Skandireissun loput

Oslosta lähtiessämme jouduimme ottamaan hieman vauhtia länsipuolelta, että pääsimme kaupunkia alittavaan tunneliin. Sen jälkeen GPS oli taas tietäväisenä, saatoimme luottaa siihen. Kolmen vuorokauden pysäköinti hotellin viereisessä parkkikellarissa maksoi noin 100 euroa, melko paljon siis, mutta eipä sitä maksamattakaan olisi pärjännyt, kun kerran olimme autolla kaupunkiin tulleet. 

Meillä oli matkaa Tukholmaan vähän yli 500 km. Tarkoitus oli tehdä yksi poikkeama reitiltä, mutta muuten sitten posotella aika suorilla kaupungin etelälaidalle Skärholmeniin. Halusimme käydä legendaarisessa, ensimmäisessä ja parhaassa Ikeassa ja sen lähellä olevassa Decathlonin myymälässä. Kävimme kauan kauan sitten joka Tukholman reissulla Ikeassa, ketju ei siihen aikaan ollut vielä Suomessa. Olimme kerran yötäkin siinä lähellä Hotel Prince Philipissä ja nuoruusmuistojen verestämiseksi varasin sieltä huoneen meille nytkin, tosin nyt hotelli on Scandic, eikä prinssistä puhuta mitään. Mikä se sellainen homma on? 

Mutta ei mennä asioiden edelle. Matkaa Oslosta Ruotsin rajalle ei ole kovinkaan paljon, pääsimme aamutuimaan aika mukavasti ulosmenotielle ja vähäisessä liikenteessä ajelimme kohti Ruotsia. Juuri ennen rajaa käännyimme kuitenkin eteläänpäin ja lähdimme pienempää tietä tarkoituksenamme käydä katsomassa Båstnäsin autohautausmaata.

Minähän en ollut koskaan kuullutkaan paikasta, mutta Antti oli ja hän oli sitä mieltä, että mentävähän se on, kun reittimme kulki niin läheltä. Meillä oli vähän avuton Ruotsin kartta, eikä GPS ollut minua enempää kuullut Båstnäsistä, mutta onneksi Norjan kartta ylsi sen verran naapurin puolelle, että löysimme perille. Rajanylitys kapeaa hiekkatietä oli vaivaton, vain EU:n kyltti kertoi, että nyt maa vaihtui. 

Tulimme perille hiekkatien varressa olevaan paikkaan aamupäivän lopulla ja olipa se mesta! Vanhoja autoja on siellä maatilan pihapiirissä aivan valtavasti, kuulema noin 1000 kaikkiaan. Koitin lukea ruotsinkielistä artikkelia paikasta ja luulen jotain ymmärtäneenikin. Lukekaa tekin. Paikalla oli kaksi ulkomaalaista matkailuautoa ja yksi saksalainen henkilöauto meidän lisäksi, joten meitä oli ainakin 6-8 ihmistä sillä hetkellä tutkimassa autonromuja. Jotenkin tuntui uskomattomalta, että sellainen ryysyranta on saattanut aikojen saatossa Ruotsissa syntyä, siellä kun yleensä on jokainen ruohokin leikattu samaan mittaan naapurin kanssa, eikä sekalaisia pihapiirejä näe.

Tämän paikan jälkeen emme sitten juurikaan pysähdelleet ennen Tukholmaa. Liikennettä oli melko vähän ja tiet hyviä. Välillä satoi, välillä paistoi.

mummielestä tuo oli kyllä edessä

Olimme perillä Skärholmenissa noin neljän viiden aikaan ja menimme suoraan Ikeaan ja siellä legendaarisille lihapullille. Toivoimme, että lihapullat olisi taas tehty jostain muusta kuin on kerrottu, mutta ilmeisesti ei. Antti otti isojen poikien annoksen ja minä keskikokoisten tyttöjen, eikä siinä paljon ollut päivälliskeskusteltavaa, kun lihapullat ja muusi muuntuivat seuraavaan olomuotoon. Kiersimme vanhojen aikojen muistoksi tavaratalon kerroksia ja ostimme muutamia litteitä tavaroita, kuten pannunalusia.

Sitten piipahdimme vielä Decathlonissa, sillä minä halusin tietyt hanskat ja sain ylipuhuttua Antinkin hanskasamiksiksi. Decathlon on ihan suosikkikauppamme sekin. Hotelliin oli vain lyhyt ajomatka ja olimme ihan varmoja, että sen rumat julkisivut ovat juuri sen saman Prince Philip-hotellin, jossa olimme noin vuonna 1989. Ihanaa nostalgiaa. Sinä iltana emme menneet enää keskustaan, vaan pidimme sadetta nostalgisessa hotellissamme.

Scandic-hotelliksi aamiainen oli oikein kelvollinen. Olimme syömässä jo ennen yhdeksää ja heti sen jälkeen kävelimme aivan naapurissa olevaan Skärholmenin kauppakeskukseen. Sen toisesta päästä pääsi metroasemalle, josta ostimme vuorokauden matkakortit. Niillä saattoi matkustaa kaikissa julkisissa kulkuvälineissä ja sitähän me sitten teimme oikein urakalla. Ensin hurautimme keskustaan, huomasimme jo mennessämme, että yksi pysäkeistä oli aivan Gamla Stanin kupeessa ja siitä pääsisimme illalla ravintolan jälkeen yhdellä metrolinjalla takaisin Skärholmeniin.

Meillä ei edelleenkään ollut mitään shoppailuintoa, mikä ei haittaa ollenkaan. Kävimme kyllä kiertelemässä hieman NK:lla ja Åhlénsilla, mutta jotenkin niistä paistoi hieman sama alavireisyys kuin Stokkalla, liekö oikeitten tavaratalojen aika on oikeasti ohitse? Museoihin siis!

Ensimmäinen kohde oli Vasa-museo Djurgårdenin saarella. Ajoimme ratikalla niin lähelle kuin osasimme, mutta yhden pysäkinvälin olisi vielä voinut mennä. Lippu museoon maksoi 130 SEK, mikä on suunnilleen 13 euroa tämän hetkisellä kurssilla. Museossa oli tuona perjantaiaamuna heti aukioloajan alussa heti runsaasti vierailijoita, mutta ruuhkaisaa ei ollut edes lippujonossa. Minä en ole ollut ilmeisesti kovin tarkkaavainen historiantunnilla ja muissa sivistävissä yhteyksissä, sillä en ollut tietäväinen miten suuresta paatista oli oikein kyse. En siis pettynyt Vasa-laivan nähdessäni. Päinvastoin. Oli hintansa väärti paikka, englanninkielisiä opastuksia oli saatavilla, mutta me emme sellaiselle osallistuneet, katselimme alusta omin nokkinemme.

Samalla saarella sijaitsee muitakin museoita, vaikkapa tämä Nordiska Museet, jonne emme menneet, mutta kiersimme rakennusta hyvän tovin, niin suuri se oli.

ABBA-museo se sijaan ei ollut ulospäin kovin suuri, eikä museolta näyttäväkään, mutta sinne menimme. Onpa muuten harvinaisen sekavat sivut museolla, liikaa liikettä. Museoon oli kehotettu ostamaan liput etukäteen netistä jonojen välttämiseksi, mutta me emme niin tehneet. Emme kyllä joutuneet yhtään jonottamaankaan.

Joillakin on ollut selvästi hauskempaa kuin joillakin toisilla.

Väkeä oli kyllä melko paljon ja hieman ahdasta oli paikoin. Yleisö oli enimmäkseen keski-ikäisiä ja sitä vanhempia, mutta oli muutama hilpeä teiniporukkakin, he tohtivat mennä lavallekin virtuaali-Abban kanssa. He olivat jonkunlaisen kankaan takana, joten he eivät näkyneet aivan tarkasti, siksi näyttää, että kuva on epätarkka, mikä onkin ihan hyvä, ei tässä ollut tarkoitus teinejä stalkata.

ABBA-museo oli todellinen hyvänmielen paikka ja kalliinpuoleisille lipuille (250 SEK) sai kyllä vastinetta. On se ollut hassua miten nämä muusikot ovat tahtoneet pukeutua kuin päiväkotilapset keikoilleen! No, se oli 70- ja 80-lukua se.

Näiden kahden museon jälkeen ajoimme taas ratikalla keskustampaan, Tukholman ratikassa muuten ajelee mukana ilmeisesti kaiken aikaa lippuja tarkastava työntekijä, meidänkin vuorokausilippumme käytettiin lukijassa jokaisella matkalla. Seuraavaksi halusimme mennä Moderna Museetiin, joka on vakiokohteemme jokaisella Tukholman matkalla. Siellä ovat systeemit muuttuneet sitten viime käynnin, suurempi osa museosta on nyt maksutonta ja vain osaan tarvitaan pääsylippu. Me menimme katsomaan myös maksullisen näyttelyn, siellä oli Andy Warholin näyttely, jossa muisteltiin tasan 50 vuoden takaista Warholin ensimmäistä Euroopan-näyttelyä samaisessa museossa. Muutenkin kiersimme muita saleja kevyesti.

My sentiments excatly

Astuessamme ulos museosta satoi aivan kaatamalla, sitä ei nähnyt museon pimennyskalvoin varustetuista ikkunoista. Peruutimme takaisin sisälle ja joimme kahvit museon aulassa. Hetken kuluttua sade taukosi ja lähdimme jatkamaan matkaa.

Palasimme keskustaan bussilla, joka kiepauttaa museosaaren perukoitten kautta, sillä pääsi kätevästi Norrlandsgatanin kulmille, minne olimmekin menossa. Halusimme mennä iltapäivädrinkille Bianchi Cafe & Cycles-kahvilaan, jossa kävimme muutama vuosi sitten. Kävelimme touhukkaasti katua, sillä tiesimmehän minne olimme menossa. Sitten olimme oikealla kohdalla, mutta siinä oli joku toinen kahvilaketju. Olimme ihan, että mitä. Juurihan olin katsonut, että se on auki ja siellä missä ennenkin. No olihan se melkein, pari korttelia takaisinpäin samaa katua, jota kävelimme. Olimme touhukkuuksimme kävelleet kahvilan ohitse sitä näkemättä, koska mukamas tiesimme minne olemme menossa. Kahvila on muuttanut suurempiin tiloihin joitakin aikoja sitten.

Kyllä tuon celesten värisen markiisin olisi pitänyt herättää huomiomme.

Istuimme miellyttävässä ravintolan, kahvilan ja pyörämyymälän ja -korjaamon yhdistelmässä nauttien iltapäivädrinkit ja kuivatellen sateenvarjoja ja kenkiä. Antti kävi hipelöimässä pyöriä ja juttelemassa työntekijöiden kanssa pyöristä ja elämän tarkoituksesta.

Vaikka kahvilan uusi sijainti meni ensin meiltä kummaltakin ohitse, olin sentään huomannut meidän kävelevän Tukholman Eatelyn ohitse ja arvelin, että voisimme kurkistaa sitä myöhemmin. Itseasiassa sinne pääsi suoraan Bianchi-kahvilasta sisäkautta ja drinkkien jälkeen siirryimme sinne toisille drinkeille. Ulkona (hyvä että siellä) näytti satavan vähän väliä rankasti ja museojalkojamme jo hieman väsytti, joten notkuimme sisätiloissa lähelle sitä hetkeä, että oli aika mennä ravintolaamme Kaggesiin, josta kerroin tässä postauksessa. Eatelyssä oli perjantai-iltapäivä vielä melko hiljainen, mahduimme hyvin baaritiskille lasillisille. Ravintolaosan lisäksi siellä on pienehkö erilaisten herkkumyymälöiden rypäs, mutta niihin emme tutustuneet tarkemmin.

Ilta meni sitten mukavasti päivällisellä Kaggesissa, jonka jälkeen hurautimme metrolla Skärholmeniin. Olin vähän pettynyt, kun huonettamme ei oltu siivottu koko päivän aikana, vaikka olimme pois melkein kellon ympäri ja oven kahvassa oli please clean the room-kyltti. Emme me toki olleet sikailleet, mutta olisihan se kiva, että joku piipahtaisi. Kävin pikkuisen mussuttamassa respassa, mutta siellä osattiin sanoa vain, että enpä tiiä ja sain kasan puhtaita pyyhkeitä mukaani, niitä joita emme tarvisi, sillä  haluaisimme mielellämme pelastaa maailman. Pikkujuttu pintahaava.

Kuvituskuva, ei liity edellämainittuun tapahtumaan. 

Seuraava päivä oli sitten reissun viimeinen, lauantaiaamuna hotellin aamiashuone oli paljon edellisaamua täydempi, mutta ihan mukavasti siellä pääsi liikkumaan ja ruokaa oli tarjolla, ei valittamista. Uloskirjautuminen hoitui siten, että virkailija vilkutti minulle, sillä hänellä oli  juuri tärkeä puhelu menossa. Enpä minä erityisesti rupattelusta siinä vaiheessa välitäkään.

Hekään eivät liity varsinaisesti hotellin tapahtumiin. 

Meillä oli koko päivä aikaa Tukholmassa, sillä laivamme lähtisi vasta illalla klo 20. Notkuimme sen verran pitkään aamiaisella, että hotellista lähtiessämme saatoimme ajaa suoraan Tukholman toiselle laidalle Millesgårdeniin. Kävimme siellä pari vuotta sitten ja ihastuimme paikkaan.

Olimme nytkin paikalla muutama minuutti ennen museon avautumista ja siellä oli taas väkeä ovea nykimässä varmaan parikymmentä  henkeä. Tällä kertaa päänäyttelynä oli William Mooresta kertova laaja näyttely, esillä oli kauniita kukikkaita tapetteja ja seinävaatteita, mutta myös paljon materiaalia, joka valotti tämän edistyksellisen teollisuusmiehen, suunnittelijan ja vieläpä sosialistin elämää. Hyvin mielenkiintoista.

Kiersimme myös muut rakennukset ja hienon patsaspuiston, vielä jäi tunne, että ihan kesälläkin tänne täytyy päästä puiston ollessa täydessä kukoistuksessaan.

Sitten seurasi päivän jännittävä kohta, autoilu keskustaan niin, että osuisimme hyvään paikkaan ajatellen siirtymistä Stadsgårdenin satamaan. Slussenin tietyöt jatkuvat varmaankin vielä vuosikausia, eikä Tukholman keskusta muutenkaan ole lainkaan yksityisautoiluystävällinen, mikä ei sinänsä ole huono asia ollenkaan. Onnistuimme aikeessamme melkoisen hyvin ottaen huomioon, että Garminin mielestä voisi ihan hyvin ajaa kiellettyihin ajosuuntiin tai kortteleihin, joihin ei ole autoilu sallittu ollenkaan. Osuimme parkkitaloon jonkun fiinin hotellin alakertaan paikassa, josta voisi mahdollisesti päästä Södermalmille vievälle sillalle. Mutta sen jätimme sitten nähtäväksi ja lähdimme kävellen keskustaan.

Kun ei se shoppailu maistunut ajattelimme käydä uudelleen Bianchi-kahvilassa, siellä saa hyvää espressoa, mutta se oli niin täynnä, ettei ovesta mahtunut, samoin Eately, joten jätimme ne suosiolla. Iltapäivä kului sitten kaupungissa haahuillen ja olimme jo menossa autolle päin, kun satuimme kävelemään Välimerimuseon ohitse. Oikeammin, emme kävelleet ohitse, vaan sisälle. Museoon ei ollut pääsymaksua ja kiertelimme ilmeisesti entisessä pankkitalossa hyvän aikaa. Ainakin siellä oli sellaiset holvit ovineen, ettei niihin ihan hiuspinnillä ole murtauduttu. Museossa oli monenlaista matkamuistoa, mietimme miten ruotsalaisetkin ovat ehtineet niin paljon.

Saimme auton hyvin haettua parkkitalosta, vaikka sinne piti olla kaikenlaisia koodeja kävelyoviin, eikä mitä, kaikki olivat avoinna. Pikkuisella pikauukkarimanööverillä pääsimme Södermalmin suuntaan ja siinä vaiheessa Garminkin näytti fiksusti tien massiivisten tietöiden läpi satamaa kohti. Aivan sataman vieressä on yksi Tukholman parhaista museoista, Fotografiska. Siellä muuten kävivät juuri myös väki Hellan ja viinilasin välistä. Fotografiskalla on aivan hulvattoman pitkät aukioloajat ja siellä on oikein hyvä ravintolakin, olemme ymmärtäneet. Fotografiska on cashless museo, sinne ei käteinen kelpaa pääsylipun ostoon tai museokaupan tuotteisiin. Tällä kertaa siellä oli erittäin laaja ja hieno Lars Tunbjörkin näyttely, samoin Talent 2018 oli näkemisen arvoinen. Viivyimme museossa pitkään, istuimme upotttavilla sohvilla ja odottelimme laivaanpääsyä.

Kotimatka Vikinglinen Amorellalla sujui leppeästi, kunhan sataman epäselvät jonotussysteemit oikenivat. Tarkastuspisteiden ylläolevat valotaulut näyttivät ihan jotain muuta mitä piti ja autot peruuttelivat pois vääristä jonoista ja olivat sikinsokin pienehköllä aukiolla. En ollut muistanut, että olin varannut meille vähän paremman hytin, siitä oli oikein ikkuna ulos! Ja pienessä jääkaapissa oli pikkupullo kuohuvaa.

Hei hei Tukholma!

Emme käyneet laivassa syömässä illalla, ostimme vain muutaman harvinaisemman liköörin ja töihin bilar-karkkeja. Kiinalaisia turisteja oli puoli laivallista, heillä on kyllä aina melkoinen tohina päällä. Aamulla söimme buffetaamiaisen ja se oli ihan kelpo setti, sillä jaksoi ajaa kotiin.

Olemme monta vuotta ajatelleet, ettei Turku-Tukholma-reitti ole meille kätevä, sillä Turkuun on NIIN pitkä matka. Mutta katin kontit, sehän on meille mitä sopivin, kun emme välitä varsinaisesti laivalla olemisesta. Mikään päivävuoro ei passaa, mutta laivan lähtö illalla kahdeksan aikaan kummastakin päästä on mitä oivin ja sitten ollaan aamulla varhain perillä. Nytkin olimme Turussa jo puoli kahdeksalta ja sunnuntaiaamuna olimme Tampereelle vievällä tiellä aivan minuuteissa. Jatkossa muistamme tämä reitin taas paremmin.

Nyt on syyskuinen skandireissu saatu pakettiin, liitän tämänkin postauksen vielä CampaSimpukan ylälaidan Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme maittain aakkostettuina. Jos joku on ollut niin pitkämielinen ja voimakas, että on lukenut tämän postauksen loppuun asti, kannattaa kommentoida jotain, edes pikkuisen, niin palkitsen kaksi ensimmäistä vastaajaa pienellä Ruotsi-aiheisella palkinnolla! 

Kagges – silkkaa iloa ja pientä muistinmenetystä

Syyskuisen skandireissun aiemmista vaiheista voi halutessaan lukea täältä, täältä, täältä, täältä, ja täältä. Nyt on käsillä viimein reissun viimeinen ravintolapostaus ja se käsittelee toisen Tukholman illan ravintolaa, vanhassa kaupungissa sijaitsevaa Kaggesia. Oslon Kontrastista kertovassa postauksessa jo mainitsin siitä, että ravintolamakumme on palaamassa rustiikkisempaan suuntaan ja arvelin, ettemme mahdollisesti enää koskaan mene Michelin-tähtipaikkoihin. Tukholman Kaggesilla ei ole tähtiä, mutta Bib Gourmand-maininta kylläkin. 

Olin valinnut Kaggesin toisen Tukholman-iltamme päivällispaikaksi trip advisorin avulla, lähinnä minua kiinnostivat ravintolat, joihin olisi helppo kulkea ja hintatasokin saisi olla kohtuullinen, olisihan meillä tuolloin takana jo kalliimpi ateria Oslossa. Kagges vaikutti heti kiinnostavalta, vaikkakin niiden omat sivut eivät kauhean informatiiviset olekaan. Piti käyttää vapaaehtoisruotsiakin, ymmärsin kyllä riittävästi. Aivan kuin olisin aikaisemmin lukenut ravintolan kotisivua englanniksi, mutta nyt en sitä kohtaa löytänyt. Tein varauksen noin 10-14 päivää etukäteen ja silloin saatoin valita meille sopivan ajan heti ravintolan avauduttua tuona perjantai-iltana. 

Olimme aamusta asti liikkeellä keskustassa emmekä menneet välillä Skärholmenin hotelliimme ennen päivällistä. Vettä satoi välillä päivän kuluessa, mutta sade oli tauonnut sopivasti, kun lähdimme kävelemään ravintolaan. Se löytyi helposti ja moni muukin oli jo ovella odottamassa, että paikka aukeaisi. Edellämme sisään pujahti muutama aasialainen turisti, mutta heillä ei ollut varausta ja he joutuivat kääntymään ovelta ulos. 

Ravintola on ymmärtääkseni vasta vuoden ikäinen, mutta saavuttanut nopeasti suosiota. Sali on pieni ja siellä on 28 asiakaspaikkaa, joista tiskin ääressä on kuusi paikkaa. Meille oli valittu ne aivan parhaat paikat tiskiltä reunasta, joten sain seinän toiselle puolelleni ja toiselle Antin. Ei olisi voinut paremmin sattua. 

Meidät otti vastaan hyvin ystävällinen nuori tarjoilija, joka kertoi meille paikan ruoasta. Tarjolla oli lyhyt menu, jossa oli noin 10 annosta. Hän suositteli meitä ottamaan annoksista kootun keittiömestarin suosittelumenun, jossa olisi neljä ruokalajia. Saisimme kyllä halutessamme tietoa ruoasta, mutta me emme tahtoneet etukäteen tietää mitään tarkkaa. Pyysimme häntä valitsemaan meille sopivat juomat annoksiin. Ravintola oli melkein täysi heti ensi hetkistä ja iloinen puheensorina oli sillä tasolla, että saattoi hyvin itse jutella hillitysti, eikä muiden jutut häirinneet. 

Tiskin takana hääri kaksi kokkia (paikan omistajat ymmärtääkseni), joista toinen valmisteli komponentit ja toinen sommitteli ne annoksiksi meidän tiskin äärellä istuvien silmien alla. Yksi kokintakkinen teki apuhommia, toimitti annoksia asiakkaille kahden tarjoilijan ollessa liian kiireisiä ja teki jälkiruoat valmiiksi, kuskasi astioita ja järjesti paikkoja loputtomasti, niin että koko ajan kokeilla oli kätensä ulottuvilla juuri oikeat astiat ja työvälineet. Ilmeisesti lieden ääressä työskentelevällä kokilla oli myös silmät selässä, sellaisella tarkkuudella hän nosti tietyltä paikalta sifonipullon tiskin puolelle juuri sillä sekunnilla, kun sitä tarvittiin ja hetken päästä hän kääntyi nostamaan pullon takaisin paikalleen hyllylle. Se oli kuin synkronoitua tanssia. 

Ateriamme alkoi pienillä suupaloilla ja leivällä, voi oli piilossa puupalikkaan tehdyssä kolosessa leivän alla. 

Ensimmäinen ruokalaji oli jotain sellaista, mitä en itse koskaan olisi tullut ajatelleeksi. Siinä oli ranskakermaa sipaistuna lautaselle, lohenmätiä, grillattua kaalia ja ruskistettua voita. En sanoisi tätä kaikkein kauneimmaksi annokseksi, mutta jestas se oli hyvää! Ja sen voi melko varmasti toistaa kotona ainakin auttavasti. Pidimme kumpikin tästä aterian aloituksesta ja olimme mitä parhaimmilla mielin. 

Toisena annoksena eteemme ilmestyi sitten sellainen setti, että minä en pysty muistamaan mitä siinä oli uppomunan ja herneiden lisäksi, enkä saa noista kuvistakaan oikein selkoa. Sipulia kenties? Miten huono voi ihmisen muisti olla? Mutta sen muistan, että lautasemme olivat tyhjiä nopeasti ja nuoleskelimme huuliamme tyytyväisinä tässäkin vaiheessa. 

Kolmantena saimme kalaa ja lajiksi olen muistavinani turskan. Näin miten se valmistettiin, ensin kattilaan kaadettiin tomaatti-consomméa ja sitä keitettiin kokoon vähän aikaa. Kala kypsennettiin pienessä avouunissa peltilautasella, kalan lämpötilaa mitattiin kerran pari ja lopuksi kala käväisi pannulla, jolle kokki nosteli voita suuresta astiasta lieden ääreltä. Tiskin ääressä toinen ruokavelho pilkkoi erilaisia tomaatteja ronskeihin paloihin ja ne pääsivät liemeen hetkeksi yhdessä basilikan lehtien kanssa. Lopuksi kalapala nostettiin liemeen ja lautaset kiidätettiin eteemme. Maukasta, hyvin yksinkertaista. 

Sitten oli aika syödä lihaa. Kyseessä oli vasikkaa. Sitä oli valmiiksi puolipaistettuina paloina iso vadillinen työpisteessä ja niitä otettiin sitä mukaa, kun tilaukset etenivät. Meille kahdelle oli yksi sellainen pieni pötkylä. Sitä paistettiin hetkinen pannulla, sen annettiin levätä ja lopuksi juuri ennen tarjoilua se leikattiin ohuisiin viipaleisiin. Mukana oli parsakaalipyrettä ja mehukkaita tomaattipaloja. Kastikekin sopi miedolle lihalle hyvin. Tuossa meidän edessämme viikattiin puhtaita keittiöliinoja joka välissä, kun oli muutamakin sekunti aikaa. Minun teki mieleni napata vati ja rullata luutut ollakseni avuksi. 

Mietimme noin kolme sekuntia ottaisimmeko vielä jälkiruokaa, tietysti otimme. Antin valinta oli jotain omenaista tai päärynäistä, mutta joko minä en lainkaan maistanut sitä, tai sitten olen kokonaan menettänyt muistini. Olisiko se voinut olla jonkunlaista juustoa vai minikokoinen bundt cake? Minulla oli tahmeaa piirakkaa tai kakkua ja jäätelöä. Nuo pienet nappulat jäätelöpalloni päällä olivat friteerattuja kapriksia! Tuon kuvan ottohetkellä puhtaita laseja kuivattiin ja järjestettiin silmiemme edessä, olisimme voineet auttaa siinäkin vähän.

Ateria maksoi 238 euroa. Olimme todella tyytyväisiä poislähtiessämme. Tunnelma Kaggesissa oli niin rennon mukava ja iloinen, että päivällinen nousi koko reissun kohokohdaksi. Tarjoilu oli reipasta ja sopivan rupattelevaa, ei liian. Oli ilo katsella hyvin toimivaa tehokasta keittiötä, syödä melko yksinkertaisia ruokia, joissa ei ollut kikkailuja eikä omituisuuksia. En keksi yhtään asiaa mistä en olisi Kaggesissa pitänyt. Melko usein, riippumatta siitä pidämmekö jostain ravintolasta, ajattelemme, ettemme varmaankaan mene sinne koskaan uudestaan. Kagges oli poikkeus, sinne menisimme mielellämme seuraavallakin Tukholman matkalla. Pitäisi vain muistaa varauksen yhteydessä pyytää paikkoja tiskiltä, että saisi taas katsella ja oppia.

Kun alustavasti kirjoitin tätä juttua, Antti ei ollut paikalla. Ajattelin, että voisin kysyä häneltä muistaisiko  hän paremmin noita kahta annosta ja voisin korjata postausta. Mutta ei hänkään muistanut. Mietimme sitten, mitä se oikein tarkoittaa. Emmekö olleet tarkkaavaisia, olimmeko hiprakassa, eikö meitä kiinnostanut, onko meille se ja sama, mitä suuhunsa lappaa? No ei. Tai ehkä pikkuisen hiprakassa, sillä olimme käyneet predrinkilläkin ennnen ravintolaa. Mutta ihan varmasti kiinnosti, ihan varmasti kuuntelimme eikä ollut ollenkaan se ja sama mitä söimme. Silti emme muista, kokonaisuus, tunnelma ja positiivinen (ai että, en sano pöhinä, en varmasti sano) kuhina tekivät ravintokokemuksesta niin hyvän, että jotkut osaset ovat voinet unohtua (melko nopeastikin), mutta silti tuntuu, että olipa mahtavaa. Ja haittaako se sitten? Ei meitä, mutta se voisi ehkä haitata annoksen tehnyttä, jos se hänelle sanottaisiin, mikä ei tietenkään ole tarpeen.

Ehkä on niin, että mitä mukavampi ravintolakokemus, sen helpommin joku yksityiskohta saattaa unohtua. Kun ei ole mitään valittamista, syntyy kokonaisuus, jossa vain ilokseen leijuu ja aterian päätteeksi vielä leijuu ulos kadulle? Käykö teille koskaan näin? Osaset hämärtyvät, mutta kokonaisuus kirkastuu?

Vielä on tiedossa yksi skandireissupostaus, jossa kerron vähän erikoisemmasta "autokaupasta" ja mitä kaikkea ehdimme nähdä Tukholmassa.

Liitän tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidan Valmiissa pöydissä-välilehdelle, jonne kerään ravintolakokemuksiamme.