Mix liika on liikaa

Eilen oli perjantai, aamusta asti. Minilomanen Tallinnassa tuntui menevän niin nopeasti, että taas se loppuisi kesken. Eilen emme kävelleet jalkojamme muusiksi, vaan lähdimme sittenkin autoillen liikkeelle. Olisihan auto pihassa muuten jo luullut, ettemme tykkää siitä enää. Meidän oli tarkoitus käydä joka tapauksessa suuressa marketissa ruokaostoksilla ja samantien voisi käydä tsekkaamassa muutaman kartanon. Tehdä sellainen pieni paikkuureissu. Kerätä muutamia lähellä olevia paikkoja, jotka jostain syystä eivät ole aikaisempien kartanoreissujen verkkoon tarttuneet. Sää oli taas mitä mainioin, jopa edellispäivää lämpimämpi, hieman ohutta yläpilveä ja niin pois päin.

Nyt minulla ei ole aikaa kirjoittaa kartanoista tarkemmin, etsiä niistä minua kiinnostavia anekdootteja, mutta laitan kuitenkin kuvia käymistämme paikoista muistin tueksi ja editoin myöhemmin postausta niiltä osin kuin tietoa löydän. Liitän kartanot vasta siinä vaiheessa Mõishulluutta-välilehden luetteloon. Nyt siellä on jo yli 200 kohdetta, mikäli jotakuta kiinnostaa. EDIT: teinkin näistä kartanoista oman postauksensa, jonka voi lukea tästä. 

Kävimme paikoissa nimeltä Cederhielm Höfchen, Sprinkthal, Löwenruh, Hüüru, Jälgimäe, Voore, Sutlema ja Viimsi. Lisätietoa tulee piakkoin. Libertyä ja Maidlaa emme lopulta löytäneet. 

Viimsin oltua viimeinen kohteemme olimmekin jo lähellä Piritaa ja kävimme lempparikaupassamme, suuressa Selverissä. Meillä oli taas hupsulta kuulostava ostoslista, joka alkoi Rimin kirsikkahillo, jota sentään älysimme olla etsimättä Selveristä. Ehdimme mukavasti pois alta ennen perjantain ostosruuhkaa ja pääsimme keskustaankin, jossa liikenne jymähti D-terminaalin kulmalle, sillä paatti tai kaksi oli juuri saapunut. Puolen tunnin liikennehillolla siitäkin selvittiin. Saimme asunnon sisäpihalta saman hyvän parkkipaikankin. Oli kyllä onnistunut päivä, vaikkei yhtään aivan mahtavaa kartanoa osunut reitille. Kävelyä tuli noin viisi kilometriä ja takkia oli puettu ja riisuttu ahkerasti. Muutamalla kartanolla oli niin lämmintä, ettei takkia tarvittu lainkaan. Oli kiva, että sillä yhdellä kartanolla Baskervillen koira oli lopulta kettingin päässä, sitä säikähdin ihan kunnolla, kun kävelimme sen makuun liian läheltä sen omaa tonttia. 

Meillä oli päivällisvaraus puoli kahdeksalta, joten oli hyvä aika hieman lepuuttaa ennen kävelyä vanhaankaupunkiin. Tsekkasimme taas kukkakioskit ja nyt pioneja oli jo useammassa kojussa kuin edellispäivinä. 

Sää oli edelleen mitä parhain, kun kävelimme Viru-keskuksen ohitse vanhaankaupunkiin. Kävimme jo perinteeksi muodostuneilla ostereilla Restoran Lusikasissa, Antti söi ja minä katsoin. Tällä kertaa hän otti vain kaksi osteria ja minä katsoin kuinka hän söi ne kaksi osteriaan. 

Olin aamulla nopeasti etsinyt meille päivällispaikkaa ja olisin tahtonut meidän pääsevän paikkaan nimeltä Moon. Se oli kuitenkin illalla jo täynnä, joten eksyin sellaisen ravintolan kuin Mix sivuille. Sen kerrottiin olevan fuusioravintola, mutta minulta meni ohitse, että se on hotellin ravintola. Se ei ole meille yleensä se parhain suositus. Kuvat näyttivät kivoilta ja varauksen saattoi tehdä netissä, joten siinä minulle riittävästi kannustusta. Varaus meni nopsasti läpi ja niin meillä ei ollut päivällishuolia koko päivänä, perjantai-iltana ei olisi ollut kiva kysellä minne mahtuu ja minne ei. 

Ostereiden jälkeen olikin jo melkein aika kävellä Mixiin. Se löytyi helposti läheltä Oopperaa ja menimme kellarikerroksessa olevaan ravintolaan muutaman minuutin etuajassa. Olimme jo valmiiksi tuumineet tilata neljän ruokalajin yllätysmenun, joista saattoi valita joko kalaisen tai lihaisan vaihtoehdon. Ymmärsimme ensin hieman väärin, luulimme, että valinta tarkoittaa vain pääruokaa, mutta se koskikin jälkiruokaa lukuunottamatta kaikkia ruokalajeja. 

Alkuun saimme aivan tulikuumaa tummaa leipää miniatyyrikoon limppuina ja alkujuoman, jonka kerrottiin olevan talon tarjoama lisä juomapaketissa. 

Ensimmäisinä ruokina oli carpaccio kummallekin. Minun annokseni oli siitä harvinainen, että minun oli mahdotonta syödä sitä. En osaa sanoa mikä siinä oli. Tai osaan vähän. Se oli ilmeisesti jonkunlainen prässätty rapumassa, joka oli siivutettu carpaccion tapaan, oikein ohuita viipaleita. Sen rakenne oli erikoinen poksuva ja mieleen tuli huonolaatuinen kalkkunaleikkele, jossa on liikaa syömäkelvotonta jännettä ja sinkaletta. Minun oli taisteltava, että saisin syötyä ensimmäisen suupalan. Antti otti lautasen puolelleen ja ihmetteli, että mikä tässä muka mättää. Hänestä se oli ihan hyvää. Ei minunkaan mielestäni maku ollut paha, mutta raaka-aineen rakenne oli suutuntumaltaan sellainen, etten vain kyennyt sitä syömään. Sain sitten syödä Antin lihacarpacciota. Oli vähän kumma olo, sillä en yleensä ole mikään sihtikurkku tai ylen epäluuloinen syöjä. 

Toisena ruokana olivat keitot. Minulla oli vahvaan hummeriliemeen tehty rapukeitto. Lautasella oli pieni keko rapua ja tarjoilija kaatoi mukaan sankkaa lientä. Ai että oli makua vaikka myydä alkaisi! Antin keitossa oli peuraa ja keitto-osana sileää maa-artisokkaa. Nämä olivat kumpikin kummankin mieleen. 

Pääruoat olivat sitten jo hyvinkin arvattavasti lihaa ja kalaa. Minulla oli taimenta ja Antilla lammasta. Kumpikin annos oli liian suuri. Etenkin Antilla oli lihaa sen verran lautasella, että siitä olisi kaksi syönyt aivan mainiosti. Enkä minäkään jaksanut oikein mainiosti paistettua kalaani syödä. Lautasella oli myös pikkulusikallinen oikeaa kaviaaria ja kaksi pikkuista jonkun kasvin lehdestä tehtyä laatikkoa. Toinen niistä oli täynnä kasvispaistosta, ikään kuin minikokoisena paistoastiana, toinen rasia oli tyhjä. Sen funktiota en ymmärtänyt, mutta sen kyllä, että tarjoilija sanoi, etteivät ne laatikot ole syötäväksi tarkoitettuja. Annokset olivat vähän pikkunättejä, sellaisia kuin minäkin pipertäisin keittiössäni osaamatta ihan osua naulankantaan. 

Pääruoka se usein vain on hieman kompastus pitemmissä menuissa, se on melkein aina liian suuri (ei koskaan vaikuttaisi olevan liian pieni) ja jos menun alkupäässä on ollut rohkeita makuja tai nokkeluutta, se usein hiipuu pääruoan kohdalla. Tekisi mieli joskus pyytää, että saisiko pääruoan pienempänä (kokonaisuuden hintaan puuttumatta). Monen annoksen voi aivan hyvin tehdä pienempänä, minunkin kalapalani olisi voinut puolittaa. Tietysti sitten tulee se ongelma, että onko samana iltana ketään muuta, joka tahtookin pienemmän annoksen. On vaan jotenkin noloa, kun aivan asiallista ruokaa jää lautaselle, kun ei vaan jaksa syödä. Tarjoilija kysyi huolestuneena oliko ruoassa jotain vikaa, mutta siitä ei ollut kyse. 

Jälkiruoka oli sitten taas kiva, mutta sekin liian suuri. Ihan varmasti puolta pienempi viipale raikasta mangokakkua olisi piisannut. Aterian päätös oli kuitenkin mukava. 

Jäi hieman ristiriitainen tunne paikasta. Söimme siellä minilomasen kalleimman aterian, mutta paremmuusasteikolla se on tällä hetkellä peränpitäjä. En usko, että  menemme uudelleen Mixiin syömään tällaisessa kaupungissa, joka on väärällään hauskoja ja jänniä ravintoloita. Etukäteisurkinta on tehtävä paremmin jatkossa, ettei tule tällaisia puolihuteja. Tarjoilu täälläkin oli asiallista ja hyvää.

Ilta oli eilen rauhallinen Tallinnan kaduilla, sää viilentynyt niin, että oli ihan mukava vetää hansikkaat käteen ja vetää takin vetoketju ihan ylös asti. Kävelimme asunnollemme noin vartissa ja päivän kävelysaldoksi tuli lopulta noin 8 km. 

Tänään on viimeinen kokonainen päivä Tallinnassa. Auto saa taas olla pihalla parkissa ja kunhan kevyt aamiainen on syöty, suuntaamme Lennusadam-museoon ja katsomaan muutenkin seutuja siellä päin. Päivällispaikaksi olemme varanneet pöydän Kivi Paber Käärid-ravintolasta jo aikaisin, jotta ehdimme sen jälkeen käydä Junimperium-ginipaikassa. Näistä kahdesta löysin suositukset Sooloiluja-blogista. 

Liitän postauksen CampaSimpukan ylälaidan Poissa kotoa- ja Valmiissa pöydissä-välilehdille. Mõishulluutta saa täydennystä vasta myöhemmin. 

Askelmittari hulluksi

Eilen emme tuhlanneet aikaa autoiluun, vaan vietimme suuren osan päivästä jalkojemme päällä, nauttien kauniista kevätsäästä, Tallinnan kaduista, puistoista, merenrannasta ja museostakin. Iltasella vielä kävelimme ravintolaan niin, että päivän päätteeksi viitteellinen matkamittari rannekkeessani näytti 17 kilometriä. Ei ollut sanottavia nukahtamisvaikeuksia.

Päivä alkoi mukavalla kotiaamiaisella ja kevyellä reitin suunnittelulla. Jälkimmäinen piti sisällään ajatuksen kuljeskella niin kauan kuin jaksamme ja suuntana Pirita. Olimme kävelleet noin puoli korttelia asunnoltamme, kun poikkesimme reitiltä ensimmäisen kerran ja sellaista se sitten oli koko päivä. Seinämaalaus kiinnitti huomiomme ja ylitimme kadun sen tähden ottaaksemme kuvan. Lähellä oleva pieni kirkko on jäänyt aikalailla Frankfurtin mieleen tuovien rakennusten puristukseen.

Olimmekin jo melko lähellä Stokkaa, jonne emme menneet, vaan sitä vastapäätä olevaan Chez Mariuksen Tallinnan liikkeeseen. Minä en ollut aikaisemmin vielä käynyt siellä ja mielessäni oli pari keittiövälinettä, joita saattaisin tarvita. Emme kuitenkaan ottaneet kantaaksemme mitään niin päivän alussa, joten siellä pitänee poiketa uudelleen myöhemmin. Liike sijaitsee mahtailevassa talossa, jonka tornin huipussa on yhä neuvostotähti. 

Illan ravintola oli jo valittu ja pöytä varattu, joten kävelimme seuraavaksi sen kautta, etukäteispaikannus on usein käytetty tapamme. Mennessämme katselimme eri-ikäisiä ja -kuntoisia taloja, todella monissa on kansallisen monumentin merkki. Monissa seinissä on myös kylttejä siitä, kuka paikallinen merkkihenkilö on talossa asunut tai kenelle se on kuulunut. 

Kävelimme melkoisen satunnaiseen tyyliin ajalehtien kuitenkin kohti Kadriorgin puistoa. Halusimme ottaa sentään yhden kartanopisteen sillekin päivälle, sillä Kadriorgin palatsi on listattuna kartanokirjassamme. Sen edustalta on taidettu kaataa muutama puu, sillä kuvan sommittelu oli helpompaa. Kiersimme palatsin takapuolen puiston kautta, siellä vielä kevät uinui suojapeitteiden alla. 

Nousimme mäkeä ylös presidentinlinnan pihalle ja koska siellä näytti muitakin ihmisiä kävelevän kasuaalisti, mekin teimme niin ja suuntasimme äärettömältä näyttävään puistoon, joka aukeni moneen suuntaan linnan viereltä. Presidentin residenssistä emme näköjään ottaneetkaan varsinaisesti kuvaa, vain noista yläfemman heittävistä leijonista sivuportissa.

Suuri puistoalue tuntuu jatkuvan ja jatkuvan merenrannan tien ja harjumuodostelman välissä vaikka kuinka laajalti. Kävelimme puiston halki välillä hiekkaisia polkuja, välillä pururatamaista osuutta ja toisinaan päällystettyjä kujia. Moni vastaantulija näytti olevan isovanhempi lapsenlasta rattaissa työnnellen, niin isoisiä kuin -äitejäkin näkyi paljon. Tai sitten kulkijoilla oli mukanaan koira, joita näyttäisi olevan kahta laatua, tolkuttoman suuria tai aivan minimaalisen pieniä. Ei pystykorvia lainkaan. Puistoalueen päässä oli kaunis  japanilainen puisto. Kasveja liialta auringonpaisteelta suojaamassa oli kätevät varjostimet. 

Lampialueen reunalta alkoivat remontista kielivät aitaukset, joten jouduimme kiertämään aika paljon päästäksemme rantatielle suunnitelmamme mukaisesti. Kun maaliskuussa ajoimme Piritan tietä, siellä saattoi aavistella jonkun suuremmankin remontin olevan tulossa ja nyt se olikin täydessä vauhdissa.

Nelikaistaisen tien remontti alkaa olla ilmeisesti melko valmis, uusia liikennevaloja on tullut rantatielle ja kevyenliikenteenväylät tien rannan puolella ovat vielä kesken monin paikoin, samoin puistoalueen uusiminen. Narvantien risteys vaatii vielä paljon työtä, joten ei kannata autoilla ruuhka-aikaan Keskustasta Piritan Selveriin. Emme olleet aikaisemmin huomanneet, että suosikkiravintolamme Tuljak mainostaa nyt itseään suurella kyltillä tien varressa, se on luultavasti tullut sitten viime käyntimme. Minä sain idean käydä Tuljakissa lounaalla, mutta se oli mahdotonta, sillä ravintola oli varattu koko päivän vieressä olevan messualueen vieraiden käyttöön. Olisin mielelläni syönyt Tuljakin tartarin, mutta nyt se ei onnistunut. 

Kävelimme sitten vielä vähän matkaa rantatien upouutta kevyenliikenteenväylää ja tulimme Maarjamäe Lossin kohdalle. Olemme huomioineet sen aikaisemmin vain sen verran, että tiesimme siellä olevan jonkun museon ja että rakennus itsessään on myös kartanokirjassamme listattu kartano. Antti on kerran käynyt se pihassa, mutta nyt nousimme molemmat sen portaat pihalle. 

Portinpielen lasinen lipunmyyntikoppi ei vielä ollut auki tähän aikaan vuodesta, piha-alueella saattoi kuljeskella maksutta. Antti oli lukenut jostain, että alueella on osio, jonne on kerätty neuvostoaikaisia patsaita. Menneisyyttähän ei pidäkään kokonaan kumittaa pois, ikäviltäkään osin, mutta sen voi siivota takapihalle. Näimme päärakennusta kiertäessämme jo ensimmäisen kivisen takinliepeen, josta saattoi päätellä, että olemme oikeassa paikassa. Patsaita oli kerätty kehämuotoon rakennuksen taakse ja siellä oli niin tuntemattoman sotilaan patsasta, muutama Lenin, Isä Aurinkoinen kuin muitakin menneiden vuosikymmenten sankareita, joista osa lienee menettänyt arvostuksensa, joku ehkä saanut sen takaisinkin. Se kivitakkinen sotasankari oli menettänyt päänsä ja betoniselta sotilaalta puuttui käsi. 

Koska emme päässeet Tuljakiin, päätimme käydä katsomassa linnan ravintolan antia. Siellä olikin lounas sopivasti tarjolla, söimme hyvät ahvenannokset viihtyisässä salissa. Päivän lounaalla oli hintaa 5,5 euroa annokselta, keitto olisi ollut hieman edullisempikin. 

Olimme viittä vaille lähteä jo pois paikasta, kun sentään älysimme, että voisimmehan me sen museonkin katsastaa. Maarjamäe Lossin alueella on itseasiassa useampi museo, joista päärakennuksessa sijaitsee Viron historiallinen museo (mikäli paikan nimen oikein ymmärsin). Ulkona ruosteenvärisissä hallirakennuksissa on elokuvamuseo ja käsittääkseni tallirakennuksessa on konservointitiloja. 

Yhteislippu maksoi 15 euroa, me otimme kuitenkin vain päärakennuksen käsittävän museolipun 8 euron hintaan. Aluksi näimme hienon historiaesityksen kartanosta suuressa salissa, se oli jänskästi toteutettu molempien seinien yläosassa piirroksina ja ääniselostuksena ja esityksen lopussa siihen jäi nähtäväksi neuvostoaikaan maalautettu muraali, joka ei ollut niinkään taiteilijan toivetyö, mutta maalattava oli. 

Sitten kiipesimme talon yläkerroksiin näyttelyihin, joihin upposimme reilusti yli tunniksi ja olimme suorastaan häpeissämme siitä, että olimme lähellä jättää upean museon käymättä. Juuri tällaisia asioita olemme halunneetkin tietää Viron historiasta. 

Lopuksi kiipesimme tornin huipulle, sieltä oli upeat maisemat. 

Museokävelyn alkaessa väsyttää jalkoja lähdimme paluumatkalle merenrannan kävelyväylää. Aurinko paistoi mukavasti naamaan ja mereltä kävi sopiva tuulenvire. Kun tulimme lähemmäs Narvantien risteystä, meidän täytyi vaihtaa puolta ja lähteä remontin aikaiselle kiertotielle kohti Kadriorgin puistoa. Luulenpa, että työt tulevat valmiiksi tänä vuonna, sen verran ahkeraa työskentelyä näkyi. 

Kävelimme takaisin majoitukseemme iltapäivän kääntyessä lopuilleen. Kävimme hieman lepäämässä asunnollamme ennen kuin lähdimme pienelle lisäkävelylle vanhaankaupunkiin. Emme varsinaisesti menneet minkään erityisen perässä, kunhan tallustelimme sinne tänne. Kävimme kahvilla Virukeskuksessa ja kirjakaupassa, sieltä löytyikin hieno kirja kartanoiden puistoista. Saimme kuulla, että toisen ostoskeskuksen liikkeessä olisi kirjasarjan toinenkin osa saatavana ja varasimme sen sinne täksi päiväksi. 

Päivällistä menimme syömään Restoran Radioon. En ole ihan varma mistä olen siitä kuullut alunperin, luulen, että Hennan vinkistä. Hän on siellä jo syönyt, muttei ole vielä ehtinyt kirjoittaa paikasta. Olen siinä käsityksessä, että ravintola on aika uusi. Saavuimme melkoisen täsmällisesti paikalle puoli kahdeksalta ja viihtyisässä ravintolasalissa oli muutamia muita seurueita jo. Salista näki hyvin  keittiöön ja me saimme juuri mieluisan pöydän ikkunan äärestä, joten valoakin riitti aterian alussa oikein hyvin. 

Listaa vilkaisimme hyvin lyhyesti, sillä tartuimme heti sen ensimmäiseen riviin, jolla luki keittiömestarin yllätysmenu. Kysyimme kuinka monta ruokalajia siihen kuuluu ja tarjoilija sanoi, että ei sitä vielä tiedä, riippuu siitä kuinka paljon jaksamme syödä! Mutta noin viisi ruokalajia yleensä. Ai, että tykkäsimme tällaisesta lähestymistavasta. Meiltä kysyttiin onko jotain mitä emme syö tai voi syödä ja koska niin ei ole, keittiö sai vapaat kädet suhteemme. Pyysimme tarjoilijaa sovittamaan meille viinit annoksiin. Meille tuotiin leipää ja lautaset, ensimmäiset viinit ja siitä se sitten lähti. 

Annokset olivat jaettavia, eivätkä kovin suuria. Mutta juuri sopivia. Ensimmäinen annos oli uskomattoman raikas ja iloinen, siinä oli kalmaria, pikkuruisia mustekaloja, katkarapuja ja ronskisti valkosipulia yrteillä viherretyssä oliiviöljyssä. Annos hävisi lautaselta niin nopeasti, että tarjoilijakin taisi hämmästyä. 

Sitten tapahtui jotain, mitä en ole koskaan ravintolassa kokenut. Pöydästä vietiin pois lautanen, jolla annos oli tuotu pöytään. Ne lautaset, joilta olimme syöneet, jätettiin pöytään. Säästimme siis tiskissä, eikä meillä ollut mitään sitä vastaan! Toinen ruokalaji meni aivan mainiosti samoilta lautasilta, siinä oli kaksi messevää pallukkaa, jotka eivät kuitekaan olleet bull balls, vaan friteerattua kukkakaalia. Me emme kumpikaan ole kukkakaalin ystäviä ja kukkakaaligratiini on käänteissuosikkimme. Mutta nyt oli niin hyvää kukkakaalia, että oksat pois! Ja kastike oli aivan ihanaa. Saimme sitä varten ylimääräisen lusikan, että saimme kukkakaalipallit kasteloitua. Olipa hyvää ja hauskaa. 

Kukkakaalin jälkeen lautaset vaihdettiin ja kolmantena annoksena söimme kepeää ja raikasta omena-sellerisalaattia, jossa oli lampaansydänsattumia ja retiisiä. Pidimme tästäkin annoksesta kovasti. Annokset olivat tulleet aika rivakkaa vauhtia pöytään, mutta tässä kohtaa meiltä kysyttiin tahtoisimmeko pienen paussin ennen pääruokaa. Se kelpasi hyvin. 

Pääruokana oli muhkea viipale picanhaa juustoisessa kastikkeessa paahdettujen perunoiden kanssa. Sillekin annokselle saimme puhtaat lautaset ja kunnon pihviveitsen. Pakko sanoa, että tämä annos oli kahdellekin vähän liian suuri ja kuten niin usein käy, pääruoka ei aivan yllä alkuruokien tasolle, kun satumme pitämään kaikenlaisista hauskoista ruokalajeista. Silloin paistettu liha ei vaan jaksa nousta paremmaksi, vaikka erinomaisesti olisikin valmistettu. 

Tarjoilija kysyi, miltä vatsoissamme tuntui, olisimmeko valmiit jälkiruokaan, vai vieläkö menisi jotain muuta sitä ennen. Oli pakko sanoa, että kyllä olisi jo jälkiruoan paikka. Se ei ollut jaettava annos, vaan kummallekin oma sievä lautasellisensa. Siinä oli vaahdotettua vuohenjuustoa, raikasta sorbettia ja raparperia rapeiden murusten kanssa. Minä en ole suurin vuohenjuustofani ja se oli minulle hieman liikaa, mutta pieninä lusikallisina ja sorbetin ja raparperin kanssa se meni, Antti piti enemmän. Lopuksi otimme vielä espressot ja laskun. Koko ateria maksoi 124 euroa, josta juomien osuus oli pikkuisen enemmän kuin ruoan. 

Tarjoilu oli todella mukavaa, se on sanottava senkin uhalla, että toistan itseäni tylsästi. Niin vain on virolaisissa ravintoloissa. Niissä vain on niin hyvä palvelu. Tarjoilija kysyi, miten olimme tulleet löytäneeksi paikan, sillä sehän ei sijaitse aivan keskustassa. Hän esitteli meille ravintolan etuosassa olevan baarin ja viinimyymälän ja toivotti meidät toistekin tervetulleiksi. Restoran Radio siirtyi kerrasta osastoon ilman muuta uudelleen. 

Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidan välilehdille Poissa kotoa ja Valmiissa pöydissä. Myöhemmin paremmalla ajalla lisään tähän postaukseen päivän kahdesta kartanosta sen osuuden, jossa kaivelen niiden menneisyyttä ja sen jälkeen lisään ne myös Mõishulluutta-välilehdelle. Tänään saatamme sittenkin lähteä hieman kartanojahtiin, sillä emme vain voi itsellemme mitään. EDIT: teinkin huhtikuun reissun kartanoista oman postauksensa, jonka voi lukea tästä.