torstai 31. tammikuuta 2013

Omenapossua


Jääkaapin nollalaatikossa oli asustanut pari possun sisäfilettä odottamassa, että minulla olisi aikaa tehdä niistä ruokaa. Tänään ehdin (tai luulin ehtiväni) ensimmäisenä kotiin ja saavani yli tunnin etumatkaa muihin perheenjäseniin.  Abiturientti olikin jo kotona, on se toista tuo nykyajan opiskelu minun lukioaikoihini verrattuna, silloin oltiin koulussa aamusta iltaan ja hiihdettiin sinne kesät, talvet jne, tiedättehän? 

Vielä takki päälläni nappasin possupalat leikkuulaudalle lämpenemään ja aloitin riisin lataamisella keittimeen. Meidänkin keittiössämme on monta turhaketta, mutta riisinkeitin ei ole yksi niistä. Sen kanssa ei voi epäonnistua. Arvelin possuruokani muotoutuvan siihen suuntaan, että lisäkkeeksi sopisi tumma riisi. Ajattelin olla kätevä emäntä ja keittää riisiä sen verran, että riittää huomisen tähdenlennoksi, mutta riisipaketin pohja tuli vastaan jo kahden ja puolen mitan kohdalla. Sillä mentiin ja huomenna muistelemme kaupassa, että mikä kumma menikään eilen loppuun. 

Olen käyttänyt viime aikoina niin paljon kermaa ruoassa, että nyt tuntui olevan muunlaisen lähestymistavan vuoro. Tein vuosi sitten siideripossua, mutta tahdoin nyt hieman enemmän aineksia mukaan. Käytin ruokaan:
  • 2 possunfilettä, yhteensä noin 1 kg
  • 3 dl kuivaa omenasiideriä
  • 3 dl lihalientä
  • 6 pientä sipulia
  • 2 omenaa
  • rosmariinia
  • ruohosipulia
  • timjamia
  • suolaa
  • pippuria
  • voita paistamiseen
Siivosin fileistä kalvot pois ja leikkasin lihan noin puolen sentin paksuisiksi viipaleiksi. Laitoin padan tulelle ja lihaliemikalikan siihen sulamaan. Pilkoin kaksi omenaa kahdeksaan lohkoon ja kuorin sipulit. Niitä olisi voinut olla enemmänkin, kiireissäni en kuorinut enempää. Sulatin nokareen voita pannulla ja paistoin siinä hetken aikaa omenalohkoja ja sipuleita ja nostin ne pataan sulamassa olevaan lihaliemeen. Paistoin lihaviipaleet kolmessa erässä kevyesti niin, että ne saivat kauniin pinnan ja siirsin nekin pataan. Ripottelin päälle suolaa, pippuria ja silputtua rosmariinia. Kaadoin päälle sen verran kuivaa omenasiideriä, että lihapalat melkein peittyivät. Annoin padan muhia melkein kaksi tuntia, kunnes koko perhe oli kotosalla. Riisi odotti keittimessä kaikessa rauhassa, se on keittimen paras puoli. Riisi ei koskaan myöhästy, kun vain muistaa aloittaa siitä. 

Kahdessa tunnissa possunliha muhi oikein kypsäksi ja se maistui mukavan omenaiselle, omenalohkot pysyivät kasassa, koska olin jättänyt niihin kuoret ja sipulit olivat suloisia kuin suklaa. Annoksen päälle ripottelin ruohosipulia ja timjamia. Tumman riisin ja pikaisen salaatin kanssa omenainen siideripossu maistui hyvin näin tammikuun viimeisen päivän iltana. Tämä ei ole nopea arkiruoka, mutta kun on aikaa haudutella, on se sen väärti. 

tiistai 29. tammikuuta 2013

No tästä nyt varsinainen soppa syntyi!

Töiden jälkeen nälkä, tavallinen tilanne. Jotain pitäisi äkkiä loihtia lautasille. Muistin jo aikapäiviä ostamani pienen myskikurpitsan keikkuvan vielä pöydällä. Sen kaveriksi kattilaan keräilin erilaisia kasvikunnan tuotteita keittoa varten. Koska en ollut vegaanilla linjalla, nakkasin kaksi kalikkaa lammaslientä kattilaan ja liekkiä alle, liemet sulivat sillä välin, kun pilkoin kasviksia. Kattilaan päätyi:
  • 0,75 l lammaslientä
  • pieni myskikurpitsa kuorittuna, siemenistä siivottuna ja pilkottuna
  • 4 perunaa kuorittuna ja pilkottuna
  • 2 porkkanaa paloina
  • 1 omena paloina 
  • kukkakaalikerän loput paloina
  • parsakaalinipun jämät
  • chilihiutaleita
  • pippuria
  • suolahippuja
Viimeistelyyn
  • pieni rasiallinen levitettävää vuohenjuustoa
  • muutama pekoniviipale silppuna
  • ruohosipulia
Keräsin kaikki kasvikset kattilaan kiehumaisillaan olevaan liemeen ja lisäsin pippuria ja chilihiutaleita. Ainekset kypsyivät noin vartissa ja kauhoin kypsät palaset kolmessa erässä blenderin kannuun. Jokaiseen erään kuopaisin lusikallisen vuohenjuustoa ja soseutin keiton tasaiseksi. Sitä tuli kaikkiaan hieman yli litra. Hieman keitinlientä jäi ylitse, sillä mielestäni sosekeitto saa olla aika paksua. Paistoin pekonipalat rapeiksi ja ripottelin niitä ja ruohosipulisilppua annoksen päälle. 

Alan täästä vähitellen chilipelostani, tässä keitossa oli jo lämpöä muutenkin kuin kaasuliekistä. Tiedän kyllä, että hienoimpien sosekeittojen ainesten lukumäärä on paljon pienempi, kuten ainoastaan peruna ja purjo, mutta tällä kertaa oli tarkoituskin saada jääkaapista aineksia kulumaan ja vatsat täyteen. Kurpitsa maistui miellyttävästi keitossa ja leipäpalan kanssa saimme tästä sopasta aivan kelpo päivällisen. Kuinkahan kauan tuollaiset kurpitsat oikein säilyvät? Kuulisin mielelläni. Olen myös lukenut monesta lähteestä, että siemenet kannattaa paahtaa, mutta miten niistä rihmastoista pääse näteimmin eroon ja siemenet irralleen? 


sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Oululainen viikonloppu

tämän talven muotia
Alan vähitellen päästä sen kanssa sinuiksi, ettei reissun tarvitse tarkoittaa kauas ja pitkäksi aikaa matkustamista, vaan pari päivääkin pois omista ympyröistä riittää. 

Varsinainen syymme Oulun reissulle oli Eläkeläisten pohjoisen Poronkusemat-kiertueen päättävä keikka Oulun Teatriassa. Kammenpyörittäjä on käynyt bändin keikoilla ulkomaita myöten, mutta minä olin aivan noviisina matkassa. Tarkoitus oli testata kestävyyttäni, jos selviäisin kunnialla kokemuksesta, tulisin viedyksi jollekin bändin kevään Keski-Euroopan kiertueen keikoista. 

Olin tutkinut Oulun ravintolatarjontaa etukäteen ja varannut meille pöydän Ravintola Hellasta lauantai-illalle ennen keikkaa. Onneksi satuimme vilkaisemaan Teatrian sivuja vielä perjantaina, sillä Eläkeläiset olikin vaihdettu soittamaan ensimmäisenä ja Smetana (korjaan Stam1na) sitten jälkilöylytteli. Se vain passasi etenkin minulle, sillä olen niin kaukana Stam1nan kohderyhmästä kuin mahdollista. Saimme aikaistettua pöytävaraustamme ja meille jäi hyvin aikaa ruokailla rauhassa. Ujostelen edelleen kuvata ruokia ravintoloissa, mutta nyt näpsäisimme puhelimella muutaman kuvan, niiden laadussa on luonnollisesti toivomisen varaa. 

Minulla oli vain onnettomia kokemuksia etanoista, nyt asia korjaantui. Otimme alkuruoaksi etanoita pastis-voilla ja sienipiirasta salaatinlehtien kanssa. Ei minkäänlaista kuivuneen nallekarkin tuntumaa, vaan ihania, maistuvia etanoita. Jaoimme kummatkin annokset ja oli mukavaa, että kummallekin katettiin kaikki tarpeelliset aterimet, eikä lautasten vaihtoa puolivälissä pidetty pahana. 


Pääruoaksi valitsimme Inarin rautua ja Meri-Lapin karitsaa. Kummassakin annoksessa oli kahta erilaista pyrettä, porkkanaa ja hernettä ja ne olivat aivan loistavia. En ole itse koskaan tehnyt yhtäkään pyrettä, mutta näitä maisteltuani, päätin kokeilla itsekin. Rautu oli juuri sopivasti paistettu ja lammaskin toiveet täyttävää. 



Näin pöydästämme keittiöön ja siellä maistettiin ruokia jatkuvasti, yhtäkään annosta ei lähtenyt luukulta ilman, että sen komponetit tarkastettiin. Hella on pieni ravintola ja keittiössä näytti työskentelevän kolme kokkia ja salin puolella kaksi tarjoilijaa.  Ainakin alkuillan aikana näytti homma toimivan mitä parhaiten. Ruokalajien välit olivat sopivat ja tilannetarkistuksetkin hoidettiin silloin, kun ruoka oli aloitettu, ei suuta pyyhittäessä. 

Jälkiruoaksi valitsimme pannacottan ja crème brûléen, joita kumppanoivat sopivat jälkiruokaviinit. Minua hymyilytti, kun pannacotta tarjottiin säilöntäpurkista. Jälkiruoat olivat sopivan pieniä annoksia ja pidimme etenkin lakritsaisesta brûléesta. 



Sujuvasti menneen illallisen hinnaksi kertyi alkudrinkkien, viinilasillisten ja jälkiruokaviinien kanssa 130 euroa, joka on suurin summa, mitä olemme aikoihin käyttäneet yhteen ruokailuun. Kävelimme aamulla ravintolan ohitse ja siellä näyttiin jo tekevän valmisteluja tämän päivän kattaukseen. Miellyttävä ravintola, jota kertakokeilun perusteella tohdimme lämpimästi suositella. 


Meillä oli vielä Ouluun ajellessamme aikomus mennä elokuviin lauantaina, mutta suunnitelmat on tehty muutettaviksi, vai mitä? Kammenpyörittäjä yhytti samaan syssyyn eräitten polkupyörätyökalujen hankkimisen ja sen, että kävisimmekin leffan sijasta katsomassa talvista Hailuotoa. Emme olleet kumpikaan käyneet siellä aikaisemmin. Oli vähän jännä ajaa meren jäälle aurattua jäätietä mantereelta saarelle. 

siitä vaan merelle
Ajoimme saarta halkaisevaa päätietä aina toiselle reunalle asti, Marjaniemeen. Harmi, ettei ollut aurinkoinen sää, koko saari oli paksun huurteen peitossa ja sinistä taivasta vasten se olisi varmasti näyttänyt upealta. Nyt värejä oli huomattavasti vähemmän. Hailuoto on kesällä suosittu lomailupaikka ja tuumimme, että voisimme itsekin sinne hankkiutua vaikka jo ensi kesänä.


Olen oikein vakuuttunut siitä, että Oulun seudulla ihmiset ovat jotenkin epätavallisen kilttejä, jopa graffitit tehdään niin, että kevät korjaa asian.


Kävimme ennen kotimatkaa pienellä kävelyllä Ainolanpuistossa, jossa ensimmäisen kerran tapasin oululaisia ruokabloggaajia piknikin merkeissä toissa kesänä. Nyt koko puisto oli paksun lumipeitteen ja huurteen peitossa. Moni aamukävelyllä oleva oululainen siellä viihtyi nytkin.


Ai niin, mitä tulee Eläkeläisiin, niin kyllä minä taidan päästä heidän keikalleen toistekin! Lailai vaan!

torstai 24. tammikuuta 2013

Hopee ei oo häpee!

Campasimpukka on suureksi ilokseni kakkosena Cisionin listauksessa Suomen ruokablogien kärjestä. En kyllä ymmärrä miksi tai miten, mutta olen silti iloinen kuin peipponen, joita muuten näkyi viime viikolla pihallamme. Niin ettei se kesäkään vissiin ole kaukana! Onnea kaikille muille listalla oleville tutuille ja mahtaville blogeille!

Huomenna juhlimme tätä iloista tapahtumaa lähtemällä Ouluun, jossa tiedossa kulttuuria oikein isolla volyymillä. Luulenpa, että jääkaapissa jo iät ajat majaillut samppanjapullo pääsee mukaan. 

keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Australian damper


Vuoden 2013 ammattilaispyöräilyn ohjelma on jälleen pyörähtänyt käyntiin, Australiassa ajettava Santos Tour Down Under alkoi eilen. Sieltä ei ikävä kyllä ole lähetyksiä meillä näkyvillä tv-kanavilla, mutta osanottajalistaa lukiessa voi arvata, että jännittävä kisa on tiedossa. Alakuloinen mieli ammattipyöräilyn ikävien tapahtumien vuoksi on vielä pinnassa, mutta eiköhän sieltä vielä jokunen puhdaskin urheilija löydy! Mahdanko siirtyä luimupupulan suosikkipyöräilijän, Jens Voigtin kannattajaksi? 

Viime vuoden pääalaspäinviikoilla jo merkkasin kokeiltavaksi Australian damper-nimisen leivän. Nyt minulla oli aikaa kokeilla sitä. Tämän leivän historiasta voi lukea täältä. Ohjeen otin pienin sovelluksin täältä. Ohjeessa käytettiin self-rising flouria, jollaista meillä ei liene kaupoissa ollenkaan. Katsoin korvausohjeet täältä, siellä on monenlaista vinkkiä, kun pitää korvata jotain ainetta jollain toisella. Leipään käytin:
  • 450 g vehnäjauhoja
  • 3 tl leivinjauhetta
  • 1,5 tl suolaa
  • 2 dl vettä
  • 100 g voita
Kuumensin uunin 200 asteeseen. Mittasin jauhot isoon kulhoon yhdessä suolan ja leivinjauheen kanssa. Pilkoin kylmän voin pieniksi kuutioiksi ja murustelin sitä jauhoihin sormenpäillä nyppien, kunnes seos muistutti leivänmuruja. Lisäsin veden ja sekoitin taikinan niin hyvin kuin taisin. Ehkä pieni lisätyöstö ei olisi ollut pahasta. Muodostin taikinasta pari senttiä paksun pyöreän kiekon, jonka nostin leivinpaperille. Leikkasin pintaan noin taikinan puoleenväliin kahdeksan viiltoa ja nostin leivän uunipellille. Paistoin leipää noin 35 minuuttia. Koputtelin leivän pohjaa ja kun se kuulosti kumealta, arvelin leivän olevan kypsä. Se tuoksui tismalleen samalta kuin peruskouluaikaiset teeleivät, joita tehtiin jonkun tuoreen ja lämpimän syötävän toivossa. Samalle se maistuikin. Ulkonäkö jäi kyllä jälkeen lähdeohjeeni damperista. Luulen, ettei tämä damper juuri pidä säilyttelystä, se on syötävä kutakuinkin kuumana. 

talviprojekti nro 1


maanantai 21. tammikuuta 2013

D-I-Y-jogurttia Jamien ja Hugh'n neuvoin

Tintti Jäämaassa
Laitoin viime viikolla jogurttia tekeytymään Jamie's Great Britain-kirjan ohjein. Olen lapsena tehnyt viiliä, se kuului kesäisiin päiviin mökillä, maitoa haettiin sukulaisten tilalta ja oli aina yhtä ihmeellinen ilontunne, kun kulhossa oli aamulla samettipintaista viiliä. Jogurttia en ole koskaan tehnyt, joten jo oli aikakin.

En ollut ihan varma, mikä meikäläinen maito vastaa Jamien käyttämää maitoa, mutta ajattelin tavallisen  kevytmaidon olevan passeli. Kuumensin litran maitoa kattilassa lähelle kiehumispistettä ja jätin sen sitten jäähtymään. Kun maito oli jäähtynyt sen verran, ettei se enää polttanut sormea (juu, tökkäsin sormeni maitoon), sekoitin mukaan neljä ruokalusikallista maustamatonta luomujogurttia. Tämä sekoitus jäi peitettynä yön yli keittiön pöydälle tekeytymään. Tai oli se siis edelleen kattilassa. Kyllä jännitti mennä kurkistamaan seuraavana päivänä. Ei siitä ollut tullut jogurttia, se oli edelleen maitoa. Luulen, että maito oli vielä liian lämmintä, kun sekoitin jogurttisiemenen maitoon. Arvelin myös, ettei yön yli huoneenlämmössä ollutta maitoa voi enää käyttää mihinkään, joten kaadoin sen viemäriin.

Toinen otto tuli täysmaidolla, koska kevytmaitoa  ei ollut enempää. Nyt maltoin odottaa kauemmin maidon jäähtymistä. Tälläkään kertaa siitä ei tullut jogurttia! Minimasennuin ja sitten aloinkin pitää sairastupaa, eikä paljon kiinnostanut mitkään kokkaukset muutamaan päivään.

Kampasin sitten River Cottage-kirjan vähän tiheämmällä kammalla ja löysin sieltä ainakin toiset 12 ohjetta kokeiltavaksi. Mukana oli myös jogurttiohje. Jamien neuvoin en onnistunut, päätin kokeilla Hugh'n ohjein. Hän kertoi tarkemmin, miten menetellä ja hän käytti myös maitojauhetta, jonka tehtävä on toimia sakeuttajana, mikäli oikein ymmärsin. Meillä ei ole ollut maitojauhetta ainakaan kymmeneen vuoteen, mutta ostin paketin tätä tarkoitusta varten. Ostin myös purkin bulgarianjogurttia tee-se-itse-jogurttini siemeneksi. Se purkki tosin katosi salaperäisesti, sitä ei löytynyt mistään. Kukaan perheestä ei tunnustanut syöneensäkään sitä. Se oli kyllä ostoskuitissa, joten en vain aikonut ostaa sitä, vaan maksoinkin sen. Luultavasti se jäi kaupan kassalle, vaikka mukamas tarkistin hihnan pään lähtiessäni. Mitä teillä muuten useimmiten jää kaupan kassalle? Putkilo kardemummaa vai hiivapala? Jogurttikokeiluni nro 3 sisälsi:
  • 1 l täysmaitoa
  • 50 g maitojauhetta
  • 6 rkl kreikkalaista maustamatonta jogurttia
Hugh ystävällisesti neuvoi sekoittamaan maitojauheen maitoon ja kuumentamaan maidon maltillisella lämmöllä kattilassa 46 asteen lämpöön. Käytin kahta mittaria, jotka jonkun verran riitelivät keskenään, mutta melko lähelle oikeaan lämpöön varmaan päädyttiin. Viritin tupperin lämpövuoan välikköön kuumaa vettä ja kaadoin sisäkulhoon tämän jogurttipohjan. Tarkkailin lämpötilaa, sillä maito kuumeni vielä hieman lisää sen jälkeen, kun olin sammuttanut kaasun kattilan alta. Kun maito oli luotettavamman mittarini mukaan 46-asteista, sekoitin mukaan kreikkalaisen maustamattoman jogurtin, jonka toivoin kelpaavan bulgarianjogurtin tilalta. Naapurimaa, eikö sen pitäisi ihan hyvin kelvata ilman viisumiakin? Kansi päälle ja odottamaan 6-8 tuntia, kokeilin kulhon ulkopintaa, se oli lämmin lämpimän välikerrosveden ansiosta, joten toivoin jogurttitehtaani lähtevän käyntiin. 

Kolmaskaan kerta ei onnistunut. Pinnassa oli hieman hyytymää, mutta loput oli aivan liemenä. Aloin jo pikkuisen ärsyyntyä. Mutta nyt viikonloppuna kokeilin vielä kertaalleen. Tein ihan samalla tavalla kuin edellisellä kerralla, mutta sen lisäksi nostin jogurttiaihion saunaan tiiviisti suljettavassa kannussa.  Jogurttisiemenenä käytin tällä kertaa bulgarianjogurttia. Kammenpyörittäjä piti pientä lämpöä viikonloppuna saunan pesässä pyykkien kuivaamisen nopeuttamiseksi ja lauteilla oli sopiva 40 asteen lämpö. Siellä tekeleeni oli useita tunteja ja vielä yön yli keittiön pöydällä. Vihdoinkin siitä muodostui jogurttia, paksua ja vitivalkoista, hieman venyvää tosin, melko lähellä viilin rakennetta. Viime syksynä keittämäni karviaishillon kanssa viilimäinen jogurttini maistui oikein mainiolle, raikkaalle ja terveelliselle!


Keittokirjahaasteeni osa 6/48 tehtynä! Epäonnistuneita Jamie-kokeiluja ei lasketa.




lauantai 19. tammikuuta 2013

Lohta ja tomaattisalsaa

Tänään oli viikon ja varmaan viime viikonkin kalaruokapäivä. Etsin jotain uudistusta lohiresepteihini ja foodgawkerista valikoin tällaisen ohjeen. Se oli mukavan simppeli ja maistui meille kaikille. Minulla oli kaksi pienehköä kirjolohifilettä, jotka siivosin ensin reunoistaan ja nypin ruodot pois. Laitoin fileet nahkapuoli ylöspäin uunipellille leivinpaperin päälle. Paistoin fileitä 200 asteessa kymmenen minuuttia, jonka jälkeen nahka lähti pihdeillä vetämällä helposti pois. Kaavin puisella lastalla harmaan rasvan pois, ettei sitä tarvisi tehdä lautasella. Pippuroin ja suolasin pinnan kevyesti ja kippasin fileet toiselle puolelleen ja maustoi ne samalla tavalla. Paistoin fileitä vielä viisitoista minuuttia. 

Paistumisen aikana valmistin tomaattisalsan. Halkaisin parikymmentä kirsikkatomaattia ja puristin puolikkaita kevyesti saadakseni siemenet pois. Pilkoin tomaatit karkeasti. Silppusin yhden kevätsipulin, kourallisen basilikanlehtiä ja kaksi valkosipulinkynttä. Kaadoin pieneen kasariin pari ruokalusikallista oliiviöljyä ja kuumensin sitä hieman, lisäsin valkosipulit mukaan ja annoin niiden uuttua öljyssä. Kun kala alkoi olla valmista, kalastin valkosipulinpalat pois öljystä ja lisäsin tomaatit, basilikan ja sipulin öljyyn ja kuumensin niitä hieman. Lusikoin salsan kalan päälle. Lisäkkeenä meillä oli hunajameloniviipaleita ja uunissa paahdettuja perunanpuolikkaita.


Ellunkanaelämästä viikonloppufaniksi

Olemme eläneet pitkän aikaa ellunkanaelämää, tiedättehän, asialliset hommat hoidetaan, mutta muuten  jne. Vuorotyö on pirstaloinut rytmimme olemattomiin koko aikuiselämämme. Se sopii minulle oikein hyvin. Nyttemmin työn luonne on muuttunut pikkuhiljaa lähemmäs "oikeitten ihmisten aikoja", painottuen enemmän arkipäiviin ja virka-aikaan. Virka-aika on kyllä minulle vieläkin ainakin yhtä paha kirosana kuin turskale tai pertana. 

Vähitellen olen alkanut nauttia viikonlopusta. Ennen en välittänyt ollenkaan siitä, mikä viikonpäivä on tänään tai huomenna. En koskaan ollut perjantaifiiliksissä, saman asian ajoi tiistaitunnelma. Nyt kun töitä on melko harvoin viikonloppuisin, olen alkanut pitää siitä, että olen kerrankin samassa syklissä kuin muutkin. Ei se toki sitä tarkoita, että kävisin juuri missään. Herranen aika! Mökkihöperyydestä en luovu. Mutta voisin käydä ja mahdollisuus siihen tuntuu mukavalta ja suurimmaksi osaksi riittääkin. 

Mennyt viikko töineen ja sairasteluineen oli kyllä mallisuoritus siitä, miten keittiössä ei mennä pelkästään siitä, mistä aita on matalin. Taisin kaivaa pienen kuopankin mistä kömpiä. Yhtään kokonaista ateriaa en loihtinut liedeltäni, kukin söi erilaisia tähdenlentoja ja pikavirityksiä. Menee se noinkin. Mutta nyt on aika nauttia viikonlopusta ja tehdä ruokaa. Keittokirjahaasteeni opukset, foodgawker ja kaikki tutut mukavat blogit käden ulottuvilla, enköhän niiden avulla saa jotain aikaan! Tuloksista tuonnempana.


Jos olisin Facebookissa ja Lance Armstrong olisi ollut kaverini siellä, olisin nyt poistanut hänet kavereistani. Niin kerta.