tiistai 13. elokuuta 2019

Kaakonkulmalla osa 2

Pienen CampaReissumme jälkimmäiset kaksi päivää olivat perjantai ja lauantai. Siten ne tavallisesti menevät peräkkäin, oletteko huomanneet? Yö Lappeenrannan leirialueella oli tyypillisen hiljainen, ei lentomelukaan haitannut, vaikka lentoasema oli aivan vieressä. Edellisiltana taisimme kuulla yhden Ryanairin laskeutuvan. Keittelimme verkkaiset aamukahvit ja järjestelimme mielessämme päivän kohteita. 

Ensimmäiseksi menimme katsomaan yhtä (tai oikeastaan samalla kertaa kahta) Saimaan kanavan sulkua. Olimme nähneet sen/ne edellispäivänä valtatieltä ja halusimme katsastaa paikan tarkemmin. Kyseessä oli Mälkiän sulku. Löysimme sinne pienellä kiertelyllä ja kävimme kävelemässä erittäin miellyttävässä puistossa, joka oli rakennettu Mälkiän vanhan sulun, nykyään museoidun ja uuden, käytössä olevan sulun ympäristöön, joka näytti olevan paikallisten koiranulkoiluttajienkin suosiossa oleva paikka. Kiertelimme Urho Kekkosen puistossa ja luimme opastauluja. Kanavan reunalla oli pieni museokin, jossa kävimme katsomassa mielenkiintoisen näyttelyn kanavan rakentamisen eri vaiheista. Museo oli maksuton ja siellä oli pieni kahvilakin. 




Kello oli sitten jo sen verran, että pian aukeaisi Lappeenrannan lentokentän kupeessa oleva Karjalan ilmailumuseo. Se oli juuri sellainen pieni, mukava paikka, jossa ei ole suuria harvinaisuuksia eikä hienoja rakennuksia, mutta katsottavaa vaikka kuinka paljon sellaiselle, jota lentokoneet ja ilmailu kiinnostaa. Minäkin jaksoin olla kiukuttelematta. Ilomielin maksoimme 5 euroa lippukassaan tästä nähtävyydestä, jossa oli kyllä rehellisyyden nimissä enemmän palasina olevia koneita kuin kokonaisia. 







Vanha VOR:n koppi voisi olla meille töihin hyvä kahvikerhon sauna. 


Huomioimme, että Lappeenrannassa oli huomattavan edullista polttoainetta ja meillä olikin tankkaamisen tarvetta. Pysähdyimme eräälle tankkauspaikalle ja mitäpä näinkään sen pihassa kuin tutun leipomologon, Rikkilän leipomon. Tosin varsinainen leipomo sijaitsee toisaalla, mutta kahvila ja myymälä oli tässä pihapiirissä. Rikkilän leipomo on tuttu ystäväperheen kautta ja monet monituiset kerrat olemme syöneet Rikkilän leipiä ja pullia vuosien saatossa. Kipaisin ostamaan ruisleipää, mutta ottikin ohraleipä, kun muistin sen juuri olleen Antin erityinen suosikki. Se olikin juuri niin hyvää kuin muistimme, söimme sitä päivän aikana välipalaksi jollain levähdyspaikalla, kun emme enää malttaneet säästellä. Oi, miksen ostanut kahta ohraleipää!


Olimme lukeneet vastikään jostain, varmaan Hesarista, jutun Luumäellä sijaitsevasta Kotkaniemestä, Svinhuvudin kotimuseosta. Koska olimme kulmilla, teimme mutkan sinne. Vaikka sitä luulee olleensa hereillä historian tunneilla, niin kyllä oli taas oppimista, mutten kehtaa tunnustaa, mitä en ollut tiennyt tai olin unohtanut. Kotkaniemi oli museokorttikohde, joten kukkarokaan ei köyhtynyt tästä visiitistä. Pihapiirin käsityökaupassa emme tehneet ostoksia, emmekä kahviloineet. 






Yksi monista Salpalinjan kohdista, Salpa-asema osui tiellemme heti Kotkaniemen jälkeen. Kohdalla oli hyvä pysäköintipaikka ja linjalle oli lyhyt matka kangasmetsän polkua. Kävimme kurkkimassa konekiväärikorsun sisälläkin. 



Niin se vain päivä alkoi kääntyä illaksi ja suunnistimme seuraavaksi Kotkaan. Meillä oli sieltä jo katsottuna leirialue, mutta sitä ennen kävimme vielä yhdessä viime aikojen parhaista museoista, sillä Museokortti tykkää, että sitä käytetään. Kyseessä oli Merikeskus Vellamo. En ollut tiennyt, että se on niin laaja ja mahtava paikka, hyvä että ehdimme parissa tunnissa tarpeeksi tutustua siihen. Suosittelemme lämpimästi aivan kaikenikäisille! 




Aluksi kävimme katsomassa satamassa olevaa jäänmurtaja Tarmoa. Sekin on museokorttikohde ja lippu sinne hankitaan Vellamon lipputiskiltä. Laivassa oli paikalla opas, joka oli halukas kertomaan Tarmosta lisää. Se on tällä erää vierailtavana vain tämän kuluvan viikon loppuun, en tiedä onko myöhemmin uudelleen. 






Tarmon jälkeen palasimme museoon ja tosiaan olin ällistynyt, miten laaja ja mielenkiintoinen paikka se onkaan. Menimme ensin Karhulan lasitehtaan tuotannosta ja vaiheista kertovaan näyttelyyn, se on nähtävillä pitkään, aina vuoteen 2022 asti. Kuvia ei tullut otetuksi, mutta olipa kiinnostava näyttely! Hääaiheisen näyttelyn ja merimonsterit kävelimme nopsemmin läpi, mutta Pohjantähti, Etelän risti-näyttelyssä viivyimme pitkään, katsomista oli niin paljon. Venehallin kauniit paatit olivat myös mielenkiintoisia, vaikkei minkäänlainen vesilläliikkuminen olekaan minulle tuttua. 




Kotkassa majoituimme suurensuurelle leirialueelle, jonka nimi on Santalahti. Se on kuulema Suomen ainoa viiden tähden leirintäalue, mikä ei meille varsinaisesti ole se houkuttelevin asia. Tällaisista paikoista olemme ulkomailla käyttäneet nimeä leirintähelvetti, mutta koska kotimaassa on välillä valinnanvaraa niin vähän, saatoimme taipua tämmöiseen luksusteluun yhdeksi yöksi. Ja tottahan se on, että Santalahti on oikein korkealaatuinen leirialue. Saavuimme paikalle rankan vesikuuron hetkellä ja Antti menetti paikkansa jonossa etsiessään sateenvarjoa. Paikalla oli monenmoista tinkijää. Kun sisäänkirjautuminen ja maksaminen viimein hoitui, saimme valittua ihan hyvän paikan muitten samanmielisten välistä, tällä paikalla oli asvaltoituja läpiajopaikkoja, mikä on suurten matkailuautojen kanssa oikein kätevää. Ensimmäisen valitsemamme paikan sähkötolppa oli kuitenkin epäkunnossa, mutta toisessa vapaassa paikassa sekin toimi. 


Olimme ajatelleen grillata hampurilaispihvejä, mutta illan aikana satoi niin moneen kertaan niin kiivaasti, että teimme ruokaa CampaAdrian asiallisessa keittiössä sisällä, onnistuivat pihvit pannukin ihan hyvin. Muistimme ottaa alkukesän Ruotsin reissulta hankkimiamme hampurilaisrasioitakin käyttöön, tuli vähemmän tiskiä ja sotkua. Venäläisiä tv-kanavia ei ikäväksemme enää Kotkassa näkynyt.


Iltasella kävimme kävelemässä alueen ympäri kuvitteellista leirintäkoiraamme ulkoiluttaen. Olen melko varma, että jos meillä olisi karavaanarikoira, se voisi olla villakoira, sillä niitä näkyy aika vähän. Tällä alueella koira oli melkein joka tontilla, useilla kaksikin. Suuria ja pieniä, muttei juurikaan haukuntaa. Kai koirat tottuvat tuollaista elämää viettäessään, että reviiri on melkoisen pieni, metri auton tai vaunun ympärillä. 


Eipä voinut sanoa, että perjantai-iltakaan olisi ollut liian railakas tällä alueella, vain mobilepigletit olivat unettomia, voi niitä raasuja, kun uni ei tule millään. 


Aamusella huomasin nettiä selatessani uutisen kauniista kukkapellosta, joka sijaitsi aivan lähellä, noin vartin ajomatkan päässä Kotkasta matkalla Pyhtäälle, jonka kirkkoa olimme aikoneet mennä katsomaan. Nyt hieman harmittaa, että tulimme käyneeksi kukkapellon reunalla. Ilmeisesti paikalle oli uutisoinnin seurauksena tullut valtava yleisöryntäys päivän kuluessa, eivätkä kaikki ihmiset olleet malttaneet pysyä pois pellosta, vaan kirmailleet keskelle ja tallanneet kukkia typerästi. Me olimme paikalla aamulla yhdeksän jälkeen, siellä oli silloin muutama ihminen, jotka kuvasivat kukkia pellon reunalta, kuten mekin teimme. Kukkia oli paljon, ne olivat kauniita, tosin osa jo ylimenneitä. Paikka oli ihastuttava kesäisenä aamuna, harmi että se  meni pilalle. 



Kukkapellon jälkeen aloitimme varsinaiset kohteemme, jotka olivat tuona päivänä kirkot. Mehän pidämme valtavasti kirkoista, suorastaan hämmästyttävän paljon ollaksemme epäuskonnollisia ihmisiä. Tällä kertaa ohjelmassa oli etenkin keskiaikaisia kivikirkkoja, joista ensimmäinen oli siis Pyhtään kirkko. Se on rakennettu noin vuoden 1460 tienoilla ja siellä on hienoja seinämaalauksia, jotka ovat paljastuneet viime vuosisadalla tehdyissä korjaustöissä. Hautausmaa kirkon ympärillä oli myös kiinnostava. 






Toiseksi ajelimme Loviisaan, jonka kirkko ei ole tietenkään keskiaikainen kivikirkko vaan ylväs tiilinen uusgoottilainen kirkko 1860-luvulta. Se sijaitsee komealla paikalla mäellä hyvin sympaattisen Loviisan keskustan torin lähellä. Emme jääneet sen enempiä tutustumaan kaupunkiin, mutta sinne voisi kyllä palata paremmalla ajalla. 




Tämä paikka oli kiinnostavan näköinen, muttei ollut auki juuri tuona lauantaina siihen aikaan. Kyseessä on kirkon naapurissa oleva Bongan linna. Siellä olisi nähtävillä Riitta Nelimarkan taidetta ainakin, linkin takaa on luettavissa lisää. 


Seuraavaksi oli taas vuorossa keskiaikainen kivikirkko, kun ajelimme eteenpäin kauniissa maalaismaisemissa Porvooseen. Emme ole sielläkään usein käyneet, tuskin koskaan. Kuulema olemme olleet Porvoossa kerran leirialueella, mutta muistikuvani ovat siitä jokseenkin hatarat. CampaAdriamme ei ole se pienin ajoneuvo vanhan kaupungin kapeilla ja mäkisillä kaduilla, mutta saimme sen asiallisesti parkkiin melko lähelle kirkkoa. Tuo lauantai oli lämmin, melkein helteinen, eikä ilmassa ollut lainkaan loppukesän tuntua, vaan aivan oikean kesän. Ihmisiä oli ihan valtavasti, paljon ulkomaalaisia turisteja myös, vaikka kuvista Antti onkin saanut heidät rajattua pois. Tuntui suorastaan hassulta sujahtaa ihmisvilinään kaikkien hiljaisten paikkojen jälkeen. Kirkossa oli pian alkamassa vihkitilaisuus, joten kurkistimme sinne sisälle vain lyhyesti ja muuten hieman kävelimme katuja. 





Porvooseenkin pitää tulla hyvällä ajalla, näimme muutamia nimituttuja ravintoloita, kuten Salt ja SicaPelle (vieläkin vierastan tuota nimeä). Mutta mikähän se tämä oikein onkaan?




Sama rakennus, eri kamera.


Suuntanamme oli seuraavaksi Järvenpää, tämänkertaisen CampaReissumme viimeinen kohde. Siellä halusimme aasinsiltani päätepisteeseen. Vielä ennen Järvenpäätä poikkesimme katsomaan kahta kirkkoa, ne olivat niin sopivasti matkan varrella. Ensimmäinen niistä oli Sipoon vanha kirkko. Se on rakennettu 1500-luvun puolivälissä ja oli käytössä uudemman tiilikirkon valmistumiseen asti. Kirkossa oli opas paikalla, joka kertoi meille kiinnostavia detaljeja kirkosta, sen rakenteesta, maalauksista ja vaiheista. Se ei kuulema ole niin suosittu hääkirkkona, koska siinä ei ole koko kirkon halkaisevaa keskikäytävää ja lattiakin on epätasaista kiveystä, mutta kyllä siellä edelleenkin tapahtuu, on konfirmaatioita jne. 


Aivan lähellä, mäellä on Sipoon uusi kirkko, joka sekään ei tietenkään ihan tuliterä ole, vaan rakennettu 1800-luvun lopulla, kun vanha kirkko kävi liian pieneksi ja sen pelättiin luhistuvankin. Tämä tiilikirkko oli juuri tulossa vihkimisen näyttämöksi, hääväkeä kertyi pihaan eri suunnista ja hääauto oli jo peruutettuna kirkon ovelle, joten emme menneet sisälle, vaan katsoimme vain ulkoa.  


Tässä vaiheessa alkoi kirkkokiintiö olla täynnä, eikä se haitannut, sillä matkan viimeinen kohde oli jo lähellä. Löysimme tiemme Järvenpään taidemuseoon, joka sijaitsee kirjaston alakerrassa. Siellä oli nähtävillä Seija Paasosen kuratoima näyttely Sadejuovia ja pilvisäteitä - taiteilijoiden taivaat meteorologin silmin. Sillä sipulit kävivät näyttelyssä jokunen aika sitten ja olin siitä muutenkin jo kuullut ja toivonut saavani luettavaksi Seija Paasosen kirjan Taiteilijoiden taivaat, mutta sitä ei ollut ostettavissa museossa. Näyttely oli todellakin näkemisen arvoinen ja intoni päästä lukemaan kirja on vieläkin suurempi. 

Lainasin tämän omin luvin, saanko anteeksi?

Viimeisen kulttuurikohteen jälkeen oli jäljellä enää yksi rasti, nimittäin Järvenpään Citymarketin sushin ostaminen ja syöminen mitä pikimmiten. Tilasimme talvella ennakkoon suuren sushiplatterin, mutta siinä oli meille kahdelle liikaa. Nyt valitsimme kumpikin omat pikkutarjottimemme mieluisia susheja. Minä sain omaani tungettua 10,50 euron verran syötävää, Antti omaansa eurolla vähemmän. Pysähdyimme ensimmäiselle mahdolliselle levähdyspaikalle syömään ja oli se sushi edelleen tosi hyvää! 


Sitten ajelimme kotiin, vuorokautta aikaisemmin kuin oli tarpeen, mutta saahan sitä kotiinsa mennä. Oli ollut mukavat neljä päivää, jonka aikana näimme laskujeni mukaan seitsemän kirkkoa, kävimme kahdessa taidenäyttelyssä ja kolmessa museossa, testasimme kolme leirialuetta ja näimme monen monta uutta paikkaa, vaikka kauimmillaankin olimme kotoa vain 260 km päässä. Tämä saattoi olla tämän vuoden viimeinen CampaAdria-reissu, mutta voihan olla, että ehdimme vielä jossain piipahtaa.