keskiviikko 15. elokuuta 2018

Vaihteeksi majakoita ja itetaidetta, friikkireissun osa 2

Höbekala-niminen majoituspaikkamme Hiidenmaalla oli varauspalvelun mukaan loppuunmyyty yönä, jonka siellä vietimme, mutta ei siellä juuri muita ihmisiä näkynyt aamulla. Vain yksi muu auto oli parkkipaikallakaan. Aamiainen tarjottiin päärakennuksen mukavassa salissa, mutta jos olisi ampiaisen pistoille yliherkkä, olisi voinut hirvittää. Hyönteisiä pörräsi ruoka-astioissa ja lautasilla runsaasti. Aamupala oli oikein hyvä, Antti piti erilaisista silleistä ja minä puurosta. 


Edellisillan ukkoskuuro oli jättänyt lätäköitä sinne tänne, mutta aamu oli aurinkoinen, kun nostimme laukkumme autoon ja jatkoimme matkaa. Tarkoitus oli kierrellä hieman Hiidenmaalla ennen lauttamatkaa Saarenmaalle. Hiidenmaalla ei ole paljon kartanoita katsottavaksi, mutta sen sijaan majakoita useitakin. Pidämme niistäkin ja lähdimme ensin aivan saaren länsipäähän majakkajahtiin. 

Ensimmäinen kohde oli nimeltään Ristnan majakka ja sinne oli muutamien minuuttien ajomatka Höbekalasta. Alkujaan valurautainen majakka rakennettiin ranskalaisen suunnitelman mukaisesti 1870-luvulla ja sitä on vahvistettu betonilla 1920-luvulla. En löytänyt tietoa siitä, miten kauan majakka on ollut väriltään punainen. Se juurella on viehättävä pihapiiri rakennuksineen ja ilmeisesti ainakin kesällä toiminnassa oleva kahvila. 





Ajelimme kauniita Hiidenmaan teitä ja osuimme Hirmusten kylään, jossa ei ehkä asu enää ketään tai se on enemmänkin kesämökkikylä nykyään. Joskus siellä on ollut varmaan enemmänkin elämää, olihan siellä oikein tämmöinen kaksipuheliminen hermokeskuskin. 




Bussilla on päässyt myös pois. Ehkä takaisinkin. 


Toisena kohteena kävimme katsomassa Kõpun majakkaa, joka on alunperin rakennettu jo 1530-luvulla. Sen ulkomuoto on muuttunut moneen kertaan ja sitä uhkasi 1980-luvulla paha rapistuminen vääränlaisen pintamaalin tehtyä tuhoa vahvistukseksi valettuun betonipintaan. Kauniina kesäaamuna Kõpun majakka oli todella majesteettisen näköinen hienolla paikallaan mäen päällä. 


Seuraavana halusimme nähdä Kõrgessaaren kartanon, mutta se oli mission impossible, sillä puinen barokkikartano tuhoutui vuonna 1972, myöhästyimme täpärästi. Lähellä oleva entinen viinakööki sen sijaan tuli nähtyä. 



Ehdimme puoli-innostua tehtaan vierestä lähteneen kadunvarren taloista, että mitäs kartanoita täällä on toinen toisensa perään. Mutta eivät ne olleet. 



Päivän seuraavana kulttuurikohteena oli omaperäinen Hiidenmaan Eiffel. Ymmärtääkseni tämä ei ole ensimmäinen Eifel-tornin pienoismalli, joka on kohonnut tuonne Hiidenmaan syrjäiselle kolkalle, vaan niitä on vuosien saatossa ollut useampiakin, viranomaisten pakotettua aika-ajoin rakentajan purkamaan tekeleensä ilmeisen vaarallisina.  En ole aivan valtava itetaiteen ystävä, mutta hörhölä silloin tällöin on kyllä paikallaan. 

Tämä oli vasta esimakua, tien viitta isommalta tieltä. 
Jaan Alliksoo on nykerrellyt maapläntilleen jos jonkinmoista rakennelmaa erinäisistä romuista ja paikanpäällä käy ilmeisesti kymmeniä tuhansia ihmisiä vuodessa. Suuri uninen koira vartioi lippukopin ulkopuolella, mutta ehkä vain uniensa laidunmaalla. Sisäänpääsymaksu taisi olla kaksi euroa henkilöltä. 


fasiliteetit kunnossa
Puiseen, vaijerein tuettuun torniin olisi voinut kiivetäkin, mutten olisi mistään hinnasta tehnyt sitä. 



Viimeinen tienpätkä on kapea hiekkatie ja ainakin tuona kesäisenä aamupäivänä jouduimme pois lähtiessä peruuttamaan pariin otteeseen takaisin pienelle parkkipaikalle, kun vastaan tuli leveitä matkailuautoja. Tuumimme, että olisikohan pääsymaksusta käynyt autonperällinen erinäistä roinaa ja kierrätystavaraa Alliksoolle rakennusmateriaaliksi. 



Tämän ristiriitaisia tunteita aiheuttaneen nähtävyyden jälkeen oli paikallaan taas yksi majakka. Sen nimi oli Tahkuna. Se on samalta ajalta kuin Ristnan majakka ja sen pihapiirin rakennukset ovat arvokas arkkitehtooninen kokonaisuus. 


Majakan lähellä on matkustajalaiva Estonian onnettomuudessa menehtyneiden muistomerkki, jonka kellon sanotaan alkavan soida, kun tuuli on täsmälleen yhtä kova kuin tuhoyönä. Se on siis rakennettu niin, että heiluakseen kello tarvitsee tietyn tuulennopeuden, mistään taikuudesta ei ole kyse. 



Minua pisti ampiainen tuolla majakan juurella sormeen, ensimmäisen kerran vuosikymmeniin ja kylläpä se sattui! En tietääkseni ole allerginen ampiaisen pistolle, mutta sormi kyllä turposi ja aloin jo  miettiä, että onko minulla vähän höpö olo vai ei. Onneksi siitä ei sen pahempaa tullut ja seuraavana päivänä sormi oli ennallaan. Haimme varuilta lääkettä ruokakaupasta ja apteekista. Etenkin tuo karamellinmakuinen tuntui auttavan hyvin.


Sitten olikin aika taas sukeltaa kartanoiden maailmaan, kuka nyt majakoita loputtomiin jaksaakaan? Kohteena oli Putkaste, mikä onkin aika metka nimi. Saksaksi se oli Putkas. 1820-luvulla rakennettu päärakennus ja tallit ovat klassista tyyliä. Mikäli vironkielisestä artikkelista ymmärsin oikein, sen omisti von Stackelbergin suku vuoden 1919 maareformiin asti. Sen jälkeen se on ollut kouluna, majoitustilana ja neuvostoaikaan maatilan päärakennuksena. Nykyään se on tyhjillään enkä saanut selkoa kuka sen nyt omistaa. 

Ei tehnyt lähtemätöntä vaikutusta

Tässä esimerkki siitä, miten panorama-asetuksen käyttäminen puhelimessani vaatii vielä hieman harjoittelua.
Tai sitten se on taidetta, saatte päättää itse. 

Kassarin kartano oli toinen tällainen, joka ei vavisuttanut sielujemme syövereitä, mutta tulipa käytyä katsomassa tämä nykyään museona toimiva rakennus. Sekin on kuulunut edellisen kartanon yhteydessä mainitulle von Stackelbergin suvulle maareformiin asti ja sen jälkeen kouluna ennen museoksi muuttumistaan. 


Viimeisenä kohteena Hiidenmaalla oli Emmasten kartano. Alkuperäisessä muodossaan se on ollut yksikerroksinen ja sen rakennusajankohta sijoittuu aivan 1800-luvun alkuun. 1960-luvulla taloon rakennettiin toinen kerros vastaamaan koulutilojen vaatimuksia ja muutenkin se on aika arkkitehtoonisesti runneltu, vaikka nykyiseen käyttötarkoitukseensa sopineekin. 




Hiidenmaalla näkemämme kartanot eivät tehneet lähtemätöntä vaikutusta, majakat olivat onneksi paikkaamassa tilannetta. Saari oli muutenkin todella hiljainen tuona elokuun alun maanantaina. Ajelimme Sõrun satamaan, josta lautta Saarenmaalle lähti. Meillä ei ollut etukäteen hankittua lippua, joten meidät ohjattiin odottamaan jonoon muitten huithapeleitten kanssa. 




Söimme taas odotellessamme erinomaiset  virolaiset jäätelöt ja vaikka jonoa tuli jonkun verran taaksemmekin, kaikki autot taisivat mahtua lautalle, joka oli paljon pienempi kuin mantereen ja Hiidenmaan välistä reittiä kulkeva. 


Tämä lautta ei mennyt suoraan lyhintä reittiä Saarenmaalle, se olisi kestänyt varmaan noin 15-20 minuuttia, vaan satamaan, joka oli idempänä Saarenmaan rannikolla. Matka kesti tasan tunnin ja kului leppoisasti aurinkoisella kannella. Lauttamatka maksoi noin 14-15 euroa.

Olimme varanneet majoituksen kahdeksi yöksi Saarenmaan isoimmasta kaupungista, Kuressaaresta, jonne emme suinkaan ajaneet suoraan, vaan muutaman kartanon kautta. 

Ensimmäinen kohde oli nimeltään Koikla, joka ei myöskään ollut tajuntaa räjäyttävä. Puinen yksikerroksinen rakennus on toiminut ainakin 2000-luvun alussa vielä kauppana, mutta oli nyt tyhjillään ja surkean näköinen. Ilmeisesti rakennus on 1800-luvulta peräisin ja ollut kouluna 1930-luvulta alkaen. 



















Toinen kartano oli sitten näitä, joiden näkeminen tuo iloa sydämeen. Löönen kartano (saksankieliseltä nimeltään Köln) löytyi karttamerkin ja ahkeran päänkääntämisen avulla. Näin juuri ja juuri korkean aidan takaa kartanon komean julkisivun yläosan emmekä ajaneet montaa metriä ohitse. Juuri tällaisista kartanoista pidämme. Se on rakennettu alunalkaen 1700-luvun lopulla, mutta muutettu uusgoottilaiseen tyyliin 1800-luvun jälkipuoliskolla. Sen vaiheisiin kuuluu vuosikymmenet kouluna, nykyisin se on yksityisomistuksessa ja siellä on menossa korjaustöitä. Toivomme Löönelle hyvää tulevaisuutta, myös noille haikaroille savupiippujen päällä.




Seuraavaksi aloimmekin olla jo tutuilla paikoilla. Kävimme talvella 2017 Saarenmaalla lyhyesti ja silloin näimme kiehtovan Kaalin kraaterin. Halusimme nähdä sen näin kesäisessäkin olomuodossa. Tuolloin talvella emme vielä olleet saaneet kartanovirusta emmekä lainkaan huomioineet sitä, että kraaterin lähellä on hieno kartano. Nyt emme ohittaneet sitä, vaan kävimme katsomassa sen ennen kraateria. 

Kyse oli Kõljalan kartanosta, joka on nykyasussaan eri tyylisuuntien kokoelma, hienosti sanottuna eklektinen. Mikäli oikein ymmärsin, se on yksityisomistuksessa nykyisin, mutta puisto olisi vapaasti kierreltävissä. Me katsoimme kartanoa ujosti portin takaa. Tästä klikkaamalla voi nähdä, että 1970-luvulla kartano on ilmeisesti ollut valkoinen. Minulla menee muuten tuntikausia näitä postauksia väsätessäni, sillä eksyn yhä kauemmas ja syvemmälle kartanoiden maailmaan. Olen unohtunut tutkimaan vanhoja pohjapiirustuksia ja esineluetteloita, kartanoista tehtyjä tutkimuksia ja kuvakokoelmia. Tämä tauti ei ota helpottaakseen. 



Kaalin kraateri on aivan muutaman minuutin päässä Kõljalan kartanosta ja hurautimme seuraavaksi katsomaan miltä kraateri tähän aikaan vuodesta näyttää. Talvella siellä ei tainnut olla meidän lisäksemme muita, mutta nyt oli virolaisia perheitä ja ulkomaalaisia matkailijoitakin. Minua hieman nauratti oma suhtautumiseni, sillä olin vähän pettynyt siihen, miltä kraateri nyt näytti. Sen pohjalla oli vaivainen lätäkkö pienen sievän talvisen lammen sijaan. Kun muistaa miten kuuma kesä on ollut, oli ihme, että siellä oli vettä lainkaan. Paikka oli talvella kauniimpi.


Sittenpä me ajoimmekin jo Kuressaareen, jossa olisimme kaksi seuraavaa yötä. Kaupungin keskustassa on suuri katuremontti menossa, joten meidän navigaattorillemme meni sormi suuhun. 


Saattaa olla, että ajoimme ihan vähän yksisuuntaista katua väärään suuntaan, mutta vain koska muutkin tekivät niin ja sillä tapaa pääsimme hotellimme pihaan. Hotelli oli ihan kiva, hyvällä paikalla, meillä oli parvekekin ja sitä kautta tuli riittävästi raikasta ilmaa huoneeseen, jossa ei ollut koneellista ilmanvaihtoa. Olipa muuten nopein sisäänkirjautuminen aikoihin, siinä ei paljon jääty jaarittelemaan. 


Kävimme iltasella hieman kävelemässä keskustan kaduilla ja lähellä Kuressaaren Piispanlinnaa.



Meille oli ilmaantunut jostain merkillinen pizzanhimo ja sitä lääkitsimme Classik Kohvikissa. Ihan kiva paikka, ihan kivat pizzat. 



Seuraavassa osassa kiertelemme Saarenmaata, saattaa olla että muutamalla kartanolla, majakkakin mahtuu suunnitelmaan. Lisään tämän pikkupostauksen CampaSimpukan ylälaidan Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme aakkostettuina. Viron reissut ovat ymmärrettävistä syistä siellä viimeisenä. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti