lauantai 16. helmikuuta 2019

Pintapaistettu lohi wasabimajoneesilla

Olen ollut vähän nirso mitä tulee hittiruokiin, en ole tehnyt avokadopastaa, enkä muttipastaakaan, mutta uunifetapastaa tein ja olenpa iloinen, että tein. Ja olen iloinen, että tein sen Jennin innostamana. On niin mukava tuntea edes vähän ihmistä, jonka idea lähtee lentoon näin jyrkällä kulmalla. Tiedostan kyllä, että uunin keksimisen jälkeen on melkein kaikkea jo paistettu, mutta silti Jennin idea oli loistava. Ainoa harmistuksen aihe oli se, että ostamani feta ei ollut kaikkein parasta, se ei murentunut sopivasti vaan muuttui melkein tahnamaiseksi uunikeikalla. Ja pastakin olisi voinut olla spagettia. Mutta nämä eivät ole Jennin vika, vaan minun. Eikä oikeastaan vika ollenkaan, jäipä vain parantamisen varaa.


Aasinsiltana tämän päivän ateriaan toimii kokeilematon avokadopasta, en silloin muutama vuosi sitten käyttänyt avokadoa juuri ollenkaan, eikä ajatus sen sekoittamisesta pastaan tuntunut houkuttelevalta, eikä tunnu vieläkään. Niinpä en ollut hankkinut Hanna G:n keittokirjoja, enkä sen jälkeen lukenut hänen blogiaan, kun hän lopetti sen alkuperäisen ruokabloginsa, jonka nimikin on jo haihtunut päästäni. Olin kuitenkin tietoinen, että viime vuoden lopulla hän julkaisi uuden keittokirjan, jonka kannessa hän poseeraa muodikkaasti essussa. Tai mitä minä muodista ymmärrän. Tämäkään kirja ei ole löytänyt hyllyyni, mutta saattaa olla, että se löytyy sieltä piankin, kunhan ehdin kaupoille. Palan nimittäin halusta nähdä mitä muita hyviä ohjeita hän on kirjaansa laittanut pintapaistetun lohen lisäksi. Se on nimittäin parasta syötävää, jota meidän keittiössämme on aikoihin ollut, eikä meillä ihan pahaa ruokaa yleensäkään syödä. Se on nerokas ohje.

Minun silmiini pintapaistettu lohi osui postauksen muodossa Lyhyenä hetkenä-blogista. Kuvat olivat houkuttelevia ja mikä tärkeintä, ymmärsin viimein mitä olen tähän asti tehnyt väärin leikatessani lohta sushia varten. Yksi ainoa kuva ja nolostuksen puna nousee vieläkin poskille, miten en ole tajunnut? Olen vain leikannut kalaa kaikkiin mahdollisiin vääriin suuntiin, mutten siihen yhteen oikeaan. Kiitos Pia. Huomasin Pian postauksen pintapaistetusta lohesta jo heti tuoreeltaan, mutta tänään oli vasta sopiva hetki kokeilla Pian testaamaa Hanna G:n ohjetta. Eikä jää viimeiseksi kerraksi. Tein ruoan pääruokakoossa ja luistelin majoneesin tekemisestä. Käytin hyvää virolaista majoneesia, jota meillä on nykyään aina. 

Pintapaistettu lohi wasabimajoneesilla ja vähäsen sushiriisiä

  • 300 g palanen merilohta
  • 1 dl majoneesia
  • 2 rkl wasabia
  • pieni liraus sitruunamehua
  • ripaus suolaa
  • 3 rkl soijakastiketta
  • 2 rkl miriniä
  • 1 dl sushiriisiä (määrä ennen keittämistä)
  • pikkelöityä inkivääriä
  • seesaminsiemeniä
Aloitin huuhtomalla sushiriisiä riisinkeittimen kulhossa kunnes huuhteluvesi oli kirkasta. Laitoin keittimen töihin. Desi kuivaa sushiriisiä tarvitsee noin 2,5 dl vettä riisinkeittimessä ja sitten asian voikin unohtaa siihen saakka, että riisi on valmista. Jos jotain keittiövempelettä arvostan niin se on riisinkeitin. Se ei koskaan petä minua. 

Sekoitin valmiiseen majoneesiin tujakasti wasabia ja ihan vähän sitruunamehua ja suolaa. Lusikoin majon pursotinpussiin ilman tyllaa niin, etten leikannut pussin kärkeä vielä auki. Olin laittanut kärjen yläpuolelle kapean pussinsulkijan estämään majoneesin valumista aivan pussin kärkeen vielä tässä vaiheessa. Näin saisin sitten leikattua kärjen pois ilman, että majoneesi purskahtaisi pussista ennen kuin tahtoisin sitä pursottaa. Laitoin yläpäästä solmulle kierretyn pussin jääkaappiin. 

Tein yksinkertaisen kastikkeen sekoittamalla soijakastiketta ja miriniä ja jätin odottamaan viimeistelyä. Kaadoin kuivalle pannulle muutaman ruokalusikallisen seesaminsiemeniä. Minulla ei ollut Pian käyttämiä mustia seesaminsiemeniä enkä löytänyt varastoistani mustia nigellansiemeniä, joten paahdoin kuumalla, kuivalla pannulla tavallisia seesaminsiemeniä tavoitellen niihin pientä paahteisuutta. Varoin polttamasta niitä ja kumosin ne jäähtymään peltilautaselle. 

Otin sitten kalapalan käsittelyyn. Leikkasin rasvareunat pois ja nyppäisin muutaman ruodon pois. Leikkasin sitten melko neliskanttisen palan kahteen yhtä suureen palaan. Aloin leikata keskilinjan suuntaisesti ohuita, noin puolisenttisiä viipaleita. Niitä tuli noin parikymmentä. Reunoja kohden palat olivat kapeampia. Asettelin tasakokoisimmat viipaleet tarjoiluastialle, sellaiselle joka kestäisi tohottimen kuumuuden. Muutaman kapeamman palan kieritin ruusukkeiksi vadin päätyihin. 

Kun riisi oli kypsää, pyysin talouden tohovastaavaan hommiin. Antti tohotti ohuita lohiviipaleita niin, että niiden pinta vaaleni ja kypsyi aivan aavistuksenomaisesti. Otin jääkaapista majoneesipussin ja leikkasin pussin kärjen pois hyvin pienesti. Otin pois pussinsulkijan ja puristin massan pussin kärkeen. Pursotin wasabimajoneesia lohiviipaleiden päälle ja reunoille. Lusikoin muutaman pienen lusikallisen mirin-soijakastiketta reunoille ja ripotin päälle paahdettuja seesaminsiemeniä. Lopun mirin-soijakastikkeen kaadoin pieniin annoskuppeihin lautasten vierelle. Laitoin tarjolle myös pikkelöityä inkivääriä, vaikken itse sitä syökään. Enkö olekin hyvä ihminen?

Otin tahmeaa, kypsää sushiriisiä kauhalliset kuppeihin lautasten viereen ja aloimme syödä. Ai että wasabi teki majoneesista hyvää, siinä oli pieni potku, muttei nostattanut hikikarpaloita otsalle. Lohi oli niin kevyesti kypsennettyä, ettei tosikaan. Makea kastike sopi korostamaan kokonaisuutta hyvin ja haarukallisiin (emme saaneet puikoilla syömistä hyvin käyntiin, luovutimme) yhdistetyt sushiriisin tahmeat pallukat täydellistivät suupalan. Voi että miten hyvää! Yksinkertaista ja hauskaa! Kiitos Hanna G loistavasta ohjeesta, kiitos Pian sen minunkin ulottuvilleni tuomisesta! Ja kiitos minä, kun osasin tehdä tämän ohjeen mukaan hyvää ruokaa. 


sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Eilinen päivällinen tänään – 24 tunnin lammas

Kiinteistökaupoissa sanotaan tärkeintä olevan sijainti, sijainti ja sijainti, ruoanlaitossa usein tärkeintä ovat ajoitus, ajoitus ja ajoitus. On todella tärkeää, että ruoka on valmista silloin, kun sitä syödään. Kuulostaa ihan perusjutulta, hallitsenkin sen useimmiten. Joskus kuitenkin menee pieleen. Eilen meni. Ruoanlaitto oli periaatteessa aloitettu jo torstaina, kun ostin pakastettuja lampaanpotkia ja jätin ne sulamaan lauantaita varten. Siihen asti kaikki hyvin.

Perjantaina velttoilin, enkä laittanut sulaneita potkia marinadiin, vaan ajattelin olla pätevä emäntä ja laittaa potkat vain suoraan haudutuspataan varhain lauantaiaamuna. Ja kuinkas siinä kävi? Katsoin aamulla edellisillan Hiljaisen todistajan (lempparisarjani tällä erää, vaikka periaatteessa sen tunnelma usein ahdistaa) ja olin keittiössä crock pot-hommissa vasta kymmeneltä. 

Kehittelin pataan pääpiirteissään stifadotyyppistä lähestymistapaa, jäätävä kepakko kanelia jne,  hirveästi sipulia, tiedättehän. Koska olin niin varma taidoistani, en poistanut potkista kalvoja enkä paistanut pintoja, kyllähän rakas haudutuspatani hoitaisi homman tuosta vaan. Kello oli aikalailla varttia yli kymmenen, kun pata aloitti työt ja arvelin meidän voivan syödä viideltä. 

Onneksi olin leiponut monkey breadin ja tehnyt Hannelelta oppimaani appelsiinisalaattia, sillä eiväthän lampaanpotkat olleet millään muotoa antautuneet vielä noin seitsemän tunnin haudutuksesta. Nostin ne kyllä lautasille, latasin viereen ihanasti kypsyneet juurekset (älä saa kohtausta, kyllä stifadoon voi laittaa vaikka mitä juureksia, sanoo vaan, että se on fuusiostifado) ja silppusin päälle kevätsipulia, sillä yrtit olivat vähissä. Antti sai pienen palan lammasta irti, minä en sitäkään. Onneksi ei ollut ruokavieraita.

Näkeehän sen, ettei potka ole millään muotoa valmis.
Onneksi en ollut vielä kaatanut padasta kanelista tomaattikastiketta, palautimme vähin äänin potkat ja juurekset pataan, laitoimme kannen kiinni ja söimme päivälliseksi vain tuoretta leipää ja appelsiinisalaattia.


Illempana toisen potkan luu oli jo kierähtänyt irti, toisesta ei lähimainkaan. Jätin padan low-asetukselle yön yli. Näin unta, jossa lisäsin mukaan kikherneitä ja vihreitä linssejä, tästä tulikin enneuni. Aamulla kävin katsomassa pataan, mutta pelkkä haistamisen olisi riittänyt. Toisenkin potkan luu oli irrallaan ja keittiössä tuoksui siltä, että toivoin päivällisajan olevan heti. Laitoin padan warm-asetukselle ja toivoin ajan kuluvan nopeasti, että voisimme syödä fuusiostifadoa. 

Stifado lampaanpotkista

  • 2 lampaanpotkaa
  • 4 perunaa
  • 2 porkkanaa
  • 10 pientä sipulia
  • 5 pientä valkosipulinkynttä
  • palanen lanttua
  • loraus oliiviöljyä
  • tölkki tomaattimurskaa
  • puolikas tomaattipurkillinen huuhteluvettä
  • 1,5 dl punaviiniä
  • 2 rkl punaviinietikkaa
  • 1 iso kanelitanko
  • 3 laakerinlehteä
  • suolaa ja pippuria
  • kuivattua tomaattimurua
  • 1 pieni tölkki kypsiä vihreitä linssejä
  • 1 tölkki kikherneitä
Eilen siis kuorin porkkanat ja lantun ja leikkasin ne paloihin, samoin halkaisin perunat ja kuorin sipulit ja valkosipulit. Lorautin hieman oliiviöljyä suuremman lämpenemässä olevan haudutuspatani pohjalle ja asettelin sinne kasvikset ja pitkän kanelitangon. Kuivasin sulaneet lampaanpotkat ja hieroin niiden pintaan suolaa ja pippuria. Nostin potkan pataan ja kaadoin päälle punaviinin, etikan, tomaattimurskan ja purkinhuuhteluveden. Ripottelin pataan vielä kuivattua tomaattimurua, laakerinlehdet ja hieman suolaa ja pippuria. Jätin padan hommiin, aluksi low-asetukselle, sitten high-asetukselle. Aika ei ollut alkuunkaan riittävä ja lopulta potkat olivat low-asetuksella koko yön. Tarkastelin tänäaamuna tilannetta, nestettä oli tarpeeksi, lihan oli aivan kuiduiksi hajoavan kypsää. Kasviksista porkkana ja lanttu olivat menneet melkein tunnistamattomaksi muhjuksi, perunat ja sipulit olivat koossa. 

Kaikki pintarasva ja kalvot olivat sulaneet pois potkista ja sitä kautta liemi oli  melkoisen rasvaista. Lisäsin mukaan linssejä ja kikherneitä ja ne imivät jonkun verran rasvaisuuden tunnetta ja maistuivatkin kyllä mainioille. Kaikkiaan lampaanpotkat olivat padassa noin 24 tuntia, mutta luultavasti noin 10-12 tuntia olisi ollut riittävä kunnollisen kypsyyden saavuttamiseksi. Opinpa tästä sen, että jos luistelen alkuvalmisteluista ja muutenkin arvioin ajan väärin, voi tilannetta pelastaa lisäajalla. Jotain muuta syötävää tarvitsee kyllä kehitellä odotteluajaksi. 


Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidan Crock-pot-välilehdelle, jonne kerään kaikki haudutuspataohjeeni. 

maanantai 4. helmikuuta 2019

Uunijuureksia ja kanaa

Laitoin eilen marinadiin Antin ostamat broilerifileet ja tänään huomasin Jennin tehneen melkein tarkalleen vuosi sitten todella houkuttelevia uunijuuriksia ja linssejä. Unohdin samantien kaikki riisit, perunat ja pastat ja tartuin Jennin ohjeeseen. Meillä oli vähän juureksia viikonlopun kokkailuista, muttei paljon mitään. Hyvin ne riittivät kahdelle ja huomiseksi lounaaksikin.

Veriappelsiinimarinoidut broilerifileet

  • 5 pientä broilerifilettä
  • 1 veriappelsiinin kuori raastettuna ja mehu puristettuna
  • 0,5 dl oliiviöljyä
  • suolaa ja pippuria
  • tuoreita yrttejä (timjamia, basilikaa, persiljaa)
  • 2 valkosipulinkynttä
Laitoin eilen illalla kaikki marinadin ainekset Bamixin minileikkuriin ja suurruttelin hetken. Valkosipulin kynnet olisi kannattanut pilkkoa hieman pienemmiksi, ne eivät osuneet leikkurin teriin kovin hyvin. Jätin ne kuitenkin tähän melko raflaavan väriseen marinadiin, sattui todella punainen veriappelsiini. Kaadoin marinadiliemen vakuumirasiaan ja asettelin broilerifileet astiaan, kääntelin niitä niin, että ne olivat kauttaaltaan marinadissa. Laitoin vakuumikannen paikalleen ja otin rasiasta ilmat pois vakumointikoneella. Laitoin rasian jääkaappiin odottamaan tätä päivää. 

Uunijuurekset

  • 1 punajuuri
  • 2 porkkanaa
  • palanen lanttua
  • palanen palsternakkaa
  • puolikas veriappelsiini lohkoina
  • suolaa ja pippuria
Kuorin juurekset ja leikkasin ne noin samankokoisiin paloihin. Asettelin ne uunivuokaan ja lurittelin päälle oliiviöljyä. Ripotin päälle suolaa ja pippuria ja laitoin muutamaan palaan leikatun veriappelsiinin mukaan myös. Kuumensin uunin 200 asteeseen ja laitoin juurekset kypsymään. 

Vihreät linssit

  • pieni tetra kypsiä vihreitä linssejä
  • 1 pieni punasipuli
  • 1 rkl oliiviöljyä
  • puolikkaan sitruunan mehu
  • 1 rkl voita
  • suolaa ja pippuria

Jogurttikastike

  • purkinpohjallinen turkkilaista jogurttia (noin 1,5 dl)
  • puolikkaan sitruunan mehu ja kuori raastettuna
  • ripaus suolaa ja pippuria
Tällä kertaa en keitellyt linssejä, vaan käytin kaapista tetrallisen kypsiä. Kaadoin linssit tetrasta siivilään ja huuhdoin ne kylmällä vedellä. Silppusin sipulin ja kuullotin sitä hetken pannulla. Kun ruoka-aika kaikkiaan lähestyi (juurekset alkoivat olla kypsiä) kuumensin pannua uudelleen ja lisäsin sinne huuhdellut linssit ja maustoin seosta suolalla, pippurilla ja sitruunamehulla. Sekoitin mukaan hieman voita ja  jätin pannun pienelle liekillä odottamaan aterian kokoamista.

Sekoitin jogurttikastikkeen ainekset purkissa ja lusikoin sen sievempään astiaan. 

Toisella pannulla kuumensin hieman oliiviöljyä ja nokareen voita ja paistoin edellisillasta marinadissa olleet broilerifileet kypsiksi molemmin puolin. 

Kokosin aterian suurelle vadille laittamalla ensin pohjalle linssit, sitten juurekset ja päälle kypsät broilerifileet. Koristelin veriappelsiinilohkoilla ja tuoreilla (ja vähän kuivahtaneillakin) yrteillä. Aivan loistava tuo linssilisäke ja uunijuurekset, kiitos Jennille ohjeesta! Eivätkä omasta tai asiakkaan päästä marinoidut broilerifileetkään hassumpia olleet, oikeastaan ne olivat erittäin hyviä, mureita eivätkä yhtään kuivia. Tämäkin ruoka sopii kuukauden ruokahaasteeseen, sillä siinä oli sitruksia paljon!

sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Vesihauteessa kypsennetyt veriappelsiinimuffinit


Eilen söimme päivälliseksi mainioita keittiöpeikkoa, madekeittoa. Jälkiruoaksi meillä oli vesihauteessa kypsennettyjä veriappelsiinimuffineita ja mihinkä ne sopivatkaan paremmin kuin uudelleen henkiin herätettyyn kuukauden ruokahaasteeseen? Sitä ovat laittaneet käyntiin Hannele ja Hanna.

Veriappelsiinimuffinit vesihauteessa (4 kappaletta)


  • 3 pientä veriappelsiinia (kahdesta viipaleita ja yhdestä mehua)
  • 75 g voita + vähän vuokien voiteluun
  • 1 kananmuna
  • 0,75 dl sokeria
  • 1 tl jauhettua vaniljaa
  • 2 dl vehnäjauhoja
  • 1 tl leivinjauhetta
  • 4 rkl vaahterasiirappia
  • tomusokeria
Kuumensin uunin 200 asteeseen ja otin esille lasivuokan, johon neljä alumiinista muffinivuokaa mahtui hyvin. Voitelin alumiinivuokat hyvin, olisi ollut hyvä tehdä niin, että voitelee vai reunat ja jauhottaa ne vehnäjauhoilla, mutta voitelin kokonaan, myös pohjan enkä jauhottanut ollenkaan. Leikkasin kaksi pientä veriappelsiinia kuorettomiksi ja leikkasin niiden keskeltä kaksi puolen sentin paksuista viipaletta. Loput söin, koska veriappelsiinit ovat niin hyviä. Yhden appelsiinin puristin mehuksi, sitä tuli desin verran. Valutin vuokien pohjalle ruokalusikalliset vaahterasiirappia ja laitoin siirapin päälle viipaleen appelsiinia. 

Sulatin voin ja sitä odotellessani vatkasin kananmunan ja sokerin vaahdoksi. Mittasin valmiiksi jauhot ja sekoitin niihin leivinjauheen ja jauhetun vaniljan. Kun voi oli sulanut, lisäsin sen yhdessä kuivien aineiden ja appelsiinimehun kanssa kananmuna-sokerivaahtoon. Vältin vatkaamasta liikaa, ettei taikinasta tulisi sitkeää. 

Lusikoin taikinan tasaisesti vuokiin ja nostin vuokat lasivuokaan. Kiehautin keittimessä vettä ja kaadoin kuumaa vettä lasivuokaan sen verran, että sitä oli pienten muffinivuokien puoliväliin asti. Peitin lasivuokan foliolla ja nostin sen uuniin paistumaan. Aluksi paistoin muffineita 20 minuuttia ja kokeilin sitten tikulla kypsyyttä. Tikkuun vielä tarttui taikinaa, joten otin folion kokonaan pois ja paistoin vielä 10 minuuttia. Sen jälkeen muffinit olivat kypsiä, nostin lasivuokan varovasti pois uunista, varoen kuuman veden loiskumista. Jos olisin jauhottanut pikkuvuokien reunat, olisivat muffinit saattaneet irrota nätimmin, mutta kyllä ne nytkin irtosivat, kun olin pyöräyttänyt terävällä veitsellä muffinin ja vuokan välistä. 

Appelsiiniviipale ja vaahterasiirappi muodostivat kivan hatun kakkuselle. Sirottelin päälle vielä tomusokeria, sillä se on mainio kaunistus monelle leivonnaiselle. Maistuivat hyvältä vaniljajäätelön ja kahvin kanssa!



lauantai 2. helmikuuta 2019

Madekeitto – erittäin suuri keittiöpeikko

Minulla on vapaa viikonloppu ja sellaisen lähestyessä tulee aina mieleen, että pitäisi tehdä jotain erityisempää ruokaa. Se voi olla sellaista, mitä ei olla tehty pitkään aikaan, se voi olla jotain työlästä, se voi olla jotain mitä ei ole koskaan tehty. Se voi olla jopa keittiöpeikko! Yksi pitkäikäisimmistä keittiöpeikoistani on made. Aivan blogin alkuajoista ole ajatellut, että minunkin pitäisi uskaltaa tehdä madekeittoa, joka vuosi tähän aikaan blogeissa ja nykyään instagramissa on madekeittoja toisensa perään enkä minä ole vielä koskaan sellaista tehnyt! 

Tänään asia korjaantui. Antti meni eilen ruokakauppaan, kun minulla oli iltavuoro. Hän pyysi minulta kauppalistaa ostosten teon tueksi, mutta minulla ei raksuttanut ollenkaan. Listaan taisi päätyä vain juustoa ja juureksia ja lisäksi hän sai oraalisen neuvon ostaa jotain jänskää. Ja jos mitään jänskää ei löytyisi, kaivelisimme aamulla pakastinta, eiköhän sieltä jotain löytyisi. Saatoin minä sanoa, etten suuttuisi, jos hän ostaisi mateen, tuon keittiöpeikkojen äidin. Antti kyllä vilkaisi minua sen näköisenä, että ootko tosissasi. 

Kun pääsin kotiin töistä, oli meillä jääkaapin nollalaatikossa matikka. En avannut pakettia, mutta sain tietää sen olevan valmiiksi nyljetty. Niinpä poistui osa pelkokertoimesta, jonka mateen mahdollinen nylkeminen oli nostattanut. Olin jo muutenkin melkein päättänyt noudattaa sauvajyväsperäistä neuvoa keittää kala nahkoineen päivineen välttääkseni tämän nylkemisen (tämä välttely on sukua sille, että menin aikoinaan yhdelle työmatkalle firman viimeisiä vetelevällä työautolla mieluummin kuin lentokoneella, mutta erittäin hyvästä syystä: en osannut liittää lentolippua matkalaskuun enkä suurin surminkaan halunnut opetella sitä). 

Sauvajyväsessä ei matikkaa ole koskaan pelätty, siellä on monta madeohjetta, niin monta että minua aivan nolottaa oma pelkuruuteni. Käytin tätä ohjetta ilman sitä nahkoineen keittämistä. Sain aikaan noin 5-6 annosta keittoa, joten huomenna ei tehdä muuta kuin lämmitetään tähdenlentoa. Vähän minä soveltelin.

Madekeitto

  • 1,5 l vettä
  • 1 nyljetty made
  • kokonaisia pippureita
  • laakerinlehtiä
  • 2 rkl lipstikkasuolaa
  • 4 keskikokoista perunaa
  • 2 kevätsipulia
  • 2 porkkanaa
  • palanen lanttua
  • palanen palsternakkaa
  • palanen fenkolia
  • suolaa ja pippuria
  • 0,5 dl kermaa
  • katkarapuja (noin 50 g, purkin pohja)
  • tuoretta tilliä ja fenkolin hapsuja
  • pienet kiehkurat ruususuolavoita
  • viipaleet veriappelsiinia
Antti oli rohkea ja leikkeli nyljetyn mateen noin 5 cm paloiksi, selkäruoto oli sen verran tuhti, että kalasakset ja tukeva veitsi olivat tarpeen. Laitoin huuhdotut kalapalat kattilaan ja laskin päälle noin puolitoista litraa vettä. Minulla ei ollut lipstikkaa muussa muodossa kuin suolaan sekoitettuna, purkki oli vuodelta 2013. Mutta kyllä se ihan hyvältä vaikutti. Suolasin keittoveden tällä lipstikkasuolalla ja lisäsin mukaan muutaman kuivan laakerinlehden. Keittelin matikkapaloja noin 10 minuuttia ja sillä välin kuorin kasvikset ja leikkasin ne ohuiksi tikuiksi, ajattelin niiden kypsyvän sitten nopeasti ja itseasiassa ne näyttivät annoksessa kivalta. 

Kun kalat olivat kiehuneet 10 minuuttia, nostin palat reikäkauhalla tarjottimelle. Siivilöin liemen (näin ollen kokonaiset pippurit ja laakerinlehdet jäivät matkasta) ja kaadoin sen takaisin huuhdeltuun kattilaan. Lisäsin tikuiksi leikatut kasvikset kattilaan kypsymään, lisäsin sinne hieman suolaa ja pippuria, maistelin lientä. Kypsensin kasviksia kalaliemessä 10 minuuttia. Sillä välin irrottelin kalan ruodoista ja leikkasin palat sopiviksi suupaloiksi, mielestäni sain kaikki ruodot poimittua pois. 

Lientä oli niin paljon, että kauhoin sitä puoli litraa pakasterasiaan ja laitoin ulos jäähtymään, sain annoksen hyvää kalalientä myöhempää käyttöä varten. Palautin madepalat keittoon ja kypsensin vielä 10 minuuttia. 

Huuhtelin purkinpohjallisen katkarapuja ja kippasin nekin keittoon ja lorautin mukaan kermaa. Maistelin lientä ja edelleen lisäsin hieman suolaa ja melko paljon pippuria. Ravut olivat jo valmiiksi kypsiä, joten ne tarvitsivat enää kuumentamisen. Liemi oli nyt sopivan suolaista ja kasvikset ja made kypsää. 

Annoksiin nostin lautaselle suuren kauhallisen kalaa, rapuja ja kasviksia maltillisella liemimäärällä. Otin ruususuolavoipalasta ohuet kiehkurat annosten päälle, lisäsin siihen vähän tillin ja fenkolin hapsuja ja pienen viipaleen veriappelsiinia. Puristimme viipaleista keittoon hieman potkua ja se sopi kyllä hyvin. Olipa erinomaista keittoa! Matikka ei siis enää ole kuin korkeintaan puolipeikko, ehkä voin poistaa sen kokonaan keittiöpeikkolistaltani, kun olen itse nylkenyt kalan. 


Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidan Keittiöpeikot-välilehdelle, jonne kerään keittiöperäisiä urotekojani, meni syteen tai saveen. 

perjantai 1. helmikuuta 2019

Vähän sinne päin – must leib

Olisi mukava osata tuosta vaan tehdä monia asioita, aloittelijan tuuri on ihan  muuta kuin osaamista. Ihan aina se ajoittelijan tuurikaan ei toimi. Tulee floppeja ja epäonnistumisia. Sellainen tuli viime viikonloppuna, kun yritin ensimmäisen kerran leipoa virolaista tummaa leipää, must leibiä. Olin etsinyt ohjeita sieltä täältä, minulla on Evelin Ilvesin (vai Ilveksen) leipäkirja, mutta sen ohjeista mikään ei vaikuttanut siltä, mitä etsin. Löysin sitten Pieni vispilänkauppa-nimisen, sittemmin hiljenneen blogin ohjeen. Sitä kävin soveltamaan. Ensimmäisellä yrittämällä tein aika tarkkaan kuten ohjeessa neuvottiin, liotin virolaista tummaa leipää (jota meillä oli viimeisimmältä Viron reissulta) piimässä 3 vuorokautta. Jatkoin sitten leipäohjeen mukaisesti, mutta lopputulos oli leipävuokaan tarttunut likilaskuinen leipä. Tai oikeammin kolme likilaskuista leipää. Tiesin kyllä, missä oli suurin vika, olin laiminlyönyt vuokien voitelun, sillä ruisleipää tehdessä voitelu on tarpeetonta, mutta tämä runsaasti siirappia sisältänyt taikina oli toisenlaista. 

Seuraavana aamuna katselin ritilälle unohtuneita leipäraatoja. Mietin, että kompostiko on niiden kohtalo. No ei! Hävikistä herkuksi vaan! Vaikka itku silmässä. Antti leikkasi leivät niin ohuiksi viipaleiksi kuin pystyi. Kuivatimme leipäviipaleita uunissa 200 asteessa tunnin verran ja lopputulos oli mukavan nihkeitä sitkeitä leipäviipaleita. Sillä tavoin epäonnistuneet leivät säästyivät kompostilta. Mutta harmittamaan se jäi sen verran, että aloitin uusintayrityksen samantien.


Must leib-juuri, vaihe 1

  • 2 viipaletta tummaa leipää
  • 2 dl piimää
Otin tuota likilaskuista leipää kaksi viipaletta talteen ja tein niistä uuden leipäjuuren. Laitoin viipaleet blenderiin ja lisäsin sinne 2 dl piimää. Annoin koneen tehdä työnsä ja lopputulos oli noin 2 dl tasaista leipämössöä. Kaavin sen lasipurkkiin ja jätin purkin kolmeksi vuorokaudeksi huoneenlämpöön. 

Keskiviikkoaamuna tarkastelin miltä leipäjuuri näytti.  Se tuoksu selvästi piimältä, mutta oli edelliskertaa paremman näköistä. Mitenkään kuplivaa se ei ollut. Kaavin juuren yleiskoneen kulhoon ja jatkoin siitä lähdeblogin ohjeen mukaan.

Virolainen must leib, vaihe 2

  • 2 dl leipäjuurta ( 2 mustan leivän viipaletta ja 2 dl piimää)
  • 1 l vettä
  • 2,5 dl tummaa leipäsiirappia
  • 2 rkl suolaa
  • 0,5 l hökeitä (vaikka auringonkukan siemeniä, pellavan siemeniä, rukiinjyviä ym. mitä nyt sattuu löytymään)
  • 2,5 dl ruisleseitä
Kun leipäjuuri oli ollut purkissa 3 vrk ja oli leipomispäivän aamu, kaavin juuren yleiskoneen kulhoon. Lisäsin kulhoon veden, siirapin  ja kuivat hökeet (auringonkukan siemenet, pellavan siemenet ja ruisleseet) sekä suolan. Vispilöin seoksen tasaiseksi ja jätin se peitettynä noin 8 tunniksi asettumaan. Seos oli aika löysää velliä, ei mitenkään houkuttelevan näköistä. Seuraavassa vaiheessa hieman muuntelin ainesosia, en laittanut niin paljon vettä, kuin ohjeessa, sillä kulhon koko alkoi tulla jo vastaan. 

Must leib, vaihe 3

  • kulhossa oleva leipätaikinavelli
  • 50 g pala hiivaa
  • 1,5 dl vettä
  • noin 10 dl ruisjauhoja
  • 2 dl spelttiruohetta
  • pussinpohjallinen kuivattuja karpaloita
  • (mieluisia pähkinöitä) 
  • 3 rkl voita vuokien voiteluun
Sekoitin hiivan veteen ja kaadoin sen taikinakulhoon. Lisäsin sinne spelttirouhetta ja noin 5 dl ruisjauhoja ja laitoin koneen töihin. Lisäsin jauhoja vähitellen ja ihan tarkkaa määrää en osaa sanoa, luulisin että lopulta jauhoja meni noin 10 dl. Tavoittelin sellaista paksuhkon sementin kaltaista rakennetta. Ensimmäisellä kerralla taikinani oli varmaankin liian löysää, joten nyt lisäsin jauhojen määrää. Lopuksi lisäsin mukaan karpalot, mieluisia pähkinöitä ei tällä kertaa talosta löytynyt. 

Voitelin kolme pitkulaista leipävuokaa oikein huolella, sillä halusin välttää leipien tarttumisen vuokiin. Jauhotin leivinlaudan runsaasti karkeilla ruisjauhoilla ja kaavin paksun sementtimäisen taikinamassan leivinlaudalle. Ripotin päälle vielä pari kourallista jauhoja. Taputtelin kasan tasaiseksi ja kääntelin sitä hieman. Taikina oli ruisleipätaikinaa tahmeampaa, aloin jo epäillä, että onko tässä vieläkään tarpeeksi jauhoja. Jaoin taikinan kolmeen osaan ja taputtelin ne vuokien mallisiksi pötköiksi ja nostin pötköt jauhoisin käsin vuokiin. Tasoittelin pintoja hieman. Peitin vuoat ja jätin leivät kohoamaan useammaksi tunniksi. Kolme tuntia taisin malttaa odottaa. 

Paistolämpötiloja muunsin ensimmäisestä kokeilusta. Silloin paistoin kuumemmassa, mutta nyt otin lämpötilat siitä pressanrouvan leipäkirjasta. Kuumensin uunin 230 asteeseen ja kun leivät olivat mielestäni kohonneet tarpeeksi (ne olivat kyllä selvästi kohonneet, mutta ei mitenkään olleet tulossa vuokien reunojen ylitse) nostin leivät uuniin. Paistoin ensin leipiä 20 minuuttia 230 asteessa ja sitten laskin lämpötilan 200 asteeseen. Tavoitepaistoaika oli yhteensä noin 80 minuuttia, mutta sen tultua täyteen leipien sisälämpötila oli vasta 93 asteessa, joten jatkoin paistamista vielä 15 minuuttia. Silloin sisälämpö oli 98 astetta. Otin kaksi leivistä pois uunista, mutta koemielessä jätin yhden vielä uuniin ja laitoin lämmöt pois. Tämä oli Antin idea ja se oli kyllä ihan hyvä ajatus. Leipä oli viilenemässä olevassa uunissa vielä reilun puoli tuntia ennen kuin otin senkin pois uunista. Sisälämpötila ei enää noussut, muttei laskenutkaan kuin asteen verran tässä ajassa. 

Minun teki aivan valtavasti mieli tavalliseen tapaan heti sörkkiä leipiä, mutta pyysin Anttia kieltämään minua. Hän tekikin sen pontevasti. Siitä huolimatta menin noin vartin päästä sörkkimään leipiä ja ilokseni ne kaksi, jotka olivat jo pois uunista kellahtivat vuokista ritilälle aivan helposti. Kuori oli mukavan rapea, pohjasta kuului sopiva kumahdus, kun kopautin sitä. 

Kolmaskin leipä irtosi vuokasta suosiolla. Se kuori oli vielä parempi kuin kahden muun leivän, joten viimeinen puolituntinen viilenevässä uunissa ei ollut huono idea. Leikkasin melko lämpimästä leivästä maistipaloja ja leipä oli kokonaan kypsää ja rakenne hyvä, minä olisin kaivannut ehkä hieman lisää suolaa ja paljon lisää makeutta leipään, mutta Antin mielestä suolaa oli sopivasti. Kuuman leivän leikkaaminen ei ollut ihan helppoa, mutta jäähtyneestä leivästä se onnistui hyvin. Ei tämä vielä sellaista must leibiä ollut, jollaisesta haaveilin, ei lähimainkaan oikealla tapaa makeaa ja tummaa, mutta ihan hyvää ruisleipää karpalosattumin. Jos joku tietää hyvän, toimivan ohjeen, ottaisin sellaisen mielelläni vastaan!










tiistai 29. tammikuuta 2019

Täydellinen talvipäivän keitto

Tänään oli juuri sopiva sää syödä höyryävän kuumaa keittoa. Sellaista, jonka syöminen aiheutti nenän niiskutusta ja kielenpolttamisen vaara oli ilmeinen. Parasta keitossa oli se, ettei sitä varten ollut tarpeen käydä kaupassa, ainekset löytyivät hieman varastoja kaivelemalla. Idean poimin Hannenelta, vaikka lopputulos olikin melko erilainen kuin hänen minestronessaan. Otsikossaan hän jo mainitsee sanan muunneltava, sitä minä tosiaan tein. Ainesosalista on pitkänpuoleinen, mutta tosiaan kaikki olivat sellaisia, joita minulla sattumalta oli kaapeissa, keitosta tuli sellainen omasta tai asiakkaan päästä-tyyppinen. 

Talvipäivän minestrone (6 annosta)

  • 1 pussillinen pakastettua soffrittoa (noin 100 g)
  • 1 pieni pakasterasia keitettyjä suuria valkoisia papuja
  • 1 pieni tölkki kikherneitä
  • 3 porkkanaa
  • 3 topakkavartista kevätsipulia
  • noin 10 nahkeaa kirsikkatomaattia (ei tarvitse olla nahkeita!)
  • 1 dl kuivia punaisia linssejä
  • 2 dl kuivaa pastaa
  • nokare voita
  • 300 g porojauhelihaa
  • 1 litra vettä
  • 1 dl punaviiniä
  • suolaa ja pippuria
  • 1 tl sokeria
  • 2 rkl tomaattipyrettä
  • Mutti-tomaattietikkaa
  • 1 rkl portugalilaista kuivattua tomaattimurua
  • tuoretta persiljaa ja timjamia
Aloitin ottamalla jauhelihan, soffritton ja valkoiset pavut sulamaan. Etsiskelin kaapeista kikherneet ja punaiset linssit esille, samoin tutkin vihanneslaatikkoa ja kelpuutin sieltä mukaan porkkanoita ja kirsikkatomaatteja. Jäisten aineitten sulaminen otti aikansa, käytimme sen Täydellinen kesä-sarjan katsomiseen. Se oli meille uusi sarjakokemus, hauskan norjalaisen komediasarjan kolmoskausi. Siinäpä hauskaa ajanvietettä! Norjalaisten oma Solsidan. 

Varsinaisen keittopuuhan alkuun silppusin sipulit ja kuorin porkkanat. Siivutin porkkanat ohuiksi viipaleiksi, varoin sormiani, mandoliinini on hurjan terävä. Kuumensin kattilaa hieman ja laitoin sinne sulaneen soffrittokimpaleen (tein soffrittoa lokakuussa Hannelen neuvoin, mutten näköjään olekaan postannut sitä), sipulisilpun ja porkkanaviipaleet. Surrautin kirsikkatomaatit Bamixilla murskaksi ja lisäsin ne kattilaan. Kaadoin mukaan vettä ensin puolisen litraa ja annoin keittopohjan muhia hetkisen, paistoin samaan aikaan pannulla porojauhelihan. Olin ensin aikeissa pyöritellä jauhelihasta pieniä lihapullia, mutta laiskuus iski. 


Sulatin voinokareen pannulla ja kun voin kuohu alkoi muuttua valkoisesta vaaleanruskeaksi, lisäsin jauhelihan pannulle. Murustelin sen puulastalla aivan pieneksi ja paistelin kypsäksi. Maustoin reippaasti suolalla, pippurilla, tomaattipyreellä ja kuivatulla tomaattimurulla. Kun jauhelihamuruissa oli tarpeeksi makua, lisäsin ne keittokattilaan. Sinne päätyivät myös kikherneet, pavut, linssit, punaviini ja vielä puolisen litraa vettä. Keitto kiehui maltillisella lämmöllä muutaman minuutin ennen kuin kumosin joukkoon vielä kuivaa pastaa. 

Kun pasta alkoi olla kypsää, maistelin lientä. Se vaati vielä potkua ja sitä tuli tomaattietikasta, sokerista ja pippurista. Suolaakin piti vielä lisätä. Keittoa tuli kaikkiaan noin 6-8 annosta. Erittäin hyvää talvipäivän syötävää, porojauhelihasta tuli syvää makua, pavut saostivat liemestä hyvän sakeaa ja vaikka tomaattien määrä jäi vähäiseksi, toi tomaattietikka liemeen hyvää potkua. Annosten päälle laitoin vielä hieman tuoretta persiljaa ja timjamia. Kumpikin näistä lempiyrteistäni sopi keittoon erittäin hyvin. Huomenissa syömme loput lämmitettynä, enkä usko että laatu kärsii. 

sunnuntai 27. tammikuuta 2019

Vähän tiskin suklaamousse


Perhepäivällisen päätökseksi tein meille tuplajälkkärin, veriappelsiinipossetin ja suklaamoussen. Moussen ohjeen otin tästä blogista. Minua kiinnosti kokeilla uutta valmistustapaa, etenkin sen takia, että tiskiä tulisi paljon vähemmän kuin tavallisesti. 

Suklaamousse blenderissä (viisi ihan pientä annosta)

  • 200 g tummia suklaanappeja
  • 0,6 dl kiehuvaa vettä
  • 2,5 dl kermaa
  • 1 kananmuna
  • 0,5 tl vaniljatahnaa
Mittasin suklaanapit (tai levystä pilkottu suklaa) blenderin kannuun. Kaadoin päälle kiehuvan veden ja blenderöin 30 sekuntia. Kaavin nuolijalla kannun reunoille nousseen suklaamassan takaisin pohjalle ja blenderöin vielä 30 sekuntia. Kaavin taas massan pohjalle ja lisäsin mukaan kerman, kananmunan ja vaniljatahnan. Blenderöin (alkaa jo ärsyttää tuo sana, keksikää parempi) 30 sekuntia. Kaavin ja käytin konetta vielä 30 sekuntia. Tässä vaiheessa massa oli jo kuohkeaa moussea. En meinannut uskoa. Käytin blenderiä hieman pitempään kuin lähdeohjeessa. Lusikoin moussen minimaalisen pieniin kulhoihin, noin puolisen desiä/annos. Laitoin kulhot jääkaappiin asettumaan, mutta ne olisi voinut syödä kyllä hetikin, rakenne oli niin hyvä. 

Lisänä oli veriappelsiiniposset samalla ohjeella kuin sitrusposset vuodenvaihteessa, nyt hyydyttäjänä oli vain veriappelsiinimehua. Tein tätäkin aivan pikkuiset annokset, puoli desiä kuhunkin pikkuiseen astiaan. Hieman vadelmapöjyä, muutama vadelma, pensasmustikka ja pikkuiset vadelmamarengit ja annokset olivat valmiit. Mousse oli oikein hyvää ja tosiaan tiskiä tuli vain blenderin kannu ja nuolija.