Risotto Tirreno-Adriaticon kunniaksi

Tällä viikolla on alkanut oikein rytinällä ammattipyöräilyn kausi, kevään kisat ovat täysillä käynnissä. Tällä hetkellä ajetaan monessa paikassa, esimerkiksi Italiassa Tirreno-Adriatico-kisaa ja Ranskassa Paris-Nizzaa. Viikolla Jokihaka kokkaa-blogissa oli tehty risottoa ja minunkin alkoi tehdä mieleni risottoa. Edellisestä kerrasta on niinkin kauan kuin puolitoista vuotta, joten aivan varmasti nyt oli hyvä aika tehdä sitä taas. En edelleenkään ole niin pro risottokokki, etteikö minun tarvitsisi katsoa ohjetta, eikä se nyt muutenkaan ole koskaan pahaksi hieman vilkaista. Edellisellä kerralla tein risottoa ossobucon kaveriksi ja Campasimpukan aivan ensimmäisessä postauksessa jokirapulisällä. Tällä kertaa minulla oli tiikerirapuja ja risoton oli tarkoitus olla pääruoka. Meitä oli pöydässä ruoka-aikaan vain kolme, joten puolikas pussi Eiringiltä ostettua risottoriisiä oli aivan passeli määrä. 

Aloitin myös hiiliteräspannuni sisäänajon, kuumensin siinä neutraalia kasviöljyä kunnes öljy hieman savusi ja pyyhin sitten öljyn pois. En oikein vielä tiedä miten tämä homma menee, mutta toivoakseni saan pikkuhiljaa aikaan tarttumattoman patinoituneen pinnan. Aioin nyt paistaa pannulla tiikeriravut juuri ennen risoton valmistumista ja lisätä ravut sitten valmiiseen risottoon. 

Sulatin kaksi kalikkaa lientä, joista toisessa luki kanaliemi ja toisessa ei lukenut mitään. Olin kuitenkin varma, että se oli myös kanalientä tai ainakin kalkkunalientä. Nyt se kala- tai rapuliemi olisi tietysti ollut juuri parasta, mutta tilaisuus meni jo. Huomasin pakastinta kaivellessani, ettei liemiä ole enää kovin kauheita määriä, joten taas kun syömme jotain luullista, voi liemipadankin virittää ruokailun päätteeksi. Jätin sulaneen liemen kattilaan ja lisäsin sinne hieman sahramihippuja. Sahrami värjää lientä mukavasti ja kohtuudella käytettynä ei maistu liian voimakkaasti.

Silppusin kaksi pientä salottisipulia oikein pieneksi ja raastoin noin 100 g parmesania odottamaan. Varasin lieden ääreen lasillisen valkoviiniä risottoa varten ja toisen itselleni. Kuuma liemi oli toisen polttimon päällä ja riisi mitattuna. Risoton kanssa kannattaa olla sen verran tarkkana, että kerää ensin kaikki tarpeet valmiiksi, sillä keittämisen alettua ei lieden ääreltä enää kannata lähteä. Olin maustanut sulat, kuoritut ja siistityt tiikeriravut kevyesti suolalla ja sitruunamehulirauksella ja nekin odottivat uuden pannuni vieressä paistamista. 

Kun ruoka-aika lähestyi, kuumensin paksupohjaisessa kattilassa tilkan öljyä ja aloin pehmittää sipuleita. Kun ne olivat olleet kattilassa noin kolme minuuttia, lisäsin sinne riisin. Riisiä on tarkoitus hieman kuullottaa vain öljyssä, sitä pitää liikutella, ettei se pääse palamaan. Muutamassa minuutissa riisi alkoi muuttua läpikuultavaksi, jolloin lisäsin kattilaan valkoviinin. Annoin viinin imeytyä riisiin koko ajan sekoitellen. Kun viini oli imeytynyt riisiin, aloin lisätä lientä kauhallinen kerrallaan. Tuli kattilan alla oli kohtalaisella, että kypsyminen lähti hyvin käyntiin. Lisäsin kauhallisen lientä aina, kun edellinen kauhallinen oli imeytynyt riisiin. Maistelin riisiä jyvä kerrallaan silloin tällöin kypsyyden toteamiseksi. Tarkoitus oli, että riisissä olisi hieman puruvastusta, eikä se muusautuisi. Lientä meni 400 grammaan riisiä noin litran verran ja käsillä on hyvä pitää kannussa vettä siltä varalta, että liemi loppuisi. Kun riisin puruvastus oli sopiva ja rakenne hyvän kermainen, lisäsin parmesanin ja reilun lusikallisen voita. 

Riisiä sekoitellessani paistoin pannulla tiikeriravut juuri kypsiksi ja kauniin värisiksi ja kun risotto oli aivan valmis, lisäsin ravut mukaan. Söimme risoton hyvillä mielin ja ihmettelimme, miksei tätä ole meillä useammin. Vieläkin on kyllä suunnitelmana päästä johonkin hyvään italialaiseen ravintolaan syömään risottoa, että tietäisin millaista risoton todella pitää olla.

Tirreno-Adriaticossa on tänä vuonna erittäin nimekäs osanottajajoukko. Monta minun suosikkiani ajaa Italiaa poikki, osin meillekin tutuissa maisemissa. Olen iloinen nähdessäni Andy Schleckin ja Alberto Contadorin tositoimissa, unohtamatta Cadel Evansia ja Mark Cavendishia. Tänään pääsemme katsomaan kisatapahtumia vasta illempana jälkilähetyksenä, mutta kyllä sinne asti jaksaa odottaa, kun taas saamme nauttia varmasta kevään merkistä, Peter Selinin asiantuntevasta selostuksesta.

Pieni virkistyshetki

Yhdeksäs työvuoro peräkkäin, alkoi kone hyytyä. Onneksi tarjolla oli hyvää mustaherukkakakkua Wilhelmiinan Konditoriasta ja kahvia Kammenpyörittäjän Pavonista. Kiitos tarjoilujen järjestäjille! Huomenna alkavat vapaat, viikonlopun ohjelmassa on niin italialaista kuin ranskalaistakin ruokaa Tirreno-Adriaticon ja Paris-Nizza-kisojen merkeissä.

De Buyer-pannun käyttöönotto, osa 1, pois pussista

Kinkku? Ei, vaan de Buyer-pannu!

Olen joskus tunnustanut ostaneeni joitakin vuosia sitten hiiliteräspannun ollenkaan ymmärtämättä mistä siinä on kyse. Pilasin pannun kättelyssä ja hautasin se pitkäksi aikaa patakaapin nurkkaan. Hävitin sitten  pannun vähin äänin ymmärtämättä, että pannu olisi ollut vielä aivan hyvin pelastettavissakin. Sittemmin olen lukenut pannuista enemmän, myös monen blogitutun kokemuksia pannun patinoinnista ja käytöstä. Nyt uskaltauduin ostamaan uuden pannun. Sain eilen paketin Eiringiltä ja sormeni syyhysivät yövuoron ajan,  melkein raahasin painavan paketin töihin avatakseni sen jo siellä.

Tänään maltoin jopa nukkua ennen kuin avasin laatikon. Annan plussapisteitä Eiringille pakkaustarvikkeiden kierrätyksestä, pakettini tuli italialaisessa pastalaatikossa, eikä sisällä ollut muruakaan styroksia, vain käteviä ilmapusseja ja tukevaa pakkauspaperia! Pannuni lisäksi tilasin kunnollisen kartiosiivilän pyreiden tekoa varten, tukevan reikakauhan frittiruokien nostelua varten (muovikauhalla se on melkoista hasardihommaa), teräsastioiden puhdistusainetta ja saadakseni paketin ilman lähetyskuluja, pari pussia 00-jauhoja, ne veivät loppusumman juuri riittävän kokoiseksi. Eiringiltä oli laitettu pakettiin myös pussillinen bruschetta-maustetta, kiitos! Mukana oli hiiliteräspannun käyttöönotto-ohjeet ja heti kun minulla on aikaa, alan patinoida pannuani. Otan kiitollisena vastaan kaikki hyvät ja myös "vältä tätä"-vinkit.

Eilen kerroin liemierheestäni. Se oli vieläkin isompi erhe. Tänään Kammenpyörittäjä kertoi hänen ja esikoisen syöneen keittoa illalla ja etsineen siitä rapuja, niitä löytämättä ja kyseli mitä keittoa se oikein oli. Tunnustin sen olleen kurpitsakeittoa kalaliemellä, mutta loppujen lopuksi liemi olikin rapulientä... Ei mennyt ihan vahvasti tuo minun maisteluni. No, ensi kerralla teen sitten erilaisen virheen. Entinen esimies joskus kehotti puhuessaan virheiden tekemisestä, ettei samaa virhettä saa tehdä kahta kertaa peräkkäin. Tulkkasimme sen tarkoittavan, että väliin pitää tehdä joku uudenlainen virhe ja sehän meiltä onnistuu!

Valkosuklaa-mustikkamuffinit

Tänään sulkeutui Campasimpukan Löydä koti keittokirjalle-tempaus. Se onnistui mainiosti. Pinossa oli alussa 27 kirjaa ja niistä oli tänään illalla jäljellä enää 6. Suurin osa kirjoista lähti postin mukana uusiin koteihin, muutaman toimitan tavattaessa. Loput opukset, esimerkiksi karppauskirjat taitavat mennä pehmeäkantisina suoraan paperinkeräykseen. Kiitos osallistuneille, oli mukava olla tekemisissä tämmöisissä merkeissä!

Näinä yövuorojen välisinä päivinä ei oikein tahdo saada aikaan mitään. Ei ainakaan mitään hyvää. Pieniä mokia saattaa tulla, kuten tänään tehdessäni kurpitsakeittoa. Olen kehuskellut useasti sillä, että keitämme itse liemiä ja yleensä omatekoinen liemi on oikein hyvä pohja ruoalle. Jos ei siis valitse ihan väärää lientä. Muistelen jollekin toiselle bloggaajalle käyneen niin joitakin aikoja sitten, mutten muista kenelle. No, minä jokatapauksessa otin yhden monista merkitsemättömistä liemikalikoista pakastimesta ja hulautin sen keittokattilaan. Soseutusvaiheessa nuuhkaisin keittoa paremmin ja yksi pieni lusikallinen riitti kertomaan, että kyseessä ei ollut kana- tai kalkkunaliemi vaan kalaliemi, jota en ole tehnyt kuin kerran ja luulin sen aikapäiviä loppuneen. Piti sitten maistella useampaan kertaan ja lisätä sitä ja tätä maustetta, etenkin suolaa, että keitosta tuli kelvollinen. Päätin olla ihan pokerinaamalla päivällispöydässä tai vielä paremmin karata töihin ennen päivällisaikaa. Sittenpähän nähtäisiin lukeeko kukaan perheen miesväestä ikinä blogia... Liioittelu sikseen, kalaliemi ei ehkä ole paras vihanneskeiton pohja, mutta kyllä sitä syödä voi. Koitan oppia merkitsemään liemet paremmin tai edes jotenkin. Onneksi keiton kaveriksi leipomani sämpylät onnistuivat ja jälkiruoaksi tekemäni valkosuklaa-mustikkamuffinit etenkin.

Ohjeen muffineihin otin mukavasta raspberri cupcakes-blogista, jossa olen tainnut aikaisemmin olla ohjemetsällä. Minulla oli puoli rasiallista ulkomaisia mustikoita, joita mieluiten käytän kypsennettyinä ja myös vajaa levy valkosuklaata, mutta ennen kaikkea minulla oli Clas Ohlsonilta ostettuja nättejä muffinipapereita, joita olen aikonut käyttää ainakin puoli vuotta nähtyäni niitäkin jonkun toisen suosikkiblogini postauksessa. Sovelsin hieman ohjetta, sillä eihän sitä nyt voi olla soveltamattakaan.

• 100 g valkosuklaata
• 100 g mustikoita
• 300 g vehnäjauhoja
• 2 tl leivinjauhetta
• 1 kananmuna
• 125 g voita
• 2,5 dl maitoa
• 150 g sokeria
• 1 rkl vaniljauutetta
• 1 limen mehu

Kuumensin uunin 190 asteeseen ja tälläsin kauniit muffinipaperit vuoan kolosiin. Nostin vuoan rehvakkaasti toiselle pöydälle ja paperit lennähtivät kuin syksyiset lehdet pitkin keittiötä. Asettelin ne uudelleen kolosiin. Pilkoin suklaan kohtuukokoisiksi muruiksi, puolitin siis ohjeen suklaa- ja marjamäärän syystä, ettei minulla ollut niitä enempää, en esimerkiksi terveellisyyssyistä. Sulatin voin ja jätin sen jäähtymään. Mittaisin maidon kulhoon ja lisäsin sinne kananmunan, limemehun ja vaniljauutteen ja sekoitin ne kevyesti. Mittasin toiseen kulhoon jauhot, leivinjauheen ja sokerin ja sekoitin nekin toisiinsa. Yhdistin kuivat aineet märkiin ja lisäsin sulan voin. Lopuksi kääntelin mukaan suklaamurut ja mustikat. Lusikoin taikinan vuokiin, sitä riitti täsmälleen kahteentoista muffiniin. Oli kyllä hieman vaikea saada tahmeaa, paksua taikinaa korkeisiin vuokapapereihin reunoja sotkematta, enkä kaikkien kohdalla onnistunutkaan täysin. Paistoin muffineita noin 25 minuuttia. Alkuperäisessä ohjeessa käytettiin tummaa sokeria, mikä teki mallisuorituksen muffineista tummempia, minä käytin erikoishienoa valkoista sokeria, koska sitä oli juuri sopivasti pussin pohjalla. 

Vadelmaviinietikka

Silloin tällöin näkyy ruokaohjeissa käytettävän vadelmaviinietikkaa, mutten ole huomannut sitä kaupoissa myytävän. Meillä on menossa marjavarastojen alasajaminen ja päätin käyttää ison rasiallisen vadelmia etikkakokeiluun. Otin ohjeen täältä. Alkuvalmistelut ovat yksinkertaiset. 

• 240 g vadelmia
• 320 ml valkoviinietikkaa
• 320 ml väkiviinaetikkaa

Laitoin vadelmat tiiviisti suljettavaan kannuun, survoin hieman marjoja pienemmiksi. Kaadoin etikat päälle ja suljin kannun, jonka nostin jääkaappiin kymmeneksi päiväksi. Odottaminen on näitten ohjeittein vaikein osuus, en malttaisi millään odottaa kymmentä päivää, mutta se on sentään vähän, kun vertaa kuinka kauan täytyy suolasäilöttyjen sitruunoiden tai vaniljauutteen kanssa odottaa. Tänään kaadoin etikkaliemen talouspaperilla vuoratun siivilän läpi ja pullotin vadelmaviinietikan desinfioituun lasipulloon. Etikasta tuli kauniin punaista ja se tuoksuu huumavan hyvälle. Pullo säilytetään jääkaapissa ja sen luvataan vielä kypsyvän ikääntyessään. Nyt pitää sitten uudelleen bongata niitä ohjeita, joissa käytetään vadelmaviinietikkaa!

Melkein täydellinen nautinto

Tein yhtenä päivänä tuhmasti. Olimme vieneet töihin ison kasan aikakauslehtiä, joita saamme sukulaisilta. Selasin yhtä Kodin kuvalehdistä ja sieltä pomppasi silmiini Suvi Rüsterin käsialaa oleva suklaakakku. Vilkaisin ympärilleni, kukaan ei nähnyt ja repäisin sivun lehdestä. Ajattelin heti, että tuotapa söisimme viikonloppuna jälkiruoaksi. Niin teimmekin eilen. Paistoin kakun ennen riekkojen uunireissua. Koska minulla oli vain irtosivu, en tiennyt kuuluuko ohje johonkin ateriakokonaisuuteen ja sitäkin enemmän minua askarrutti se, miksi kakku oli nimetty "melkein täydelliseksi nautinnoksi". Kyseessä on Kodin kuvalehden numero 4/2013.

Pinjansiemen-suklaapiirakka

• 1 dl pinjansiemeniä
• 150 g voita
• 150 g suklaata
• 2 kananmunaa
• 2 dl sokeria (laitoin 1,5 dl)
• 2 dl vehnäjauhoja
• 1 tl vaniljasokeria (laitoin 1 rkl vaniljauutetta)

Lämmitin uunin 175 asteeseen ja paahdoin kuumalla, kuivalla pannulla pinjansiemeniä niin, että niistä tuli kauniin kullanruskeita. En polttanut yhtäkään erää! Sulatin suklaan ja voin kattilassa ja jätin seoksen hieman jäähtymään. Vatkasin kananmunat, sokerin ja vaniljauutteen kevyesti ja sekoitin suklaa-voiseoksen mukaan. Mittaisin jauhot ja lisäsin niihin paahdetut pinjansiemenet. Yhdistin jauhot suklaaseokseen ja kääntelin taikinan isolla lusikalla tasaiseksi. Levitin taikinan voideltuun pyöreään vuokaan ja paistoin piirakkaa noin 30 minuuttia. Piirakan pinta oli joustava, mutta sisuksen oli tarkoitus jäädä vähän kosteaksi ja meheväksi. Hiekoitin kakkupalan kaakaon ja tomusokerin sekoituksella ja söimme sitä hyvälaatuisen vaniljajäätelön kanssa. Rosmariinia en sekoittanut jäätelöön, vaikka ohjeessa niin neuvottiinkin. Emme keksineet mitään vajavaisuutta piirakassa, etenkin hyvän espresson kanssa se oli kyllä ainakin hyvin lähellä täydellistä. Olisi se voinut tosin olla ihan pikkuisen kosteampi, joten ehkäpä nimi johtuu siitä, että ohjetta kokeileva mokaa paistamalla kaksi minuuttia liikaa?

Ruoka-apua Suomen Lapista

matkalla uuniin

Olemme onnekkaita, sillä saamme aika-ajoin paketin pohjoisesta, se tulee yleensä yön yli linja-autossa, eivätkä hyvin pakatut elintarvikkeet ole matkasta moksiskaan. Vähän aikaa sitten oli taas paketin aika, mukana oli äitini leipomaa ruisleipää, parempaa kuin mikään oma tekeleeni, kalaa eri muodoissa ja pussi, josta paljastui neljä pientä lintua. Saimme selostuksen koko paketin sisällöstä ja opin, että linnut olivat riekkoja. Umpijäiset linnut siirtyivät siinä vaiheessa vielä pakastimen uumeniin, mutta eilen päätin, että tänä viikonloppuna ne syödään. 

Lapsuusvuosilta muistan hyvin ne ajat, jolloin isä metsästi. Hän oli pienriistan metsästäjä, metsäkanalinnut ja jänikset olivat hänen pyssynsä tähtäimessä. Hirviporukkaan hän ei koskaan kuulunut, liekö ollut niin, ettei etelän ihmisenä päässyt lappilaisten piireihin. Meillä oli pystykorvia isän metsäkavereina, äiti  ja tytär, Pimu ja Lilli. Siinäpä topakat emännät, pitivät koko perheen kurissa ja nuhteessa. Olen aina pitänyt pystykorvaa kaikkein parhaimpana koirana, jotenkin niin tuimana ja asiallisena. Siinä ei paljon hempeillä, kun pystykorva on talossa. 

Isä ei paljon laittanut ruokaa, äiti vastasi arkisesta ruokahuollosta, mutta kun isä metsästi, hän kyllä hoiti saaliit ainakin patavalmiiksi, ellei pöytään asti. Linnut valmistettiin yksinkertaisesti padassa hauduttaen ja käynnissä oli aina kisa onnistuisiko sisareni tai minä selvittämään aterian ilman yhtäkään haulia lautasen reunalla. Myöhemmillä vuosillaan isä hempeytyi, tai tuli niin huononäköiseksi, ettei enää ampunut sen enempää lintuja kuin jäniksiäkään. Makumuistot ovat kuitenkin jääneet mieleeni niistä riistapadoista.

Tänään tein riekkopataa omiin muistoihini perustuen, sillä en oikein löytänyt ohjeita, jotka olisivat heti olleet toteuttamiseen houkuttelevia. Riekot olivat sulaneet yön aikana jääkaapissa ja aamulla otin ne kulhoon pöydälle lämpenemään. Pyysin Kammenpyörittäjää etsimään minulle jotain lintulientä pakastimesta ja kalkkunalientä löytyikin. Kuivasin riekot talouspaperilla ja ripotin niille suolaa ja pippuria. Paistoin lintujen kylkiä hetkisen verran voissa pannulla ennen kuin siirsin lintuset isoimpaan pataani. Kaikki neljä lintua mahtuivat sinne kyljilleen. Pilkoin yhden suuren porkkanan ja kaksi punasipulia isoiksi lohkoiksi, samoin kolme suurta ruskeaa herkkusientä. Sujautin lintujen välikköihin porkkanat, sipulit, sienet ja muutaman katajanmarjan. Päälle kaadoin kalkkunalientä niin, että linnut olivat puoliväliinsä asti liemessä. Aivan pinnalle sirottelin timjaminoksia ja laitoin padan uuniin 175 asteeseen.

Pata oli uunissa noin 2 tuntia. Käänsin kerran linnut toiselle kyljelleen ja parin tunnin kuluttua ne vaikuttivat olevan kypsiä. Lisänä tarjosin voilla ja kermatilkalla ehostetut eiliset palsternakkaperunoiden loput, karpaloita ja salaattia. Lintu maistui syvän riistaiselle, oli mureaa ja yksi siivekäs ruokailijaa kohden oli oikein passeli määrä. Olemme syöneet aika paljon erilaisia luullisia linturuokia, joten kokonaisen linnunkaan tuominen nenän alle ei hämmästytä ruokakuntaamme. Yksi hauli oli aterian jälkeen Kammenpyörittäjän lautasella, ei mennyt hammas rikki. Kiitos paketin lähettäjille!

Rikotut palsternakkaperunat

palapelini

Suurella osalla suomalaisia on nyt viikon mukavin päivä, työviikko on takana ja vapaat edessä. Ei minulla. Työputkeni on alussa ja vapaat häämöttävät vasta ensi viikon lopulla. On tämä silti ollut mukava päivä. Töissä oli kiva porukka, pääsin aikaisin vuorosta ja ehdin käydä ruokakaupassa ennen iltapäiväruuhkaa. 

Olin jo vienyt Maku-lehden töihin muidenkin luettavaksi, mutta otin sen omavaltaisesti takaisin, sillä halusin kokeilla numerossa 1/2013 ollutta rikottujen palsternakkaperunoiden ohjetta. Ruokapiirin kautta hankkimani palsternakat ovat olleet oikein hyviä ja halusin käyttää niitä taas. Kolmen hengen  sovellettuun annokseen käytin:

• 6 keskikokoista rosamundaperunaa
• 1 iso palsternakka
• 1 dl turkkilaista jogurttia
• 1 rkl oliiviöljyä ja pieni voinokare
• suolaa ja pippuria
• tuoretta timjamia ja basilikaa
• 2 valkosipulin kynttä

Pesin perunat hyvin ja pilkoin ne kuorineen kuutioiksi. Kuorin palsternakan ja kuutioin senkin. Keitin vettä pienessä kattilassa ja maustoin sen suolalla. Kumosin peruna- ja palsternakkapalat kiehuvaan veteen ja kypsensin niitä noin 15 minuuttia. Kumosin kypsät kuutiot siivilään ja palautin ne sitten takaisin kuumaan kattilaan. Survoin kuutioita hieman isolla haarukalla ja lisäsin joukkoon oliiviöljyn, voin ja jogurtin. Sekoitin haarukalla sen verran, että sain aikaan sattumaista perunasosetta. Maustoin soseen suolalla, pippurilla ja yrteillä. Rosamundan kuoret toivat mukavaa purutuntumaa ja palsternakka maistui yhä enemmän uudelta lempparijuurekseltani. Söimme tätä lisäkettä pannulla paistetun lohen kanssa. Siihen otin vinkit päivällä näkemästäni ruokaohjelmasta, jossa hollantilainen mieskokki hääräsi keittiössä, mutten tiedä hänen nimeään, ohjelman nimeä tai edes kanavaa.