Norjalaista tähtiruokaa – Kontrastia kerrakseen

Seuraava syksyisen skandireissun ravintolapäivällinen oli vasta toisena Oslon iltana. Tämä sen takia, ettemme tienneet kuinka pitkään venyisimme matkalla Göteborgista Osloon, emmekä halunneet olla kiireessä. Toivoin meidän kokeilevan pitkästä aikaa Michelin-tähtiravintolaa. Etsin paikkoja useita viikkoja ennen matkaa. Ensimmäinen johon osuin tripadvisorin avulla, oli Maaemo. Kolme tähteä. Liikaa. Lähinnä liian kallista, mutta myös 17 annoksen maistelumenu kuulosti liian suurelta. Meillä on yksi kolmen Michelin-tähden kokemus, joka oli ylipäätään ihan ensimmäinen tähtylipaikka meille. Olihan se hienoa, mutta aikaa myöten se kokemus on muuttanut muotoaan, nykyään se on lähellä sitä, että onko mitään järkeä. Maaemossa ei ollut tilaakaan tuona tiistaina, joten ei tarvinnut asiaa sen enempiä tuumia.

Valitsin meille paikan, jolla oli myönteisiä arvioita ja yksi Michelin tähti, kyseessä oli Kontrast. Tutkin paikan nettisivua, luin arvosteluita ja kokeilin tehdä varauksen. Aikoja oli koko illalle valittavissa, joten otin niistä meille sopivan. Katsoin vain alustavasti, että ravintola sijaitsi noin 1,5 km päässä hotellistamme, sen voisi kauniilla säällä kävellä ja sateella käyttää julkisia, joilla aioimme liikkua Oslossa muutenkin.

Kontrast sijaitsee Vulkan-nimisellä alueella, joka on tällä erää hyvin kiivaasti kehittyvä urbaani palvelu- ja asumiskeskittymä. Siellä on entisessä teollisuuskiinteistössä kauppahalli ja uusia ravintoloita, muita palveluita ja asuntoja on tulossa lisää. Kontrast on muistaakseni ollut olemassa kyseisessä paikassa viisi vuotta, niin tarjoilija taisi sanoa.

 

Me kävelimme ravintolaan, koska sää oli kaunis, emmekä olleet kävelleet jalkojamme ihan tohjoksi vielä päivän aikana. Olin varannut ensimmäisen mahdollisen ajan, heti ravintolan avauduttua, koska olen kroonisesti iltauninen. Odotimme ujosti, että Mikki Hiiren käsi näyttää suoraan ylös, mutta ovi olisi ollut auki vähän aiemminkin, pari seuruetta oli jo paikalla, kun astuimme sisään. Meidät ohjattiin pitkulaisen salin päätyyn, mutta ikäväkseni en päässyt selkä seinää vasten, kaikki pöydät olivat tavallaan keskellä lattiaa.

Olimme vakoilleet Kontrastin sivulta, että tarjolla on 10 ruokalajia, josta voi valita joko kuusi tai kymmenen annosta. Pikkumenun tai isomenun. Kun ottaa silmän käteen ja katsoo, voi lukea samaiselta sivulta, että maistelumenun lisäksi on mahdollista valita yksittäisiä annoksia listalta ja suositellaan valittavan noin neljä annosta/henkilö. En tiedä miksen ymmärtänyt tätä tuolloin, vaikka ihan varmasti sen luinkin etukäteen. Ehkä käsitin sen liittyvän alempana mainittuun ryhmille tarjottaviin erilaisiin setteihin. Luultavasti hinnat olivat kuitenkin sellaisia, että kuuden annoksen makupalettimme tuli (en sano halvemmaksi, halpaa se ei ollut) edullisemmaksi kuin yksittäisannosten tilaaminen. Ravintolassa ollessamme ihmettelin mitä aasialaispariskunta oikein arpoo, kun joka välissä piti lukea menukorttia ja neuvotella kymmenen minuuttia tarjoilijan kanssa ja taisivat lopulta syödä kaksi annosta. No, he vain tekivät sitä mitä he voivat. Ei olisi pitänyt paheksua.

Valitsimme siis pienemmän maistelumenun ja sille sovitetut juomat. Puhelias kreikkalainen (hän kertoi sen) tarjoilijamme oli oikein mukava, hänellä oli aikaa jutustella kanssamme, sillä ilta oli ravintolassa hiljainen. Aluksi paikalla oli vain kolme kahden hengen pöydällistä (me mukaanluettuna) ja puolivälin tienoilla tuli yksi pariskunta ja ihan lopussa neljän hengen seurue. Asiakaspaikkoja oli ainakin 50. Keittiö oli suoraan näkyvissä lasiseinän takana, siellä näytti olevan rauhallista ja synkronoitua, kiirettä ei ollut, mutta annokset nousivat minuutilleen oikein.

Aluksi saimme muutamia pieniä suupaloja, joista yksi oli kuin kylmä suolainen märkä liköörikonvehti. Jotain oli kuivattu, jotain oli jäädytetty, jotain uppopaistettu. Nämä tämmöiset kuvailut ovat varmasti todella käänteisinformatiivisia, kun ei viikkoa myöhemmin enää muista tarkasti, mutta toisaalta ei sitä aina ehdi edes ymmärtää kaikkea, kun ei-natiivi kertoo englanniksi toiselle ei-natiiville. Sitä usein vain nyökyttelee ja vakuuttelee, että mielenkiintoista.

Ensimmäinen varsinainen ruokalaji oli tonnikalaa. Tarjoilija kertoi ravintolan juuri saaneen palan tuoretta tonnikalaa ja vakuutteli pyynnin eettisyyttä ja sitä, miten tuoretta kala oli. Sen kanssa oli ohuita kurkkusuikaleita ja herneöljyä. Olihan se hyvää. Aterimina oli muuten haarukka ja lusikka läpi koko aterian, vain liharuoan kanssa oli myös veitsi.

Leipä tuotiin tarjolle seuraavaksi, kumpikin sai oman sievän pienen paikanpäällä leivoton limppunsa ja kupposen voita, joka myöskin oli kuulema ihan lähellä tuotettua ja maailman parasta. Mitenkä muutenkaan? Leivästä muistan mainitun, että se on aivan ensimmäinen asia, jonka ravintolan perustaja on tehnyt, siitä on koko Kontrast lähtenyt liikkeelle. Niin aina. Kuulostan ehkä hieman kyyniseltä nyt, mutta jotenkin tuo kaiken parhaus otti pikkuisen korvaan. Leipä oli ihan hyvää, mutta äitini leipoo parempaa. Anteeksi Mikael Svensson.

Toinen ruokalaji oli kasvisannos, jossa oli menukortin mukaan vihanneksia ravintolan omasta kattopuutarhasta ja grillattua kermaa. Annoksessa oli niin pieniä kurkkuja, että se tuntui melkein rienaukselta. Muistelimme myöhemmin Pärnun Rannahotellin rohkeaa herneannosta, joka nousi elokuisen aterian tähdeksi silkassa upeudessaan, eikä tämä luvatta sanoen hieman sekalainen setti päässyt lähellekään sitä taivasta. Mutta grillattu kerma kieltämättä kuulostaa fancylta.

Tämän aterian ensimmäinen annos, jonka kohdalla minulla oli vaikeuksia oli sienistä koostettu. Siinä oli kantarelleja ja jotain isompaa sientä, jonka nimeä en enää muista. Siinä oli myös sienimoussea ja sianveriletun puolikas, kukkivaa tilliä ja pikkuisia vihanneksia. Tämäkin syötiin lusikalla ja haarukalla, joista en tiennyt kumpaan käteen olisin ne laittanut. Se suurempi sieni, joita oli kaksi palaa annoksen molemmin puolin oli kyllä makuelämys vertaansa vailla. Se maistui aivan tismalleen sitkeältä nakilta. Miten se oli mahdollista, en tiedä. Ja mousse oli aivan varmasti hienosti valmistettua ja silkinsileää, mutta siitä jäi erikoinen savinen suutuntuma ja kitalakifiilis. Sianverilettu oli ihan ok.

Minun on pakko sanoa, etten pitänyt tuosta annoksesta yhtään, paitsi kirpeistä puolukoista, niistä pidin. Annos oli noin neljän, maksimissaan kuuden suupalan kokoinen, mutten pystynyt syömään sitä kokonaan. En lainkaan väitä, että ruoka olisi ollut huono tai että sen valmistaminen olisi mennyt pieleen, se vain oli niin kummallinen yhdistelmä, etten kyennyt. Antti solidaarisesti kykeni ja hän auttoi ne pari lusikallista, että lautanen tyhjeni. Mutta ei hänkään annoksesta pitänyt. Onneksi meiltä ei kysytty siitä tarkemmin, en edelleenkään saa sanotuksi sellaisia asioita tarjoilijalle. Etten siis pidä jostain, sen saan jo välillä sanottua, jos annoksessa on jotain vikaa. Jotenkin tuntuu, että on loukkaus olla pitämättä, vaikkeihan se niinkään ole. Tai että mitä väliä sillä on, jos minä en pidä. Voin olla sanomattakin sen. Mutta miksen sanoisikin?

Pikkumenun neljäs annos oli ns. pääruoka, jonka kanssa katettiin myös veitsi. Siinä oli tietyn tilan lammasta noin paksun tussikynän kokoinen palanen (sopivan vähän), kaksi pikkuista porkkanaa ja paistettua lehtimangoldia.  Tästä annoksesta pidin, lammas oli mureaa ja porkkanat makeita kuin karkit.

Seuraavana oli sitten vuorossa menun pöydävierusspektaakkeli. Olimme ensimmäisenä tässä vaiheessa ateriaa, joten emme olleet nähneet samaa puuhastelua sivusta etukäteen. Tarjoilija toi pienen korkeajalkaisen telineen pöydän ääreen ja sitten pannun, kannun, sifonin ja kupposia. Kyseessä oli juustoannos. Tarjoilija kertoi siinä olevan norjalaista sinihomejuustoa ja marengiksi tehtyä voita. Muistaakseni juusto oli jo valmiina kupposessa, se oli raastettua jäädytettyä sinihomejuustoa. Tarjolija kaatoi termoskannusta nestemäistä typpeä pieneen kuparikattilaan siinä silmiemme edessä, se höyrysi ja kupli kuin se olisi kiehunut, mutta sehän on julman kylmää. Hän otti käteensä sifonipullon ja pursotti sieltä vaahtomaista voita kaksi nökärettä kattilaan ja ne paisuivat siellä hetkessä hieman golfpalloa suuremmiksi vaahtokarkinomaisiksi palleroiksi. Hän käänteli niitä hetken ja rikkoi ne sitten siinä kuplivassa typessä paloiksi. Pieniä jääkylmiä pisaroita roiskui hieman, kädellenikin, muttei se polttanut eikä jäädyttänyt, tuntui vai hetkisen kylmältä.

Minuutissa voimarenki oli valmista rouheista murua ja tarjoilija lusikoi sen annoskuppeihin jäisen sinihomejuustoraasteen viereen. Annos höyrysi vielä ja sitten eikun syömään. Ai että, vielä kun pitäisi sinihomejuustosta. Mutta kun minä en yleensä pidä, joistakin olen pystynyt sanomaan, että tämä ei ole kauhean pahaa. Tuo kylmä sinihomejuustoraaste ja kylmä voimarenki oli sellainen yhdistelmä, että ne liimautuivat kitalakeeni niin, että oli vaikea niellä niitä. Antti sanoi pitävänsä annoksesta, mutta hän onkin ulkojuustojen suuri ystävä. Taaskaan ei ollut ravintolan vika, että minulla on tämä juustovamma. Oli hienoa nähdä erikoinen tekniikka ja se, että salihenkilökunnalle annetaan vaativia tehtäviä pöydän ääressä tehtäväksi, mutta olihan tuo nyt ihan tolkutonta kikkailua.

Sittenpä oltiinkin jo lopun äärellä, kuudes ja menun viimeinen annos oli tietysti jälkiruoka. Se oli kuin kuopaisu syksyisestä metsämaastosta. Se oli hauska ja iloinen annos, joka ei ollut tietenkään turpeinen, multainen tai havuinen, vaan lempeästi luumuinen ja piparille vivahtava kakkumuruiltaan, siinä oli myös mukavaa aavistuksen sitkeää jäätelöä. Pidin todella paljon tästä aterian päätöksestä.

Olimme sopivan kylläisiä, emme ähkyisiä (no en kai minä, kun en kyennyt syömäänkään kahta annosta kokonaan) ja pyysimme laskun. Sen kanssa yhtä aikaa meille tuotiin vielä kaksi settiä loppumakeita, joissa oli mm. sitä kammoamaamme norjalaista ruskeaa juustoa toffeessa. Luin tuon tiedon vasta nyt menukortista, ihan oikein minulle, sillä kehuin tuota toffeeta tuolloin! Ei saisi olla niin epäluuloinen.  Mukana oli myös kylmä akvaviittimakeinen, kuin meikäläiset liköörikonvehdit, muttei niin paksu sokerikuori. Nuo viiriäisenmunan näköiset jutut olivat jotain, mitä en enää tarkasti muista, olivatko ne varsinaisesti viiriäisen munaa jotenkin jänskästi makeaksi valmistettuna, vain jotain ihan muuta. Ateria maksoi 3990 Norjan kruunua.

Sananen vielä ateriaan valituista juomista. Mukana oli melkoinen kavalkaadi ympäri maailmaa, oli amerikkalaista, itävaltalaista ja ranskalaista viiniä, oli myös ranskalaista siideriä. Jokaisesta juomasta tarjoilijalla oli pitkät jutut kerrottavana. Saattoi kyllä sanoa, että juomat sopivat hyvin annoksiin, mutta kovin yhtenäiseltä juomakavalkaadi ei tuntunut.

Edellisestä Michelin-tähtipaikastamme oli jo aika monta vuotta ja olemme siinä välissä syöneet paljon hyviä aterioita ravintoloissa, joilla ei tähtiä ole eikä tule. Tämän ravintolakokemuksen jälkeen saatan olla ehkä sitä mieltä, ettemme enää menekään Michelin-ravintoloihin. Emme taida haluta enää maksaa niin paljon aterioista, etenkään jos kuuden ruokalajin menuun sattuu kaksikin sellaista, joista emme pidä yhtään tai vain hyvin vähän.

Muistelimme menneitä aterioita ja kun muistimme jonkun annoksen, joka oli aivan liian kummallinen, tai merkillinen tai jopa paha, on se yleensä ollut juuri  niissä kalleimmissa paikoissa. Ymmärrän aivan hyvin kokeellisuuden, taiteellisuuden ja teknisyyden, mutta siltikin toivoisin, että ruoka olisi kokeellisuuden, taiteellisuuden ja teknisyyden lisäksi myös herkullista tai ainakin hyvää. (edelleen: oma vikani, etten pidä sinihomeesta). En minä oikein tahdo saada megalomaanista nakkiröyhtäisyä neljän sadan euron aterian jälkeen juuri ennen nukahtamista. Kun ei siinä edes ollut sitä nakkia.

Kontrastista on kyllä sanottava, että sisustus, tarjoilu, aterian sujuvuus ja tarkkuus olivat kyllä mainiot, astiat ja aterimet miellyttivät meitä ja paikka oli mukavan urbaani ja pönötysvapaa. Mutta oliko ateria hintansa väärti, sitä pitää vielä tuumia.

Paluumatka hotelliin sujui sutjakasti, hyppäsimme bussiin, joka vei aivan ydinkeskustaan ja sieltä vielä yhden metropysäkin välin ja olimmekin jo korttelin päässä hotellista.

Liitän tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidan Valmiissa pöydissä-välilehdelle, jonne kerään ravintola-aiheisia postauksiamme. Siellä Michelin-tähtipaikat on merkitty sen mukaan, monta tähteä niillä on ollut  meidän niissä käydessämme.

Maasta toiseen

Syksyisen skandireissun ensimmäisessä osassa pääsimme Lihasulaan, Tampereelle, edelleen Naantalin kautta Ruotsiin ja siellä Göteborgiin asti. Ruotsin toiseksi suurin kaupunki näytti oikein mukavalta ja sinne olisi voinut jäädä pitemmäksikin aikaa, jollei olisi ollut niin riivattu kiire. Tai mikään kiire, mutta lähdimme nyt kuitenkin, kun olimme aikoneet. Suorinta tietä matka on vähän alle 300 km. Aikomuksemme oli saapua Osloon alkuillasta, mutta sitä ennen halusimme nähdä lisää kalliopiirroksia ja niitähän oli sopivasti matkan varrella Tanumissa.

Sana hällristning tarkoittaa kalliopiirrosta, joka taas meinaa usein melko vaakasuorille kallioille uurrettua kuvaa, joka on mahdollisesti ollut maalattu uurroksia pitkin. Nykyaikana tiedossa olevia piirroksia maalataan paremmin näkyviksi uurroksia pitkin ja käytetty maali on akryylimaalia. Kalliomaalaus on taas hällmålning ja sellaisia ovat usein pystysuoraan kallioon useimmiten punaisella (esim. verestä, savesta, punamullasta ja linnunmunan kaltaisista aineista sekoitetulla) maalilla tehnyt kuvat, joita on Suomessakin useassa paikassa, esimerkiksi Saraakalliossa melko lähellä meidän asuinpaikkaamme. Aihepiirit ovat kummassakin esihistoriallisessa taiteessa samanlaisia, ne käsittelevät usein metsästystä, kalastusta, taisteluita, ruoanhankintaa ja ihmiselämää yleensä ja niissä on mukana runsaasti symboliikkaa. Ovatko ne varsinaisesti alkuperäisesti tarkoitettu taiteeksi, ei voida tarkasti tietää, nykypäivänä ne toimivat hienona ikkunana vuosituhansien takaiseen elämään ja ovat hyvin elävää taidetta, vaikka ovatkin kallioon uurrettu tai maalattu.

Vitlycke museum on lähellä Tanumin pikkukaupunkia, se on ilmainen visitor center-tyyppinen keskus, jossa on matkamuistomyymälä, työpajoja, näyttelyitä ja esittelyitä alueen kalliopiirroskohteista.

EDIT: Tanumin kalliopiirrokset kuuluvat Unescon maailmanaperintökohteiden listalle. 

Museon lähellä parin kilometrin säteellä on useita kohteita, joissa piirroksia on runsaasti  näkyvillä. Mitä kaikkea on vielä piilossa kaltevien kallioiden pinnassa nykyisen sammal- ja maakerroksen alla, on salaisuus ja mielestäni se on hyvä salaisuus. Ei meidän tarvitse nähdä kaikkea.

Todella monenlaisia kuvia kuitenkin näimme ja osuimme kalliolle, jolla oli selvästi menossa jotain mielenkiintoista. Kaksi miestä oli suojannut paljaan kallion reunat pitkulaisilla hiekkapusseilla, jotka pidättelivät paksusta sammaleesta alati tihkuvaa vettä valumasta kallion kaltevaa pintaa. He olivat hahmotelleet liidulla piirroksia ja olivat asettamassa pieniä tarramerkkejä kuvausta varten, jossa piirrokset keilataan laserin avulla ja saadaan tietoa siitä, miten syviä piirroksen uurrokset ovat nyt. 

Näitä kuvia ei oltu akryylimaalattu selvästi näkyviin ja miehet kertoivat niiden olevan sellaisessa kalliossa ja sellaisessa kohtaa maastossa, että ne olivat nopeasti häviämässä, mikäli niitä ei peitetä. Auringon valo, sää ja veden valuminen aiheuttavat kallion rapautumista, puhumattakaan ihmisen toiminnasta, vaikkapa piirrosten päällä kävelemisestä. Kyseiset kuvat olleet välillä uudelleen peitettyinä pitkään ja nyt niille tehtiin skannausta, joka toistettaisiin muutaman vuoden kuluttua, jotta saataisiin selville kuinka nopeasti ne muuttuvat yhä huomaamattomammiksi. Miehet arvelivat, että sadan vuoden kuluttua piirrokset voivat olla kokonaan hävinneet. He korostivat sitä, etteivät he tee työtä itseään, meitä eikä aikalaisiamme varten, vaan tulevaisuutta ja myöhempiä sukupolvia varten. Nämä kyseiset piirrokset olivat niin huomaamattomia, ettemme varmasti olisi niitä lainkaan hoksanneet, jollei niiden parissa olisi työskennelty juuri. Oli kiinnostavaa saada tietää mistä oli kyse. 

Vitlycken jälkeen ajoimme vielä Fossumiin katsomaan siellä olevia piirroksia, mutta poikkesimme ensin Tanumin ostoskeskuksen parkkipaikalle, sillä olimme tienvarsimainoksista huomanneet kalliopiirroksien kuvamaailmaa hyödynnetyn mainonnassa. Kulttuurista omimista ei vissiin tässä yhteydessä oteta puheeksi enää. Ja olihan siellä kunnolla parkkipaikkoja sähköautoillekin, vain yksi Tesla oli latingissa. Hieman ihmettelimme kuinka suuren talousalueen pääostari oli kyseessä, sen verran iso se oli ja Tanumin kaupunki pieni, että mistähän asti sinne haalitaan asiakkaita. 

Fossumissa oli kiinnostavia kuvia, siellä oli selkeästi naishahmojakin, joita ei läheskään kaikkialla ei ole. Hiukset ovat käytännöllisesti ponnarilla ja pyöreä kuvio lantiossa esittänee joko ylipäätään hedelmällisyyttä, raskautta tai syntymää. Fossumissa oli myös paljon hienoja venekuvia. 

Kalliopiirroksia katsellessa meni aikaa niin paljon, että lähestyimme Osloa vasta iltapäivän lopulla. Alkumatka oli ollut todella joutuisaa heti, kun pääsimme aamulla ulos Göteborgista, mikä sekin kävi sukkelasti. 

Juuri ennen tätä siltaa silmäni saattoivat olla suljettuina,
onneksi ehdin vihjeestä herätä ja kuvata sitä.

Ruotsin ja Norjan rajalla meidät muuten pysäytettiin ja meiltä kyseltiin huomattavan monta kysymystä siitä, mistä olemme tulossa ja minne menossa. Tuntui jänskältä, mutta olimmehan tulossa EU:sta, melkein vieraalta planeetalta. Sattumalta osuimme vielä yhteen kalliopiirrospaikkaan, norjaksi ne ovat hellristinger ja paikan nimi oli Begdy. Mietimme sitä, että mahtoivatko useinkin vierailla toistensa luona Tanumin tyypit ja nämä täällä. Begbyssä luimme opastaulusta, että siellä kuvat peitetään aina talveksi suojaamismielessä. 

Hyvillä teillä oli erittäin vähän liikennettä, mutta kun aloimme lähestyä Osloa, liikenne tiheni huomattavasti. Kun vielä eräässä kaupungin eteläpuolisessa maantietunnelissa oli vastapuolen suunta kokonaan suljettu ja liikenne ohjattu meidän menosuuntamme tunneliin, liikenne ruuhkautui melkoisesti, kun pääsimme ajelemaan pienempiä teitä. Iltapäiväruuhkan korkeimpaan huippuun sujahdimme hetkeksi kauppakeskukseen ostamaan iltapalatarvikkeita ja nostamaan Norjan kruunuja ja kun ostokset ja valuuttahommat oli tehty, oli ruuhka purkautunut huomattavasti ja pääsimme valumaan Oslon keskustaan melko helposti. Tai ainakin aika lähelle. 

Vaikka Garminissamme on juuri nyt  firman omien sanojen mukaan täydelliset päivitykset, ei laite tiennyt, että juuri se ratkaiseva kohta, josta olisimme voineet päästä hotelliimme oli valtavan rakennustyömaan sulkemana. Garmin ei osannut meitä auttaa vaan sinnikkäästi tarjosi kiellettyjä ajosuuntia, joten pysäköimme hetkeksi ja otimme puhelimet avuksi ja googlasimme reittejä niillä. Ymmärsimme, että meidän täytyy päästä takaisin keskustaa alittavaan Opera-tunneliin ja ulos toisella puolella ydinkeskustaa ja sitä kautta voisimme lähestyä hotellia uudemman kerran. Tämä konsti sitten toimi ja olimme noin viiden aikaan hotellimme edustalla. Kuin ihmeen kaupalla yksi kadunvarsipaikka oli vapaana ja saimme pysäköityä siihen siksi aikaa, että saimme huoneemme ja vinkin minne auton voi pysäköidä. Naapurihotellin alla oli parkkihalli, jonne auton sai (kunhan oli kiertänyt korttelin yksisuuntaisia katuja pitkin) ja päätimme olla harmittelematta melkoisen kovaa vuorokausihintaa. Hotellimme nimi oli Verdandi, jonka nimi ei vaan millään jäänyt mieleeni. Nytkin piti etsiä varauksesta, mikä Veranda vai Verundi se nyt olikaan. Huoneemme oli oikein kiva ja hyvä, eikä hotellissa muutenkaan ollut mitään valittamista. 

Antti oli niin täynnä virtaa, että hän lähti heti pienelle orientoitumiskävelylle ja kun hän palasi, minä lähdin hänen kanssaan toiselle. Kaupunki näytti todella mukavalta, olimme aivan suuren City Hallin vieressä ja muutenkin muutaman minuutin kävelymatkan päässä oli vaikka mitä nähtävää. Tuona iltana söimme eväitä hotellihuoneessa ja tutkimme kaupunkia valmiiksi kahta seuraavaa päivää varten. Aioimme jättää auton kokonaan parkkihalliin kaupungissa viipymisemme ajaksi ja liikkua julkisilla ja omin jaloin. Turisti-infoista oli ostettavissa Oslo-kortteja, joilla voi matkustaa kaikissa julkisissa kulkuvälineissä tietyillä liikennevyöhykkeillä keskustassa ja melko kaukana sen ulkopuolellakin ja samalla kortilla pääsee suureen määrään Oslon museoista, etenkin niihin, joista olimme kiinnostuneita. Niistä lisää seuraavissa postauksissa. 

Tämä kalliopiirroskyllästeinen postaus pääsee myös CampaSimpukan ylälaidan Poissa kotoa-välilehdelle niin Ruotsi-, Norja- kuin Kiertueellakin-kohtiin. Viimemainittuun listaan lisään ne postaukset, joissa ollaan useammassa maassa.