle sivulle marjoja ja suklaanappeja, voi käyttää myös hilloa tai mitä nyt tahtookaan laittaa täytteeksi. Kieritin palat rullalle, pienet leikkuujäljet joita taikinassa on voisarvien muotoa merkkaamassa eivät haittaa mitään, päinvastoin. Laitoin saumapuolen alaspäin ja sijoittelin kuusi pötkylää tasaisesti leivinpaperille pellille. Paistoin pullia noin 10 minuuttia.


Kun pullien pinta oli nätin ruskea, nostin ne uunista. Pullien jäähtyessä sekoitin pienen satsin valkoista kuorrutetta. Siivilöin ensin tomusokeria noin desin verran kuppiin, lirautin päälle hieman sitruunamehua ja sekoitin tasaiseksi tahnaksi. Jos tulee liian paksua, lisätään vettä, jos liian luirua, lisätään sokeria. Kaavin melko paksun kuorrutetahnan pussiin.


Minä käytin kertakäyttöistä pursotinpussia, mutta tavallinen tanakka muovipussi olisi kyllä käynyt yhtä hyvin. Laitoin pussinsulkijan pussin kärkeen, niin ettei kuorrute valu ulos ennen aikojaan ja kun pullien pinnat olivat jäähtyneet, leikkasin pussin kärjen pois ja pursotin kuorrutetta pullille. Olivatpa hyviä pikapullia syötäväksi lankalauantain aamiaisella.

maanantai 15. huhtikuuta 2019

Piimäletut


Olen tehnyt monenlaisia lettuja, mutta yksiäkään piimälettujauja en ole ainakaan postannut, jos olen joskus tehnytkin. Minulla on menossa käytä pois-päivät, jolloin jokaisella ruoanlaitolla pitää saada jotain loppuun, jos mahdollista. Loppuja, kipeniä, jämiä pois pois pois. Ja nyt oli vähän piimää. 

Piimäletut 8 kpl (paistinpannun pohjan kokoisia)

  • 3 dl piimää (osa oli purkinhuljutteluvettä, yhteensä nestettä 3 dl)
  • 2,5 dl vehnäjauhoja
  • 2 kananmunaa
  • 1 tl ruokasoodaa
  • ripaus suolaa
  • 2 rkl sokeria
  • puolikkaan veriappelsiinin mehu
  • iso nokare voita sulatettuna + lisää paistamiseen
Mittaan blenderin kannuun kaikki ainekset lukuunottamatta paistamisvoita. Blenderöi tasaiseksi taikinaksi ja jos et ole tiskinsäästäjä, kaada tasainen taikina puhtaaseen kannuun. On nimittäin kivempi tiskata blenderin kannu heti tuoreeltaan puhtaaksi. Jätä taikina turpoamaan ainakin puoleksi tunniksi, mielellään pidemmäksikin aikaa. Paista voissa pannulla haluamasi kokoisiksi letuiksi ja tarjoa marjojen ja vaahterasiirapin kanssa. Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidan Pannukakut ja vohvelit-välilehdelle, jonne kerään kaikki hiustenlaittovinkkini. No ei vaiskaan, vaan siellä on pannukakut, letut ja muut sen sukuiset herkut.

sunnuntai 14. huhtikuuta 2019

Itsekurin puutosta Virossa

Huhtikuisen Tallinnan matkan keskiössä eivät olleet kartanot, meidän ei varsinaisesti pitänyt mennä lainkaan katsomaan niitä. Onhan se nyt kuitenkin selvää, että me menimme. Mutta ainoastaan parina päivänä ja ihan vähän vain. Niin vähän, että sitä tuskin lasketaan. Puolustukseksi voinee sanoa, että lähinnä paikkasimme kartan aukkopaikkoja. 

Kadriorgin keisarillinen kesäpalatsi on vähän siinä ja siinä kuuluuko se lainkaan kartanolistallemme. Sitä ei aiemmista muistikuvistani huolimatta mainita sen enempää Ivar Sakkin Estonian Manors-pokkarissamme kuin Estonian Manors-portaalissakaan, sillä se taitaa olla liian posh. Luulen, että olemme alunperin aivan kartanonoviiseina ottaneet sen listallemme Visit Estonia-sivuston kartanolistauksesta. Koska me nyt kumminkin olemme palatsia katsoneet edestä ja takaa, niin kelpuutan sen meidän luetteloommekin, sehän tässä tärkeintä on!




Tämä nykyisin hyvässä kuosissa oleva palatsi on peräisin 1700-luvun alkupuolelta ja se on barokkityyliä. Se oli tarkoitettu keisarilliseksi kesäasunnoksi ja kylläpä siitä vain melkoinen möksä tulikin. Ilmeisesti sitä ei käytetty kuitenkaan juurikaan alkuperäiseen tarkoitukseensa, sillä tilaaja ehti kuolla ennen kuin palatsin viimeistely saatiin loppuun. 1800-luvun vaiheista en saanut selkoa, mutta Viron ensimmäisen itsenäisyyden aikana siellä jo toimi taidemuseo ja neuvostoaikaankin siellä oli taidekokoelmia, mutta rakennus itsessään sai rapistua aikalailla. Uuden itsenäistymisen jälkeen palatsi koki suuren restauroinnin, joka valmistui vuosituhannen vaihteessa ja sen jälkeen siellä on pitänyt majaa Viron taidemuseon ulkomaisen taiteen kokoelma, kun taas kotimainen, moderni ja nykytaide asustavat KUMUssa. Olemme käyneet Kadriorgin palatsissa jollain ensimmäisistä Tallinnan matkoistamme ja katselleet sen puistoja monilla kerroilla. 

Maarjamäe (Marienberg, Harjumaa) oli päivän toinen kohde, olimme koko päivän kävelyretkellä kauniissa aurinkoisessa säässä. Muuten tuosta päivästä kertoo postaus tämän linkin takana. Maarjamäe Piritantien varressa on todella mielenkiintoinen kohde, siellä on useampikin museo, asiallinen ravintola, lasten leikkipaikka ja jopa neuvostopatsaiden varasto takapihalla. Kartanosta, tai oikeammin linnasta sai paljon tietoa sisääntuloaulan seinien kuvanäyttelystä ja museon audiovisuaalisesta esityksestä suuressa salissa. Alunperin kartanon rakennutti sokeritehtailija Clemenz ja nimen Marienberg se sai 1800-luvun lopulla silloisen omistajan vaimon mukaan. Sittemmin paikka toimi hotellina, ravintolana, armeijan lentokoulun tiloina ja neuvostoaikaan historiallisena museona, jona se toimii myös nykyisin. Kyseinen rouva näytti tältä. 


Seuraavana päivänä lähdimme autoillen liikkeelle ja aloitimme kartanoiden keräilyn Cederhielm Höfchen-nimisestä paikasta. Mikäli oikein muistan saksan opinnoistani, on sana Höfchen diminutiivi sanasta Hof, eli pikkuhovi tai hovinen. Ei se kovin suuri rakennus olekaan ja vaikka olemme ajaneet sen ohi lukuisia kertoja, emme ole aikaisemmin sitä noteeranneet. Tästä puisesta kartanosta en saanut aluksi selville oikeastaan mitään muuta kuin, että se on rakennettu 1800-luvun lopulla. Kun hieman pengoin, osuin kuvahaun perusteella Booking.com:n sivulle ja siellähän se on varattavana kohteena, remontoituna alakerran asuntona. Tosin nimessä ei ole yhtä e-kirjainta, vaan paikan nimi kirjoitetaan Cederhilm. Joku arvioijista mainitsee, ettei kannata antaa pihapiirin hämätä, asunto on hyvä ja siisti. Eipä olisi arvannut, kun rakennusta katsoimme etäämmältä, se näytti siltä, että ihan justiinsa vihainen koira pamahtaa silmille, emmekä menneet lähemmäs. 


Seuraava paikka, Sprinkthal tai Sprinckthali on kuulunut Dunten suvulle ja kartanon nimi juontaa läheisestä purosta. Rakennus on peräisin 1700-luvulta ja nykyisin siellä toimii Espanja-keskus, joka on ymmärtääkseni kielikoulu. Talon seinässä olisi ollut nähtävillä vanha aurinkokello, mutta me emme sitä hoksanneet mennä lähempää katsomaan. 




Löwenruhin kesäkartanosta ei ole jäljellä kuin puistoa. Meillä on laaja Viron puistoista kertova hieno ensyklopedia, joka on tosin vain viroksi. En anna sen hidastaa, vaan luen viroa oikein sujuvasti ja luulen toisinaan ymmärtäväni myös jotain. Tai sitten katson vain kuvia, niin tein Löwenruhin kohdallakin. 


Löwenruhin kartanosta en löytänyt kuvia, mutta tästä kirjan aukeamasta saa kyllä käsitystä siitä, millainen ympäristö paikalla on ollut. Nykyinen leijonapatsas puistossa on myöhempää tekoa. En kauheasti löytänyt tietoa paikasta, ainakaan sellaista, mistä olisin voinut olla kovin varma. 

Kuva kirjan Eesti parkid 1 aukeamasta

Seuraavaksi yritimme etsiä Liberty-nimistä paikkaa Rocca al Maren alueella olevasta  Viron ulkomuseosta. Sen löytäminen ei kuitenkaan onnistunut, sillä kukaan puiston työntekijöistä ei ollut siitä kuullutkaan, emmekä juuri sillä hetkellä tunteneet vetoa ajatukseen lähteä etsimään melko vaatimattoman näköistä  taloa suuren puiston alueelta ja maksaa siitä 8 euroa/naama. Tämmöinen se talo ilmeisesti on, mutten museon sivuilta saanut selville, missä päin puistoa se on. Kuva lainattu yllättäen ja pyytämättä. Laitan sen tähän ihan pikkuruisena, niin tuhmuuskaan ei ole kovin suuri, eihän?


Hüürun (Hüer, Harjumaa) kartanon me sitten löysimme ihan hyvin ja helposti. Olimme toisella kartanokiertueellamme menneet aivan sen läheltä käydessämme katsomassa Harkun kartanoa, mutta nyt menimme ihan pihaan asti. Hüüru onkin ollut Harkun apukartano. 



Alexander von Weymarn oli Hüürun viimeinen omistaja ennen maareformia, hän kuoli jo vuonna 1914, enkä tiedä kuka kartanon sen jälkeen omisti. Alexanderista ei löytynyt kuvaa, vain kuva hautakivestä ja olisi vähän irvokasta laittaa se tähän, mutta hänen vaimonsa Julie Jacobine näytti tältä, hieman surumieliseltä kenties. Hän eli elämänsä lopun Saksassa aina vuoteen 1942.


Jälgimäe (Jelgimeggi, Harjumaa) ei kuulunut kovin kiinnostavien paikkojen joukkoon, mutta saimmepa senkin nimen ympyröityä kartastamme. Se on balttilaiseen 1700-luvun tyyliin rakennettu kartano. Sen omistajuuteen liittyivät samat henkilöt kuin vaikka Glehnin linnan, jota kävimme toisella kartanokierroksellamme katsomassa. Nykyisin kartanon ympäristö näytti hieman (lue:paljon) ryysyrantaiselta. Jälgimäen kartanoa ei tarvinne tulla uudelleen katsomaan. 


Voore (Forby, Harjumaa) oli seuraava kartano ja sinne päästäksemme ajelimme melkoisen pieniä teitä, osa oli ilmeisesti ikäänkuin suljettukin, mutta kyllä me siitä menimme. Paljon pienemmälle tielle emme olisi menneet. Tai jos olisi ollut vaikka puomi. Näin vahvasti epäilen tai ainakin aavistelen. Olen huomattavasti rohkeampi menemään paikkoihin, kun istun autossa pelkääjän paikalla, mutta annapa kun astun ulos autossa, minusta tulee välittömästi kauhea jänishousu. Voore on ilmeisesti ollut liityksissä Sakun kartanoon ja sen soma barokkipäärakennus on rakennettu vuosina 1730-1740. Tosin on sitä taidettu muunnella myöhemmin useaan otteeseen, sen arvioimiseen minun arkkitehtooninen tietämykseni ei riitä.

Sen viimeinen omistaja ennen tiedätte kai mitä oli nimeltään Alfred Eduard von zur Mühlen, josta en saanut selville mitään varmaa. Kartanopokkarimme mukaan vuosituhannen alussa Yhdysvalloissa asuva perillinen olisi yrittänyt saada kartano palautetuksi suvulle (tai ehkä lähinnä itselleen), mutta onko niin tapahtunut, sitä en saanut selville. Pihapiirissä oli aivan uudet sorapäällysteiset kulkuväylät ja rakennuskin näytti siltä, ettei se ole oman onnensa nojassa. Ehkäpä A S Kovak tosiaan on saanut kartanon itselleen. 


Sutlema (Sutlem, Harjumaa) oli päivän toiseksi viimeinen kartano. Sen viimeinen omistajasuku ennen maareformia oli nimeltään von Stackelberg. Eduard Otto von Stackelberg perheineen päätyi kahteen kertaan Siperiaan, ensin tsaarin joukkojen toimesta, toisella kertaa bolsevikkien toimittamina. Reissut olivat verraten lyhyitä ja vuoden 1918 lopulla hän pääsi muuttamaan Saksaan perheensä kanssa. Siellä hänen rouvallaan oli perittyä omaisuutta. Eduard oli merkittävä tiedemies. Sultemassa näyttää tehdyn jonkunlaisia korjauksia joitakin vuosia sitten, katto näyttää olevan kunnossa, mutta asutulta se ei tällä erää näyttänyt. 


Yksi torni (ilmeisesti tiluksia ympäröineestä muurista) on olemassa, se on korjattu kuntoon vuosituhannen alussa. Sutleman naapurissa asui ärhäkkä koira, pelästyin oikein kunnolla tämän Baskervillen koiran serkun singahtaessa ketjunsa päähän meidän kulkiessa sen makuun liian likeltä. 


Viimsin (Wiems, Harjumaa) kartano oli viimeinen kartano sille päivälle. Se sijaitsee Viimsin kaupunginosassa, itse asiassa melko lähellä Restoran NOAa, jossa kävimme syömässä joitakin vuosia sitten. Viimsi oli alkujaan nunnaluostari, mutta sittemmin usean aatelissuvun omistama ennen kuin se siirtyi Viron sotamuseon omistukseen. Emme käyneet museossa, mutta kävimme katsomassa rakennusta molemmilta puolilta. 



Vaikka heti päivän kierroksen jälkeen ei tuntunut siltä, että olisimme nähneet mitään kovin erityistä, jälkitonginta toi kyllä monta kiinnostavaa seikkaa esille. Liitän tämän postauksen kartanot CampaSimpukan ylälaidan Mõishulluutta-välilehdelle, jonne keräämme kaikki kartanot, joita olemme käyneet katsomassa. Lisään postauksen myös Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksia maittain aakkostettuina. 

lauantai 13. huhtikuuta 2019

Ei uutta, mutta hyvää – parsarisottoa ja turskaa

Jaoimme viikko sitten Kivi Paber Käärid-ravintolassa todella hyvän risoton ja siitä jäi tunne, että pitääpä taas tehdä sitä kotonakin. Meillä oli kaksi palaa MSC-sertifioitua turskaa ja sen kaveriksi tein tänään parsalla keväytetyn risoton. 

Parsarisotto kahdelle

  • 1 pieni punasipuli (ei ollut salottisipulia)
  • 1 rkl voita
  • 1 rkl oliiviöljyä
  • 150 g risottoriisiä
  • 1 dl kuivaa valkoviiniä
  • 1 l kalalientä
  • 1 rkl voita
  • kuuden parsan varret silputtuna (nuput erilleen)
  • tulitikkuaskin kokoinen pala parmesaania
  • suolaa ja pippuria
Leikkaa sipuli ja parsat silpuksi ja laita parsannuput odottamaan. Raasta parmesaani ja kuumenna liemi kiehuvaksi ja jätä se kuumalle levylle niin, että se on kuumaa kun alat imeyttää sitä riisiin. Kuumenna paksupohjaisessa kattilassa ruokalusikallinen voita ja saman verran oliiviöljyä. Kun voin kuohu on laskeutunut, nakkaa kattilaan sipuli ja kypsennä sitä hetkinen. Lisää mukaan riisi ja sekoita huolellisesti. Kuullota riisiä muutama minuutti ja varo polttamasta sitä. Kaada kattilaan viini ja sekoita taas. Kun viini on imeytynyt riisiin, ala lisätä mukaan lientä hävitellen. Sekoita koko ajan. Laita pieneen kattilaan vesitilkkaan parsanuput ja kiehauta niitä pieni hetkinen. Ota ne sitten lautaselle odottamaan, älä kypsennä niitä liikaa. Risotto vaatii huomiota, sitä ei parane jättää yksinään, lisää lientä kauhallinen kerrallaan, kunnes riisissä on sopiva pieni purutuntuma, ei pidä kypsentää liikaa. Toisella kädellä voi sentään valmistaa turskan. 

Turskapalaset kahdelle

  • 200 g turskan selkäfilettä, kaksi annospalaa
  • suolaa ja pippuria
  • nokare voita
  • sitruunamehua
Ota kalapalat pakkauksesta ja kuivaa niiden pinta. Ripota päälle suolaa ja pippuria. Kun risotto alkaa olla viittä vaille valmis, kuumenna pannulla nokare voita. Kun voin kuohu laskee, nosta kalapalat pannulle ja paista niitä noin 4 minuuttia puoleltaan. Nosta pannun reunalle parsanuput kuumenemaan. Sekoita koko ajan toisella kädellä risottoa. Lurita hieman sitruunamehua kalapalojen päälle. 

Kun risottoriisi alkaa olla kypsää, lisää kattilaan iso nokare voita ja parmesaani. Sekoita tasaiseksi ja jos rakenne menee liian paksuksi, lisää vielä kauhallinen kuumaa lientä. Maistele ja lisää suolaa ja pippuria tarpeen mukaan. 

Nosta risottoa lautaselle ja siihen päälle kypsä turskapalanen. Asenna parsanuput kalan päälle. Syö heti. Niin mekin teimme ja oli oikein onnistunut ateria. 

perjantai 12. huhtikuuta 2019

Paikallisen sopimisen perjantaina

Sain tälle päivälle pikaisella aikataululla vapaapäivän, mikä on ilahduttavaa. Kipaisimme kaupassa aamusta, olemme pesseet pyykkiä ja tehneet muita kotihommia. Niiden lomassa on hauska kokeilla meille uusia kimaroita. Olimme kuulleet Kivistön naisilta Suze-nimisestä juomasta ja kun sellainen puteli osui silmään Tallinnan alkoholiliikkeessä, piti se tietysti ostaa. Tänään Antti alkoi sitten pyykinripustuksen lomassa etsiä sopivia cocktail-ohjeita kyseiselle eliksiirille, josta tiesimme sen verran, että sellaisenaan se on melko stydiä ja kitkerää kamaa.

Tiskinmäärää uhmaten hän sekoitti meille kaksi kimaraa, joita maistelimme ristiin ja kumpikin tykkäsi kummastakin. Toisistammekin tietty, joo. Kuohuviinilasiin Antti teki tämmöisen:

Sparkling Suze Cocktail

  • 3/4 unssia Suze
  • 1 1/4 unssia St Germain
  • 4 unssia cava
  • sitruunankuorikiehkura
Mittaa Suze ja St Germain sekoituslasiin ja täytä jäillä, sekoita ja anna jäähtyä 15 sekuntia (no ei se niin tarkkaa ole). Siivilöi lasiin (jäät eivät siis tule mukaan) ja toppaa kuohuviinillä. Koristele sitruunankuorella. 



Viinilasiin kotoinen baarimikko valmisti tämmöisen:

Rib Tickler Spritz

  • 2 unssia Noilly Prat
  • 3/4 unssia Suze
  • 1/2 St Germain
  • 1/2 unssia sitruunamehua
  • 1/2 sokerisiirappia (tätä ei laitettu)
  • club soda
  • appelsiiniviipale
Mittaa viunat viinilasiin ja lisää mukaan jäitä, sekoita. Täytä lasi club sodalla ja laita koristeeksi appelsiiniviipale. 



Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidan CampaKimarat-välilehdelle, jonne kerään cocktail-aiheisia postauksiamme ja myös sellaisia kokeiluja, joita ei ole päätynyt aivan postauksiksi asti, mutta joista on kuvat otettu. 

keskiviikko 10. huhtikuuta 2019

Täytetty pikkuinen kesäkurpitsa


Onko näillä pienillä pyöreillä kesäkurreilla joku varsinainen nimi? Kaksi sellaista oli joka tapauksessa vihanneslaatikossa ja tänään täytin ne sillä, mitä sattui kotoa löytymään. 

Täytetyt kesäkurret hernekeitossa

  • 2 pientä pyöreää kesäkurpitsaa
  • oliiviöljyä
  • suolaa ja pippuria
  • 1 pieni punasipuli
  • 6 kirsikkatomaattia
  • 1 dl kuivia punaisia linssejä
  • tilliä
  • raastettua parmesaania
  • palanen paistettua tähdelohta
  • 1,5 dl sileää hernepyrettä keitonomaisena
Kuumensin uunin 200 asteeseen. Leikkasin kurpitsoista pienen kannet pois ja koversin sisukset melonilusikalla tyhjiksi niin, että kurpitsoista muodostui melko ohutreunaiset kupposet. Sutikoin kupposten sisäpuolet oliiviöljyllä, samoin kansien sisäpuolet. Ripotin niille suolaa ja pippuria. Voitelin uunivuoan oliiviöljyllä ja nostin kurpitsakupit ja kannet vuokaan. Esipaistoin niitä sen aikaa, kun valmistelin täytteen, noin 15 minuuttia.

Kiehautin punaisia linssejä muutaman minuutin suolatussa vedessä ja kun linsseissä oli vielä hieman purtavaa, kaadoin ne siivilään odottamaan. Silppusin kurpitsansisusmassaa hieman pienemmäksi, ihan kaikkea en siitä käyttänyt, sillä sitä olisi tullut liikaa. Leikkasin sipulin pieniksi kuutioiksi. Laitoin pannulle oliiviöljyä ja kuumensin pannua hetkisen ennen kuin lisäsin sille kurpitsa- ja sipulisilput. Paistelin niitä hetkisen. Leikkasin kirsikkatomaatit paloiksi ja lisäsin ne pannulle. Sekoittelin taas ja kippasin mukaan vielä punaiset linssit. Maustoin suolalla, pippurilla ja tillillä. Raastoin hieman parmesaania lautaselle odottamaan. Paloittelin kypsän tähdelohen.

Kun kurpitsakupit olivat olleet uunissa noin vartin, nostin ne vuoassaan pois uunista. Lusikoin ne täyteen kasvistäytettä, lohta ja parmesaania vuorotellen niin, että pinnalle tuli hieman juustoa. Nostin ne takaisin uuniin kypsymään loppuun, noin puoleksi tunniksi, kunnes juusto oli sopivan paahtunutta.

Minulla oli pieni rasiallinen hernepyrepohjaa pakastimessa. Olin joskus tehnyt sitä liikaa sifonipullon kerta-annosta ajatellen ja olin pakastanut loput. Sulatin pyreen ja sekoitin sen tasaiseksi. Sifonissa siitä olisi saanut kuohkeaa pyrettä, mutta tyydyin keittomaiseen rakenteeseen, jossa oli todella intensiivinen herneen maku. Kuumensin hernekeiton ja jaoin sen kahdelle lautaselle. Nostin täytetyt kesäkurpitsat keittolammikkoihinsa ja asetin paahtuneet hatut päälle. Koristelin pienillä tillihipuilla, koska enempää tilliä ei ollut jäljellä. 


Tämä hauska ruoka maistui hyvin lumimyräkkäisten yövuorojen jälkeisen vapaahetken päivällisenä. Helposti tämän olisi voinut tehdä kokonaan kasvisruokana jättämällä lohenkin pois. Olemme ihan huomaamattamme vähentäneet lihan syömistä, niin kertoina kuin määrinäkin. Kalan syömistä olemme lisänneet ja senkin määrä kerrallaan on hyvinkin kohtuullista. Olemme tästä muutoksesta hyvillämme. 

sunnuntai 7. huhtikuuta 2019

Kivi paperi sakset

Eipä ollut tarvetta sateenvarjoille eikä pipoille tällä matkalla. Keskiviikosta kotiinlähtöön asti aurinko paistoi, mitä nyt kävi lyhyellä lepotauolla öisin. Valoisaa aikaa on jo niin paljon, ettei sen puute enää rajoita mitenkään matkalaisten suunnitelmia. Aivan vielä kevät ei ollut ryöpsähtänyt käyntiin Tallinnassa, mutta kaukana se hetki ei ollut. Eilen, lauantaina vietimme suurimman osan päivästä ulkosalla kävellen ja nenänpää sai selvästi päivetystä.


Lähdimme liikkeelle niin, että olisimme sopivasti kymmeneltä Lennusadam-museossa sen auetessa. Kävelimme rauhalliseen tahtiin ja katsastimme paikan, jonne Umami on tehnyt uuden pesänsä ainakin kesän ajaksi. Ravintola aukeaa uudessa paikassa Kalasadamassa ensi viikolla, toisessa salissa oli jo kattauksetkin valmiina, toisessa vielä tehtiin viimeistelytöitä.


Kävelimme aamuhiljaisia katuja kohti lentosatamaa ja huomioimme kuinka paljon kerroksellisuutta Tallinnan rakennuskannassa on, vierivieressä on vanhoja puutaloja eri kunnoissaan, on uusia taloja, on neuvostoaikaisia rakennuksia ja rakennusbisneksessä varmasti riittää töitä loputtomiin.



Lennusadam-museo on avattu vuonna 2012 ja me olemme käyneet siellä vain kerran aikaisemmin, ensimmäisellä Viron-matkalla campa-ajanlaskun mukaan vuonna 2014. Silloin museossa oli vetonaulana suurta suosiota nauttinut monia maita kiertänyt Titanic-näyttely. Tietysti myös vakiokohde, Lembit-sukellusvene oli näytteillä tuolloinkin. Eilen olimme ovenkahvassa kiinni tarkalleen aukeamisaikaan ja saimme vierailla paikassa melkein omassa seurassamme, montaa muuta museovierasta ei ehtinyt tulla käyntimme aikana. Sukellusveneen sisälläkään ei ollut ketään muita.




Kävimme katsomassa myös vaihtuvan näyttelyn Sex and the Sea. Sama näyttely oli Suomen Merimuseossa Kotkassa ennen tätä Tallinnan pysäkkiään. Näyttely kertoo runollisella tavalla merenkulun historiaa yksityisillä, ihmisenkokoisilla tasoilla karuja puolia unohtamatta. Ilmeisesti Virossa näyttelyn alaikäraja on asetettu kahteentoista vuoteen, kun Suomessa sitä ei suositeltu alle 15-vuotiaille.



Lipunhinta oli korkeahko, 15 €, siihen sai pienen alennuksen Siljan kanta-asiakaskortilla. Samalla lipulla pääsi katsomaan laiturissa olevaa museolaivaa, Suur Tölliä, joka on upeasti entisöity jäänmurtaja. Sielläkin kiertelimme hyvän tovin kahdestaan, vain pari henkilökuntaan kuulunutta oli toimissaan. Laivalla on mielenkiintoinen historia ja kaikki oli helposti luettavissa englanniksi viron ja venäjän lisäksi. Niin myös varsinaisen museon puolella.


Seuraavaksi kävelimme Telliskiven alueelle, jossa emme ole aikaisemmin tulleet käyneeksi, vaikka siitä olemme kuulleetkin monet kerrat. Rosoisella entisellä teollisuusalueella tuntuu olevan elämää vaikka kuinka paljon, on ravintoloita, taidegallerioita, pieniä kauppoja, kahviloita ja baareja. Katsoimme valmiiksi missä sijaitsee päivällispaikkamme ja minne se Fotografiska oikein tuleekaan. Samalla huomioimme missä pitää majaa uudehko ginitislaamo Junimperium, jonka baarissa tahdoimme myös piipahtaa, kunhan se illalla aukeaisi.









Pienen iltapäivän lepotauon jälkeen jalat kulkivat taas iloisesti kevyemmissä kengissä ja alle puolessa tunnissa olimme taas Telliskivessä. Meillä oli päivällisvaraus jo aikaisin, kello 17. Se ei ollut lainkaan liioittelua, Kivi Paber Käärid-ravintolassa oli päällä täysi vilske, kun menimme paikalle. Moni istui lasillisella, mutta ruokaakin kulkeutui moniin pöytiin, joten mitenkään väärään aikaan emme olleet ateriaa vailla. Olin lukenut, että ravintola on kokonaan gluteeniton, mikä on hyvä uutinen niille, joille gluteeni ei passaa.


Olimme melko nälkäisiä, joten tilasimme heti alkuruoan ja pääruoan, jälkiruoan jätimme vielä myöhemmin päätettäväksi. Alussa kävi pieni kömmähdys, Antti sai väärän alkuruoan, mutta asia korjattiin noin kymmenessä minuutissa. Onneksi minunkin alkuruokani oli kylmä annos, joten odotin sen aikaa, että Anttikin sai oikean annoksensa. Hän söi muhkean tartarin ja minä vodka-punajuurigraavatun lohen. Kumpikin annos oli todella hyvä.



Olisimmepa vain tienneet, miten suuret alkuruoka-annokset olivat, olisimme saattaneet jättää pääruoan väliin ja siirtyä suoraan jälkkäreihin. Pääruokina meillä oli pastaa ja risottoa. Antin pastassa oli kanaa, sieniä ja kurpitsaa, minun risotossani lohta ja katkarapuja. Olipa risottoni erinomainen, rakenne juuri oikeanlainen ja annos kookas. Onneksi Antti auttoi sen kanssa hieman. Hänen pastansakin oli hyvää, mutta risotto oli kyllä kokonaisuuden paras annos. Emme jaksaneet enää jälkiruokaa. Annosten hinnat vaihtelivat kympin molemmin puolin ja viinin kanssa koko ateria maksoi 61 euroa. Välillä ravintolassa oli aivan täyttä, sitten taas pöydät tyhjenivät nopeaan tahtiin. Taustalla soi musiikki aika kovalla, myöhemmin hieman rauhallisemmin.



Kyseessä ei ollut mikään valkoisten liinojen paikka, se oli rosoinen entiseen teollisuusrakennukseen kyhätty mesta, jonka viehätys ei ollut kauniissa kattauksissa, vaan rennossa tunnelmassa. Ravintolassa on myös livemusiikkia tarjolla toisinaan, näin ymmärsin seinillä olevista mainoksista. Kivi Paber Käärid sijaitsee muuten sitten aivan vierekkäin kesäkuussa avattavan Forografiskan kanssa, uusi valokuvamuseo on vielä rakennustyömaana muovien alla, mutta tuttu logo on jo nähtävillä. Sinne pitää päästä heti tulevana kesänä.


Vatsat gluteenittomasta ruoasta täynnä kävelimme pienen matkan Junimperiumiin. Se on uusi paikka ja sijaitsee sekin vanhan teollisuuskiinteistön kulmassa, sitä en tiedä kuinka pitkälle tuon suurimmaksi osaksi rähjäisen tiilirakennuksen sisälle ginitislaamo ylettyy. Julkisivu on maalattu vastikään ja ovesta astutaan pieneen viihtyisän näköiseen baariin. Me osuimme paikalle sopivasti kahden suuren seureen välissä, ensimmäinen teki juuri lähtöään ja toinen tuli pian meidän jälkeemme. Saimme istuinpaikoiksi mukavat upottavat nojatuolit, joista oli hyvä näköala tiskin taakse. Oli  ilo katsella miten kaksi miestä teki töitä saumattomasti baarissa tehden drinkkejä rivakkaan tahtiin. Minuutinkin tauko tiskillä käytettiin lasien tiskaamiseen ja välineiden palauttamiseen takaisin paikoilleen.



Maistoimme kahta talon giniä, jaoimme lasilliset. Välillä joku henkilökunnasta piipahti tuotantolaitoksen puolella, joten saimme pienet kurkkaukset oven avautuessa sinnekin puolelle. Yleisövierailunkin voi varata, mutta niitä tehdään vähintään neljän hengen seurueille. Kierroksen voi varata paikan nettisivulta.


Tänään ehdimme vielä käydä ostamassa vähän ruokaa ja sitten laiva jo lähtikin kotimaata kohti. Tämä mukava minilomanen mahtavine säineen jää mieleen etenkin siitä, että kävellen näkee niin paljon enemmän ja että Tallinna ei ole vieläkään millään muotoa taputeltu.






Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidan välilehdille Poissa kotoa ja Valmiissa pöydissä