Eräs aikakausi alkoi vuoden 2009 ensimmäisenä päivänä, kun Jyväskylän maalaiskunta lakkasi olemasta ja minusta tuli kaupunkilaisnainen. Tuolloin minulle kerrottiin, että feikkicroksien ja kumisaappaiden sijasta kaupunkilaisnaiset käyttävät sellaisia kummallisuuksia kuin korkokenkiä. Olin kyllä nähnyt niitä Jyväskylän keskustassa käydessäni, mutten suurin surminkaan laittanut omiin jalkoihini. Sellaisia minun nyt kuulema pitäisi alkaa käyttää, kun minustakin oli tullut kaupunkilaisnainen. Onneksi minulle myönnettiin siirtymäkausi, jonka mitaksi määriteltiin tavanomaiset viisi vuotta. Sittemmin mursin nilkkani (en tarkoituksella) ja siirtymäkautta jatkettiin niin, että saisin itse määrittää valmiuteni siirtyä korkokenkien käyttämiseen. Loputtomiin minun ei kuitenkaan luvattu vetkutella asian kanssa. Arvostin tätä arvo- ja säädöskomitean päätöstä ja hieman sen varjollakin lykkäsin väistämätöntä. Aina viime perjantaihin asti.
Perjantaina kävelin rähjäisissä matalissa kengissäni jalkinemyymälään ja sain myyjän avustuksella ostettua kengät, joissa todistettavasti on viiden sentin korot. Ja ostinpa vielä irrotettavat päkiälaputkin ja sain 9 tarraa keräilykorttiin, jolla saa 10 leimalla hankittua porsliinifirman haarukoita ja veitsiä edulliseen hintaan. Oi onnen päivää!
Perjantaina olimme hienossa iltatapahtumassa Kammenpyörittäjän kanssa. Hänen tuttavansa laulaa
Jyväskylän Studiokuorossa ja saimme tilaisuuden ostaa liput kuoron joulunaluskonserttiin, jonka teemana oli ajankohtaisesti Jean Sibelius. Kyseessä ei ollut vain konsertti, vaan myös illallinen, joka nautittiin musiikkiesitysten lomassa. Tilaisuus pidettiin Jyväskylän
Aalto-salissa, jossa minä en ollutkaan aikaisemmin käynyt.
Kammenpyörittäjä oli muuten huijannut minua jo pitemmän aikaa, kokonaista 12 päivää. Torstaina töissä sopivassa sivuvalossa huomasin, että hän oli kasvattanut salaa movembereita. Hän oli naamioinut ne partaansa, mutta selvästi huomasi mistä oli kyse, tarkoituksenaan oli julkaista järkyttävät jürgenit jossain vaiheessa marraskuuta. Perjantaina hän lähti illalliskonserttiin asiallisesti ajeltuna, sillä tumman puvun ja juuri leikattujen hiusten kanssa ei risuparta sovi. Hän sai aivan itse päättää, ajaako salaviiksensä heti vai välittömästi. En minä mikään Justiina ole.
Ilta Aalto-salissa oli mitä miellyttävin. Selvisin rappusista uusine kenkineni ja tapasimme tuttavia vuosien takaa. Meidät oli sijoitettu saman pitkän pöydän ääreen ja keskustelumme kävi tavanomaiseen keski-ikäiseen tapaan. Ensin käsiteltiin se, missä kunkin lapset ovat ja onko jo lastenlapsia. Sitten muisteltiin taannoisia juhlia, joista emme olleet varmoja oliko niistä jo 15 vuotta vai vasta 10. Niitä juhlia, jotka minä muistin, eivät muut muistaneet ja heidän mielissään kirkkaina olleista juhlista minulla ei ollut mitään muistikuvaa. Melkein vieressäni istui muuten
Rouva Raadelman hyvä ystävä, oli hauska jutella hieman blogaanimaailmastakin!
Illan ohjelmassa oli Jean Sibeliuksen kuoroille säveltämää musiikkia ja sen lomassa ruokaa siihen tapaan kuin säveltäjän pöydässä tarjottiin. Illallisen ruokalajit oli valittu Risto ja Ritva Lehmusoksan kirjasta
Jean Sibeliuksen pöydässä. Tämän mainiolta vaikuttavan teoksen taidan haluta omaankin hyllyyni. 150 vieraan illallisen toteutti perjantaina Jyväskylän aikuisopisto Birgit Härkösen johdolla.
Musiikkiesitysten lomassa saimme eteemme kolme ruokalajia. SALAATTI CAPRIN TAPAAN JA YRTTIÖLJYÄ oli katettu pöytiin jo valmiiksi. Tämä oli ymmärrettävää, sillä pienehköön saliin sommitellut pitkät pöydät kapeine väleineen tekivät tarjoilusta vähintäänkin haasteellista. Alkupuheiden ja ensimmäisen laulukimaran jälkeen pääsimme nauttimaan italialaishenkisen salaatin, sillä Aino Sibeliuksen tiedetään olleen innokas kotipuutarhuri ja hänen kasvihuoneistaan perhe sai syödäkseen tuoreita tomaatteja ja yrttejä kesäisin.

Pääruokana tarjottiin Sibeliusten hääateriallakin tarjottua UUNISSA PAISTETTUA VASIKANPAISTIA, KERMAISTA PAISTIKASTIKETTA, GRATINOITUA KUKKAKAALIA JA RÖSTIPERUNAKAKKUA. Tarjoilu 150 hengen juhlaväelle ahtaisiin pöytiin otti aikansa, mutta ainakin me saimme annoksemme eteemme kuumina ja pöytien sisäisissä seurueissa kutakuinkin samaan aikaan. Ei mitään valittamista. Vasikanpaisti oli mitä mureinta ja maistuvinta ja kirvoitti keskustelun siitä, miten vaikeaa vasikanlihaa on saada ostettavaksi meidän kulmillamme. Otan vinkkejä vastaan.
Jälkiruokana oli
OMENATARTALETTI JA VANILJAKERMAA, saimme kuulla, että Ainolan pihalla kasvoi (ja kasvaa edelleen, kuten
keväällä kävimme katsomassa) lukuisia omenapuita ja niiden sadon kerrottiin olleet suosittua säveltäjän keittiössä.
Kahvin kanssa tarjottiin MANTELIKRANSSEJA ja suklaakonvehteja, tilaisuuden luonne ja paikka huomioiden omat pienet taskumatsuunit konjakkihömpsyjen tähden olivat sallittuja.
Illan lopuksi Studiokuoro esitti ajankohtaan sopivasti kolme joululaulua ja se virittikin tunnelman mukavan hartaahkoksi. Kaikkiaan Sibelius-ilta Aalto-salissa oli todella mukava, ruoka oli paljon enemmän kuin olimme uskaltaneet toivoa, illalliskortin hinta oli 50 euroa. Opiskelijat hoitivat illan sujuvasti opettajiensa johdolla, sitä oli ilo katsella.
Studiokuoro oli minulle aiemmin vieras kokoonpano, mutta jatkossa varmasti tahdon mennä kuuntelemaan sitä, kun tilaisuus osuu kohdalle. Pääsin myös rappuset alas ehjin nahoin uusissa kaupunkilaiskengissäni ja ajaa huristimme kotiin vähän ennen puoltayötä niin mukavissa tunnelmissa.
Pitkän päivän vuoksi emme enää tulleet avanneeksi mitään medioita ja menimme tyytyväisinä nukkumaan. Pienet ilon ja tyytyväisyydet hetket on kyllä otettava vastaan tässä maailmassa kiitollisuudella, koskaan ei tiedä mikä niistä on viimeinen. Lauantaiaamu valkeni toisenlaisiin tunnelmiin, kun uutiset Pariisista vyöryivät silmiimme.