torstai 17. tammikuuta 2019

Viimeinen setti – talvinen kartanokierros, osa 4

Viimeinen kartanopäivä oli puristettava kasaan, sillä halusimme ehtiä Tallinnassa ainakin Kumuun ja johonkin suureen ruokakauppaan. Niinpä lähdimme Tartosta jo heti kahdeksan jälkeen ja käytimme alun kartanottoman osuuden hämärässä ajamiseen. Juuri kun alkoi päivä valjeta, olimmekin ensimmäisen kartanon äärellä. 

Liigvalla (Löwenwolde, Järvamaa) on myöhäistä barokkityyliä ja valmistunut aivan 1700-luvun viimeisinä vuosina. Sen viimeinen omistaja ennen vuotta 1919 oli Nikolai Georg Schilling. Häntä en onnistunut jäljittämään, vaikka Viron alueella oli kyllä von Schillingejä pilvin pimein. Rakennus on kaunis ja ilmeisesti nykyisin yksityisomistuksessa. Siellä oli koulu vuoteen 1965 asti. Kartanokirjamme mukaan siellä olisi jotain restaurointihommia menossa, mutta aika hiljaiselta vaikutti ja jonkunlainen rakennustarvikekasakin näytti olleen paikallaan jo aika pitkään. 






Varangu (Warrang, Järvamaa) oli päivän toinen kohde. Sinne päästäksemme meidän piti jättää auto isomman tien varteen ja kävellä puolisen kilometriä. Tämä on yksi kauneimmista näkemistäni kartanoista ja sitä on korjattu melkoisen paljon. Barokkirakennus on aivan 1800-luvun alusta ja sen molemmat päädyt ovat kaarevat. Amata von Schilling mainitaan kartanon viimeiseksi omistajaksi ennen vuotta 1919, mutta hänestäkään en sen enempiä saanut selville, kuin että hänen oli naimisissa tuohon aikaan ja hänen lapsensa etunimi oli Tankred, mikä kuulostaa erikoiselta. Myöhemmin avioliitto loppui ja entinen puoliso meni myöhemmin uusiin naimisiin Carmen-nimisen naisen kanssa ja sai toisen pojan 1930-luvulla asuessaan Angolassa. Myös muita perillisiä hänellä oli, mutta heistä ei ollut vapaasti saatavaa tietoa. Amatan myöhemmistä vaiheista en saanut lisätietoa. 





Aamupäivän kolmas kartano oli nimeltään Aavere (Afer, Järvamaa). Se kuuluu sarjaan "menetetyt", mutta toisaalta saihan Ahjakin uuden katon. Aaveressa täytyisi tehdä aika paljon, kohtalokkaasta tulipalosta on aikaa jo kauan, vuoteen 1996 päättyi kartanon tarina hoitokotina. Se on nykyään hyvin pusikoituneessa maastossa. Uusgoottinen rakennus on peräisin 1800-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta ja on helppo kuvitella, miten hieno se on aikoinaan ollut. 



Ei ehkä ihan 1800-luvulta
Seuraava kartano on hieman mysteerityyppiä, se osui silmään ihan vain tien varresta ja olen silloin kirjoittanut muistiinpanoihini sanan Ilmandu. Sen nimistä kartanoa en löytänyt, mutta Raigu (Raik, Virumaa?) kyllä löytyi kyseisen paikan läheltä. Tietoa siitä ei juurikaan irronnut nimen lisäksi. Ilmeisesti se oli Wrangellin suvun omistuksessa maareformiin asti, mutten saanut tarkempaa selkoa asiasta. Paljon kartanosta ei ole enää jäljellä, enkä ihan varma edes ole, että kyse on juuri Raigusta. Mutta melko varma sentään. 


Tämä oli toinen Kiltsi (Schloß Aß, Virumaa), jossa kävimme. Edellinen oli viime elokuun reissulla, eikä siitä Kiltsistä ollut paljon jäljellä, muutama kivi toisen päällä. Tämä Kiltsi oli sitten aivan toisenlainen tarina. Se on itseasiassa linna, kuten saksankielisestä nimestäkin voi päätellä. Rakennuskompleksi on peräisin 1700-luvun lopusta ja vuoden 1919 jälkeen siellä on toiminut koulu ja toimii edelleen. Vuoden 2000 jälkeen siellä on tehty mittavaa restaurointia ja paikka on todella hienossa kunnossa ainakin päällepäin. Kävelimme pihapiirissä ja katselimme linnaa eripuolilta. Seuraava kuva on otettu panorama-asetuksella ja se tietysti vääristää kuvaa, mutta siitä saa käsityksen, ettei kyse ole ihan pikkumestasta. 



Porkuni (Schloß Borkholm, Virumaa) oli paikka, jossa menimme kunnolla vipuun. Olin vilkaissut kirjaa kevyesti ja olin sitä mieltä, että paikalla on hieno kartano ja olihan siellä. Siellä oli kaksi kartanoa aivan toisiaan vastapäätä pienellä saarella! Todellisuudessa toinen rakennuksista oli 1950-luvulla rakennettu kouluksi. Hieman harmittaa, etten vieläkään osaa lukea rakennuksia kunnolla, vaan luulin tätä vanhemmaksi ja nimenomaan kartanoksi, vaikka se on neuvostoajan tuote.

Varsinainen Porkunin kartano on tämä punainen 1800-luvun lopun komea rakennus. Tämä paikka on myös sellainen, että sen näkisin mielelläni kesällä, sillä pieni saari on varmasti hyvin kaunis paikka myös silloin. 



Ewald von Rennenkampff oli kartanon omistajana vuoden 1919 maareformin aikaan ja hän sai pitää käytössään siitä osan aina 1930-luvulle asti. Useammassa lähteessä sanottiin, että aina vuoteen 1939 asti, toisaalta hänen kuolinvuodekseen mainittin 1930. Hän näytti tältä nuorempana miehenä ja hän eli Porkunissa aivan elämänsä loppuun asti. 


Vaimo Marie eli vuoteen 1947 Saksassa. Heidän Porkunin kartanossa syntynyt poikansa Ernst eli aina vuoteen 1975 asti ja kuoli sitten Kanadassa ja tytär Mary kuoli vasta vuonna 1994 Saksassa. Muut perheen lapset kuolivat joko aivan pieninä tai teini-iässä. Kaikki perheen lapset syntyivät Porkunissa, mutta sinne suvulla ei ole sitten ollut enää asiaa ilmeisesti, vaikka joitankin kartanoita onkin palautettu alkuperäisille suvuille Viron uuden itsenäisyyden aikana. (pahoittelen etten saa tasattua tämän kappaleen rivejä, ärsyttävää)

Lasila (Lassila, Virumaa) jäi mieleen tornin ikkunassa näkyneestä kaukoputkesta, usein paikoista jää mieleen jotain pieniä yksityiskohtia. 1800-luvun lopulta olevassa rakennuksessa toimi koulu ensin vuosina 1922-1973, jonka jälkeen siellä oli kolhoosin toimisto ja jälleen vuoden 1986 jälkeen koulu.




Neeruti (Buxhowden, Virumaa) yksi niitä kartanoita, jotka todellakin ovat saaneet uuden elämän. Kartanoportaalin kuvissa vuonna 2007 se näyttää vielä siltä, että loiston päivät ovat ohitse, mutta nyt se on kokenut todella suuren restauroinnin ja töitä tehdään edelleen. Kartanoa ympäröivät väliaikaiset aidat, joiden takaa melko kaukaa katsoimme sitä. Ulkopuoli näyttää jo todella hienolta, mutta sitähän emme tiedä, miltä sisällä näyttää. Olin saavinani selville, että kunnostustöiden aikaan tapahtui muutama vuosi sitten jonkunlainen tornin romahdus. Paikan Facebook-sivulta näkee paljon kuvia kunnostuksen eri vaiheista. Hienoa, että Neerutilla on uusi elämä!



Udriku (Uddrich, Virumaa) jäi hyvin vähälle näkemiselle, se oli aidattu hyvin ja osin puiden peittämä.  Ilmeisen komea rakennus, mutta emme tosiaan sitä päässeet lähempää katsomaan. Se on rakennettu aivan 1800-luvun alussa. Pitää mennä joskus uudelleen niin main, jos sitä pääsisi katsomaan tarkemmin. En ole ihan varma, missä käytössä Udriku on nykyään, ainakin jossain vaiheessa se on ollut hoitokotina. Tämän verran siitä näimme.


Imastun (Mönnikorb, Virumaa) pihaan kahlasimme lumessa, jota oli melkein puoleen sääreen. Valkoinen osa rakennusta on peräisin 1880-luvulta ja seuraavan vuosisadan alussa siihen liitettiin punatiilinen lisäosa. Maarformin jälkeen Imastussakin oli hoitokoti, mutta nyt se on yksityisomistuksessa. Lasimestari voisi käväistä.




Moe (Muddis, Järvamaa) taisi olla taas sellainen, mistä emme oikein tienneet mitä näimme. Jälkikäteen tietoa etsiessäni tulin ymmärtämään, että varsinaista Moen kartanoa ei enää ole, se on ollut yksikerroksinen puurakennus. Ne hienot rakennukset, jotka näimme aidan yli juuri ja juuri ovat viinatislaamo ja varasto. En nyt ihan saanut selville Moen historiasta kovin paljon, alkaa olla hieman kartanoväsymystä, oli tuolloin paikanpäällä ja on nyt tietoja etsiessä. 


Vohnja (Fonal, Virumaa) oli tämän matkan vihoviimeinen kartano, se toimii kouluna ja tuona sunnuntaina siellä jo talkkari oli lumitöissä, ilmeisesti maanantaina loppui virolaisten lastenkin joululoma. 1830 valmistunut klassisen tyyli rakennus pitää sisällään myös internetpunktin ja jonkunlaisen säästökassan toimipisteen. Sen viimeinen omistaja ennen tiedätte kai mitä  oli sellainen herra kuin Ernst von Tiesenhausen. Hänen poikansa Paul tuli bolsevikkien murhaamaksi tammikuussa 1919, oli vielä perheen ainoa lapsi. Isä Ernst eli 84 vuotiaaksi ja äiti Alexsandrine 67-vuotiaaksi. 


Tämän jälkeen olimme saaneet kartanoista tarpeeksemme vähäksi aikaa. Ajelimme Tallinnaan päivänvalon viime rippeillä ja kävimme melko pikaisesti KUMUssa, jossa oli oikein hyviä näyttelyitä taas. Olimme viimeisen yön ennen kotiinpaluuta yötä julkisivuremontissa olevassa Tallinkin City-hotellissa sataman lähellä, eikä huoneen hinta kyllä päätä huimannut. Iltasella kävelimme Rotermanni-kortteliin Alter Egoon syömään tapaksia, olihan reissun yhtenä teemana syödä urautuneesti tutuissa ravintoloissa. 



Poikkesimme myös piparkakkunäyttelyssä, se oli aivan viimeistä päivää. 


Tämän matkan jälkeen kartanosaldomme on 164 eri kartanoa. Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidan välilehdille Mõis-hulluutta ja Poissa kotoa. Seuraavan kartanokierroksen aika on ehkä vasta kesällä, mahdollisesti sukulaisseurassa. Se saattaa sisältää tuttuja paikkoja niiden kesäasussa, mutta on niitä uusiakin paikkoja vielä satamäärin katsomatta. 

keskiviikko 16. tammikuuta 2019

Tarton eteläpuolen retki, viides kartanokierros osa 3

Tartto on jo useammalta matkalta tuttu yliopistokaupunki. Joka kerta kun näen hienon yliopistorakennuksen, tai kuten esikoisemme kanssa sanomme uliversitetin, minun täytyy ottaa siitä kuva ja lähettää se Opiskelijalle. Jos hän sattuisi lähtemään vaihtoon, olisivat paikat valmiiksi tuttuja. Myös Tarton uliversitetin päärakennuksesta tuli otettua kuva.


Olimme yötä Hotel Londonissa, joka on melkoisen kliininen hotelli, ei mitään moittimista. Se hämmästytti hieman, että jotkut vanhemmat antoivat tenaviensa juosta, kiljahdella ja kolistella pitkin käytäviä kymmenen jälkeen illalla noin tunnin verran. Illalla söimme hotellin ravintolassa. Sitä emme useinkaan tee, mutta Londonin ravintola Polpo oli meille tuttu aiemmalta matkalta ja tiesimme sen hyväksi paikaksi syödä. Seuraavana iltana se olisikin ollut yksityistilasuuden takia suljettu muilta, joten meille sopi hyvin syödä siellä jo ensimmäisenä iltana. Aivan niin hyvää ruoka ei ollut kuin ensimmäisellä kerralla, mutta aivan hyvillä mielin lähdimme vähän alle satasen maksaneina.


Aamiainen Londonissa syödään samassa paikassa kuin illallinen, eli Polpon salissa. Koska edellisaamun aamiainen Ammendessa oli ollut niin ylimaallisen upea, ei tämä aivan hyvä tehnyt kovin suurta vaikutusta.

Päivämme agenda oli ennalta-arvattava, halusimme nähdä kartanoita Tarton lähistöllä. Niitähän riittää sielläkin päin, mutta aivan hirveän suurta kierrosta emme tehneet, sillä saaliina oli vain kaksitoista kartanoa. Päivän valoa oli käytettävissä noin kuusi tuntia, sen käytimme kyllä aika hyvin.

Ensimmäisen kartanon, Issakun (Issako, Tartumaa) aidan takana olimme noin puolen tunnin ajomatkan jälkeen vähän vaille kymmenen. Sain siitä selville hyvin vähän, oikeastaan vain sen, että se on rakennettu 1800-luvun jälkipuoliskolla ja että se oli Kuristan kartanon apukartano (support manor). Vaikka kuinka kaivelin, en löytänyt yhtään nimeäkään tämän kartanon omistussuhteista. Issaku on nykyään yksityisessä omistuksessa ja ilmeisesti sieltä voi vuokrata tiloja erilaisiin tarkoituksiin, vaikkapa majoittumiseen tai juhlien pitämiseen, mutta hotellina se ei toimine.





Kuristan (Kurrista Tartumaa) kartanolle ei ollut Issakulta pitkä matka, vain noin 3,5 km. Sen yhteydessä mainitaan de Villeboisin suvun nimi ja 1900-luvun alussa omistajaksi mainitaan Martha (os Reinelt) Paul, mutta sen enempää en saanut selville. Tämä kartanokierros alkoi siis hieman laimeasti tämän jälkitonginnan suhteen, mutta rakennus itsessään oli hyvin kiinnostavan näköinen punatiilikartano, se ja Issaku olivat paljolti toistensa kaltaisia. Kuristan lähelle pääsimme katselemaan sitä pienen hankikahluun jälkeen, yöllä oli juuri satanut kymmenkunta senttiä uutta pehmeää lunta. 



Ahja (Aya, Tartumaa) oli päivän kolmas kartanomme ja sen suhteen myös tiedonhaku oli jo helpompaa. Koska tuoretta lunta oli jonkun verran, myös suuren rakennuksen katolla, emme huomanneet, että katto on verraten uusi. Tämä johtuu siitä, että lokakuussa 2007 Ahjassa oli valtava tulipalo ja siitä jäi jäljelle vain seinien muodostamat kuoret. Sitä on vaikea uskoa todeksi, mutta näin tosiaan oli ja noin vuotta paria myöhemmin kartano sai uuden katon, mutta sitä en tiedä, miten paljon sisätiloja on korjattu. Olisi kiinnostavaa tietää onko jollakin taholla Ahjan suhteen suunnitelmia. Luulisi olevan, saihan se uuden katon päälleen ja lasit ikkunoihin. 



Kartanon viimeinen omistaja ennen vuotta 1919 oli nimeltään Ernst Konrad Arved von Brasch, joka vietti elämänsä viimeiset vuodet Munchenissä, hän kuoli 39-vuotiaana. Ahjassa toimi vuosina 1922-1997 koulu, nykyään koulu on viereisessä modernissa, mutta hyvin Ahjan pariksi sopivassa rakennuksessa. Kartano sijaitsee pienen järven rannalla ja voin kuvitella se olleen hyvin kaunis loistonsa päivinä, kun se on sitä nytkin omalla rappeutuneella tavallaan. 


Mooste (Moisekatz, Tartumaa) olikin sitten enemmän kuin yksi kartanorakennus, se oli oikea rykelmä hienoja vanhoja rakennuksia. Varsinainen kartanorakennus toimii kouluna ja viinaköökissä on jonkunlainen valokuvaamiseen keskus. Muissa rakennuksissa on ainakin kesäisin toimintaa, on sepän pajaa, on seminaaritiloja jne. Tämän linkin takaa voi lukea kaikenlaista Moostesta. Moosten viimeiseksi omistajaksi mainitaan Axel von Nolcke, samaan sukuun olen törmännyt jo aiemminkin. Päärakennus on melkoisen nuori, valmistunut vuonna 1909.






Toolamaa (Tolama, Tartumaa) oli paikka, jonka näkeminen oli juuri sillä rajalla, tohdimmeko tehdä sen. Kannustimena toimi se, että sillekin oli tieltä viitta. Pihaan vei kapea tie, jolla oli yhdet ajojäljet lumessa ja kävimme kääntymässä pihan laidalla. Arvelimme, että asukas oli lähtenyt asioille ja me poistuimme pikimmiten, ettemme olisi tien tukkeena, jos hän juuri tulisi takaisin. Tätä taloa en olisi kyllä kartanoksi tunnistanut, ellei kirjassamme olisi ollut siitä pientä kuvaa. Tämän linkin takana on minulle uusi lähde, jossa kerrotaan monista paikoista, myös Toolamasta ja tapahtumista siellä eri aikoina.



Räpina (Rappin, Võrumaa) oli päivän kuudes kartano. Alunperin rakennus on peräisin 1830-luvulta ja on klassista tyyliä, mutta sitä on muunneltu ja lisärakennettu aikojen saatossa runsaasti. 


Räpinan viimeinen omistaja ennen maareformia oli nimeltään Alexander von Sivers, joka näytti nuorena miehenä näin haaveelliselta. Hän oli kuitenkin jo vanha mies Räpinasta lähdettyään ja hän kuoli Tartossa vuonna 1926 82-vuotiaana. 


Räpinassa toimi pitkään puutarhakoulu, mutta mikäli oikein käsitin, siellä on nykyisin musiikkikoulu ja museo



Rahumäe (Friedholm, Võrumaa)  oli myös von Siversin perheen omistama ja viimeisin isäntä oli etunimeltään Friedrich, ilmeisesti hän oli haaveellisen Alexanderin velipoika. Tämä puinen rakennus on ollut viime vuosisadalla elokuvateatterina ja pienemmiksi asunnoiksi jaettuna. Nyt se taitaa olla yksityisomistuksessa ja näyttää ihan hyvältä nykykunnossaan. Alunperin se on rakennettu 1870-luvulla. 


Veriora (Paulenhof, Võrumaa) jäi hieman hämärän peittoon, oliko löytämämme rakennus varsinaisesti kartano, vai joku lisärakennus. Woldemar von Roth mainitaan sen viimeisenä maareformia edeltävänä omistajana, mutta en löytänyt hänestä mitään erityistä. Pihapiirissä oli muistokivi, jossa sanottiin, että sillä paikalla Veriora sijaitsi, joten sen takia epäilimme monissa lähteissä ja meidänkin kuvaamamme rakennuksen olleen joku muu kuin päärakennus. 





Järvere (Jerwen, Võrumaa) on Friedrich Alexander von Möllerin äidilleen rakentama pieni kartano, sitä kutsuttiinkin vanhanrouvan taloksi. Kyllä minullekin tuollainen talo kelpaisi, enkä suuttuisi, jos minua sen takia sanottaisiin vanhaksi rouvaksi. Talo oli neuvostoaikaan metsätalouskeskuksen käytössä ja nykyään yksityisomistuksessa ja erittäin hyväkuntoisen näköinen. Katsoimme sitä nätisti aitojen takaa emmekä jääneet paikalle vetelehtimään. 




Sõmerpalu (Schloß Sommerpahlen, Võrumaa) oli katsottava melko kaukaa. Sen pihaan oli kyllä viitta ja ilmeisesti oli pieni parkkipaikkakin, mutta nyt runsaan lumen takia parkkipaikalle ei ollut pääsyä. Niinpä kurkimme paikkaa alemman tien varrelta. Sõmerpalu on 1860-luvulla uusgoottiseen tyyliin rakennettu upea rakennus. Etenkin sen torni ja kaarikäytävä näyttävät hienoilta. Sillä oli sama omistajasuku kuin Järverellä. Tämän kartanon näkisin mielelläni myös kesällä. Tietääkseni se on nyt yksityisomistuksessa, mutta sielläkin on ollut jossain vaiheessa koulu.


Väimela (Waimel, Alt-Waimel, Võrumaa) osoittautui päivän vaikuttavimmaksi paikaksi. Olin katsonut vain pikaisesti kartanokirjamme sivua ja odotin suurta kartanoa, joka olisi melkoisen hyvässä kunnossa. Sen sijaan kohtasimmekin lohduttoman näyn, palaneen kartanon, jonka katto oli poissa. En silloin vielä tiennyt, että tulipalo sattui melko vastikään, viime lokakuussa. Alkuperäinen yksikerroksinen rakennus on korotettu kaksikerrokseksi talon ollessa koulukäytössä. Saa nähdä saako Väimela vielä uuden katon, kuten Ahja sai. 





Joosu (Waimel-Neuhof, Võrumaa) on nykyään melko huonossa hapessa. Antti kävi katsomassa hieman lähempää sitä, minä istuin autossa. En saanut tästä kartanosta selville oikein mitään, en edes sitä kuka sen viimeksi ennen maareformia omisti, muutamia nimiä tuli esille, mutten ole varma mikä oli omistusjärjestys. Kartano on rakennettu 1730-luvun varhaisklassiseen tyyliin ja sen kauneuden voi kyllä vielä aavistaa. Kauan ei tuo toisen pään katto enää ole paikallaan, Joosu on menetetty tapaus. 




Tilsi (Tilsit, Võrumaa) oli päivän kartanoannoksen toiseksi viimeinen kohde. Siellä oli pitkään lastenkoti, mutta nykyään se on asumaton, mutta lumityöt sen pihassa oli tehty todella tipitarkkaan. Keskiosa rakennusta on peräisin 1700-luvulta ja päätyjen lisäosat seuraavan vuosisadan puolivälistä. 



Vana-Kuuste (Alt-Kusthof, Tartumaa) jäi päivän viimeiseksi kartanoksi. Nykymuodossaan rakennuksessa on lisäpahkoja molemmin puolin, mutta keskiosa on peräisin 1800-luvun alusta. Kartanoa isännöi viimeisenä ennen maareformia Leo August von Sivers, mutta häntä en varmasti pystynyt jäljittämään. Rakennuksessa ja sen lisäpahkoissa toimii koulu, on toiminut jo pitkään. Antti kävi katsomassa rakennusta toiseltakin puolelta, sieltä vanha osa erottuu paremmin. 



Päivän saldo oli siis 14 kartanoa ja lisään ne kaikki CampaSimpukan ylälaidan Mõis-hulluutta-välilehdelle, jonne kerään kaikki vierailemamme kartanot luettelena. Liitän tämän postauksen myös Poissa kotoa-välilehdelle, jonne tulevat kaikki reissupostauksemme maittain aakkostettuina.