En ole vielä käynyt saksalaisessa kaupungissa, josta en olisi pitänyt, mutta joistakin germaanikaupungeista pidän vielä toisiakin enemmän. Aloitimme tämänkertaisen minilomasemme Cochemista, jonka ilmapiiri on omiaan pienille ennakkomaistiaisille siitä, miltä tuntuu sitten olla seniorikansalainen. Siellä termi nightlife tosiaan tarkoittaa nukkumista, eikä yhtään mitään sen villimpää.
Koska emme sentään ihan vielä ole geriatriavaiheessa, jätimme Cochemin heti saapumistamme seuraavana aamuna ja siirryimme Kölniin, kuten toissapostauksessa kerroinkin. Olemme käyneet Kölnissä toistakymmentä kertaa, niin perhematkoilla, kahdestaan kuin aikuisten sukulaisten yhteismatkoillakin. Kertaakaan emme ole tainneet jättää käymättä Kölnin Katedraalissa, kaupungin ytimessä sijaitseva muhkea herranhuone toimii mainiona suunnistusapuna katuja tallatessa. Sen kaksoiskirkontornit ovat koko kaupungin symboli ja niiden siluettia käytetään lukemattomien yritysten ja paikkojen logoissa ja tunnuksissa.
Hotellimme sijaitsi vain muutaman sadan metrin päässä katedraalista, tosin välissä oli massiivinen rautatieasema, josta liikennöi niin lähi- kuin kaukojunareittejä ja maan alla metro. Hotelli Ludwigin kelpoisa aamiainen polttoaineenamme suuntasimme molempina Kölnin aamuina kohti keskustaa. Sivumennen sanoen Ludwigin aamiainen oli parhaita Saksassa nauttimiamme, pientä kateutta tuntien söin juuri oikein paistettuja pieniä bratwursteja ja lupasin itselleni, että opettelen tekemään kunnollisia makkaroita. Tavallisuudesta poiketen hotellin aamiaisella oli tarjolla myös kasviksia, emmekä ujostelleet ottaa niitäkään.
Meillä alkaa olla jonkunlainen tuntuma liikkua Kölnin keskustassa ilman karttaakin, joka toki repusta löytyi siltä varalta, että menettäisimme suuntavaistoimme. Illan humppakeikka Undergroundissa rytmitti maanantaimme. Lounastimme keskustassa ja kävimme tutuissa kaupoissa. Tuo maanantai oli mukavan kesäinen, lämmintä parikymmentä astetta ja kauniit punakukkaiset puut koristivat niin kadunvarsia, kuin sisäpihojakin.
Tiistaiaamu valkeni sitten tuulisessa ja pilvisessä säässä. Ikkunasta kurkistaessani näin kauniin vaaleanpunaisen sateen, kun puiden kukat leijuivat puuskaisessa tuulessa ja satoivat maahan tehden sisäpihasta oudon kauniin. Tiistain ohjelmassa oli käydä museoissa ja syödä kevyesti päivällä. Olimme illalla menossa syömään ravintolaan, joten mitään kovin tuhtia ei päivällä saanut syödä. Kävelimme keskustaan uutta reittiä, suoraan Rhein-joen varteen käydäksemme katsomassa Hohenzollern-sillan lemmenlukkoja. Kukaan ei voi väittää, että romantiikka on kuollut, kun tuon sillan kaiteita katselee. Eikä lukkobisnes.
Sillalle meitä vastaan ajoi postinkantaja täyteen lastatulla polkupyörällään, jonka sivulaukkujen läpät olivat ilmeisesti hieman huolimattomasti suljetut. Puuskainen tuuli lennätti ilmaan aimo nipun kirjepostia ja hetken aikaa kirjekuoria leijui korkealla ilmassa ja laskeutui niin sillalle, sen alapuolella kulkevalle joenreunustielle kuin suoraan jokeenkin. Me ja muutamat muut ohikulkijat autoimme hätääntynyttä posteljoonia keräämään kirjeitä, mutta loppujen lopuksi kirjeitä jäi joenpenkalle ja veteen, kun jakaja jo jatkoi reitilleen. Toivottavasti mikään kovin tärkeä kirje ei jäänyt välille tai joutunut vääriin käsiin.
Meillä oli aikomus mennä Wallraf-taidemuseoon, mutta sen aukeamista odotellessamme kävelimme joenvarren puistoa pitkin. Kammenpyörittäjän ottaessa valokuvia, olin istahtamassa puistonpenkille, kun huomasin sillä nipun kortteja. Siinä oli saksalaismiehen ajokortti, sairausvakuutuskortti ja luottokortti sievässä nipussa. Katselin hieman ympärilleni, että olenkohan joutumassa piilokameraan tai lavastetaanko minua taskuvarkaaksi, mutta niin ei tainnut olla. Kysyimme läheisen ravintolan henkilökunnalta, minne meidän pitäisi kortit viedä ja he lupasivat korteissa olevien tietojen perusteella jäljittää henkilön. Paikalla oli sen verran monta germaania, että uskalsimme luottaa, että juuri noin tehtäisiinkin. Pian Herr Homburgin puhelin soisi ja hän saisi korttinsa takaisin.
Aamuisella korttelien kiertelyllämme olimme kello kymmenen lähestyessä ja museoiden avautuessa sittenkin lähempänä Römisch-Germanisches Museumia, joka lienee suomeksi Roomalais-Germaaninen Museo. Se sijaitsee aivan Kölnin Katedraalin vieressä ja mikäli olen oikein ymmärtänyt, se on rakennettu kyseiselle paikalle sen vuoksi, että siltä kohdalta löytyi 1940-luvulla kaupunkirakentamisen yhteydessä upea Dionysosin mosaiikki. Suurikokoisen mosaiikin siirtäminen olisi ollut mahdotonta, joten myöhemmin paikalle rakennettiin museo sitä suojaamaan. Mielestäni erinomaisen ruma betonirakennus oli yksi mielenkiintoisimmista museoista aikoihin. Vaivasimme päätämme, olemmeko käyneet siellä aikaisemmin, edes silmiähivelevä mosaiikki ei saanut meitä varmoiksi, olimmeko nähneet sen aikaisemmin vai emme.
Päivän lukuisten sadekuurojen välissä kävelimme Wallraf-museoon, jossa etenkin ylimmän kerroksen impressionistinen ja neo-impressionistinen kokoelma miellyttivät meitä. Tunsin itseni niin vanhaksi tuhahdellessani nuorisoa, joka oli ilmeisesti tekemässä taiteeseen liittyvää koulutehtävää. Nykyään se tapahtuu näköjään ottamalla kännykkäkuvia itsestä, parhaasta ystävättärestä ja poikaystävästä taideteoksen edessä. Lisäpisteitä saa kai siitä, että poikaystävä ottaa paidan pois kuvauksen ajaksi ja suutelee naista esittävän patsaan rintaa. Ei meidän nuoruudessa! Museon muita aikakausia esittelevät kerrokset kävelimme hieman ripeämpää tahtia.
Koska meillä oli illallisvaraus ravintolaan, tarkoituksemme oli syödä vain vähän päivällä ennen paluuta hotelliin siestalle. Olimme vilkuilleet ravintoloiden ruokalistoja varhaisparsan toivossa ja kyllähän sitä olikin jo tarjolla. Valitsimme joenvarren ravintolan, jonka nimi on kyllä jo unohtunut. Otimme erilaiset annokset, minä parmesaanilla gratinoitua vihreää parsaa ja Kammenpyörittäjä hollandaisen kanssa tarjottua valkoista parsaa. Vallan mainiot annokset huuhdoimme alas Kölschillä, tuolla kepeällä kölniläisellä oluella, joka tarjoillaan perinteisesti kahden desin annoksina ohuenohuista suorista laseista.
Varsinaisissa Kölschiin keskittyneissä paikoissa oluen vakava nauttiminen tapahtuu siten, että istutaan baaritiskillä edessä lasillinen olutta. Kun lasi tyhjenee, oluenlaskija tuo uuden annoksen, vetäisee pahviseen lasinalustaan viivan ja poislähtiessä asiakas maksaa tukkimiehenkirjanpidon mukaisen määrän kaksidesisiä annoksiaan, joiden tyypillinen hinta on 1,20 €. Lasinaluseen tarjoilija saattaa kirjoittaa asiakkaan nimen ja kun lasku on maksettu, kirjanpito vedetään kynällä ylitse, sain sattumalta oman lasini alle Dieterin saldon. Hän oli nauttinut kuusi annosta ennen lähtemistään. Kävimme yhdessä tällaisessa paikassa lasillisella, enkä voinut olla tuntematta oloani hieman vaivautuneeksi. Ehkä Kölnissä naisilla ei ole tapana käydä Kölschillä juuri tuollaisissa paikoissa, vaikkei minulle kieltäydyttykään myymästä.
 |
| vain muistot jäljellä |
Olin etsinyt meille illallispaikkaa tripadvisorin avulla jo hyvissä ajoin ennen matkaa. Valintani päätyi Wein am Rhein-nimiseen ravintolaan. Merkittävä valintakriteeri oli se, että ravintolalla on verkkosivut, mielellään jopa englanninkieliset sekä etenkin mahdollisuus tehdä varaus netissä.
Matkaa suunnitellessani (majoitukset ja ravintolat kuuluvat minulle, lennot, autonvuokrat sekä kulttuurimenot Kammenpyörittäjälle) varasin ensin illallispaikan ja sen sijainnin mukaan majoituksen. En kyllä ollut älynnyt pelkkää karttaa katsomalla, että hotellimme sijaitsi niin lähellä ravintolaa, matkaa oli jopa korttelin verran ja se sisälsi yhden kadun ylityksen!
Varauksemme oli kello 18, eli heti ravintolan avauduttua. Sisustus oli kauniin moderni ja ilmava, ravintolan verkkosivuilla on kauniita kuvia paikasta, me emme tohtineet ottaa kuvia kuin ujosti annoksistamme. Palvelu oli asiantuntevaa ja kävi loistavasti englanniksikin heti, kun olimme tunnustaneet puhuvamme vain vähän saksaa. Otimme alkuun lasilliset Bollingeria ja niillä ilta alkoikin mitä parhaiten. Ruokalista oli luvannut jo etukäteen hyvää ja olimme jo valmiiksi miettineet ottavamme viiden ruokalajin yllätysmenun viineineen. Kysyimme pientä vinkkiä, mitä illan yllätykset mahtaisivat olla ja muutamin sanoin kuvaillut ruokalajit vakuuttivat meidät.
Aterian aloitti ihastuttava graavihaukiannos, josta löytyi pieniä kirpeitä hyytelöpaloja, pikkelöityä retiisiä ja jotain vihreää, jonka nimestä emme päässeet aivan selville. Annoksen päällä oli hienostunutta tomaatti-consommésta tehtyä vaahtoa. Enpä olisi arvannut pitäväni niin paljon graavihauesta. Annoksen parina oli itävaltalaisen Groiss-viinitalon Gemischter Satz. Etiketin pupu olisi varmasti ollut myös luimupupun mieleen.
Toinenkin ruokalaji oli kalaa, tällä kertaa merikrottia. Kala oli kevyesti grillattu ja tarjottiin syvälta lautaselta yhdessä vihreiden parsanuppujen, paprikan ja artisokan kanssa, kaikkea yhdisti maukas liemi. Tämäkin kala-annos hupeni lautasiltamme mitä parhaimpiin suihin ja ihastelimme kalan juuri oikeaa kypsyyttä ja sitä, miten hyvin eri kasvikset sopivat yhteen. Tämän annoksen viini oli tutusta Moselin laaksosta, Heinz Schmittin viinitalon Rieslingiä.
Pääruokana meillä oli härän filettä, joka oli nähnyt pannun melko etäältä. Meiltä ei muuten kysytty minkä kypsyisenä tahtoisimme lihan, mutta ei sitä muunlaisena olisi pitänyt tarjotakaan, niin suussasulavaa se oli. Lihaa säesti jälleen parsa, sekä yrttinen perunamuusi. Meillä ei ollut mitään muuta valittamista koko aterian aikana kuin se, että pääruoka-annos oli selkeästi liian suuri ajatellen sitä, että kaksi edellistä annostakin oli enemmän kuin suupalan kokoisia. Minun oli pakko jättää hieman lisäkkeitä, mutta mahtavat lihapalat kyllä saimme syötyä. Pääruoan punaviini oli kevyttä, mutta tarkemmin en pysty sitä pikaisesti puhelimen muistiin kirjoittamani tunnisteen perusteella löytämään.
Ennen jälkiruokaa söimme juustoja, joiden parina oli Scheun makea Rieslaner Ausläse. Juustoja oli viisi pientä palaa, ne neuvottiin syömään miedoimmasta tuhteimpaan yhdessä tumman, mausteisen leivän ja viikunahillokkeen kanssa. Juusto-opintoni alkavat olla jo ohittaneet esikouluvaiheensa, sillä saatoin sanoa pitäväni aivan kaikista juustoista, myös sinihomeisesta.
Jälkiruokia oli kaksi, crème brûlée ja vadelmasorbetti. Yksikin olisi riittänyt, mutta emme pistäneet pahaksemme kahtakaan, vaikka aloimme olla melkoisen täysiä. Brûlée oli unelmaisen pehmeä ja kuori juuri oikean rapea, sorbetti raikasta ja sitä koristanut karamellilastu hauska. Viininä jälkiruoka-annoksille oli Domaine Rière-Cadène/ Perpignan 1997 Rivesaltes Ambré. En muuten oikein tiedä miten viinien nimet pitäisi esitellä postauksessa, joten kirjoitin koko rimpsun.
Aivan lopuksi nautimme vielä asialliset kupposet espressoa. Kahden hengen viiden ruokalajin yllätysmenu viineineen, alkujuomineen ja kahveineen maksoi vähän alle 250 €. Palvelu oli mitä miellyttävintä ja ilmapiiri arki-illasta johtuen hiljainen. Maksun kanssa koitui hieman ongelmia, mikään meidän korteistamme ei toiminut maksupäätteessä, mutta onneksi yhteensä löytyi riittävästi käteistä. Minulta lisäpisteitä ravintola sai siitä, että kaikki ruokalajit tarjottiin oikeilta reunallisilta lautasilta.
Tässä vaiheessa ilta oli kyllä mukava, että matka ravintolasta oli google-kartankin mukaan vain 41 metriä. Oli nimittäin vierimistä siinäkin. Kammenpyörittäjä oli ajatellut käyvänsä vielä ottamassa hieman valokuvia illan pimettyä, mutta olimme kyllä syöneet itsemme sen verran tainnoksiin, että uni tuli varhain.
 |
| täältä haimme auton seuraavana aamuna ja jatkoimme matkaa |
