Penne ja krakovalainen ystävänsä

Eilen Girossa oli lepopäivä ja meillä ruoka kuitattiin töistä tullessa haetulla pizzalla. Tänään kisa jatkuu rankkoja nousuja sisältävällä kymmenennellä etapilla. Kaunis aurinkoinen sää hellii ajajia. Minä en ole vieläkään oikein päässyt vauhtiin tämän vuotisen Giron kanssa, vaikka mukana on tukku suosikkiajajiakin. Mutta eiköhän se tästä, kun taas pääsevät tositoimiin. 

Päivälliseksi meillä oli tänään pastaa. Ostin pitkästä aikaa paketin penneä, jostain syystä meillä ei juuri tule sitä syötyä. Ehkä olen saanut liian monta kertaa eteeni kylmiä makaronisalaatteja, joissa alikeitetyt kylmät pennet ovat pääosassa.  Nyt etsiskelin ohjetta nopealle pasta-aterialle, jossa voisi vielä käyttää muutaman makkaran. Löysinkin kivan ohjeen How To: Simplify-blogista. Ei liene vaikea arvata, ettei minulla ollut varastoissani juuri Kielbasa-makkaraa, mutta kaksi krakovalaista löytyi, joten käytin ne pois. Muutin hieman ohjetta, sillä kasvihuoneessa kirsikkatomaatit (kaupasta ostetutussa kasvissa) vaativat käyttämistä, tai uhkasivat pudota lattialle. 

• 300 g kuivaa penneä
• 2 krakovanmakkaraa
• 8 kirsikkatomaattia
• tuoretta basilikaa
• 2 rkl punaista pestoa
• suolaa (pastankeittoveteen) ja pippuria
• parmesania raastettuna

juustolipasto

Keitin pennet väljässä, reilusti suolatussa vedessä. Pastan kypsyessä leikkasin makkarat vinottain vähän alle sentin viipaleiksi. Raastoin hieman parmesania odottamaan. Paistoin makkaraviipaleet pannulla rapeapintaisiksi ja lisäsin joukkoon peston ja neljään osaan leikatut kirsikkatomaatit. Kun pasta oli kypsää, sekoitin sen pannulle pestoisten makkaroiden joukkoon. Ripottelin päälle tuoretta basilikaa, parmesania ja pippuria myllystä. Kelpoisa arkiruoka, joka upposi nuorisoon. 

Mansikoita ja mascarponevaahtoa

Tänään on ollut pyöränkokoamispäivä, Pinarelloni alkaa olla loppusuoralla. Osallistuin itse työhön makoilemalla maahan asetetulla isolla pahvilla. Kammenpyörittäjä vältti pahvilla sen, että pieniä osia putoilee nurmikolle. Hyvin siihen minäkin mahduin paistattelemaan. 

Äitienpäivän päivälliseksi söimme pihvit ja jättimäiset grillatut tomaatit. Ateriassa ei ollut mitään italialaista, ellei oteta lukuun bruschetta-maustetta, jolla maustoin tomaatit. Jälkiruoassakin on italialaisuutta vain vähän, yhden mascarponepurkin verran. Sain vinkin tähän nopeaan jälkiruokaan Minnalta Ja kaikkea muuta-blogista. 

Pilkoin rasiallisen hieman mauttomia isoja mansikoita ja maustoin ne sokerilla ja sitruunamehulla. Annoin niiden mehustua jääkaapissa muun kokkaamisen ajan. Vatkasin ensin mascarponen tasaiseksi ja    kerman pehmeäksi vaahdoksi. Sekoitin vaahdot yhteen ja makeutin sen pienellä määrällä sokeria ja sitruunamehulla. 

Jälkiruokavatsojen ilmoitettua olemassaolostaan lusikoin kuppeihin vaahtoa ja päälle mansikoita. Kasvihuoneesta hain muutaman mintunlehden koristeeksi. 

Giron yhdeksäs etappi ajetaan runsaassa vesisateessa. Huomenna on vuorossa ensimmäinen lepopäivä, joka varmasti onkin jo ajajille tarpeen. 

Fiesolen teatteri

Aina ei voi onnistua, mutta paikata voi - bruschettat

Olemme eläneet flunssan jälkeisen elämän ensimmäistä päivää, nenäliinoja menee enää paketti/perhe/päivä ja nuorin meistä on jo mennyt menojaan. Hyvä, että jollakin on sellaisia kuin hot date. Minun oli tarkoitus tehdä italialaista papu-tonnikalasalaattia ja teinkin. Aloitin minulle ominaiseen tapaan, liian myöhään. Tein pavuille, vääränlaisille, pikaliotuksen, koska hellävaraiseen ei ollut aikaa. Lopputulos oli hyvänmakuinen, mutta susiruma mössö, josta en todellakaan ottanut kuvaa. Kammenpyörittäjä lupasi syödä loput huomenna yövuorossa. Hän on niin kiltti.

Lisäksi meillä oli bruschettoja, joista sai kuvan, jolla todistan, että italiaiseen tapaan meillä on syöty! Leikkasin eilisen, ranskalaisessa kuitukankaisessa patonkipussissa säilytetyn patongin vinottain viipaleiksi. Kastoin leipäviipaleita oliiviöljyssä, johon olin ripotellut Eiringin paketissa ilmaisnäytteenä saamaani bruschettamaustetta. Grillasin leipiä molemmilta puolilta hetken aikaa, jonka jälkeen nostin ne vatiin päällystettäviksi. Lastasin leivät tomaattikuutioilla, mozzarellapaloilla, prosciuttosuikaleilla ja basilikasilpulla.

Girossa olemme nyt kaksi etappia jälkijunassa, alamme pian katsoa tallenteelta, mitä onkaan tapahtunut.

Valkoista parsaa moselilaisten lisukkeiden kanssa

Söimme lähiparsaa pari viikkoa sitten Moselin varrella Cochemissa. Se oli hyvää ja hentoa maultaan ja koin pienen herätyksen valkoisen parsan suhteen. Sehän olikin hyvää! Tänään yritin saada aikaan toisinnon tuosta kevätillan mainiosta lautasellisesta. On tietysti alistuttava siihen, ettei tänne pitkän matkan päästä ties kuinka monta päivää sitten rahdattu herkkä parsa voi olla yhtä hyvää, kuin muutama tunti nostamisen jälkeen lautaselle pääsevä. Mutta jonkunlaisen sommitelman sain aikaan.

Kuorin parsat huolellisesti aivan nupun alapuolelle asti ja napsaisin toisesta päästä pari senttiä kuivempaa osaa pois. Sidoin parsat nipuksi kahdella paistinarun pätkällä. Laitoin pari perunaa höyryyn kypsymään ja kiehautin parsakattilassa vettä noin kymmenen sentin korkeudelta. Suolasin veden ja ripautin myös hieman sokeria mukaan. Nostin parsat kypsymään, kun perunat alkoivat olla melkein kypsiä. Parsojen nuput jäivät veden yläpuolelle. 

Asettelin lautaselle valmiiksi pari viipaletta hyvälaatuista prosciuttoa (se käy päivän Italia-panostuksesta) ja siivun kylmäsavulohta. Tein kahdesta kananmunasta pehmeää munakokkelia. Kun perunat ja parsat olivat kypsät, nostin niitä lautaselle, lisäsin lusikallisen munakokkelia ja pyöräytin päälle pippuria. Lurittelin pinnalle pari lusikallista kirkastettua voita. 

Parsa oli juuri sopivan kypsää ja maku oli aivan kelvollinen, luulen ettei tästä kaukoparsasta tuon parempaa voi saadakaan. Lisäkkeet komppasivat kivasti ja lasillinen viileää valkoviiniä sopi kuvioon hyvin. Kolmea parsaa enempää en olisi jaksanutkaan, huomaa kyllä, että ruokahalu on vielä osin kadoksissa. Tämä annos olisi sopiva alkupalaksi, etenkin jos laittaisi lautaselle joko kalaa tai lihaa, munakokkelia tai perunan, ei kaikkea. 

Giron seitsemäs etappi oli siinä mielessä harmillinen, että vesisade loppupuolella sai olosuhteet vaarallisen liukkaiksi. Yksi jos toinenkin otti tuntumaa tarmakkiin. Huomenna vuorossa on pitkä henkilökohtainen aika-ajo. 

Kun mikään ei maistu, pienennetään annoksia, minikokoinen salate caprese

Meillä ei ole ikinä, korostan sanaa ikinä, ollut tautia, joka olisi iskenyt koko perheeseen yhtä aikaa. Ennen kuin nyt. Viimeinenkin mohikaani (tunnetaan myös nimellä Kammenpyörittäjä) kukistui eilen, mutta vastuullisena ihmisenä vasta käytyään kaupassa. Perheen nuorin on jo lähes tervehtynyt, mutta hän hyvin ymmärtää, ettei tänään ole pihvi- tai sushipäivä. 

Ilmaistakseni sinnikkyyttäni Italia-teeman suhteen, kävin siirtelemässä ruokatavaroita jääkaapissa. Tartuin jo nippuun valkoista parsaa, sillä tiedän, että se olisi pitänyt jo syödä. Se olisi pitänyt syödä siellä maassa, missä se kasvoi. Mutta ei jaksa. Otin esille paketin italialaista kinkkua, mutta laitoin sen takaisin. Purkillisen söpöjä mozzarellapalloja otin työpöydälle asti. Samoin korjasin ensimmäisen sadon omia tomaatteja (lue: otin kaupasta ostetusta tomaattipuskasta ne jo kotiintuotaessa valmiit tomaatit) ja tein miniatyyrikoon salate capresea, suupalan kokoisia. Olen jossain nähnyt kuvan sellaisista, en vain löytänyt nyt mistä. Oma luovuuteni on tällä erää, jos mahdollista, tavallistakin vähäisempi. Tämä on niin helppo juttu, että ohjeetkin voi kuitata tällä: keihästä cocktail-tikulla kirsikkatomaatin puolikkaiden väliin pikkuinen mozzarellapallo yhdessä basilikalehden kanssa. Ripota lautaselle hieman oliiviöljyä ja pyöräytä päälle myllystä pippuria. Syö, jos yhtään maistuu. Lanseeraan uudet tunnisteet: sikahelppo ja älynopea. 

Toivottavasti Peter Selin ei suutu, sillä energiatasomme ollessa pakkasen puolella emme jaksa odottaa myöhäisillan suomenkielistä koostelähetystä Giron kuudennesta etapista, vaan katsomme sitä Euro Sport2:lta lontooksi. Ei tämä tietysti yhtä hyvä ole, mutta minkäs teet. Ilmeisesti viikonloppuna päästään normirytmiin ja lemppariselostajamme pääsee ääneen jo iltapäivisin. Kisa etenee Adrianmeren rantaa kohti pohjoista, jossa päästään oikeille vuorille. Äh, kuulostaa kuin minä pääsisin, minä mitään pääse, tuskin ylös tästä sohvalta. 

ajatus luistaa tänään yhtä hyvin, kuin ajelu tällaisella pyörällä

Torta Barozzi - kahvikiekon toinen elämä

Meillä juodaan kahvia jonkun verran. Riippuen kotibaristan läsnäolosta, Andreja lämpenee 2-3 kertaa päivässä. Minä en vieläkään "osaa" vaahdottaa maitoa, mutta kelvollisen espresson saan aikaan ja maito lämpenee kattilassa, joten maitokahvin minäkin sentään osaan tehdä. Kahvikoneen vieressä asuu keltainen knock box, johon tipahtaa kahvikakkusia päivittäin useita kappaleita. Ne ovat kauniita, jos kahvi on onnistunut ja niiden loppusijoituspaikka on milloin kukkaruukuissa, milloin kompostissa. Uuden, joskaan ei ehkä kovin suurissa volyymeissa käytettävän, huomasin huhtikuussa mukavassa Toinen Jalka Italiassa-blogissa, kun siellä oli tehty Torte Barozzia. Ihastuin heti ajatukseen  käyttää espressoshotista jäävä kahvikakku uudelleen. Ajatus jäi muistiini odottamaan tätä keväistä Italia-settiämme. 

Tänä aamuna etsin Taitsin antaman ohjeen jälleen esille ja sen rinnalle lueskelin kakusta sieltä täältä. Sain tietää kakun olevan peräisin Modenasta, tuosta kaupungista, jolle emme viime syksyn matkalla lainkaan lämmenneet. Luin monta ohjetta eri lähteistä, eikä missään niissä puhuttu käytettyjen espressopurujen hyödyntämisestä, useimmissa puhuttiin pikakahvista, joten palasin Taitsin postauksen pariin. Olinhan juuri tuohon uusiokäyttö se pointti, mihin olin huomiotani kiinnittänyt. 

Alkuperäinen kakun resepti on salainen, minäkin hiemen muuntelin Taitsin antamaa ohjetta, sen mukaan mitä meillä juuri kaapeista löydettävissä. Heti alkuun pettymys oli kyllä melkoinen, keltainen knock box oli aivan tyhjä! Ei yhtäkään kahvikakkua! Kammenpyörittäjä oli tyhjentänyt boxin illalla kompostiin. Ei hätä onneksi ollut paha, Andreja vaan tulille ja puolen tunnin päästä sain sekä nätin kahvikakkusen jäähtymään, että itselleni ison kupin maitokahvia.

• 200 g tummaa suklaata
• 80 g voita
• 100 g mantelimurskaa
• tuplaespressoshotin kahvikakkunen 
• 4 kananmunaa
• 2 dl sokeria
• 2 rkl Amarettoa (rommin puuttuessa)
• ripaus suolaa (valkuaismassaan)

1. Kuumenna uuni 180 asteeseen. Valmistele haluamasi kokoinen vuoka vuoraamalla se leivinpaperilla, mitä pienempi vuoka, sitä korkeampi kakku, mikä vaikuttaa paistoaikaan. (käytin 20x20 cm vuokaa)
2. Sulata voi ja suklaa vesihauteessa ja sekoita mukaan käytetyt espressopurut, anna seoksen jäähtyä. 
3. Erottele keltuaiset ja valkuaiset. Lisää valkuaisiin ripaus suolaa ja vatkaa ne vaahdoksi.
4. Hienonna mantelit myllyssä hienoksi murskaksi. (luin monesta lähteestä, että manteleita voi hieman paahtaakin)
5. Vatkaa keltuaiset ja sokeri vaahdoksi. Lisää mukaan rommi, mantelimurska ja hieman jäähtynyt suklaaseos. 
6. Yhdista valkuaisvaahto taikinaan nuolijalla käännellen.
7. Kaavi taikina vuokaan ja paista noin 35 minuuttia. Kokeile kypsyyttä tikulla, mikäli tikku on puhdas pistoksen jälkeen, kakku on kypsä. 

Kakun maku on melkoisen muhevan suklainen ja jollei tietäisi, että siinä on käytettyjä kahvinpuruja, ei kyllä arvaisi! Mainio kakku, jonka arvelen vain paranevat säilytyksestä.

Giron tilanne on vasta muotoutumassa. Ikävää, että nyt ei ole pariin päivään ollut iltapäivällä suomenkielisellä selostuksella varustettua lähetystä, vain lyhyt kooste myöhään illalla. Toivottavasti tilanne pian muuttuu. Snookeritkin jo loppuivat. 

Itseopiskelua gnocchien maailmassa sekä melkein parmesankanaa

Minua vaivaa edelleen kevätflunssa, joka verottaa voimiani ja saa näkemään tolkuttomia unia. Ruokahaluttomuuden harvinainen tila alkaa kyllä helpottaa. Ainakin kokkausvaiheessa vielä tuntuu, että onpa nälkä, mutta lautasen äärelle asettuessa tuntuukin, että jospa menisin hetkeksi pitkälleni. On se hieno asia, etten sairasta usein.

Tein ensimmäisenä bloggauskeväänä kaksi kertaa gnoccheja, aivan ummikkona. En ollut koskaan niitä syönyt, joten oli vaikea sanoa, miten hyvin onnistuin. Nyt asiaan hieman lisää perehtyneenä arvioin, että suoritukseni oli edellisellä kerroilla ehkä kuutosen luokkaa. Etenkin ensimmäisissä perunagnoccheissa oli nykytietämykseni mukaan toivomisen varaa. Viimeksi Italiassa käydessämme ostin pienen puisen gnocchien pyöräyttämiseen tarkoitetun kapineen, jonka kokeilemista olen säästellyt tälle keväälle. 

Eilen käytin aikaa erilaisten nettipätkien katsomiseen gnocchien valmistamisesta. Eräskin nonna esitteli taitojaan, samoin muutama tähtikokki. Painoin mieleeni perusasiat ja tänään sitten kokeilin. Tein heti kerrasta kilon taikinan, josta riittänee kahdeksalle. 

• 1 kg rosamundaperunaa
• 1 kananmuna
• n 150 g mahdollisimman hienoa vehnäjauhoa (minulla 0-jauhoa)
• pari reilua hyppysellistä suolaa
• pippuria

Keitin perunat kuorineen kypsiksi, varoin niiden halkeamista, sillä haljetessaan perunat vettyvät. Nostin kypsät perunat jäähtymään. Heti kun näppini kestivät, kuorin perunat. Kuoriessa painosta hävisi varmaan noin 100-150 g, joten kilon taikinaan pääseminen onnistui sitten jauhoilla. 

Puristin vielä lämpimät perunat hiutaleiksi isolle vadille ja kun kaikki oli puristettu, kumosin perunahiutalekeon runsaasti jauhotetulle leivinlaudalle. Ripottelin osan jauhoista keon päälle ja tein siihen huipulle pienen kraaterin, johon lisäsin suolan, pippurin ja kananmunan. Aloin muodostaa aineksista taikinaa, aluksi se tuntui olevan liian jauhoista, mutta hetken alustamisen jälkeen siitä muotoitui pehmeä pallo. Liikaa alustamista kannattaa välttää, ettei gnoccheista tule sitkaita tai kumimaisia. 

Asetin leivinlaudan viereen puhtaalla keittiöpyyhkeellä peitetyn tarjottimen odottamaan. Otin taikinasta noin kananmunan kokoisen palan joustavateräisellä veitsellä. Pyöritin palaa kämmenilläni pitkin kevyesti jauhotetun leivinlaudan pintaa, niin että siitä muodostui noin 1,5 cm paksu puolimetrinen pötkylä. Leikkasin sen veitsellä noin parin sentin pätkiin. Otin terävillä urilla varustetun gnocchi-laudan vasempaan käteeni ja oikeaan käteen yhden taikinapalan kerallaan. Asetin palan laudan yläreunaan ja pyöräytin sen kämmenelläni alaspäin, jolloin urat tekivät siihen nätit painaumat. Pudotin palan pyyhkeelle odottamaan. Käsittelin aina yhden pötköllisen paloja kerrallaan. 

Koska meitä oli päivällisellä vain kolme, joista kaksi oli puolikuntoista, pakastin noin puolet taikinasta raakoina gnoccheina. Ensimmäisen tarjottimellisen, jossa gnocchit olivat pyyhkeellä mahdollisimman tarkasti irti toisistaan, Kammenpyörittäjä sijoitti pakastimeen jäätymään. Myöhemmin pallerot pitäisi voida kilistellä pussiin ja jättää pakastimeen odottamaan käyttöä. Pakastetut gnocchit laitetaan sitten jäisinä kiehuvaan veteen ja niiden kypsyminen vie noin 6 minuuttia.

Toisen tarjottimellisen gnoccheja jätin odottamaan keittämisen hetkeä ja aloitin vale-parmesan-kanan valmistamisen. Valheellisen tuloksesta teki se, että parmesanin sijaan käytin iberico-juustoa syystä, että se oli päivämäärältään ensimmäisenä käytettävänä ja toisekseen se, että kanan sijasta meillä oli broileria. Enkä muutenkaan oikein tainnut noudattaa ohjetta, vaan tein niinkuin tykkäsin. 

• 4 broilerin filettä
• 3 grahampaahtoleipäpalaa
• 100 g iberico-juustoa
• 2 kananmunaa
• suolaa ja pippuria

Leikkasin broilerifileet pitkittäin kahteen osaan ja nuijin ne paksun muovipussin sisällä ohuiksi. Ripottelin ohuille viipaleille suolaa ja pippuria. Paahdoin leipäviipaleet ja jätin ne jäähtymään. Jauhoin jäähtyneet leipäpalat yleiskoneen leikkurilla muruiksi, jotka levitin laakealle vadille vähän kuivahtamaan. Raastoin juuston ja sekoitin kaksi kananmunaa omaan vatiinsa odottamaan leivitystä. Juuri ennen kuin tarvitsin leivitysaineita, sekoitin juustoraasteen sormin leivänmuruihin. 

Kuumensin uunin 200 asteeseen. Otin uunipellin esille ja peitin sen leivinpaperilla. Kastoin kunkin lintuviipaleen ensin kananmunaan ja sitten leipä-juustomuruseokseen. Nostelin valmiin leikkeet leivinpaperille ja kun kaikki olivat valmiita, nostin pellin uuniin. 

Keitin ison kattilallisen vettä kiehuvaksi. Sitä odotellessa sulatin pannulla lusikallisen voita ja laitoin pakastimesta muutaman salvian lehden voihin maustumaan. Otin sulaa voita tilkan lämpövatiin. Kun vesi kiehui, suolasin sen runsaskätisesti. Nostin maltillisesti kiehuvaan veteen noin 15-20 gnocchia kerrallaan kypsymään. Parissa kolmessa minuutissa pallerot nousivat veden pintaan, jolloin nostin ne reikäkauhalla lämpövatiin, jota ravistelin hieman, että vadissa oleva voi estäisi valmiita gnoccheja tarttumasta toisiinsa. Keitin kaikki gnocchit valmiiksi.

Ibericobroilerin oltua uunissa noin 10 minuuttia, käänsin leikkeet. Toiselta puoleltaan palaset paistuivat vielä noin 6-8 minuuttia. Ne olivat nuijimiseni johdosta niin ohuita, että ne kypsyivät nopeasti. Käänsin uunista lämmöt pois ja jätin leikkeet uuniin odottamaan gnocchien viimeistelyä. 

Kumosin gnocchit lämpövadista pannulle salviavoin päälle ja kääntelin varovaisesti, jotta voi leviäisi kaikkiin paloihin. Nostin lämpöä hieman korkeammaksi, jolloin gnoccheihin muodostui paikoin hentoa paistopintaa.

Annokseen tuli pari suurta lusikallista salviavoissa pyöriteltyjä gnoccheja, juustokuorrutteinen broilerileike ja mehukkaita tomaattiviipeleita. Ruokaseurueen terveiden kirjoissa oleva vakuutti, että kaikki maistui mainiolle ja me kaksi muuta uskoimme. Gnocchien rakenteeseen olin erityisen tyytyväinen, ilmavaa, pehmeää, ei kumista, ei sitkeää!

Käytin kaiken tarmoni päivällisen tekoon, joten Campasimpukan kaksivuotissynttäreiden suureellinen vietto siirtyy tuleviin vapaapäiviin. Ei se niin päivän päälle ole, eihän?

Päivän Giro-annos tulee suomenkielisin selostuksin taas vasta myöhemmin, arvelen olevani siihen aikaan jo unten mailla. Mutta tallenteelta sen sitten ehtii katsoa.

Tänäänkin yksi eilisistä oravanpojista on näkynyt vielä pihassamme, toivottavasti kaksi muuta on jossain korkealla puun oksalla, eikä esimerkiksi pihassamme hiiviskelevien kissojen nappaamina. 

Antipasto bresaolasta ja mozzarellasta

Tänään on Giron kolmannen etapin aika ja jotain italialaista oli tarkoitus sommitella syötäväksi. Eilinen joukkueaika-ajo olikin jännittävämpi, kuin olin toivonut. Voittoisasti ajoi entinen pulisonkijoukkue (muoti on viime vuodesta näemmä muuttunut) Team Sky ja sen nuori ja ujonnäköinen italialaisajaja Salvatore Puccio sai pukea päälleen rosapaidan etapin jälkeen. Tänään etappi ajetaan 222 kilometrin matkana Välimeren rannikkoa pitkin, matkan varrelle mahtuu muutama kipakka nousukin. Lähetys suomenkielisellä selostuksella tulee vasta jälkikäteen myöhään illalla, katsomme sen vasta sitten, Peter ja Christian Selinin selostuksia kannattaa odottaa.

Saksan reissulta kotiutui kanssamme melkoiset määrät leikkeleitä, joiden joukossa oli myös yksi paketti bresaolaa. Muistelen lukeneeni siitä ensimmäisen kerran Soppakellarissa. Pyysin Kammenpyörittäjää käymään kaupassa puolestani ja laitoin mukaan normilistan, kun italialaista ruokaa on tarkoitus tehdä lähiviikot. Kunnolla mozzarellaa ja ricottaa! Niillä pääsee jo hyvin alkuun. 

Päivän italialaiseksi ruoaksi valitsin helpon ja nopean alkuruoan bresaolasta ja mozzarellasta. Löysin ohjeen viehättävästä Un Déjeuner de Soleil-blogista, jossa kielitaitoni puutteellisuuden vuoksi jouduin käyttämään käännösohjelmaa tarkistaakseni englannin kautta, että ymmärsin oikein. Ei oikein voi käyttää suoraa käännöstä suomeen, ne ovat liian hassuja. 

• 1 pallo buffalomozzarellaa
• 10 viipaletta bresaolaa
• rucolaa
• oliiviöljyä
• balsamiviinietikkaa
• suolaa ja pippuria

Asettelin huuhdottua ja kuivattua rucolaa lautaselle odottamaan. Leikkasin mozzarellapallon suikaleiksi ja asetin yhden suikaleen kullekin lihaviipaleelle. Käärin viipaleet rullaksi. Muutamaan viipaleeseen laitoin täytteeksi tomaattia mozzarellasta pitämättömän lautaselle. Kuumensin pannulla tilkan oliivioljyä ja paistoin rullia joka puoliltaan hetkisen. Nostin rullat rucolan päälle,  revin loput mozzarellasta pieniksi paloiksi rucolan päälle ja pilkoin tomaattiakin pikkukuutoiksi. Ripsuttelin hieman balsamiviietikkaa päälle, samoin hieman suolaa ja pippuria. Maistui hyvälle, vaikkei makuaistini olekaan nyt parhaimmillaan. 

Onko autonne saanut koskaan onnittelukorttia? Minun punainen kuplani on! Se on työkaverimme R:n taikavehkeestä peräisin!

Pihallamme on nyt tuore oravapoikue ilmeisesti päivähoidossa. Kammenpyörittäjä huomasi kolmikon vesirännin kokooma-altaasta touhuamasta ja päivän kuluessa ne ovat tulleet vastaan sieltä täältä talon lähistöltä. Toivottavasti äiti pian hakee ne turvaan, vai jokohan niillä on itsenäistymisen aika?

kolmas juuri livahti kuva-alueen ulkopuolelle

Blogiin on alkanut tulla häiritsevässä määrin roskapostia, joten otin kommenttien siivilöinnin käyttöön, toivottavasti kommentoivat viitsivät tulkata niitä kiemuraisia sanatarkistuksia.