Omena ei putoa puusta

Meillä on tänä vuonna ollut ensimmäinen merkittävä omenasato, joka ei kuitenkaan onneksi ole saavuttanut tulvamittoja, vaan omenamäärä on ollut hallittavissa. Puumme on sellainen, johon on taikinoitu kolme lajiketta samaan runkoon. En ikäväkseni muista mitä lajikkeita ne ovat. Kaksi oli selvästi pienempää ja jonkunlaisia varhaislajikkeita, ne syötiin ja hillottiin jo pari viikkoa sitten. Etenkin toinen niistä oli juuri minun makuuni syömäomena, makea ja helposti puraistava. Nyt valmiita alkavat olla syys- tai talviomenat, jotka kasvoivat isoiksi ja ovat saaneet kauniit punaposket. Niitä ei ole tipahtanut maahan yhtäkään, ne pitää leikata saksilla oksista, tai sitten nekään eivät ole vielä ihan täysin kypsiä. Nuoriso on vienyt niitä kotiinsa käydessään meillä ja tänään poimin kulhollisen. 

Omenasosetta meillä on jo ihan tarpeeksi, mehuakin höyrytin pari maijallista, nyt oli omenapiirakan vuoro. Käytin samaa ohjetta kuin töissä jokunen vuosi sitten, kun suoritin pienen omenavarkauden. Alunalkaen löysin ohjeen sauvajyväsestä. Nyt muuntelin ohjetta pikkuisen, sillä halusin käyttää yhden tuotteen pois kaapista. Sokerin määrää pienensin hieman edelliskerrasta.

Mantelinen omenapiirakka

• 100 g voita sulatettuna
• 1,5 dl maitoa kuumennettuna
• 2,5 dl sokeria
• 3 kananmunaa
• 1 tl vaniljajauhetta
• 4,5 dl vehnäjauhoja
• 2 tl leivinjauhetta
• 3 suurta omenaa kuorineen lohkoina
• puolikas pötkö mantelimassaa
• sokeria ja kanelia piirakan pinnalle

Kuumensin uunin 180 asteeseen kiertoilmalla. Leikkasin omenat 6 lohkoon poistaen siemenkodat, kuoret jätin omeniin. Vatkasin kananmunat ja sokerin vaahdoksi. Yhdistin siihen vehnäjauhot, vaniljajauheen ja leivinjauheen sekä yhdistetyt sulan voin ja kuuman maidon. Sekoitin taikinan tasaiseksi. Kaavin taikinan leivinpaperilla vuorattuun piirakkavuokaan (halkaisija noin 30 cm) ja raastoin osan mantelimassasta taikinan päälle. Asettelin omenalohkot taikinan pinnalle ja raastoin loput mantelimassan päälle, sekä ripottelin päälle churrohommista jäänyttä sokerin ja kanelin sekoitusta. Paistoin uunissa noin 25 minuuttia, kokeilin kypsyyttä tikulla. Puhdas tikku pistoksen jälkeen meinaa kypsää kakkua. Söimme tätä mehevää piirakkaa vaniljajäätelön kanssa.

Mysin kaalikääryleitä sörkkimässä

Mysi Lahtisen kaalikääryleet ovat meillä tyypillinen kerran vuodessa-ruoka. Niitä kyllä söisi useamminkin, mutta se tekeminen! Eihän se ole vaikeaa,  mutta jotenkin työlästä kumminkin. Ja inhoan kaalin laiskuuttamisesta tulevaa hajua. Se osa pitääkin tehdä ulkona grillin sivupolttimolla. Jostain syystä uunista tuleva kaalikääryleiden tuoksu myöhemmin, paljon myöhemmin ei ole ollenkaan epämiellyttävä, vaan viekoitteleva ja ähkyä ennustava. Vain kerran kääryleet ovat päätyneet blogiin, vuonna 2012,  mutta kyllä niitä vuosittain näin syksyllä on syöty. Tänään oli taas se päivä.

Nyt minulla oli kuitenkin ajatus tehdä kaalinlehtien täytteeksi hieman erilainen seos, osittain sen mukaan mitä kotoa löytyi ja mitä unohdin ostaa. Heti aamun valjettua  meillä kiehui jo kaali talouden suurimmassa kattilassa ja kaivelin vihanneslaatikkoa sopivien ainesten toivossa. Tällä kertaa kääryleistä tuli tällaisia:

Kaalikääryleet kuten Mysi ne valmisti, mutta kuten minä ne täytin

• 1 kaali 
• 400 g jauhelihaa
• 0,5 l lihalientä (tällä kertaa porolientä)
• 2 porkkanaa
• 1 punasipuli
• 1 kesäkurpitsa
• 1 dl ohrasuurimoita (kuivamitta)
• kermaa
• voita
• vaahterasiirappia
• suolaa ja pippuria

Leikkasin kaalin kannasta hieman pois ja koversin kovempaa keskikohtaa vähän pois ja keitin kaalia runsaassa vedessä noin puoli tuntia. Kannattaa pitää kantta päällä senkin takia, että kaali alkaa kellua vedessä ja kansi pitää sen mahdollisimman hyvin veden pinnan alla. 

Kaalin kiehuessa raastoin porkkanat ja kesäkurpitsan karkeaksi raasteeksi, silppusin sipulin ja keitin ohran pakkauksen ohjeen mukaan. Sekoitin raasteet ja silpun ohran kanssa odottamaan isossa kulhossa. 

Kun kaali oli sopivasti laiskistunut, nostin sen vedestä ja annoin valua hetken aikaa, että sitä saattoi käsitellä. Irrottelin lehtiä varovasti, aivan päällimmäiset olivat kypsyneet hieman liikaa, joten ne silppusin täytteeseen. Sain irrotettua ehjiä lehtiä 20 kpl ja leikkasin niistä hieman paksumpaa keskiruotia pois, silppusin nekin täytteeseen. Saman tein kaalin keskiosalle, josta ei enää saanut tarpeeksi isoja lehtiä irrotettua. Sekoitin jauhelihan ja kananmunat täytteeseen ja maustoin suolalla ja pippurilla.

Kuumensin uunin 200 asteeseen kiertoilmalla. Laitoi kuumenemisen ajaksi korkealaitaisen uunipellin uuniin ja sille suuren nokareen voita. Kun voi oli sulanut, otin pellin työtasolle odottamaan kääryleitä. Kallistelin peltiä niin, että sula voi levisi sille tasaisesti. 

Otin pienen nökerön täytettä kaalinlehdelle ja käärin sen piukaksi kääryleeksi, ladoin valmiit kääryleet kolmeen riviin pellille. Valelin kääryleet kauhallisella lientä ja laitoin pellin uuniin. Annoin niiden paistua kuumassa uunissa ensin noin 15 minuuttia, jolloin yläpuoli alkoi saada tummia pilkkuja. Mysi neuvoi, että kääryleet melkein käräytetään tässä vaiheessa. Käänsin sitten kääryleet toiselle puolelleen ja paistoin niitäkin kunnon lämmössä saman aikaa. Sitten valelin niille kermaa ja hieman vaahterasiirappia (tavallista tummaa siirappia ei löytynyt sitten mistään koko talosta). Pienensin uunin lämmön 150 asteeseen ja annoin kääryleiden hautua sillä monta tuntia. Muutamaan kertaan valutin niille hieman lisää kermaa, lientä ja siirappia ja käänsin kääryleiden kylkeä. Olin vähän huolissani tuosta vaahterasiirapista, mutta hyvin se sinne hautui mukaan makumaailmaan.

Täytettä jäi tavalliseen tapaan aika paljon, en koskaan osaa tehdä sitä sopivaa määrää verrattuna siihen kuinka paljon lehtiä saan irroteltua siisteinä. Taputtelin loput foliovuokaan, valutin päälle kauhallisen lientä ja lorauksen kermaa ja laitoin vuoan uuniin käärylepellin alle ritilälle. Tämän kaalilaatikon syömme tuonnempana jonain päivänä, kun ei huvita laitaa ruokaa. 

Viimeiset kesän rippeet

Edit: kaupallinen yhteistyö, Solera

Nyt on selvästikin se vaihe vuodessa, jolloin kesästä ei malttaisi päästää irti ja aina kun on mahdollista valmistaa ruoka ulkona, teen mielelläni niin. Tänään aurinkokin paistoi niin kauniisti, että grillaamisen paikkahan se oli heti, kun Antti pääsi töistä. Halusin kokeilla uusia metallisia varrastikkuja, joten niihin piti keksiä täytettä. 

Ruokaa tein vähän sitäkin silmällä pitäen, että se passaisi yhteen Hardys-viinin kanssa, jonka olemme saaneet yhteistyössä Soleran kanssa. Kyseessä oleva viini oli Hardys VR Chardonnay ja sen sanotaan sopivan yhteen aasialaistyyppisen ruoan kanssa, esimerkiksi kanaruokien. Minähän olin jo laittanut broilerin hoisinmarinadiin, joten arvelin, että voisin koittaa yhdistää viinin tähän ruokaan. Viiniä luonnehditaan pirteäksi ja hedelmäiseksi ja sellaista se olikin.

Mikäli joku tuntee polttavaa tarvetta kommentoida juuri tätä kyseistä viiniä, joudun valitettavasti poistamaan kommentin, jotta olisin tottelevainen blogaani ja sellainenhan minä tietysti olen. 

Kanavartaat neljälle vaikka meitä oli vain kaksi

• 4 broilerin filettä
• hoisinkastiketta
• limetin mehua
• suolaa ja pippuria
• kesäkurpitsaa
• pieniä luumutomaatteja
• halloumia
• keitettyä perunaa (sattumoisin oli muutama peruna tähteenä)
• oliiviöljyä

Leikkasin broilerin fileet kuutioiksi ja sekoitin ne hoisinkastikkeeseen, lisäsin mukaan limetin mehua, suolaa ja pippuria. Leikkasin kesäkurpitsaa myös kuutioiksi, sekä perunat puolikkaiksi, halloumin paloihin. Pujotin uusiin kaksitikkuisiin vartaisiin vuorotellen kanapaloja, tomaatteja, kesäkurpitsaa, halloumia ja perunakuutioita. Lurittelin päälle hieman oliiviöljyä. 

Antti kuumensi Big Green Eggin noin 280 asteeseen suoralla lämmöllä ja grillasimme vartaita noin 5 minuuttia puoleltaan. Söimme nämä mehukkaat vartaat yhdessä tuoreen leivän ja kylmän chardonnayn kanssa. Viini oli sopivan hilpeää tälle yksinkertaiselle ruoalle, mutta uskon sen sopivan myös hieman leimallisemmin aasialaisen ruoan kanssa, tilkka hoisinia ei välttämättä ollut sille tarpeeksi.

EDIT: Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidasta löytyvälle Big Green Egg-välilehdelle, jonne kerään kaikki vihreän grillimme käyttökokemuksia käsittelevät postauksemme.

Puoli kierrosta Viroa myötäpäivään

Tallinna on muodostunut lempikaupungiksemme, kun aikaa ulkomaanmatkaan ei ole paljon ja kuitenkin haluaa piipahtaa jossain. Nyt meillä oli aikaa vähän enemmän, keskiviikosta sunnuntaihin ja päätimme tutustua Viroon hieman enemmänkin, vaikka Tallinnassa kyllä viihtyisi viikonloppua pidemmän ajankin. Meille sattui oikein kauniit syyssäät, välillä saimme nauttia aivan kesäisistä lämpötiloistakin, joten Viro esiintyi tosiaankin edukseen. Tässä postauksessa kerron muutamasta paikkakunnasta, joilla kävimme ja seuraavissa osissa enemmän lopuista paikoista ja ravintoloista, joissa söimme, sillä juttua riittää, kuten tavallista.

Ennen laivaan ajamista pistäydyimme pikaisesti Suomen valokuvataiteen museossa Kaapelitehtaalla. Museokortti tykkää, että sitä käytetään. Minä en ollut koskaan aikaisemmin käynyt Kaapelitehtaalla. 

Vaihtoehtoja lahden ylittämiseen on paljon, laivayhtiöitä ja lähtöjä on päivittäin niin paljon, etten edes tiedä kuinka monta. Valitsimme omamme sen mukaan, mihin ehtisimme suoraan Antin yövuoron jälkeen. Hintapolitiikka näytti olevan kukkaroystävällinen arkipäivänä keskellä päivää, kaksi matkustajaa ja auton sai lahden yli edullisesti. Paluumatkalle Tallink-Siljan nettiohjelma tuputti hytin vaikka kuinka siitä koitin kiemurrella eroon, varmaankin käyttäjävirhe, mutta annoin lopulta periksi. 

Mennessä söimme lounasbuffetissa, koska tarkoitus oli heti jatkaa matkaa, se kävisi mukavasti täysin vatsoin. Laiva oli tuolloin melko tyhjä, eikä laivasta ulosajaminenkaan kestänyt kauan. Suuntasimme heti kohti itää, päämääränä Narva. Emme olleet koskaan käyneet siellä aikaisemmin ja meitä houkutti katsoa Venäjälle. Tiet Virossa ovat keskimäärin oikein hyviä, tie Venäjän rajalle on paikoin nelikaistainen ja todella mainio ja kaksikaistainenkin osuus on leveä ja hyväpintainen. Tuona keskiviikkoiltapäivänä liikennettä oli hyvin vähän ja matka taittui mukavasti. Polttoaineen hinta pyöri hiukan yli eurossa litralta, diesel hieman bensiiniä halvempaa. 

Saavuimme Narvaan kuuden maissa. Olin varannut meille huoneen Narva Hotellista, se sijaitsee aivan rajajoen läheisessä tuntumassa ja ikkunastamme näkyivät niin Viron kuin Venäjän puoleisetkin linnoitukset. Hotelli oli oikein siisti ja mukava. Auton jätimme etupihan puolelle, kohdalle joka näkyi suoraan respasta. Takapihalla oli myös suuri parkkipaikka, mutta siellä ei ollut yhtään autoa. Hotellihuoneen hinta oli vain 44 euroa, siihen kuului langaton internetyhteys ja aamiainen. 

Kävimme kävelemässä Narvajoen rannalla ja kaupungin kaduilla. Yleisilme oli kuin Tallinnassa 20 vuotta sitten. Pysähtynyttä ja paikoin nuhjaista, kadut tilkkutäkkipäällysteisiä. Rajan ylittävällä sillalla kulki ihmisiä molempiin suuntiin kävellen, rekkajono seisoi tanakasti paikallaan, henkilöautoja pääsi ylitse verkkaiseen tahtiin. 

Joki virtasi hyvin vuolaana ja kalastajia oli kummallakin partaalla onkineen, saalista emme nähneet kenenkään saavan. Ilta pimeni nopeasti ja kauniit valot syttyivät Viron puolen rannan promenaadille, joka näytti olevan hyvin suosittu iltakävelypaikka. Kaikki kuuluivat puhuvan venäjää, myöhemmin katsoimme netistä, että Narvan asukkaista 96% on venäjänkielisiä. 

eiku

Missä me ollaankaan?

Juuri kun alkoi hämärtää

Tässä kohtaa ollut kirkko meni sodassa ihan särki, mutta ehjättiin sitten myöhemmin.

#pieceofestonia

Triptyykki

no parking - yes parking

Olin kätevänä emäntänä tehnyt kotona aamulla meille eväät edellisillan tortillapäivällisen lopuista, joten emme menneet kolkuttelemaan narvalaisravintoloiden ovia. Tripsavisorin mukaan kaupungissa on kyllä ruokapaikkoja, mutta olimme taloudellisia ja söimme eväämme. Hotellissakin oli ravintola, siellä ei näyttänyt olevan asiakkaita, kun palasimme kävelyretkeltämme. 

menossa rimpsalle

Saimme huoneessamme hyvän käsityksen venäläisistä tv-kanavista, niitä näkyi pilvin pimein, olimme jo huomanneet kaikkien harava-antennien talojen ikkunoilla sojottavan Venäjän suuntaan. Netti toimi oikein hyvin, ei mussuttamista. Hotellissa oli kuin olikin muitakin asiakkaita, sen huomasimme aamiaisella. Se oli perin virolais-venäläinen, hyvin saimme vatsamme täyteen. 

Ennen kuin lähdimme jatkamaan matkaa, kävimme vielä aamuisella kävelyllä Narvassa, halusimme nähdä sipulikupolisen kirkonkin, joka oli aivan hotellin lähellä, mutta niin puiden takana, ettemme olleet illalla nähneet sitä ollenkaan. 

Niin neuvostoliittoa tuo numeromerkintä 

Saalistajan katse

Toisen päivän määränpäämme oli Tartto, mutta sitä ennen poikkesimme parissa paikassa. Heti Narvan lähellä länsipuolella oli kiinnostavalta kuulostava Sillamäen kaupunki, joka oli Neuvostoliiton aikaan suljettu kaupunki, sitä ei ollut edes kartoissa. Kaupunki perustettiin vuonna 1946 uraaniteollisuuden tarpeisiin ja sen arkkitehtuuri on hyvin puhdasta Stalinin ajan uusklassista tyyliä. Pysäköimme auton keskusaukion reunaan ja kävimme kävelemässä kaduilla ja puistoissa. Tuollaisissa paikoissa tulee mieleen toive kurkistaa ajassa taaksepäin enemmänkin kuin muutaman valokuvan verran. Tuossa kaupungissa ihmisillä oli asiat hyvin, paikan suljetun luonteen vuoksi siellä asuvilla oli tuolloin juuri rakennetut asunnot, etuisuuksia oli suurta osaa neuvostoväestä enemmän, vaikkakin vastineena oli sitten synkät sairastuvuusluvut johtuen uraanin käsittelystä työssä. 

 

Nyt reilu puoli vuosisataa myöhemmin kaupungissa on jonkunlaista aavemaisuutta, kun aikoinaan nopeasti rakennetut pöyhkeät rakennukset rapistuvat ja rappauksen alta paljastuu vaneria ja höttöisiä tiiliä. Vain pientä osaa taloista näyttää remontoidun ainakaan päältä päin. Asukkaita lienee noin 15 000, keski-ikä näytti puistoissa istuskelevien mummojen ja pappojen perusteella olevan niin korkea, että ovat todellakin nähneet niin Neuvostoliiton nousun kuin kaatumisenkin. Suomestakin oli laivareitti noin 10 vuotta sitten jonkun aikaa välillä Kotka-Sillamäe, mutta se loppui pian kannattamattoma. Kaupungissa on muutamia hotelleja, muttei suurta kylpyläkulttuuria. 

Mitä tölläät?

Ajelimme sitten etelään Peipsijärven rantaa kohti Tarttoa, maisemat olivat suomalaistyyppiset, paitsi mäkiä oli paljon vähemmän. Ennen yliopistostaan tunnettuun Tarttoon menoa kävimme kaupungin ulkopuolella olevassa Viron ilmailumuseossa. Se on avattu vuonna 2002 ja on lähdelinkin mukaan saanut alkunsa yksityiskokoelmasta. Ilmailumuseoksi se poikkeaa monesta muusta paikasta siinä, että siellä kaikki ilma-alukset ovat ulkotiloissa, joskin tukevien pressukatosten alla. Meille sattui kaunis sää vierailumme aikaan ja kiertelimme hyvän aikaa katselemassa eri maiden ilmavoimien koneita, oli siellä meikäläinen Hawk myös. Oli siellä  muitakin kuin sotakoneita, mutta tunnustan, etten niitä niin tunnistanut, kopterit erotan kiinteäsiipisistä.

Tartossa majoituimme keskustan reunamalla olevaan Hansa Hotelliin, olin senkin varannut muutamia päivä aikaisemmin, eikä sekään maksanut kuin vähän alle 60 euroa aamiaisineen, parkkipaikkoineen ja nettiyhteyksineen. Huone oli kuin suoraan amerikkalaisista motelleista, krumeluuria oli ainakin tarpeeksi. Mutta hyvin mukava huoneemme oli.

Silmä ei millään tarkentanut tuohon taideteokseen!

Pienen lepotauon jälkeen kävelimme keskustaan noin kilometrin matkan, halusimme käydä katselemassa kaupunkia ennen kuin menisimme syömään. Tripadvisor kertoi kaupungissa olevan paljon ravintoloita ja niistä valitsin meille Umb Roht-nimisen paikan, mutta siitä enemmän omana juttunaan.

Tartossa on yksi Struven ketjun linkeistä, Tarton tähtitornissa. Struven ketju kuuluu Unescon maailmaperintökohteiden listalle. Kävimme tutustumassa tähtitornissa olevaan museoon.

Kuljeskelimme pitkin katuja ja aukioita, tähän aikaan vuotta kaupungissa on paljon opiskelijoita, paljon suomalaisia nuoriakin opiskelee Tarton yliopistossa. Keskustan aukion reunalla on talo, jota kutsutaan Tarton Pisan torniksi, se on hyvin selvästi kallellaan oleva rakennus, jonka toinen reuna vajoaa hitaasti huonon perustuksen vuoksi.

Saman aukion ylälaidalla on patsas, jonka nimi on Suutelevat opiskelijat, sen paikalla oli ilmeisesti ollut joku muunlainen veistos neuvostoaikaan, nykyinen patsas on vasta vuodelta 1998.

Pikaisella vierailulla Tartto osoittautui oikein mielenkiintoiseksi ja vireäksi paikaksi. Luulenpa, että liitämme sen tulevien Viron-matkojemme kohteeksi, sillä ajomatka Tallinnasta ei ole pitkä. Tässä vaiheessa matkamme oli puolivälissä ja olimme jo ihan varmat, että matkan jälkeen pitäisimme Virosta aina vain enemmän.

Liitän tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidasta löytyvälle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme maittain. Viro löytyy sieltä aivan alareunasta pitkän vierityksen jälkeen.

Passiossa ties monettako kertaa

Passio on muodostunut lempiravintolaksemme Helsingissä, olemme syöneet siellä useita kertoja ja aina olleet tyytyväisiä lähtiessämme (niistä voi halutessaan lukea CampaSimpukan ylälaidasta löytyvältä Valmiissa pöydissä-välilehdeltä). Elokuun lopun perjantaina aloitimme viiden ruokalajin menun kello kuudelta ja ravintola oli tuolloin yli puolitäysi. Pieneksi pettymykseksemme Jussi Hukkanen ei ollut paikalla, mutta meille sattui oikein miellyttävä tarjoilija, jonka hoivassa olimme koko illan.

Jossain vaiheessa on ihan odotettavaakin, että käy niin kuin nyt kävi. Aivan aina ei kokemus voi olla se paras, joka kerta parempi kuin edellinen. Passion tuon illan menu oli jollain tapaan hajanainen ja parissa kohtaa minun täytyi luovuttaa. Yhdessä kohdin kyse oli siitä, että vierastin tarjolla ollutta raaka-ainetta. Se ei ole millään muotoa ravintolan eikä keittiön vika, kateenkorva oli varmasti oikein hyvin valmistettu. Minä en vain saata sitä maistipalaa enempää syödä, suutuntuma on sellainen, etten vain kykyne.

Toinen kohta, jossa minun naamani saattoi hieman valahtaa oli jälkiruokaa edeltävä annos, joka esiteltiin ainakin naapuripöytään (ei pitäisi höristellä korvia väärässä kohtaa), ellen aivan väärin ymmärtänyt/kuullut, ensimmäisenä jälkiruokana. Passiossa on muistaakseni aina ollut pitemmässä menussa kaksi jälkiruokaa. Kyse oli kuitenkin enemmän suolaisesta annoksesta, jossa oli homejuustoa. Olisin juustofobioissani suhtautunut siihen aivan toisin, jos olisin heti ymmärtänyt kyseessä olevan juustoannos. Olen pahoillani, mutta minun suuhuni se maistui melkeinpä pahalta. Onneksi illan päättänyt varsinainen jälkiruoka oli kaunis ja hyvä. Ilahduin siitä, että erittäin pätevää kohokasta ei tällä kertaa ollut lautasillamme, vaan jotain muuta. Kohokasta kyllä näytettiin vievän pöytiin muissa menuissa. Illan kalapääruoka oli todella hyvin paistettu pala siikaa, mutta päällismuruihin oli ripsahtanut suolaa hieman liikaa, lihapääruoasta minulla ei ole valittamista. Päivällinen kahdelta viinipaketin ja alkujuomien kanssa maksoi 270 euroa.

Passion astiastot olivat vaihtuneet ainakin osittain, mikä ilahdutti minua. Eteeni ei tuotu kuin yksi annos rypyliäisellä lasilautasella. Passion pöydät on päällystetty tummanruskealla nahkaa muistuttavalla pinnalla ja lasilautanen sillä ei tee aina annokselle palvelusta. Tarjoilu Passiossa on edelleen meitä miellyttävää, ystävällistä, mielistelyvapaata ja tarkkaa. Viinejä ei tarvinnut odotella, eikä laseja kinostunut pöytään tai aterimia puuttunut. Leipää tarjottiin useaan otteeseen ja muutenkin ateria sujui jälleen kerran todella miellyttävissä merkeissä.

Näistä lautasista pidin erityisen paljon!

Tämä postaus tulee ajastettuna meidän ollessamme minilomasella Virossa ja liitän sen myöhemmin CampaSimpukan ylälaidasta löytyvälle Valmiissa pöydissä-välilehdelle, jonne kerään ravintola-aiheisia postauksiamme.