CampaKeittiö is back!

CampaSimpukan alkuperäinen idea oli seurata ammattilaispyöräilyn kisoja ja kokata sen maan ruokia, jossa kilpailuja kulloinkin ajettiin. Ensimmäiset 8 vuotta homma olikin melkoisen suoraviivaista, toukokuussa kokattiin italialaista ruokaa Giro d'Italian mukaan, keskellä kesää Tour de Francen mukaan ranskalaista ruokaa ja sitten loppukesästä La Vueltan mukaisesti espanjalaista ruokaa, yhdeksän kertaa sain vuotuisen kolmiosaisen ruokahaasteen ainakin jossain määrin kahlattua läpi. Joskus jaksoin enemmän, joskus vähemmän, mutta kokonaan haastekunto romahti tänä keväällä, kun korona iski kuin tuhat volttia ja koko ammattipyöräilyn karavaani seisahti. Minäkin siitä ja vähän muistakin syistä lamaannuin ja peruutin kokonaan vuotuisen ruokahaasteen, vaikka se olisi ollut tasalukuinen kymmenes kerta. Mitäpä sitä olisi itseään haastanut, kun ei ollut kilpailuita kirittämässä. 

Jossain vaiheessa kevättä UCI (ammattipyöräilyn kattojärjestö) pisti kisakalenterin uuteen uskoon sillä olettamuksella, että korona hellittää ja ammattilaisurheilua saadaan taas käyntiin. Minä en uskaltanut uskoa tuohon toukokuussa julkaistuun rukattuun supertiiviiseen kalenteriin, mutta ajattelin, että jos kalenteri toteutuu, niin minähän kokkaan kisojen mukaan, kokkaan vaikka hiki hatussa! 

Tänään ajettiin yleensä alkukeväästä ajettava Strade Bianche. Heräsin siihen niinkin järkevää reittiä kuin Peter Saganin instagram-kuvasta. Hän oli postannut eilen kuvan ja mainitsi siinä tänään ajattavasta kisasta. Minä selasin aamulla Kotkan leirialueella instaa ja huomasin, että kilpailukausi on aloitettu, nyt on alettava kokata! Ehdotin Antille, että syödäänkö tänään jotain italialaista ja hänellehän se passasi. 

Olemme nyt siis pienellä CampaReissulla, laskujeni mukaan on neljäs päivä menossa, olemme lihottaneet museokorttiemme käyntisaldoa ja yöpyneet tutuilla ja uusilla leirialueilla. Puskailemaan emme ole vieläkään ryhtyneet. Teen myöhemmin postauksen tämän CampaReissun kohteista, mutta nyt palaan pyöräilyyn ja päivän italialaiseen ruokaan. Sovitaan, ettei kerrota tästä kenellekään, joka karsastaa Lidliä, tai puolivalmisteita tai karavaanareita. Eiköstä vaan?

Meillä on oikein toimiva keittiö CampaAdriassamme, mutta koska auto on käytettynä ostettu, emme ole voineet vaikuttaa ihan kaikkeen, vain lähinnä siihen, ostimmeko auton vai emme. Meillä oli ostamisen ehtoina muutamia juttuja, autossa oli oltava iso takatalli, eikä se saanut olla korimalliltaaan mummoakvaario. Keittiön piti olla L-mallinen ja iso jääkaappi oli must. Ihan niin iso jääkaappimme ei ole kuin mahdollista eikä keittiössä ole kaasu-uunia, joka minulle oli se tärkeä juttu. Ajattelimme ensin, että laittaisimme kaasu-uunin jälkiasennuksena, mutta se olisi vienyt keittiöstä oleellisen osan säilytystilaa astioilta. Jätimme siis kaasu-uunin hommaamatta ja ostimme Lidlistä pienen sähköuunin, jolla on aivan legendaarinen maine Facebookin karavaanariryhmissä. Niissä tapellaan aivan virtuaaliverissäpäin siitä, onko kyseinen pieni aparaatti suorastaan saatanasta vai onko se jotain vähemmän dramaattista. Ainakin siitä voi päätellä käyttäjän varallisuuden verrattuna sellaiseen -vaanariin, joka ei Lidlin uuniin koske pitkällä tikullakaan ja muutenkin kaikki Lidlistä on ihan p:stä. Minä tykkään Lidlistä, olen tykännyt ennen kuin se oli Suomeen edes tullut, joten minä olin ihan valmis kokeilemaan Lidl-uunia CampaReissuillakin. 

Italiassa ajetun Strade Bianchen kunniaksi meillä oli niinkin italialaista ruokaa kuin pizzaa. Ihan vielä en ole alkanut kohottaa pizzataikinaa  retkiolosuhteissa, vaan ostimme kaupasta taikinalevyn ja kastikepurnukan. Yleensä ostan sellaisia pizza kit-pakkauksia jo mainitusta Lidlistä, mutta tänään kävimme Loviisassa K-marketissa, eikä siellä ollut niitä croissaint-paketin tapaan pakattuja minipizza-pakkauksia.  Muuten meillä oli eilisen iltapalajuustoplatterin jämät ja pikkuisen minimozzarellapalloja, vähän katkarapuja, pieni purkki tonnikalaa ja muutama viipale kinkkua ja salamia. Rucolaa ostimme matkayrtistöön myös. 

Päädyimme yöksi Kouvolaan Tykkimäen leirialueelle, koska Loviisan leirialue oli täynnä, mikä on hyvä juttu ajatellen kotimaanmatkailua. Kouvolassa oli tilaa hyvin ja meille ennalta tuntamaton leirialue vaikutti oikein kivalta. Heti kun pääsimme perille, aloitimme ruokahommat. Kymmenessä minuutissa legendaarinen, vihan- ja rakkaudentunteita herättävä Lidl-uuni oli kuumenemassa, ulko-olohuone järjestettynä ja pizzataikina täytettynä mieluisilla täytteillä. Tästä rullataikinasta tuli kaksi saatanallisen uunin minikokoisen pellin kokoista pizzaa ja jämäpaloista vielä kaksi pientä pitkulaista palaa. 

Aito-italialainen pizza Lidl-uunista kahdelle

• 1 pizzakit-pakkaus (taikinarulla+kastike)
• 1 pieni purkki tonnikalaa
• 2 viipaletta prosciuttoa
• 8 minimozzarellapalloa
• pikkuinen pala gruyèreä raastettuna (noin 30 g)
• 4 viipaletta salamia
• ihan vähän katkarapuja, noin 20 kpl
• rucolaa ja basilikaa
• pippuria

Antti rohkeana miehenä kuumensi Lidl-uunin CampaAdrian ulkopuolella niin kuumaksi kuin mahdollista. Minä sillä välin mittasin Lidl-uunin pellin kokoon sopivat taikinapalat ja sutikoin ne tomaattikastikkeella. Levittelin täytteet taikinapaloille erittäin suurella tarkkuudella, olihan tässä kyseessä monta tärkeää asiaa, Lidl-uunin ensimmäinen varsinainen käyttökerta, vuoden 2020 campahaasteen avauspostaus ja päivällinen. Mitä me sitten syötäisiin, jos homma menisi syteen? Ehkä leipää? 

Uuni kuumeni ällistyttävän nopeasti, nopeammin kuin minä ehdin sommitella paistettavaa. Ensimmäistä pizzaa paistoimme noin 12 minuuttia, toista 10 minuuttia ja kolmatta (kahden jämäpalan koostetta) enää 8 minuuttia. Ehkä uunimme yltyi ylimaallisiin suorituksiin? Joka tapauksessa Lidlin legendaarinen miniuuni paistoi puolivalmistepizzat oikein mainiosti. Uuni viileni ulkoilmassa suomalaisena elokuisena iltana puolessa tunnissa niin paljon, että sen sai pakattua laatikkoonsa. Haaveilen jo makaronilaatikon tai leivän paistamisesta siinä. 

Strade Bianchen voitti belgialainen Wout van Aert, eipä tuota kisaa ole koskaan noin kuumissa olosuhteissa käyty, yli 30 asteen lämmöissä. En nyt löytänyt oliko Peter Sagan mukana kisassa enkä paljon muutakaan tietoa, mutta ei se mitään. CampaKeittiö is back, täällä kokataan taas mahdollisuuksien mukaan ja toivottavasti vähän autenttisemmin kuin puolivalmisteilla. Lidl-uunia en suostu dissaamaan, se paistoi pizzat aivan kelvollisesti!

Vapauteen totuttelua

Kolmen viikon  ajan olen totutellut siihen ajatukseen, että tämä loma ei lopu. Ei tule sitä hetkeä, jolloin loma taittuu yli puolenvälin, ei viimeisen lomaviikon maanantaita, ei töiden alkamista edeltävää sunnuntaita. Minunkin työelämäni on nyt ohitse ja meillä on edessä uudenlainen elämä vailla monia aikaisempia velvollisuuksia ja tietysti myös työelämän hyviä puolia. 

Ensimmäisen viikon olin lähinnä euforisissa tunnelmissa, toisen käytin äidin syntymäpäivien järjestelyihin ja emännöintiin ja kolmas meni pienellä kotimaan reissulla CampaAdrialla. Nyt olemme kotosalla huoltotauolla. 

Jo kesäkuun alussa kävimme parin yön reissulla, kun koronarajoituksia ja -suosituksia lievennettiin ja leirialueita alkoi aueta. Silloin kiersimme Pirkanmaalla ja Hämeessä katsomassa kirkkoja, lähteenä meillä on mainio Markus Hiekkasen Suomen Keskiajan Kivikirkot-kirja. Nyt suuntasimme Lounais-Suomeen ja lisäsimme näkemiemme kirkkojen määrää lähelle neljääkymmentä. Tässä on selviä yhtymäkohtia kartanoiden bongaamiseen, kun jostain innostumme, se on sitten melkoista paneutumista aiheeseen. 

Vaikka jokainen kirkko näyttää omalta itseltään ja kirkon ympäristö on jokaisella paikalla erilainen kuin edellisellä ja seuraavalla, ovat kirkot sittenkin melko samanlaisia, kun kuvia katsoo myöhemmin. Samoin ihmisen (ainakin omani) muisti on melkoisen huono, edes saman päivän iltana en muistaisi kymmenen sinä päivänä näkemäni kirkon nimeä tai niiden näkemisjärjestystä. Sama se on kartanoiden kanssa. Niissä on kyllä enemmän erityispiirteitä, se on sanottava. Tällä matkalla näimme seuraavassa kuvassa olevat kirkot, enkä millään enää meinaa päästä selville, mikä on mikin. Kirjoitin kyllä muistiin näkemiemme kirkkojen nimet ja järjestyskin on melkolailla selvillä, mutta kuvia selatessani en sittenkään aukottomasti muista jokaisen kuvan kirkkoa. Sijaintitieto auttaa jonkun verran ja kuvaan liittyvä aikaleima, mutta enpä usko, että satunnaista lukijaa  jaksaisi kiinnostaa ihan kirkolleen, mikä nyt on Sastamalan kirkko ja mikä Piikkiön. Paitsi jos on tullut vihityksi juuri siellä Sastamalan kirkossa tai oma mummo on Piikkiön hautuumaalla. 

Tänä poikkeuskesänä moni Suomen kirkoista on kokonaan suljettu yleisöltä noin turistimielessä, mutta muutamiin pääsimme kurkistamaan sisällekin. Vain yhdessä oli pääsymaksu, sekin vapaaehtoinen. Moni kirkoista olisi ollut auki jonain toisena viikonpäivänä tai kellonaikana, mutta tosiaan monen kerrottiin olevan tykkänään kiinni tänä vuonna. Monelle keskiaikaiselle kirkolle ovat ominaisia hienot ja kiinnostavat maalaukset seinillä, niitä voisi tutkailla vaikka kuinka kauan. 

Kirkkoja katsoessamme kierrämme ne aina ympäri ulkopuolelta ja samalla huomioimme muuta kiinnostavaa, tutkimme hautakiviä, vanhoille hautausmaille ominaisia kiviaitoja ja hienojen sukujen omia hautakappeleita. Luontokappaleitakin näkee, esimerkiksi oravia. Yksi juoksenteli edellämme ja esitteli miten juotavaa löytää leikkokukkapurkista.

Kymmenien kirkkojen lisäksi kiertelimme muitakin nähtävyyksiä, museoita ja näyttelyitä. Museokortti tykkää, että sitä käytetään! Tänä keväänä Museokortin applikaatio on viimein saatu valmiiksi ja se on erittäin käyttökelpoinen. Sillä voi hoitaa helposti museokäynnin rekisteröinnin, ei tarvitse ojentaa korttiaan eikä koskea minnekään omaa puhelintaan lukuunottamatta, mikäli on hyvin tarkka koronan vuoksi. Applikaatiossa on myös hyvä karttatoiminto, jolla voi etsiä museokorttikohteita eripuolilta maata. Sieltä löytyvät hyvin aukioloajat ja sijainnit. 

Kävimme tällä matkalla Kangasalla Kimmo Pyykkö-taidemuseossa, Tampereella Vapriikissa, Tampereen Taidemuseossa ja Amurin työläismuseokorttelissa. Louhisaaren kartano tuli tutuksi ja Turussa Aboa Vetus&Ars Nova-museo. Raaseporin linnassa kävimme tällä kerralla sisälläkin, viime vuoden loppukesän käynnillä se oli jo kiinni. 

Helsingissä olimme pari yötä ja vietimme yhden lämpimän päivän käyden Temppeliaukion kirkossa, Luonnontieteellisessä museossa, Kiasmassa, Taidehallissa, Arkkitehtuurimuseossa, Designmuseossa ja Ateneumissa. 

Kotimatkalla poikkesimme vielä Keravan Sinkassa, Järvenpään taidemuseossa, Tuusulassa Erkkolassa ja Ilmatorjuntamuseossa (Aholaan emme mahtuneet pysäköimään, koska tuolloin oli Tuusula-päivä,  ilmaiset museokäynnit ja väkeä oli paljon liikkeellä), Orimattilan taidemuseossa, Lahden hiihtomuseossa ja Radiomuseossa ja lopuksi vielä Heinolassa Lääninkivalteri Aschanin talossa ja Heinolan taidemuseossa. Joutsan Haihatus jäi sateen vuoksi väliin ja vähän senkin mitä olimme siitä lukeneet, ei ollut ihan niin haihatteleva tunnelma juuri Joutsan kohdalla, että olisimme menneet katsomaan. 

Näimme todella monenlaista taidetta ja näyttelyä, joista ainoastaan yksi oli sellainen, johon suoraan sanottuna petyin. Mutten ole pettynyt siihen, että menin sitä katsomaan. Päinvastoin ja olin iloinen, että näyttelyssä oli paljon ihmisiä sitä katsomassa. Olin jo ennen koronan alkua lukenut Seppo Fräntin kokoelmista koostetusta näyttelystä, joka oli tuolloin tulossa Kiasmaan ja ajattelin, että tuon tahdon nähdä ja todennäköisesti pidän siitä. Mutta en pitänyt. Ei se mitään. 

Yhdeksi parhaimmista kokemuksista nousi Tampereen Taidemuseon Joseph Alanen-näyttely, joka on nähtävillä vielä 9.8.2020 asti. En ollut koskaan kuullut Alasesta, mutta nyt kyllä muistan hänet ja pidin näyttelystä valtavasti. 

Amurin työläismuseokortteli oli myös todella kiinnostava, se on auki vielä syyskuun alkupuolelle asti, talvisin se on kiinni. 

Olen halunnut käydä katsomassa Temppeliaukion kirkkoa jo vaikka kuinka kauan ja tällä Helsingin piipahduksella viimeinkin tein sen. Pidin siitäkin oikein paljon, nyt sattui vielä olemaan hetki, ettei siellä ollut kuin muutama muu ihminen, ei ilmeistä hälyä ja tungosta, kuten usein normaalioloissa ilmeisesti on. Arkkitehtuurimuseon Uno Ullberg-näyttely sisälsi hyvin paljon kiinnostavaa luettavaa ja katsottavaa, sitä suosittelen myöskin lämpimästi. 

Keravalla olisimme halunneet nähdä viime päivinä runsaasti mediassa esillä olleen purkutalon graffiteineen, mutta emme saaneet autoa pysäköityä tarpeeksi lähelle fiksusti ja talon edessä oli jo melkoisen pitkä jono ennen sen aukeamista. Kuulin myöhemmin, että sinä päivänä jono oli ollut yli kolmen tunnin mittainen. Emme silti jättäneet Keravaa tyystin tutkimatta, kävimme Sinkassa, jonka rakennus ulkoapäin näyttää ihan K-kaupalta, mutta on täysiverinen taidemuseo ja tämänhetkinen näyttely oli yksi reissumme kohokohtia. 

Välillä on hyvä käydä sellaisissakin museoissa, jotka eivät ennalta kuulosta kovin kiehtovilta, tai vaikuttavat suorastaan tylsiltä. En ollut aivan riemuissani menossa Ilmatorjuntamuseoon, mutta sepä oli oikein mielenkiintoinen ja Lahden hiihtomuseo suorastaan erinomainen. Oli hienoa olla väärässä. 

Pidän myös ns. virkkuukoukkumuseoista, joissa ei ole suurta väentungosta ja kokoelmatkin voivat olla hieman vaatimattomampia. Aivan puhdasveristä virkkuukoukkusarjalaista ei tälle reissulle tosin mahtunut. Meillä on ollut museokortit aivan sen ensimmäisestä kesästä 2015 asti, Antin saldo on tällä erää jo yli 200 käyntiä, minulla meni tällä retkellä 150 rikki. Huvittelemme hekumoimalla sillä "kuinka paljon säästämme" museokortilla, jostainhan se ilo on elämään otettava!

Kuten olen maininnut, reissasimme CampaAdrialla, viime vuonna hankkimallamme matkailuautolla. Emme ole ihan vasta-alkajia mitä tulee karavaanariuteen, mutta matkailuauto on vielä meille melko uusi muoto kulkea. Pitää miettiä etukäteen, miten pysäköiminen hoidetaan ja joskus joutuu kääntymään pois, jos ei kertakaikkiaan ole tilaa. Usein voi kävellä hieman kauempaa, mutta aina sekään ei ole mahdollista. Silloin vain jatkamme matkaa. 

Olemme toistaiseksi käyttäneet leirialueita yöpymiseen, vaikka ns. puskailukin olisi autollamme aivan mahdollista. Sähköä ja kaasua riittää muutamien vuorokausien ajaksi, samoin vettä ja autossa on niin suihku kuin vessakin. Varmaankin puskailemmekin jossain vaiheessa (olen oppinut termistöä Facebookin karavaanari-ryhmässä, niitä on monenmoisia, olen jäsenenä eräässä asiallisessa ryhmässä, roisimmasta poistuin vähin äänin tyyliin kyllästyttyäni).

Kotimaan matkailulla lienee nyt aivan poikkeuksellinen kesä ja paljon ihmisiä on liikkeellä erilaisin ajoneuvoyhdistelmin. Koska emme ole viime vuosina kovin paljon liikkuneet Suomen leirialueilla, en osaa sanoa onko nyt ollut aivan erityisen paljon väkeä, mutta tien päällä saa kyllä morjestaa yhtenään, jos sille linjalle lähtee. Ja minähän olen lähtenyt, reippaasti vain kämmen edellä. Aluksi arastelin morjestaa auto+vaunu-yhdistelmää, mutta nyt sekin sujuu. En myöskään ole merkkiuskovainen, morjestan myös Hymerit ja Dessut, mutta luonnollisesti iloisimmin Adriat. En enää niin usein erehdy morjestamaan ambulanssia. 

Leirialueista pidämme eniten niistä, joissa on vaihtuvaa väkeä ja erilaisia yhdistelmiä. On mukavaa, kun alueella on niin telttailijoita, vaunuilijoita, autoilijoita kuin mökkeihin majoittujiakin. Kyllä meidän puolestamme saa olla kausipaikkalaisiakin aitoineen, terasseineen ja puutarhatonttuineen, ei siinä mitään. Monelle oma vakiopaikka vastaa kesämökkiä ja seurasta pitäville se on varmasti mitä sopivinta vapaa-ajanviettoa. Mutta kuten sanottu, me tykkäämme eniten paikoista, joissa on monenlaista kulkijaa ja tietty yksityisyys säilyy. 

Tällä matkalla hauskin paikka oli Paraisilla oleva leirialue, sinne voisimme mennä ilomielin uudelleen. Tänä vuonna ei ulkomaalaisia seurueita ollut juurikaan muutamaa norjalaista ja belgialaista lukuunottamatta, mutta tavallisempina aikoina se on varmaankin juuri sellainen monien kansallisuuksien sekoitus, jollainen on meidän makuumme. Me emme tarvitse mitenkään mittavia palveluita leirialueilla, sähköä olisi kiva saada, siistit saniteettitilat ja paikan missä tiskata astiat. Jos näitä ei ole, voi hyvin olla siellä puskassakin. Helsingin Rastila on erinomainen paikka, kun haluaa olla pääkaupunkiseudulla, alueelta pääsee helposti metrolla keskustaan ja sinne on helppo tulla ja sieltä pääsee helposti niin Vuosaaren satamaan kuin motarillekin ja ylipäätään valtaväylille. Leirialueitten hintatasosta on monia mielipiteitä, me suhteutamme sitä muihin mahdollisiin majoitusmuotoihin (hotelliin lähinnä) emmekä pidä suomalaisia leirialuehintoja liian korkeina. Meillä on mukana oma liikkuva kotimme omine vuoteineen ja keittiöineen, joten 25-35 euroa yöltä leirialueella ei tunnu liialta. 

Reissussa pitää syödäkin, sehän on selvää. Me koitamme pitää kulukuria näin uuden elämänvaiheenkin vuoksi. Niinpä enimmäkseen teemme ruokaa itse, aamiaiset ja päivälliset ja jotain pientä iltapalaa. Meillä on autossa kolmipolttimoinen kaasuliesi, muttei kaasu-uunia. Uuniruokia varten on olemassa legendaarinen Lidl-uuni (tietäjät tietää), mutta sitä emme ole vielä kokeilleet oikeasti, vain sen verran, että kyllä se kuumenee. Ulkona voimme käyttää kahta erilaista grilliä ja niitä käytimme tälläkin reissulla kumpaakin. Campingaz-grillillä hoituu pienet lämmittelyt ja paistamiset, varsinainen grillaaminen kahdelle Lotus-grillillä, joka on mitä mainioin, sillä se ei tarvitse kuin muutaman pienen hiilen ja sen ulkopinta pysyy kuumentumatta, sitä voi siis pitää vaikka pöydällä, jos haluaa eikä tuhkaa tule kuin pieni kupillinen. Aamukahvit teemme mutteripannulla ja jääkaappiin mahtuu sopivasti ruokaa ja juomaa. 

Ulkoruokintoja oli vain yksi Ikean aamiainen ja lounaat Fisken på Diskenissä ja kotimatkalla Lahden Tryffdelissä. 

Kotimaassa kulkiessa ja keskellä maata asuessa on helppo tehdä ratkaisu lähteä kotiin, kun siltä tuntuu. Lämpimien päivien jälkeen tuli viileämpää ja sateisempaa. Koska mobileteddykin näytti palelevan, me lähdimme siis kotiin. Nyt auto on laitettu uuteen lähtökuntoon, pyykit on pesty ja jääkaappia täydennetty. Muutaman päivän kuluttua lähdemme uudelle reissulle, jonka pituudesta tai kohteista emme vielä tiedä. 

Yksi tämän reissun kohteista täytyy vielä nostaa esille, nimittäin Sastamalassa sijaitseva Pirunvuoren Kivilinna, joka on taitelija Emil Danielssonin ateljeemökki yli sadan vuoden takaa. Näin siitä ensimmäisen kerran kuvia Ylen Stugor-sarjassa ja kiinnostuin oitis. Myös sauvajyvänen kävi siellä perheensä kanssa edellisellä viikolla ja kertoi sen olevan käynnin väärti ja niin se olikin. Mukava, reilun kilometrin kävely pysäköintipaikalta, jopa ilman hyttysiä ja pieni opastus muhkeassa, mutta niin pienessä mökissä oli todella kiva.

Sen verran tämä koko maailmaa tärisyttänyt korona vaikuttaa minuunkin, että vedän takaisin ajatukseni elokuisesta blogaanimiitistä, vaikka niin lupasin ja vannoin. En uskalla edes arvailla millainen tämä tautitilanne on kuukauden kuluttua tai vaikkapa loppuvuodesta, kukapa sitä osaisikaan. Saa sanoa jänishousuksi. Myös ajankohdan sovittelu on tuottanut vaikeuksia, elokuulle on monilla jo useita erilaisia menoja tulevien ylioppilasjuhlien ja muutenkin juhlapatoutumien vuoksi. Ehkä vielä joskus saan aikaiseksi blogaanimiitin ja saamme vieraiksemme monta hyvää blogaaniystävää!

Kyyhkyä pannulta

Näillä herneillä on osuutta asiaan

Saimme jokunen aika sitten Antin metsästäjäkaverilta muutaman lihapaketin, joista ehdottomasti mielenkiintoisin oli tänään pannulle päätynyt kyyhky. En muistaakseni olen koskaan ennen valmistanut kyyhkyä ja olen melko varma, etten ole syönytkään sitä aikaisemmin. 

Minulla on onni olla erittäin hyvän riistakokin ystävä, sauvajyvänen taitaa nämä hommat. Mutta nyt tein googlehaun ja mikäpä siellä olikaan ensimmäisenä kuin toisen rakkaan blogaanin, Nannan kyyhkypostaus vuodelta 2016. Sielläkin mainittiin sauvajyvänen, joten uskoin, että nyt ollaan asian äärellä. Nanna oli laittanut kyyhkyn kaveriksi risottoa ja niin tein minäkin. Risottoon tarvitaan tietysti lientä, sitähän löytyy, jopa merkittyä lientä. 

Saamassamme, erittäin asiallisessa pakkauksessa oli neljä kyyhkyn rintaa, olisikohan niitä ollut noin 120 g yhteensä, maksimissaan 150 g, en tullut punninneeksi. Viime kuukausina on ruokahalu on kateissa joko kokonaan tai ainakin minimissä, joten tämä pieni määrä riitti meille kahdelle oikein hyvin. 

Kyyhkyn rinnat pannulla

• 4 kyyhkysen rintapalaa nahattomana ja luuttomana
• 1 loraus oliiviöljyä
• 1 rkl voita
• 1 valkosipulinkynsi
• muutama oksa timjamia
• suolaa ja pippuria

Otin kyyhkypalat sulamaan jo eilen jääkaappiin ja kun oli aika valmistaa ruoka, avasin vakuumipakkauksen ja taputtelin ne kuiviksi paperilla. Laitoin pannun kuumenemaan ja lorautin sille oliiviöljyä ja lisäsin ison nokareen voita sekä timjamin oksat ja kevyesti litistetyn valkosipulin kynnen. Kun voin ja öljyn seoksen kuohu alkoi laskeutua, nostin kyyhkyn rinnat pannulle ja paistoin niin noin 2-3 minuuttia puoleltaan. Valelin niitä pannulla olevalla voilla ja kun paistoaikaa oli mennyt  noi 6-7 minuuttia, nostin palat peltilautaselle. Ripotin päälle suolaa ja pippuria ja peitin lautasen foliolla. Annoin lihapalojen loppukypsyä foliossa noin 8 minuuttia, sen aikaa meni risoton viimeistelemiseen.

Hernerisotto kahdelle

• 0,5 l lintulientä
• 100 g risottoriisiä
• 1 uuden sadon sipuli varsineen silputtuna
• oliiviöljyä
• 1 dl kuivaa roseviiniä
• noin 1 dl parmesanraastetta
• 25 g voita
• 1 dl tuoreita herneitä
• (suolaa ja) pippuria (riippuen liemen suolaisuudesta, tällä kertaa lisäsuolaa ei tarvittu)
• herneenversoja

Kuumensin ensin sulaneen lintuliemen kiehuvaksi ja otin kattilaan kauhan valmiiksi. Kuumensin paksupohjaisessa kuparikattilassa öljyä ja lisäsin sinne silputun sipulin, jota kuullottelin hetken. Kaadoin mukaan riisin ja sekoittelin, varoin polttamasta riisiä. Lisäsin mukaan viinin ja sekoitin koko ajan. Kun viini oli imeytynyt riisiin, aloin lisätä kuumaa lientä kauhallinen kerrallaan. Liemen on hyvä olla kiehuvaa, että kypsyminen jatkuu tasaisena. Kylmä tai vain vähän lämmin liemi ei toimi samalla tavalla, riisi saattaa muhjuuntua. Risoton kypsyminen ottaa noin 15-20 minuuttia tällä 100 gramman riisimäärällä. Kun riisissä oli purutuntumaa enää pikkuisen, lisäsin mukaan tuoreet herneet, parmesanin, voita ja sekoitin. 

Annoksen kokosin niin, että lusikoin risoton lautasille ja siihen päälle asettelin pitkittäin kahtia leikatut kyyhkynrinnat, annokseen tuli niin ollen neljä pientä palaa. Koristeeksi Antti haki herneenversoja ja päälle kiersin vielä pippuria ja vähän suolaa. Mielestäni onnistuin tässä hyvin, mikäpä onnistuessa, kun on hyvät neuvot <3

Jos kevät ei mennyt ihan tymässä, niin jonkunlaisen autereessa kuitenkin. Ei ole ollut oikein intoa mihinkään, aika on mennyt töissä käydessä ja uudenlaiseen koronan aikaiseen ja toivoakseni jossain määrin jo jälkeiseenkin maailmaan totuttautumisessa. Alkukesä on ollut ihan sitä samaa. Nyt on edessä vihoviimeinen työviikko ja paljolti uusi elämä alkaa, kunhan on torstai kello 16.25. Mitä CampaKeittiössä, CampaAdriassa ja Campakesässä, jopa CampaElämässä tapahtuu, sen näkee sitten. 

Tonttihortoiluletut

Ei pitäisi motkottaa, jos tontilla on pisteleviä nokkosia, ei vaikka ne tekisivät loppukesästä viinimarjojen poiminnasta kirvelevää hommaa. Siinä voi käydä niin, ettei tontilta lopulta löydy nokkosia edes litraa, kun kitkijä on ollut niin tehokas monen vuoden ajan. Tarkoitus oli tehdä nokkoslettuja jo toisen kerran, viime vuonna tein ensimmäisen kerran. Saimme aamulla kuitenkin etsittyä sen verran nuoria nokkosia, että oli järkeä ruveta letunpaistoon, lisäksi keräsimme mukaan tontilta löytyviä yrttejä ja kaivelin pakastimesta pussinpohjan pinaattia. 

Tonttihortoiluletut

• nuoria nokkosia (ennen ryöppäämistä noin 3 dl, ryöpättynä onneton märkä pieni keko)
• sekalaisia yrttejä (timjamia, basilikaa, rakuunaa, korianteria, persiljaa, ruohosipulia)
• muutama pieni kuutio pakastettua pinaattia (ovat pussissa sellaisia vähän tikkuaskia pienempiä irrallisia jäisiä palikoita)
• 2 pientä punaista suippopaprikaa
• 1 kevätsipuli varsineen
• 0,5 l maitoa
• 3 dl vehnäjauhoja
• 2 kananmunaa
• 40 g sulatettua voita + paistamiseen iso nokare
• 1 tl suolaa
• pippuria

Riivin nokkosen lehdet varsista ja ryöppäsin ne kiehauttamalla nopeasti vedessä, näin niistä lähti pois pistelevyys, jota nuorissa lehdissä ei paljon edes ollut. Leikkasin yrtit silpuksi ja paprikat pieniksi kuutioiksi ja nakkasin ne blenderin kannuun. Mittasin sinne maidon, jauhot ja suolan ja lisäsin vielä kananmunat ja sulatetun voin. Käytin blenderiä alhaisella teholla sen verran, että taikinasta tuli tasaista, kauniin vaalean vihreää. Kaadoin taikinan kannelliseen kannuun ja laitoin sen jääkaappiin tekeytymään muutamaksi tunniksi. 

Rapu-mätikastike

• 3 dl kreikkalaista jogurttia + kermaviinipurkin jämät
• 1 kevätsipuli varsineen
• noin 0,5 dl kirjolohen mätiä, puolet pienestä purkista
• pikkuisen pakastettuja kypsiä katkarapuja
• 2 pientä punaista suippopaprikaa pieniksi kuutioiksi leikattuna
• suolaa ja pippuria
• oliiviöljyä
• kuivattua tilliä (tuoretta ei ollut)

Sekoitin kastikkeen ainekset tasaiseksi ja laitoin jääkaappiin asettumaan.

Kun oli aika paistaa letut, kuumensin pannun melkoisen kuumaksi. Katsoin juuri jonain iltana tanskalaisen kokin ohjelmaa, sen joka näyttää prinsessa Victorialta, taitaa olla Mette nimeltään. Vai onkohan hän leipuri? Joka tapauksessa hän paistoin lettuja ja neuvoi, että pannun pitää olla kuuma, että letuista tulee rapeita ja pitsireunaisia. Olen usein paistanut liian miedolla lämmöllä ja letuista tulee lötköjä. Se ei ole kivaa. 

Laitoin pannulle nokareen voita ja kun se oli sulanut ja alkanut kuohua pikkuisen, sekoitin taikinan nopeasti kannussa ja otin sitä kauhallisen ja kaadoin pannulle. Kallistelin pannua niin, että taikinaa levisi koko pannun pohjalle. Paistoin letut molemmin puolin (olipa uutinen) ja kasasin ne keoksi lautaselle odottamaan. Tästä satsista tuli 12 lettua. 

Söimme sekalaiset yrttiletut rapu-mätikastikkeen kanssa, lisäsimme vielä kastikkeen päälle eiliseltä perhepäivälliseltä jääneitä kevätsipulin viipaleita ja napsimme rasiasta tomaattia, salaattia ja vesimelonin paloja. Kaikki tähdenlennotkin eiliseltä saatiin menemään. Lettuja ja kastiketta jäi vielä huomisellekin, jaksoimme syödä 2/3 lettua. 

Nyt alkaa tuntua, ehkä hieman valheellisesti ja perusteettomasti, että koronakevät on taittunut vähän vähemmän poikkeukselliseksi kesäksi. Minulla on vielä neljä viikkoa töitä ja sitten koittaa vapaus. Vielä 26 päivää, joka on 600 tuntia, joka on 36000 minuuttia, joka on 2160000 sekuntia. Kyllä minä jaksan. 

Töltött paprika ja ötven forint

Vaikkei CampaKeittiöstä ole kuulunut juuri mitään tämän vuoden puolella, täällä sitä yhä sinnitellään. Tuntuu, että kaikesta on maku hukassa, eikä lautasille ole päätynyt mitään uutta tai  muuten merkittävää. Kevään pyöräilyt on peruttu, joten ruokahaasteet ovat toistaiseksi jäissä. Tähän ehkä tulee vielä muutosta loppukesästä, jos oikeasti ammattipyöräilyn kausi polkaistaan käyntiin elokuussa ja vedetään pikavauhtia läpi poikkeusaikatauluin, kuten UCI nyt kaavailee. Minä en usko tähän vielä kovinkaan vahvasti. Suuret urheilutapahtumat ovat aika hankalia järjestettäviä tässä maailman tilanteessa, enkä ole läheskään vakuuttunut, että olisi järkevää yrittääkään.

On siinä minulla kokkaamista, jos tämä toteutuu!

Jos Giro d'Iltalia olisi ajettu tässä kuussa, se olisi alkanut Unkarista. Nyt kisan uusi starttipäivä on lokakuun kolmas, mutta kuten sanottu, en pidättele hengitystäni ihan vielä. Koska Unkari kuitenkin mainittiin, toimii se hyvänä aasinsiltana eiliseen päivälliseemme.

Siitä on jo pitkä aika, kun olemme viimeksi olleet Unkarissa, luultavasti vuonna 1999, tai sitten 2003, en ihan tarkasti muista ilman matkapäiväkirjojeni selaamista. Kukahan nekin ottaisi ja kirjoittaisi puhtaaksi? Minä varmaankin, jos joku. Joka tapauksessa, Unkarista on hyviä muistoja Balatonilta, Tokajista ja Budapestista. Unkarin kieltä en osaa sitten ollenkaan, paitsi töltött paprika ja ötven forint. 

Antti oli ostanut neljä nättiä paprikaa ja ehdotti, että tekisimme täytettyjä paprikoita. Olemme ennenkin tehneet sellaisia, tunkeneet paprikat täyteen vaikka mitä ja paistaneet ne uunissa. Mutta nyt halusimme hieman aitounkarilaisempaa lähestymistapaa ja sellaisen löysimme tästä videosta:

Siinä on sopiva taustamusiikki, ei kikkailla, koko homman ymmärtää meidänkin unkarintaidoillamme ja tunnelma oli mukavan kotoinen. Olkaa kilttejä ja katsokaa video, minusta oli niin hauskaa miten kotikokki sittenkin päättää lisätä vielä yhden lusikallisen sokeria ja suolaakin menee melko reippaasti. Sitä vähän vähensimme. Meille oli uutta tuo, miten ruokaa sekä keiteltiin vedessä, että haudutettiin kastikkeessa ja sivulihapullat olivat myös uutta, mutta ihan järkeenkäypää. Suipot paprikat olisivat varmaan parempia tähän ruokaan, mutta meillä nyt oli näitä pyöreitä, joten niillä mentiin. Raaka-aineiden määriin käytin erinomaista maalaisjärkeäni. 

Töltött paprika

• 4 paprikaa
• 2 dl riisiä (käytin risottoriisipussin loput)
• 1 punasipuli
• oliiviöljyä
• 400 g jauhelihaa
• 2 kananmunaa
• rutosti suolaa 
• pippuria

Kastike

• iso nokare voita
• 3 rkl vehnäjauhoja
• 3 dl kiehuvaa vettä
• 3 dl paseerattua tomaattia
• paprikajauhetta (käytin pimentonia)
• 3 rkl sokeria
• rutosti suolaa
• 2 rkl unkarilaista paprikatahnaa (en tiedä mistä moinen tuubi on jääkaappiimme tullut, mutta nyt oli oiva tilaisuus kokeilla, se lupasi olla medium-vahvaa)

Aloita laittamalla riisinkeittovesi kiehumaan ja suolaa se niin topakasti kuin ikinä saatat, jopa enemmän kuin pastavesi. Laita riisi kypsymään. Kun riisi on parahultaisen kypsää, kaada se tiheään lävikköön ja huuhtele kylmällä vedellä, että se jäähtyy. 

Kuumenna kattilassa kastiketta varten iso nokare voita (tai kuten videossa, jättiloraus öljyä) ja sekoita mukaan vehnäjauhot. Sekoittele ja kypsennä hetkinen. Kaada mukaan kiehuva vesi ja paseerattu tomaatti. Vispilöi tasaiseksi ja anna kastikkeen kiehua ja sakeutua. Mausta sokerilla ja suolalla (ei ehkä ihan niin paljolla suolalla kuin videolla), paprikajauheella ja -tahnalla, jos sellaista on saatavilla. Anna kastikkeen kiehua miedosti sen aikaa, kun valmistelet paprikat. Maistele kastiketta, sen tulee olla hieman makeaa, mutta kuitenkin suolaistakin. 

Silppua sipuli ja kuullota sitä pannulla oliiviöljyssä jokunen minuutti. Kaavi mysiytynyt sipuli kulhoon jäähtymään. 

Leikkaa paprikoiden kantapäästä hattu pois niin, että niiden yläreuna jää suppuun, näin täyte ei pääse karkaamaan kypsennyksen aikana. Poista siemenet lusikalla ja naputtelemalla paprikaa alassuin leikkuulautaa vasten. Jos paprikassa on paljon sisäisiä kalvoja, poista nekin, mutta varo leikkaamasta siihen reikiä. 

Kuumenna suuri kattilallinen vettä kiehuvaksi ja arvaa mitä! Laita siihen hirveästi suolaa!

Lisää kulhoon jäähtyneen sipulin seuraan jauheliha, kananmunat ja huuhdeltu ja valutettu riisi. Sekoita tasaiseksi taikinaksi, mausta jälleen suolalla ja pippurilla. Tunge paprikat täyteen jauheliha-riisitaikinaa. Muotoile lopusta täytteestä muutama iso lihapulla. Epäilin, että pysyykö taikina kasassa, sillä minulla oli ehkä riisiä aavistuksen liikaa, mutta kyllä se pysyi. 

Nosta varovasti lihapullat ja täytetyt paprikat lempeästi kiehuvaan veteen, älä sekoittele äläkä muutenkaan höslää, etteivät lihapullat hajoa veteen. Paprikat kelluvat, mutta lihapullat vajoavat pohjalle. Anna niiden kypsyä kiehuvassa vedessä noin 10 minuuttia. 

Vähiten ruokahalua lisäävä kohta kokkailua

Kaada tomaattikastike laakeaan kasariin, johon kaikki lihapullat ja paprikat mahtuvat sopuisasti, ehkä olit jo valmiiksi fiksu ja valmistit kastikkeen sellaisessa astiassa. Minä en ollut, tein tiskiä ihan kamalasti. Nosta varovasti kahdella kauhalla lihapullat ja paprikat kasariin ja valele niitä kastikkeella. Minulla kastiketta olisi voinut olla hieman enemmänkin, video-ohjeella kastiketta oli ihan uimasille asti. 

Kypsennä ruokaa miedolla kuplinnalla noin puoli tuntia kannen alla, valele paprikoita ja lihapullia välillä kastikkeella ja käännä paprikoiden kylkiä pari kertaa, varo rikkomasta lihapullia. Mittaa paprikoiden sisälämpötila, sen tulisi olla ainakin 70 astetta, silloin liha on jo kypsää. 

Nosta lautaselle taas kahdella kauhalla paprika ja viereen iso lihapulla ja kauho päälle tomaattikastiketta. Koristele persiljalla, jota meillä esitti korianteri, hyvin onnistui roolisuoritus.

Tästä tuli jotenkin todella nostalginen olo, kuvatkin ovat kuin suoraan 80-luvun keittokirjoista. Sitä ei sinänsä voi pitää tavoiteltavana, mutta kun sen ehtii itse ensimmäisenä sanoa, ei niin nolota. Ruoka oli todella täyttävää, jaksoimme kumpikin syödä yhden paprikan ja yhden lihapullan ja loput jäivät myöhemmiksi lounasannoksiksi. Toivon, että tämä oli oikea unkarilainen töltött paprika. Jos se maksaisi ötven forint, en tietäisi onko se vähän vai paljon. Pitäisi kysyä Forexilta. Ja kysynkin ja vastaus on, että vähän. Noin 0,15 euroa. Kyllä ateriamme vähän enemmän maksoi. 

Ai niin ne lihapullat. Minusta se on mainio ajatus, että osa täytteestä kypsennetään lihapullamuodossa. Minulla ainakin tahtoo aina jäädä yhtä jos toista täytettä ylitse, mutta tässä ei ollut niin nokonuukaa määrien kanssa, kun loput kuitenkin saattoi käyttää, vaikka paprikat olisikin jo tungenttu ihan täyteen. Liekö se tarkoituskin, vai onko vain tapana, että paprikan kaverina kuuluu olla lihapulla ilman paprikakuorta. 

Vannon kautta kiven ja kannon

Huhtikuu on kulunut kahdella tapaa, pääosin se on ollut yhtä tervassa tarpomista, mutta toisaalta tuntuu, että se on livahtanut jonnekin aivan huomaamatta. En enää edes muista kuinka mones viikko tämä on tätä poikkeustilannetta. Monta kertaa olen ollut päivistä sekaisin ja tuntuu, ettei mikään edisty. Tällä viikolla rytmittömyyttä on lisännyt lomautus, jonka aikana olen lähinnä nukkunut tai odottanut nukkumaanmenoaikaa. Eilen oli poikkeuksellinen päivä, katsoin elokuvan, joka alkoi klo 21 ja katsoin sen loppuun, vaikka se oli ränkkäli. Olipa se hyvä! Tosin kaikki elokuvat, joissa Ethan Hawke esiintyy, ovat minusta hyviä, koska Rakkautta ennen-trilogia. Älkää kysykö lisätietoja. 

Eilen oli myös siinä mielessä harvinainen päivä, että söimme ihan kunnolla, oikein kolmen ruokalajin päivällisen. Se kyllä venähti ainakin kolmen tunnin mittaiseksi, sillä en viitsinyt panostaa ajoitukseen, vaan söimme ensin nypertämäni alkuruoan ja sen jälkeen sitten verkkaiseen tahtiin pääruoan ja jälkkärin monta tuntia myöhemmin. Ajoittamisessa minulla on edelleen paljon oppimista. 

Alkuruokana meillä oli beef tartare. Olen tehnyt vain yhden kerran aikaisemmin tartaria naudan lihasta ja eilen oli toinen kerta. Tuolloin vuonna 2017 kyseessä oli keittiöpeikko, muttei enää. Jostain kummasta minulle hiipi toissapäivänä ajatus siitä, että jo aiemmin sulamaan otetun lohen lisäksi haluaisin tehdä alkuruokaakin ja vieläpä tartaria. 

Beef tartare kahdelle

• palanen naudan sisäfilettä
• 4 isoa kaprista
• 1 viipale maustekurkkua
• 1 retiisi (kauheita määriä siis)
• pari lehteä persiljaa ja salaattia (ihan nimikokoisia)
• puolikas pienestä punasipulista
• 2 kananmunan keltuaista
• oliiviöljyä
• suolaa ja pippuria
• ruohosipulia
• ruislastuja
• paahtoleipää

Ostin palasen sisäfilettä, sitä jäi kalvojen ja näkyvän rasvan poistamisen jälkeen noin 150 g. Laitoin palan pakastimeen noin tunti ennen annoksen valmistamista. Siinä odotellessa viipaloin mandoliinilla yhden pikkuisen retiisin aivan läpinäkyvän ohuiksi viipaleiksi ja leikkasin sipulin pieniksi kuutioiksi, samoin maustekurkkuviipaleen. Otin valmiiksi kostean talouspaperiarkin hoiviin pikkuisen persiljaa ja salaatin kaikkein pienimpiä lehtiä. Silppusin ruohosipulia pieneksi. 

Kun file oli jähmettynyt pakastimessa noin tunnin verran, otin sen leikkuulaudalle ja viipaloin sen niin ohuelti kuin vain pystyin, vähän alle puolen sentin viipaleisiin. Ne leikkasin ensin suikaleiksi ja sitten kuutioiksi. Jaoin lihakuutiot kahteen noin yhtä suureen (itseasiassa pieneen) kasaan ja taputtelin ne palloksi. Pallot nostin lautasilla oleviin stansseihin ja painelin kevyesti. Painoin pienellä snapsilasilla tartariin kolon kananmunankeltuaista varten.

Rikoin kananmunat varovasti ja erotin keltuaiset, jotka luisutin lusikasta tartarin päälle tehtyyn koloon. Sitten koristelin annoksen niin nätisti kuin osasin. Päälle kiersin myllystä suolaa ja lurittelin pullosta oliiviöljyä, suola oli lautasella miniatyyrilusikalla syöjän itsensä annosteltavissa. 

Pääruoka oli sitten lohta sous vide, vakumoin kaksi annospalaa ruodotonta lohta, jotka olin ennalta suolannut ja pippuroinut. Unohdin kokonaan sen, että olisi ollut hyvä suolata kala etukäteen suolavedessä, en lukenut omia merkintöjäni aiemmista sous videilyistä tarpeeksi tarkkaan. Kuumensin veden 50 asteeseen ja lohi oli vedessä pussissa noin 40 minuuttia. 

Lisäkkeinä oli parsaa ja paahdettuja perunoita. Kastike oli hyvin yksinkertainen smetana-mätikastike. Siihen tuli mausteeksi suolaa, pippuria, sitruunamehua, tilliä ja ruohosipulia. Kun oli aika syödä, käytin kalapaloja pussista ottamisen jälkeen pannulla nahkapuoli alaspäin, mutta varoin kypsentämästä kalaa enää paljon lisää. Vaikka pääruokakin oli minikokoa, emme meinanneet jaksaa syödä pääruokaa. Pitempien menujen syöntikuntomme on aivan kuralla. 

Jälkiruoka oli sitten aiemmin viikolla syöty marjakakku, josta emme ole selvinneet kunnialla. Yritin tehdä pienen kakun, mutta sekin oli liian suuri. Käytin samaa ohjetta kuin Valamon luostarin omenapiirakassa, jonka ohjeen olen vuosia sitten ottanut sauvajyväsen blogista. Sen verran minä ohjetta sörkin, että käytin maidon tilalta smetanaa, koska sitä oli jäämässä vanhaksi. Ja omenoitten tilalla käytin mustikoita ja karpaloita, sain näin pari pussinpohjallista pakastimesta pois. Kakun leipomispäivänä söimme sitä palaset ja sitten minun oli tarkoitus laittaa se paloina pakastimeen, mutta arvatkaa sainko niin vaativan urakan tehtyä. No, en saanut ja kakku oli jääkaapissa eilen muistuttamassa minua siitä, ettei pitäisi enää ehkä leipoa ollenkaan. 

Tein kakusta sitten annokset meille jälkiruoaksi, otin pienellä stanssilla kakusta pyörylät ja laitoin päälle marjoja ja reunalle pallon jäätelöä. Onneksi se oli pieni annos, sillä teki tiukkaa jaksaa syödä se. 

Nyt on sitten tämän näköinen blogaanin kakku jäljellä. Onko kenellekään muulle koskaan käynyt näin?

Otsikossa tein vannomuksen. Se koskee aikaa, jolloin emme ole enää virtuaalitapaamisten varassa, vaan voimme oikeasti mennä ainakin Suomessa minne mielimme vapaasti ja tavata ketä tahdomme. Silloin kutsun sinut, rakas blogaani, tänne meille viettämään CampaMiitti kakkosta. Olitpa mukana vuonna 2015 tai et, olet tervetullut, myös vaikkei sinulla enää olisikaan aktiivista blogia. Miltä kuulostaisi, joskus loppukesästä tai alkusyksystä? Tulisitko? Silloin juhlin myös uutta vaihetta elämässäni ja mikä olisikaan parempi tapa kuin tavata kaikkia mahtavia tyyppejä vuosien varrelta ja myös sellaisia, joita aiemmin en ole tapaamalla tavannut. 

Tästä vannomuksesta voi päätellä kaksi asiaa, joko olen vähemmän introvertti kuin olen luullutkaan, tai sitten tämä #poikkeusvuosi2020 on jopa pesunkestävälle erakolle liikaa ja alan kaivata muita ihmisiä. Ehkä molemmat pitävät paikkaansa. 

Kahdessa kuplassa

Viime viikot ovat olleet kyllä kummallisia, eikä paluu tavalliseen eloon ole vielä nähtävissä edes tulevaisuushorisontissa (suosikkini BS-bingossa). Tunnen eläväni kahdessa erilaisessa kuplassa, vaihdan niistä toiseen kymmenen kilometrin työmatkan aikana enkä tiedä kummassa oloni olisi normaalimpi. Olen alkanut kyseenalaistaa jopa sitä, kuin introvertti lopulta mahdankaan olla. Saattaisinko sittenkin kaivata joskus jotain sosiaalista kanssakäymistä? Niin pitkälle en sentään tohdi vielä mennä. 

Jos oma arkeni onkin monella tapaa nyt sekaisin, niin se tuntuu monilla muillakin olevan. Omani on oikeastaan hyvin helppo, käyn töissä tavalliseen tapaan, kotona minulla ei ole muita velvollisuuksia kuin pitää itsestäni huolta niin hyvin pystyn, mikä ei aina ole ihan parasta priimaa, sen myönnän. Minun ei tarvitse tehdä kotona töitä työnantajalle, ei tarvitse huolehtia lasten etäkoulusta, ei pissattaa koiraa pikaisesti muita ihmisiä vältellen eikä murehtia tällä hetkellä kenenkään läheisen voinnista. Viime mainitun toivon jatkuvan niin tulevinakin viikkoina. 

CampaKeittiössä on menossa uudenlaiset teemaviikot, tehdään ruokaa, jos viitsitään ja syödään,  jos jaksetaan. Monta kertaa olen saanut jotain sentään tehtyä, mutta lautasen ääreen istuttuani en meinaa jaksaa haarukkaa nostaa, mikään ei oikein maistu sille, mitä halusin ja joka kerta ruokaa on liikaa. Käymme kaupassa noin kerran viikossa lyhyesti täsmäostaen. Pantryn hyllyt ovat jo ehkä hieman väljemmät kuin kuukausi sitten, pakastimissa ei ole vielä nähtävissä huomattavaa vajentumista. Jos jotain tiedän, niin sen, että varastoissamme on ruokaa yllin kyllin, vaikkemme kävisi kaupassa puoleen vuoteen. Ei tietenkään tuoreita kauden tuotteita, mutta elossa pitävää ravintoa kyllä. En osta pastaa ennen kuin näen pastahyllyn takaseinän. Ja tiedoksi itselleni, että viikunahilloa on tarpeeksi. Ehkä jopa liikaa. 

Se minua hieman surettaa, ettei alla olevan kuvan kirjoille ole nyt käyttöä. Ei tule uutta CampaAdria-reissua ihan pian. Mutta hyvää kahvia saa kotona, siinä ei ole ollut mitään toimitusvaikeuksia. Ja reissuunkin päästään vielä, siinäkään ei ole mitään isompaa suremista.

Raittiissa ilmassa

Kävimme aamupäivällä ulkoilemassa, sillä tänään aurinko on paistanut eikä tuule niin paljon kuin monena päivänä on tehnyt. Ehdotin ensin retkeä Pyhähäkin kansallispuistoon, mutta hylkäsimme sen, koska emme tiedä Saarijärven seudun lumitilannetta. Niinpä päätimme mennä lähempänä olevaan lempikohteeseemme, Saraakalliolle. Maisema oli sieltä kallion päältä aivan yhtä kaunis kuin ennenkin ja aamiaisleivät ja maitokahvi maistuivat kivellä istuen. 

Minä jänistin laskeutumisesta alas kalliomaalauksille, vaikkei polku ollutkaan liukas tai jäinen. Antti meni katsomaan maalauksia, vaikka arvelikin niiden näkyvän nyt aika heikosti, koska oli niin kirkas auringonpaiste ja kallio kuiva. Näin olikin. Paras sää kalliomaalausten näkymiseen on sateinen, jolloin kallio on märkä. 

Palasimme autolle ja huomasimme, että kalliolle opastava kyltti onkin kaatunut. Nostimme se pystyyn, mutta eipä se kovin paljon vinkkiä nykyisellään anna. Toisaalta, pysyypä hieno kohde melko piilossa ja turvassa vahingonteoilta, joita kalliomaalauksille on joissakin paikoissa ikävä kyllä tehty.