Kesäkuinen kartanokierros Virossa, osa 1

Vapaapäivien ja vuoronvaihtojen turvin pidimme pienen minilomasen ja minnepä muualle olisimmekaan kirmanneet kuin Viroon? Varasimme matkan majoitukset ja ravintolat noin 10 päivää aikaisemmin ja talvella alkanut kartanovillitys sai jatkoa kaikkiaan yli 30 kohteen verran. 

Lähdimme kotoa viisi minuuttia sen jälkeen, kun ehdin pihaan viimeisen yövuoron jälkeen. Meillä oli melkoisen tarkka aikataulu, sillä olin valinnut meille mahdollisimman aikaisen lautan. Nyt ei ollut aikaa lounaalle Tryffdelissä eikä yhdellekään pääkaupunkiseudun museoista, vaikka Museokortti tykkääkin, että sitä käytetään. Ajoimme vain Länsisatamaan ja ensimmäistä kertaa käytimme Tallinkin mobiilisovellusta lähtöselvityksen tekemiseen. Ihan toimiva juttu. 

Olimme jopa niin viisaita, että söimme varastoon laivan buffetissa. Se siirtäisi nälän hamaan tulevaisuuteen, eikä meidän tarvitisisi kiirehtiä ensimmäisen yön majoituskaupunkiin, jossa ei olisi tiedossa ravintoloita pilvin pimein. Laivalla oli vain vähän väkeä eikä buffetissa tarvittu kyynärpäitä, mikä on aina mukavaa. 

Putkahdimme Tallinnan D-terminaaliin iltapäivällä ja olimmekin nyt ensimmäistä kertaa terminaalin uudistetulla alueella. Siitä suunnasta pääsi nopeasti Narvan maantielle, muutamassa minuutissa olimme jo solahtaneet keskiviikon iltapäiväliikenteeseen kohti itää. Eckeröllä matkustaessa joutuu usein melkoiseen ruuhkaan, etenkin jos pyrkii itään päin. 

Aikomuksemme oli ajella iltapäivän aikana Sillamäen kaupunkiin, jossa kävimme ensimmäisen kerran melkein kaksi vuotta sitten, syksyisellä Viron kiertueella. Tuolloin emme vielä olleet saaneet kartanovirusta, vaan katselimme muita asioita ympäri Viroa. Olimme edelliskerralla haltioituneet Sillamäestä ja sen puolikarmaisevasta menneisyydestä uraaniteollisuuden parissa. Kaupungin arkkitehtuuri ja pysähtyneisyys kiehtoi ja tällä matkalla aioimme yöpyäkin siellä. Mutta ennen entiseen suljettuun kaupunkiin saapumista ehdimme yhtä jos toistakin. Emme sentään yhtätoista, vaan yhdeksän. Kartanoa nimittäin. 

Olimme vilkuilleet valmiiksi karttaa ja sen merkintöjä kartanoista. Niitähän on Virossa sadoittain. Useiden lähteiden mukaan kartanoita on ollut 1245, joista muutamia satoja on vielä olemassa. Olen kahlannut läpi erilaisia portaaleja ja hankkimiamme kirjoja Viron kartanoista. Ikävä kyllä ostamamme kirjat ovat melko vanhoja ja osa netissä olevasta tiedostakin on jo vanhentunutta. Muutoksia on molempiin suuntiin. Jotkut paikat ovat saaneet uuden elämän omistajavaihdosten myötä, toiset ovat ehtineet kirjojen ilmestymisen jälkeen tuhoutua esimerkiksi tulipaloissa tai niiden käyttötarkoitus muuttua.  Mutta oikeastaan se tekeekin kartanojahdista niin mielenkiintoista. Meitä kiinnostavat aivan kaikenlaiset kartanot, niin raunioituneet kuin viimeisen päälle puleeratutkin, mutta ensimainitut enemmän kuin jälkimmäiset. Kaikkea näiden kahden vaihtoehdon väliltä tuntuu löytyvän ja se tekee kartanoiden etsimisestä kiinnostavaa.

Kirjojen lisäksi olen käyttänyt tietolähteinä Estonian manors-portaalia ja Land of Thousand Manors-nimistä sivustoa.  Välillä vaikuttaa kyllä siltä, että ne siteeraavat toisiaan ja samat lauseet esiintyvät Wikipedian artikkeleissakin. Visit Estonia-sivuston kartano-osiossa on myös  lyhyelti esiteltyinä muutamia kymmeniä kartanoita, mutta sen valikoima on käynyt meille jo vähiin. Tosin sen tiedot lienevät lähinnä nykytilannetta. Monilla kartanoilla on omia nettisivuja, mutta niissä on usein omakehuefekti, jokainen mainitsee olevansa Viron kaunein, hienoin, komein ja monipuolisin.

Ensimmäinen kartano tällä kesäisellä Viron matkalla oli nimeltään Kolga. Se sijaitsee noin 45 minuutin ajomatkan päässä Tallinnasta itään  Narvaan vievän tien pohjoispuolella. Päärakennuksessa on monien aikakausien ilmentymiä aina 1500-luvulta 1820-luvun make overiin asti ja matkan ensimmäiseksi kartanoksi se oli hyvin vaikuttava. Kartanolla oli (neuvostoaikaa lukuunottamatta) sama ruotsalainen omistajasuku aina 1700-luvulta vuoteen 2014 asti. Sen jälkeen kartano on ollut virolaisessa omistuksessa. Jossain vaiheessa 2000-luvun alussa kartanon tallirakennuksissa on ollut majoitustoimintaa, mutta ymmärtääkseni se on loppunut vuonna 2008.  Pari vuotta sitten kanadalainen matkabloggaaja Vanessa kävi paikassa ja pääsi tutustumaan kartanoon sisällekin. Hänen bloginsa on muutenkin kiinnostava, kannattaa vilkaista. Me näimme kartanon pihapiirissä pari miestä, pieniä koiria ja peräkärryllisen erinäistä roinaa, mutta muuta toimintaa ei ollut nähtävillä. 

Seuraava kohteemme oli Palmse,  joka onkin yksi Viron hienoimmin restauroiduista barokkityylin kartanoista. Se toimii nykyään ulkoilmamuseona, juhlatilana ja hotellina. Me tyydyimme katselemaan kartanoa portilta, sillä paikan aukioloaikaa oli jäljellä tuona päivänä vain hetkinen, eikä paikalle kurvannut henkilökunnan edustaja suosinut ajatustamme ottaa kuvia lähempää ilman 9 euron hintaista lippua. 

Palmsen historiasta voi lukea tämän linkin takaa, siellä kerrotaan kartanon vaiheista monipuolisesti. Palmse kuuluu nykyään sellaiselle instanssille kuin The Foundation Museums of Virumaa, miten se nyt pitäisikään kääntää. Vuonna 2004 barokkityylin päärakennus on ollut vielä vadelmanpunainen ja erään nettiartikkelin mukaan sitä on ehdotettu tuolloin Viron presidentin kesäasunnoksi. Palmsen historiaan kuuluu myös ruotsalainen omistajasuku, eikä saksalainen kuten monen muun Viron kartanon kohdalla. Se on myös ollut ensimmäinen kartano, joka on perinpohjin kunnostettu 1970-luvulta alkaen ja aloittanut varsinaisen kartanoiden kunnostusbuumin, joka jatkuu edelleen. 

Sagadi oli päivän kolmas kohteemme ja se osui kohdalle aivan sattumalta ollessamme menossa Vihulaan. Sagadin päärakennus on kokoelma erilaisia tyylejä aina 1700-luvun rokokoosta seuraavan vuosisadan uusklassisiin ja uusrenesanssisiin piirteisiin. Vuoden 1919 maareformin aikaan Fockin suku joutui luopumaan kartanon omistuksesta, mutta sai jäädä sinne vuokralle aina vuoteen 1939. Vuosina 1920-1974 kartanossa toimi koulu, mahtoikohan entinen kartanon herra joutua olemaan talonmiehenä ennen kuin perhe emigroitui Saksaan? Vuodesta 1987 kartano on ollut Viron metsähallituksen hallinnassa ja se on monipuolinen tapahtumapaikka, jossa voi majoittua, viettää juhlia, pitää kokouksia ja koulutuksia. 

Seuraavaksi ajoimme Vihulan kartanon pihaan. Välimatkaa näillä kohteilla tuona päivänä oli tuskin 10 minuutin ajomatkan verran. Vihula on ollut aikoinaan Schubertin suvun omistuksessa vuoden 1919 maareformiin asti, mutta ilmeisesti sekin perhe sai asua vuokralaisina kartanossa vuoteen 1939, jolloin saksalaissuvut ymmärtääkseni käskettiin kotio Aatun toimesta. Nyt Vihulassa toimii monipuolinen lomakeskus, on hotellia, on myymälää, on kävelykierroksia ja montaa muuta aktiviteettia, joita emme jääneet tutkimaan, sillä tämän kaltainen kartano ei ole se meidän suosikkimme, vaikka onkin upeasti laitettu kuntoon. Nykyinen päärakennus on peräisin 1800-luvun puolivälistä. Minä en yhtään tykännyt noista nykyaikaisista aurinkovarjoista pihalla, mutta eipä minulta ole asiasta mitään kysyttykään.

Päivän kartanobongauksen puolivälin krouvina toimi Vanamõisa. Se oli taas kartano meidän makuumme, tyhjillään oleva, tosin yksityisessä omistuksessa. Nettiä penkomalla sain tärkeän tiedon, että sen omistaa Leo Aadel, joka on virolainen poliitikko, ettäs tiedätte tekin. Löysin kuvia paikasta ja verratessani niitä meidän ottamiimme, on ainakin osaa paikasta remontoitu vastikään, oli uutta kattoa ja räystäitä. Ja kauniita pionipuskia! Liitän tähän yhden vanhan kuvan paikasta, vaikkei minulla varsinaista lupaa kyllä olekaan. Toisen päädyn katolle on joskus rakennettu tökerö lisäpala, se pitäisi minun mielestäni välittömästi purkaa ja mietin laittaisinko asiasta Leolle postia, sillä hänen osoitteensa löytyi helposti.

Kiitos ja anteeksi, terveisiä kuvassa kartanon pihassa käyskenteleville!

Kartanolla on votkamenneisyys silläkin, kuten monella muulla kartanolla. Venäjän armeija oli  vuosisatojen ajan hyvä asiakas monille Viron kartanoitten yhteydessä toimineille votkatehtaille. Tämäkin kartano oli saksalaisomistuksessa aina vuoteen 1939 asti, kunnes kutsu kävi ja Brevernin perhe joutui lähtemään. Saattoivat he haluta mennäkin, en minä niin tarkkaan asiaa tunne, mutta hieno kartano jäi paikalleen ja on yksi kauneimmista, joita olemme tähän mennessä nähneet. Pioneilla saattoi olla osuutta asiaan. Kartanoviruksen lisäksi minulla on pioniviruskin.

Koska kello ei ollut vielä paljon, eikä matka Sillamäeen ollut pitkä, poikkesimme vielä muutamassa kartanossa. Nyt on erittäin hyvä se, että teimme samantien joka päivä muistiinpanoja paikoista, joissa kävimme, sillä muisti on niin lyhyt, mutta huono. Enpä olisi muuten muistanut mitään, paikasta nimeltä Arkna, joka oli seuraava kohteemme. Se on ollut myöskin Schubertin suvun omistuksessa, mutten tiedä, olivatko samoja Schuberteja kuin Vihulassa, onhan se niin yleinen nimi. Viime vuosisadalla kartanossa toimi pitkään maatalouskoulu ja nyt kartano on yksityisomistuksessa ja etenkin talon takapuolella oli mittavia maanrakennustöitä meneillään. 

Muistinmenetys jatkuu ja täytyy tarkistaa memoistamme, mikä paikka se Uhtna mahtoi olla. Ja hetipä muistin, kun luin merkinnän: 4 km tiestä, ihan romuna. Kartanoportaali antaa vanhentunutta infoa paikasta, sillä alla olevat kuvat ovat vuodelta 2000 (luvaton laina taas).

Löysimme paikalle helposti ja näky oli tällainen.

Pikaisella googlauksella löysin artkikkelin, jossa kerrottiin Uhtnan palaneen syyskuussa 2012. Viimeisin omistaja on ymmärtääkseni ollut yksityishenkilö ja voisin arvioida, että tarvittaisiin aika iso arkullinen rahaa, että tuosta raadosta tulisi vielä jotain ja purkaminenkin lienee kallista. Uhtnasta en löytänyt paljon muuta tietoa sen lisäksi, että päärakennus rakennettiin 1820-luvulla. Nyt se on vain surullinen raunio. Yhtä kaikki se oli mielenkiintoinen paikka ja aiheutti vain lisää kartanoviruksen väristyksiä. Haluaisin tietää nyt aluksi vain vaikka ihan kaiken niistä kaikista. 

Päivän kartanoannos alkoi täyttyä, jäljellä oli enää kaksi paikkaa. Niistä ensin ajoimme Vastamõisin pihaan. Pihalla oli juuri menossa jonkunlainen kalaasi ja sopivasti kyykistymällä kuvaamaan sain koko seurueen piilotettua pensasaidan taakse. Tosin myöhemmin huomasin, että puheenpitäjän pää kuitenkin näkyi. Kartanoportaali kertoi talon olevan myöhäisbarokin tyyliä ja siellä olevan nyt koulu, mitä en paikalla ollessa sitä tiennyt ja luulin paikkaa etäältä katsottuna hotelliksi. Koulu on parempi.

Kalvi päätti sitten ensimmäisen kartanopäivän kavalkaadin. Kalvin kartanon 1700-luvun lopun päärakennus tuhoutui palossa vuonna 1911. Lainakuvassa (en näes osaa piirtää kovin hyvin) näkyy millainen alkuperäinen kartano on saattanut olla. 

Palanut rakennus korvattiin eklektiseksi mainittuun tyyliin suunnitellulla rakennuksella, joka valmistui vuonna 1913. Vähän liian uusi minun makuuni! 2000-luvun alusta alkaen paikka on toiminut ravintolana ja hotellina. Tällainen tiililinna siellä nyt on. 

Yhdeksän kartanoa neljään tuntiin oli oikein hyvä saldo. Siirryimme kaiken aikaa joka välissä kauemmas Tallinnasta ja lähemmäs Sillamäen kaupunkia, jossa yövyimme. Näiden kahden paikan välinen etäisyys on 186 km. Kartanopoikkeamien kanssa ajomatkaa tuli vähän yli 200 km. 

Sillamäessä meillä oli majoitus Hotelli Krunkissa, kovin paljon vaihtoehtoja ei ollutkaan ja rakennus näytti päälle päin oikein hyvältä uudessa maalipinnassaan, sekin on niitä 1950-luvun Stalinin ajan uusklassisen tyylin taloja, joista kaupungin ydin muodostuu. Arvelimme sen olleen vaikkapa virastorakennus, kouluksi sen käytävät olivat kyllä riittävän leveät, mutta huoneet liian kapeat ollakseen entisiä luokkahuoneita. Käytäviä oli nyttemin varmaankin paloturvallisuussyistä jaettu pienempiin osiin gyproc-väliseinin. Huone oli ihan asiallinen, kylpyhuone erittäinkin siisti. Auton sai maksutta takapihalle puomin taakse ja huoneen hinta oli halpa, 40 euroa yöltä. 

Kävimme hetkisen kävelemässä Sillamäen katuja ja ihailimme rapistuvia taloja, niin kummalliselta kuin se kuulostaakin. Keskusbulevardi alas merenrantaan näytti merkillisen erilaiselta kuin kaksi vuotta sitten. Muistelimme sen olleen tuona syyskuisena päivänä suurten puiden varjostama ja Sillamäen eläkeläisten istuneen siellä pitämässä varjoa. Emmekä väärin muistaneetkaan, koko puistoalue oli uudistettu ja valmistunut uuteen uskoon viime vuonna, varmaankin Viron tämän vuotisen 100-vuotisjuhlan kunniaksi. Löysimme kaksi vuotta sitten Antin ottaman kuvan, josta näkee kaikkien puiston puiden saaneen kyytiä ja vaihtuneen uusiin taimiin. 

Syyskuussa 2016

Kesäkuussa 2018

Rantaan oli rakennettu hieno huvimajatyyppinen oleskelupaikka, edelliskerralla seisoskelimme kivikkoisella rannalla ja katselimme Suomeen päin. 

Sillamäen keskiviikkoilta oli hiljainen kuin suljetussa kaupungissa ikään. Emme ajatelleetkaan mennä hotellin ravintolaan syömään, vaan napostelimme kaupasta ostettuja eväitä. Kahtena seuraavana iltana olisi ulkoruokintaa tiedossa. Hotelli Krunkin aamiainen oli sanalla sanoen vaatimaton, ei siitä sen enempää. 

Pakokengät

Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidan Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme maittain. Ja hei, iso käsi sinulle, joka jaksoit lukea postauksen loppuun! Kaksi seuraavaakin postausta tulee olemaan ainakin yhtä pitkiä. Yritän mahduttaa sekaan jotain ruokapostauksia blogaaneja varten, mutta nämä kartanot on nyt pian saatava kirjattua ylös, ihan meille itselle muistiin.

EDIT: Lisään postauksen myös CampaSimpukan uudelle Mōis-hulluutta-välilehdelle, jonne kerään kaikki postaukset, joissa käsitellään Viron kartanoita. Sieltä löytyvät kaikki kiertämämme kartanot aakkostettuina.

Suklaaterriinistä kakuksi

Sillä sipulin väki oli meillä lauantaina kylässä ja olin valmistanut jo edellisiltana päivällisen jälkiruoan tekeytymään. Olin ottanut Maalaisbistro-blogista suklaaterriinin ohjeen. En osaa sanoa mikä tekemisessäni meni pieleen, mutta leikattavaa terriiniä en saanut aikaiseksi, mahdottoman hyvää paksua ganachea kylläkin. Sommittelin siitä jäätelön ja marjojen kanssa jonkunlaisen jälkiruoan, josta lupasin heti, etten suutu, vaikkei annosta saattaisi syödä loppuun. Kiitettävästi lautaset kyllä tyhjenivät, sillä maku oli hyvä, vaikkakin rakenne oli merkillinen. Kaavin loput terriinimassasta rasiaan ja päätin käyttää sen johonkin muuhun jälkiruokaan piakkoin. 

Tänään jatkojalostin tanakan terriinimassan kakuksi ja siitä tulikin aika hyvä juttu. Mikäli joku huomaa, missä kohtaa terriinin kanssa meni pieleen, olisin huomautuksesta kiitollinen. Olin kaksinkertaistanut ohjeen, mutten usko sillä olevan tekemistä rakenteen epäonnistumisen kanssa. Laitan tähän tuplaamattoman ohjeen ainemäärät, sillä arvelen meidän syöneen lauantaina noin puolet massasta seitsemän hengen voimin ja loput käytin kakkuun. 

Suklaaterriini

• 150 g tummaa suklaata
• 75 g voita
• 0,5 dl hunajaa
• 0,5 dl kermaa
• 1 kananmuna
• 2 maustemittaa suolaa

Asetin pitkänmallisen lasivuoan pohjalle ja reunoille muovikelmua. Sulatin vesihauteessa suklaan ja voin, sekoitin mukaan hunajan, kananmunan, kerman ja suolan. Kaavin tasaisen massan vuokaan ja käänsin kelmun reunat massan pinnalle. Laitoin vuoan jääkaappiin seuraavaan päivään. 

Kun oli aika syödä jälkiruokaa, kumosin terriinin lautaselle ja irrotin muovikelmun. Siinä vaiheessa jo huomasin, ettei massa ole niin hyytynyttä, että sitä voisi leikata. Otin siitä lusikalla taiteellisen nökäreen annoslautasille, tälläsin viereen hieman jäätelöä, marjoja ja syötävän orvokin kukan. 

Terriinistä kakuksi

• ylläolevan ohjeen mukainen määrä paksua suklaaganachea (sitä epäonnistunutta terriiniä)
• 1 kananmuna
• 3 dl vehnäjauhoja
• 1,5 tl leivinjauhetta
• 1 dl maitoa

Kuumensin uunin 180 asteeseen kiertoilmalla. Voitelin pienen irtopohjavuoan ja jauhotin sen vehnäjauholla. Kaavin terriinimassan yleiskoneen kulhoon ja lisäsin sinne maitoa ja kananmunan. Annoin koneen vatkata seoksen tasaiseksi. Lisäsin mukaan jauhoja (+ 1,5 tl leivinjauhetta) sen verran (noin 3 dl), että massasta tuli kakkutaikina. Kaavin tämän uuskakkutaikinan vuokaan ja paistoin sitä noin 35 minuuttia. Kokeilin kypsyyttä tikulla ja kun tikku oli pistoksen jälkeen puhdas, päättelin kakun olevan kypsä. 

Laitoin kakkua tarjolle aprikoosisoseen, jäätelön ja vadelmien kanssa ja tällä kertaa olisi voinut vannoa, että tämmöistä kakkua tässä oli tarkoitus tehdäkin. Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidan Tähdenlennot-välilehdelle, jonne kerään erinäisiä sävellyksiämme.

Luottovinkin mukaan – Ostroferia Oulussa

Kesälomareissun alkuun pysähdyimme yhden yön verran Oulussa. Saavuimme kaupunkiin iltapäivällä todella kauniina perjantaina, aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja lämmintäkin oli parisenkymmentä astetta.

Olin varannut meille majoituksen Lapland Hotels Oulusta, joka on sama rakennus, jossa majoituin kesällä 2011 ollessani aivan ensimmäisessä blogaanimiitissäni, legendaarisella Oulun bloggaajien piknikillä. Siitä alkoi moni kaunis blogiystävyys. Tuolloin hotelli oli vielä Holiday Inn. 

Ennen hotelliin menoa kävimme kahdessa museossa, sillä Museokortti tykkää, että sitä käytetään. Ensin kävimme katsomassa hienoa naistaiteilijoiden näyttelyä Moderni nainen Oulun Taidemuseossa. Pohjois-Pohjanmaan museossa kävimme katsomassa Saisiko olla kahvia-näyttelyn. Siellä oli enemmän kahvikuppeja kuin äitini kokoelmassa, se on myönnettävä.

Jokseenkin jylhän näköinen tämä Maakuntamuseo

Kävelimme myös Ainolan puistossa ja koitin muistella millä nurmialueella aikoinaan olen ollut istumassa blogaanipiknikillä, mutten ollut ihan varma. Ehkä se kohta puistoa on juuri nyt remontissa.

Tuo perjantai oli se jona tämän vuoden Giro d'Italia mullistui kokonaan, mutta me olimme asiasta täysin tietämättömiä ja valmistauduimme päivälliseen Hannelen suosittelemassa Ostroferiassa. Ravintolan nettisivulla ei ole ruokalistaa lainkaan, mutta olin saanut Hannelelta sisäpiirin tietoa millaista ruokaa paikassa on. Olin tehnyt meille varauksen, jonka aikaa ravintolan puolesta haluttiin hieman aikaistaa, mikä sopi meille kyllä hyvin. Täyttä ravintolassa ei ollut koko sinä aikana, jonka siellä vietimme, mutta ei se muutos meitä tietenkään haitannut.

Ostroferiassa taitaa olla noin 20 asiakaspaikkaa sisällä ja muutama lisää  ulkona näin kesällä. Me saimme kivat ikkunapöydän paikat ja meille kerrottiin ravintolan ruokafilosofiasta ja sen päivän tarjolla olevista ruokalajeista. Ymmärsimme, että annokset ovat aika pieniä, joten tilasimme lopulta ne kaikki. Osan tilasimme kummallekin, osan jaettaviksi ja se oli oikein hyvä ratkaisu.

Pitää kyllä sanoa, että Ostroferia oli mukava kokemus, ruoka oli hauskaa ja hyvää, ensimmäistä kertaa pääsin maistamaan maitohorsmaakin. Pikkuiset purilaiset olivat mehukkaat ja korvasienikeitto kutkuttavan samettista pienellä pelkokertoimella, kuten aina kun syö jotain myrkyllistä. Tietysti sienet oli asianmukaisesti ryöpätty, eikä oikeasti ollut mitään pelättävää. Tarjoilu oli oululaiseen tapaan letkeää, ruoat esiteltiin leppoisasti eikä annosten välissä tarvinnut odotella liian pitkään. Saimme kuitenkin syömiseen kulumaan hyvän kaksi ja puoli tuntia.

Joimme lopuksi kahvit ja liköörit ja laskun tullen saimme todennuksen sille, että tosiaan juomien osuus on suomalaisissa ravintoloissa joskus melkein yhtä paljon kuin ruoan vaikkei mitenkään kaksin käsin hörppisikään. Hieman meistä tuntuivat jotkut annokset kalliilta, tai oikeammin ruoka, ruoka, tai ruokakin, sillä annoksia ei oltu laskulla eritelty tuon kummemmin. Olisi ollut kiinnostavaa tietää mikä niistä maksoi 9 euroa ja mikä 15 euroa. Ostroferia oli kokonaisuudessaan erittäin miellyttävä, täysin pönötysvapaa ravintola, jonka jonkun toisen hetken koko listan menisimme mielellämme syömään. Kokonaisuus maksoi 232 euroa, joista ruoan osuus oli 124 euroa.

Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidan Valmiissa pöydissä-välilehdelle, jonne keräämme ravintola-aiheisia postauksiamme. Ravintolapäivällisen jälkeen kävelimme hieman aurinkoisia ja lämpimiä Oulun katuja ja ihailimme taidetta.

Niin kerta!

Lohivartaat ja varsikukkakaali grillissä

Big Green Egg kuumeni tänään päivällistä varten, sääkin oli sen verran lämmin, ettei tarvinnut toppasortseja. Söimmekin ulkona ja samalla seurasimme Pikkuoravan seikkailuja pihalla. Siinäpä peloton yksilö, äiti saisi neuvoa katsomaan silloin tällöin ympärilleen. Päivällisen muodostivat lohivartaat, varsikukkakaali ja tomaatit, sekä palaset eilistä patonkia nekin grillissä elvytettynä.

Grilliherkkuja kahdelle

• noin 250 g kirjolohta viipaleiksi leikattuna
• oliiviöljyä
• sitruunamehua
• suolaa ja pippuria
• voita
• lisää sitruunamehua
• valkosipulinkynsiä
• tilliä
• varsikukkakaalin "oksia"
• pieniä tomaatteja
• muutama pala eilistä patonkia

Olin ajatellut tehdä lohen tällä ohjeella ja vähän sinne päin teinkin. Antti kuumensi Big Green Eggin hiilillä noin 200 asteeseen ja sommitteli siihen puolikkaan alan parilaa ja puolet reikäistä levyä. Kalapalani olikin melko ohut ja pieni kirjolohifile, joten sitä ei voinut tätä ohjetta varten leikata kuutioiksi, vaan leikkasin sen poikittain viipaleiksi nahkaa myöten. Sekoitin kulhossa oliiviöljyä, sitruunamehua, suolaa ja pippuria marinadiksi, jossa pyörittelin lohiviipaleet. Pujotin liotettuihin puisiin varrastikkuihin rullaksi kieritettyjä lohiviipaleita neljä kappeletta tikkuun. Sulatin pikkukattilassa ison nokareen voita, johon lisäsin sitruunamehua, kolme valkosipulin kynttä murskattuna ja paljon tilliä.

Laitoin yhteen vartaaseen neljä pientä tomaattia odottamaan grillaamista ja laitoin lautaselle varsikukkakaalin "oksia", kolme palaa kummallekin. Sutikoin ensin kukkakaalit voin, valkosipulin ja sitruunamehun seoksella, seuraavaksi leipäpalojen leikkuupunnat ja sitten lohivartaat. 

Antti grillasi epäsuoralla lämmöllä lohivartaat parilapuolella ja vihannekset ja leivät reikäisellä pellillä. Lohi kypsyi noin viidessä minuutissa ja samassa ajassa muutkin aterian osat. Ennen tarjoilua lusikoin vartaille vielä hieman voista sitruunakastiketta. Varsikukkakaali olisi ehkä voinut olla hieman pitempään lämmössä, mutta hauskaa syötävää sekin oli, lohivartaat ihan täydellisiä. Tomaattien kanssa olimme varovaisia, emmekä hommanneet vesikelloja kitalakeen. 

Jälkiruokana meillä oli pohjoisessa tekemäämme aprikoosijälkkärin toisinto, tällä kertaa laitoin neljä aprikoosia kummallekin omaan pikkuiseen foliovuokaan, lisäsin päälle hieman voinokareita, muscovadoa, marsalaa ja timjamia. Vuoat olivat grillissä jälkilämmössä sen aikaa, kun söimme pääruokaa. Söimme upeasti kypsyneet ja mehustuneet aprikoosit pienen jäätelöpalan kanssa, enempää ei pakastimista löytynyt. 

Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidan Big Green Egg-välilehdelle, jonne kerään hiiligrillausaiheisia postauksiamme.  

Sisäsaaristolaislautanen ja puutarhahommia

Tulimme eilen kotiin pohjoisen reissulta, kesä on vieläkin rehevämmässä vaiheessa täällä Jyväskylässä kuin napapiirillä. Oli mukava nähdä, että nuoriso oli käynyt kastelemassa kukkia ja kasvihuoneen taimia. Siilejä oli juotettu ja vähän syötettykin, kaksi piikikästä piha-asukkia tuli illalla jo tervehtimään Anttia ja esittämään ateriatoiveitaan. Ne otettiin huomioon. Myös pihan pikkuoravat ovat olleet näytillä. 

Tänään olemme jatkaneet talouden haltuunottoa, niin keittiössä kuin tontillakin. Antti antoi minulle tehtävän ostaa muutamia kesäkukkia ruokakauppareissulla, sain oikein luvan ostaa sellaisia kukkia, joista pidän. Kui hienoo se on? Minähän en tunnetusti ole mikään ornitologi enkä osaa sommitella kukka-asetelmia enkä tiedä mikä kasvi tarvitsee puolivarjoa ja mikä savimaata. Antti on yleensä hommannut jotain pihankaunistusta, mutta jostain syystä hän tällä kertaa antoi minulle vapaat kädet. Liekö miesparka pehmenemässä? Minähän otin asiasta muodikkaasti kopin ja lähdin innokkaasti ostoksille.

Ostinkin sitten montaa laatua kesäkukkia ja neljä perennaa! Haukkokaa nyt henkeänne, minä mielestäni ymmärsin, että se tarkoittaa monivuotista kasvia. Ostin 35 senttiä maksaneita orvokkeja ja pioneja, joissa saattavat ensi kesänä kukkia, jolleivat kuole sitä ennen. Nyt kasvit on haudattu maahan, oikea termi lienee istuttaa.  

Kaiken kasvitieteellisen puuhailun lomassakin on syötävä ja sommittelin meille pienen sisäsaaristolaislautasen kahdelle. 

Pikaruokaa kahdelle

• 8 pientä uutta perunaa
• voita ja karkeaa suolaa 
• 1 palikka halloumia
• 3 kananmunaa
• muutama pala kahta erilaista silliä
• aiolia
• jokiravunpyrstöjä (noin 0,5 dl)
• graavilohta

Höyrytin perunat ja keitin kananmunat. Niitä odotellessa leikkasin halloumin viipaleiksi ja paistoin ne oliiviöljyssä kauniin ruskeiksi. Nostelin vadille graavilohiviipaleita, halloumit, pikkuisen silliä, kananmunat lohkoina, kypsät perunat voilla ja suolalla koristeltuina ja aioliin sekoitetut jokiravunpyrstöt. Pystyi syömään. 

Jälkilämpöjälkkäri

Eilinen jälkiruoka ansaitsee kaikessa yksinkertaisuudessaan oman postauksensa. Siltikin vaikka melkein samanlaista teimme pari vuotta sitten. 

Aprikoosit hiiligrillin jälkilämmössä

• rasia aprikooseja (noin 15 kpl)
• pieniä voinokareita
• ruokosokeria
• limoncelloa
• timjamia

Halkaise aprikoosit ja poista kivi. Sommittele puolikkaat leikkuupinta ylöspäin foliovuokaan, tai johonkin muuhun grillin kuumuutta kestävään astiaan. Ripottele puolikkaille hieman ruokosokeria, pari ruokalusikallista riittää. Lisää mukaan  muutamia voinokareita, timjamin oksia ja loraus limoncelloa, tai muuta makeaa alkoholia. Marsala käy hyvin. Tai jos et välitä alkoholista tässä kohtaa, lisää hieman vettä tai jotain mehua. Ei paljon, sillä hedelmistä ja sokerista irtoaa lientä, mutta vähän, jotta liemestä muodostuu kastike. 

Kun grillaaminen on saatu päätökseen ja kuten tavallista, hiillos on parhaimmillaan, laita vuoka grilliin jälkilämmölle. Kurkkaa välillä, ettei lämpö ole liian kova. Noin puolessa tunnissa aprikoosit ovat pehmenneet ja vuokaan on muodostunut ihastuttava kastike pehmeille hedelmille. Tarjoa jäätelön kanssa. Meille osui todella hyvät aprikoosit ja makeustasosta tuli juuri sopiva. 

Tämä onnistuu tietysti myös uunissa, mutta oli hauska käyttää grillin jälkilämpöä jälkiruoan valmistamiseen. Grillin lämpömittari näytti noin kahta sataa astetta, joten sama lämpö toimisi uunissakin hyvin. Myös nuotiolla tämä varmaan toimisi ihan hyvin, aprikoosit voisi  kääriä vahvaan folioon. 

TOP 100-ruokablogit, kyllä mä sua niin kaipaan!

Oletteko te muut jo toipuneet TOP 100:sen loppumisesta? Minä en oikein, etenkään näin ollessani kokkailemassa ja leipomassa muualla kuin omassa keittiössäni. Satanen oli niin hyvä paikka paitsi bongata tuttujen blogien uudet jutut, myös uusien, itselle tuntemattomien blogien jutut ja ohjeet. Sitä kautta löytyi ohjeita ja vinkkejä vaikka mihin. Nyt olin hieman eksyksissä, kun tarvitsin ohjeen, johon saisin upotettua pehmenneitä banaaneja. Muffinit olivat tietysti se obvious choice, mutta mistä se ohje? En kauheasti tykkää nirppanokkaisuuttani monien lehtien ruokasivustoista, mutta nyt kuitenkin löysin ihan käyvän ohjeen Raumalainen-lehden sivuilta. Siinä mainittiin Nigella, joten olin myyty ennen ohjeen lukemista. Niin helppo minä olen. 

Nigellan banaanimuffinit (8 kpl isoja möllyköitä)

• 3 pehmennyttä banaania
• 125 ml kasviöljyä
• 2 isoa kananmunaa
• 100 g ruokasokeria (tai fariinia)
• 225 g vehnäjauhoja
• 3 rkl kaakaota
• 1 tl vaniljasokeria
• 1 tl ruokasoodaa

Kuumenna uuni 200 asteeseen ja asettele pellille leivinpaperin päälle 8 isohkoa paperista muffinivuokaa. Jos käytät muffinipeltiä, etkä paperivuokia, käsittele vuoka kuten täytyy, silikonista ei kai mitenkään, mutta peltinen voidellen ja jauhottaen. 

Ota esille ja mittaa kaikki ainekset, ettei käy kuin minulle, meinasin unohtaa kananmunat. Muusaa pehmeät banaanit kulhossa ja lisää mukaan kaikki muut ainekset. Sekoita mahdollisimman vähän, mutta kuitenkin tasaiseksi taikinaksi. Lusikoi taikinaa muffinivuokiin maksimissaan vuokien puoliväliin. 

Paista uunin keskiosassa noin 15-20 minuuttia. Kokeile tikulla kypsyyttä, jos tikku on pistoksesta puhdas, ovat muffinit kypsiä. Vältä ylipaistamasta, etteivät leivonnaiset kuivu, banaanin on tarkoitus tehdä näistä oikein meheviä. Koristele haluamallasi tavalla tai syö sellaisenaan. Tomusokeri tai sulatettu suklaa passaavat hyvin. Voi kai sitä jotain kreemejäkin sutikoida päälle, taikka jopa pursottaa, mutta minä en sellaisista mitään ymmärrä.

Lisään postauksen CampaSimpukan Tähdenlennot-välilehdelle, jonne kerään hävikintorjunta-aiheisia postauksiamme. 

Lo